HIIT maailmaa pelastamassa, osa II

Pari kuukautta sitten blogasin EU-hakemuksesta, jonka juuri olimme jättäneet ICT-ohjelman toiseen hakuun. Kysehän oli hankkeesta, jossa ubiikkia tietotekniikkaa sovellettaisiin käyttäjien kannustamiseksi energian säästämiseen.

Olemme tietenkin odottaneet jännityksen vallassa hakemuksen evaluoinnin tuloksia. EU-hankkeet arvioidaan varsin tiukalla menettelyllä, jossa riippumattomista asiantuntijoista koostuva ryhmä evaluoi hakemuksia useiden eri kriteerien osalta. Jotta hakemus voisi valikoitua edes jatkoharkintaan, on sen ylitettävä tietty taso kunkin kriteerin osalta. Käytännössä kaikista kohdista on saatava hyvä arvio, koska evaloinnin läpäisseetkin hakemukset sijoitetaan paremmuusjärjestykseen ja vain listan kärkipään hankkeilla on todelliset mahdollisuudet tulla rahoitetuiksi. (Tunnemme arviointimenettelyn hyvin koska useampikin HIIT:in senioritutkijoista on itse toiminut arvioijana.)

Voi siis arvata tyytyväisyytemme ja helpotuksen tunteemme, kun kuulimme toissa viikolla hakemuksen saaneen arvioijilta 13,5 pistettä viidestätoista. Evaluaattorit olivat pitäneet hakemuksen peruskonseptista ja tutkimuslinjoista. Kritiikkiä saaneet asiat olivat toisarvoisia ja kohtalaisen helposti korjattavia. Haku oli kuitenkin korkeatasoinen ja näilläkin pisteillä hakemuksemme oli "vasta" sijaluvulla 8. Lopullinen tieto hakemuksen kohtalosta saatiin sen takia vasta juuri ennen joulutaukoa, perjantaina 21.12. Komissio oli lopulta päätynyt kutsumaan rahoitusneuvotteluihin kaksitoista hanke-ehdotusta, joten olimme kirkkaasti mukana. Näyttää selvältä, että hanke voi alkaa kesällä 2008.

Tämä oli todella mieluinen joululahja kaikille asianosaisille, ennenkaikkea FT Giulio Jacuccille, joka oli toiminut hankkeen valmistelun moottorina. Voimme siis todellakin kantaa oman kortemme kekoon kestävän kehityksen mukaiseen energiankulutuksen siirtymiseksi.

"Paper 2.0" -joululahjavinkki

Itse tehty lahja on perinteisesti ollut joko virkattu, kudottu, leivottu tai ehkä jopa askarreltu. Peruskoulun teknisen työn ja tekstiilityön tunnit ovat olleet omiaan näiden kotikutoisten patalappujen ja kukkarahien tuotannossa. Onneksi (?) 2000-luvulla itse tehtyjen lahjojen valikoimaan on tullut lisää koko digitaalisen median kirjo: CD-musakokoelman tekeminen kaverille, vanhojen kaitafilmien polttaminen DVD:lle ja tietysti myös erilaiset digitaaliset jouluntoivotukset. Nyt on paperin vuoro.

Edellisessä kirjoituksessani toin esille, että paperilla on potentiaalia löytyä uudelleen, jos vain olisi työkaluja ja palveluita, jotka hyödyntäisivät sekä paperin että internetin parhaita puolia. Siksi seuraava joulutarina:

Halusin ostaa isälleni Prokopiuksen 500-luvun historiankirjoituksia joululahjaksi - erityisesti hänen virallisen historiikin Justianuksen sodista (engl. "The History of The Wars"). Mielestäni Amazon pyysi liian kovaa hintaa tästä antiikin klassikosta ($18,95 (13,15€) tai £14,50 (20,27€) ilman postikuluja), joten jotain piti keksiä.

Kyseinen kirja on vapaasti ladattavissa ja käytettävissä Project Gutenbergin verkkosivuilla, joten tallensin sen sieltä koneelleni HTML-muodossa. Avasin tiedoston tekstinkäsittelyohjelmassa, jossa määrittelin sivun kooksi taskupokkarin 6x9 tuumaa. Kävin hiukan tekstiä läpi ja poistin turhia rivinvaihtoja. Lopuksi kirjoitin kirjan alkuun omistuskirjoituksen ja päivämäärän.

Seuraavaksi kirjauduin Lulu.com -palveluun. Lulu on verkossa oleva kustannuspalvelu, jossa kuka tahansa saa tehdä oman kirjan. Kirjan voi sitten laittaa joko myyntiin tai tilata omaksi iloksi. Kirjoja painetaan "on demand": kun joku kirjan tilaa, niin se painetaan.

Latasin siis sormeilemani Prokopiuksen tekstin Luluun, joka teki siitä PDF:n esikatselua varten. Lulu tarjosi myös mahdollisuuden suunnitella kirjalle kannet. Sitä varten etsin verkosta kuvan keisari Justianuksesta ja takakanteen tekstinpätkän Prokopiuksesta itsestään. Edellisen tarjosi Wikimedia ja jälkimmäisen Wikipedia.

Tilasin kirjoja kaksi kappaletta. Yhden hinnaksi tuli 9,71€ ja postikulut kahdelle 3,99€. Nyt odottelen postilaatikon kolahdusta.

Sen lisäksi, että sain kirjan halvemmalla kuin Amazonista, kirja on myös henkilökohtaisempi: omat kannet sekä omistuskirjoitus. Lainatakseni erään luottokortin mainoslausetta: "Priceless".

Tämä on hyvä esimerkki paperimedian ajattelelemisesta uudenlaisesta vinkkelistä. Internet mahdollistaa sen, että kotiprintterin lisäksi kenellä tahansa on painokoneet ja julkaisukanavat oman laajakaistayhteyden päässä. Hatunnosto Lulu.com:lle, joka on pioneeri alalla.

Lahjavinkkini taitaa tulla ikävä kyllä hiukan myöhässä tämän vuoden joulua ajatellen, mutta nyt on vuosi aikaa kerätä kasaan tekstejä ja kuvia omista arkistoista ja surffata vaikka Project Gutenbergiä ensi joulua ajatellen.

Hyvää joulua!

Digitaalisten palvelujen tutkimus

Suomalaiset - tai siis oikeastaan Nokia - ovat viimeisen 15 vuoden aikana menestyneet hyvin tieto- ja viestintätekniikan tuotteiden tekijöinä. Tämä on hieno juttu, mutta ei itsessään vielä takaa yhtä ruusuista tulevaisuutta maapalloistuneessa maailmassa.

Tähän verrattuna olemme menestyneet vain suhteellisen vaatimattomasti ICT:n mahdollistamien palvelujen tekijöinä. IRC:in ja tekstiviestin jälkeen Suomessa ei ole syntynyt ainuttakaan todelliseen läpimurtoon yltänyttä Internet-palvelua. Mobiili-Internetin alueella todellisia jättimenestyksiä ei ole ainuttakaan: surullinen tosiasia lienee, että 3G:n "killer-sovellutus" näyttää ainakin IP-pakettien määrällä mitaten olevan Microsoft Windows. Tällä alueella tosin kukaan muukaan maailmassa ei vielä ole osunut maaliin.

Tämä heikkous näyttää vakavalta. Kohtalaisen hyvin perustein voi arvella, että tulevaisuudessa suurin lisäarvo saavutetaan nimen omaan uusien palvelujen alueella. Nokian viime kuukausina tekemät julkistukset antavat olettaa, että myös siellä ajatellaan näin. Vuonna 2008 toimintansa aloittavan tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymän (ICT SHOK) tutkimuskaavailut nojaavat nekin samaan arvioon.

Mitä tietotekniikan tutkijoiden pitäisi tehdä asialle? Miten digitaalisia palveluja pitäisi tutkia?

HIIT:in piirissä on tietenkin tehty palveluihin liittyvää tutkimusta oikeastaan laitoksen alkuvaiheista asti. Kehotan lukijoita vilkaisemaan esimerkiksi vv. 2001-2003 toteutetun Between-projektin tuloksia, jotka nykypäivänkin perspektiivistä ovat jopa surullisenkin ajankohtaisia. Tämä hanke painottui uusien palvelukonseptien käyttäjäkeskeiseen kehittämiseen. Olemme edelleen sangen ylpeitä myös Context ja MC2 -projektien työstä.

Mutta mutta. Jos nämä hankkeet olivat niin hyviä, missä ne uudet palvelut sitten oikein ovat? No, Jaiku toki on olemassa, mutta sen osalta ansio kyllä kuuluu yrityksen perustaneille entreprenööreille enemmän kuin HIIT:ille itselleen. Nämä kysymykset ovat siis aiheellisia.

Olemmekin pohtineet aika tavalla palvelujen tutkimuksen kysymyksiä sekä HIIT:in piirissä että myös TKK:n (ja muidenkin yliopistojen) kollegojen kanssa. Olemme tässä saaneet innoitusta ns. palvelutieteen noususta tietotekniikan lehtien otsikoihin, suurelta osalta IBM:n ajamana. Emme ole löytäneet kokonaista vastausta, mutta luulen että käteen on jäänyt tarpeeksi vastauksen murusia jotta työ voitaisiin aloittaa. Koetan tässä koota yhteen näitä murusia.

Tärkein lähtökohta on se, että palveluja ei voi tutkia laboratoriossa, vaan ne on vietävä käyttäjiensä käsiin ja tutkittava mitä sitten alkaa tapahtua. Hyviä ideoita riittää, ja niitä voidaan tuottaa esimerkiksi Betweenissä kokeiltuja menetelmiä soveltaen. Ratkaisevaa on tehdä jotakin niille. Itse asiassa olemme sangen vakuuttuneita siitä, että hyvältä tuntuva idea on toteutettava nopeasti ja yksinkertaisesti liikaa tuumimatta: Launch first, think later! Tässä suhteessa ns. Living Labien perusajatus on oikea.

Tämä kuullostaa varmasti tavattoman epätieteelliseltä, ja kenties onkin sitä. Uskon kuitenkin, että palvelujen menestymiselle ratkaisevia palvelujen laadullisia ominaisuuksia voidaan tutkia ainoastaan tällaisen toiminnan mahdollistaman empirian ja kokeilujen kautta. Tällaisia ominaisuuksia vaikuttaisivat olevan ainakin seuraavat:

Sosiaalisten verkostojen rooli: Näyttää siltä, että palvelut "tarttuvat" käyttäjiinsä hyvin usein sosiaalisten linkkien kautta. Jos kaverisi kutsuu sinut palvelun piiriin, todennäköisyys sille että ainakin kokeilet sitä on olennaisesti suurempi kuin vaikkapa mainonnan kautta löydetyn palvelun kokeiluun. Tätä ilmiötä ei luultavasti voi tutkia muuten kuin kohtalaisen suuressa mittakaavassa.

Käyttäjien omat innovaatiot: Tekstiviesti kehitettiin alunperin operaattorin palveluviestien lähettämistä varten. Se, että siitä tuli suurmenestys, nojasi lähes kokonaan siihen että käyttäjät itse keksivät sille lähes loputtomasti uusia käyttötarkoituksia. Palvelututkijan on siis seurattava korva maassa, mitä käyttäjät palvelulla oikeastaan tekevät, huomattava käyttäjien emergoituvat oivallukset ja arjen käytännöt, ja heitettävä bensaa liekkeihin heti kun jossakin alkaa kärytä.

Palveluekonomia: Palvelu onnistuu, jos se tuottaa lisäarvoa käyttäjilleen, ja jos lisäarvo voidaan jakaa palvelun tuottamiseen osallistuvien osapuolten kesken siten että kaikilla on riittävä insentiivi olla mukana. Tässä ei ole kyse yksin rahassa mitattavasta ekonomiasta, vaan muistakin arvoista.

Identiteetit, yksityisyys, luottamus: Varsinkin yhteisöpalveluissa käyttäjät haluavat tuoda identiteettinsä esiin ja jakaa sisältöjä ja elämyksiä toisten käyttäjien kanssa. Siltikin heidän yksityisyyttään on varjeltava ja pyrittävä luomaan edellytykset luottamuksen syntymiselle. Nämä ovat tavattoman vaikeita asioita, joiden tutkiminen tuntuu myös edellyttävän empiriaa ja kokeita.

Tekninen skaalautuvuus: Mitä tapahtuu, kun palvelu kasvaa mittakaavasta toiseen, esimerkiksi kymmenistä tuhansista miljooniin? Tämä on hankala ja kamalan pragmaattinen aihepiiri, jota on vaikea tutkia. Voi olla, että vain Googlen ja Amazonin kaltaiset yritykset, joiden elämänlankana on todella skaalautuvan palvelualustan rakentaminen ja ylläpitäminen, voivat tehdä oikeasti vaikuttavaa työtä tällä alueella. Yliopistolle tämän aihepiirin osalta kenties mielenkiintoisinta on tutkia uudentyyppisiä, esimerkiksi P2P overlay -tekniikoihin nojaavia palveluarkkitehtuureja todellisten palvelujen yhteydessä.

Tässä on siis aika paljon tutkimista. Tämä on vieläpä sillä tavalla epäkiitollista, että työtä on tehtävä aika paljon ennenkuin mielenkiintoisia tuloksia voi edes odottaa. Myös IPR-asioiden hoitaminen on haasteellista, koska yritykset herkästi ja ymmärrettävästi tulevat varovaisiksi kun aletaan tutkia kukaties lähellä kaupallista hyödynnettävyyttä olevia asioita. Ihan pienessä mittakaavassa tällaista tutkimusta ei voi tehdä, koska tarvitaan monenlaista osaamista kenttä- ja empiirisistä menetelmistä data-analyysiin ja palveluteknologiaan asti.

Siltikin tällaiselle tutkimukselle on selkeä tilaus, ja aiomme ryhtyä töihin. Odotamme lopullista rahoituspäätöstä ensimmäiselle tätä koko aluetta tavoittelevalle hankkeelle näinä päivinä.

Miksi Innovaatioyliopisto on välttämätön?

Hallitus päätti iltakoulussaan 21.11. innovaatioyliopiston perustamisen periaatteista hallitusohjelmassa esitettyjen suuntaviivojen pohjalta. Päätöksen mukaan Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu yhdistetään säätiömuodossa toimivaksi uudeksi innovaatioyliopistoksi. Valtio ja elinkeinoelämä sitoutuvat innovaatioyliopiston säätiövarallisuuden muodostamiseen. Tavoitteena on, että se aloittaa toimintansa 1.8.2009.

Innovaatioyliopisto on siis toteutumassa osana suurta, koko yliopistolaitosta koskevaa muutosta. Varsinkin innovaatioyliopistoa koskeva keskustelu on kuitenkin suuntautunut melkein alusta asti väärille raiteille. Sitä on sävyttänyt epäluulo koko hankkeen tarkoitusperiä kohtaan. Siksi on hyvä palata vielä kerran koko hankkeen juurille ja kysyä, miksi se on välttämätön.

Vastausta on todellakin haettava ihan juurista asti, siitä alkaen minkälaisessa maailmassa me itse asiassa elämme, hyvässä ja pahassa. Vaikuttavan kokonaiskuvan tästä on muodostanut sosiologi Manuel Castells laajassa teoksessaan The Information Age: Economy, Society and Culture. Hänen maailmanselityksensä muodostuu kahdesta vuorovaikuttavasta komponentista: maailman kehittyneet alueet toisiinsa liittävistä globaaleista verkostoista ja aiemman massayhteiskunnan rakenteita korvaavista uusista identiteeteistä. Informaation synnyttäminen, levittäminen ja hyödyntäminen ovat näin muodostuvan verkostoyhteiskunnan perusta; siten verkostoyhteiskunta on sekä modernin tieto- ja viestintätekniikan luomus että sen kehitystä alati piiskaava ohjastaja. Verkostoyhteiskunnan suurimmat haasteet – ympäristönmuutoksen hallinta, siirtyminen kestävän kehityksen mukaiseen energiaan, sodat ja terrorismi, hyvä elämä ylimalkaan – ovat nekin globaaleja, ja edellyttävät sen mukaisia ratkaisuja.

Yliopistojen asema tällaisessa maailmassa on ratkaisevasti muuttunut entisestä. Kun niiden tehtävä kulttuurin ja sivistyksen ylläpitämisen ja tiettyihin ammatteihin kouluttamisen ohella aiemmin rajoittui perustutkimukseen nojaavan uuden tiedon tuottamiseen yhteiskunnan eri toimijoiden kuten yritysten ja yhteiskunnan itsensä hyödynnettäväksi, asettaa verkostoyhteiskunta niille sekä aiempaa laajempia että luonteeltaan uudenlaisia haasteita.

Yliopistoilla ei enää ole monopolia – jos sitä niillä koskaan on ollutkaan – uuden tiedon tuottamiseen. Uudet ideat syntyvät yhä useammin uusissa, nopeasti kasvavissa yrityksissä ja verkostoissa jotka liittävät ne yliopistoihin ja isompiin yrityksiin. Nämä verkostot ovat globaaleja: suuret yritykset voivat hakea yhteistyökumppaneita kaikkialta maailmasta, ja avoimessa taloudessa niiden pitää niin tehdäkin. Tämän ilmiön kuvaamiseen on alettu lainata biologian käsitteitä: puhutaan ”ekosysteemistä”, jossa eri toimijat vuorovaikuttavat synnyttääkseen ja soveltaakseen uutta tietoa uusissa, alati muuttuvissa eri mittakaavan rakenteissa. Myös yliopistot joutuvat etsimään oman roolinsa näissä rakenteissa ja sopeuttamaan oman toimintansa niiden logiikan mukaiseksi.

Yliopistoille on toki tarjolla erilaisia ekologisia lokeroita. Ne voivat pyrkiä vaikuttamaan lähinnä paikalliseen toimintaympäristöönsä etevinä kouluttajina, osaajina ja yhteistyökumppaneina. Suomessa varsinkin ammattikorkeakoulut ovat etsineet omaa rooliaan tällaisista lähtökohdista. Myös useimmat yliopistot löytänevät itsensä tästä asetelmasta.

Yliopistojen kerma – todelliset huippuyliopistot – löytävät oman lokeronsa kuitenkin nimen omaan uuden tutkimuspohjaisen tiedon tuottajina integroituna osana verkostoa, joka pystyy nopeasti ja tehokkaasti hyödyntämään uusia ideoita ja tuottamaan niihin perustuvia innovaatioita. Ne toimivat ekosysteemissä, joka tukee uusien yritysten perustamista ja innovaatioiden syntymistä kaikilla tarvittavilla tavoilla, kuten rahoitus, johtamisosaaminen, markkinointi, immateriaalioikeuksien hallinta sekä muut nopean kasvun edellyttämät osaamiset ja palvelut. Siten nämä yliopistot ovat sekä globaalin kehikon että paikallisen ekosysteemin osia: puhutaan ”glokaalista” toimintatavasta. Tarvitaan myös erilaisuutta ja luovaa hulluutta sietävä ilmapiiri, joka luo edellytykset eri osaajien vuorovaikutukselle ja houkuttelee heitä piiriinsä kaikkialta maailmasta.

Tarvitaanko Suomessa tällainen yliopisto? Jos tarvitaan, mitä on tehtävä jotta sellainen voisi syntyä? Innovaatioyliopiston perustelut kumpuavat harkituista vastauksista näihin kysymyksiin. Viime kädessä kyse on poliittisista valinnoista.

Viimeisten noin 15 vuoden aikana Suomi on menestynyt globaalissa taloudessa erinomaisesti etsimällä menestyksellisesti oman roolinsa uuden tiedon tuottajana ja siihen pohjautuvien innovaatioiden kehittäjänä. Kyse ei ole vain Nokian menestystarinasta, vaikka se onkin tämän kehityksen johtotähti ja lipunkantaja. Tämän kokemuksen pohjalta myönteisen vastauksen antaminen ensimmäiseen kysymykseen tuntuu hyvältä valinnalta.

Jos tällainen yliopisto tarvitaan, mitä on tehtävä? Nyt tehty päätös TKK:n, HKKK:n ja TAIK:in yhdistämisestä ei perustu näiden yliopistojen lähtökohtaiseen erinomaisuuteen, vaan kokonaisvaltaisempaan arvioon huipputason yliopiston syntymisen edellytyksistä.

Mielestäni on kiistatonta, että Suomessa vain pääkaupunkiseutu tarjoaa lähtökohdat huippuyliopiston edellyttämän ekosysteemin syntymiselle, ei vähiten sen johdosta että siellä jo toimii myös Helsingin yliopisto. Oulun seutu tarjoaa kylläkin painavan vastaesimerkin, mutta jäänee kokonaisuutena kuitenkin perusedellytyksiltään toiselle sijalle. Kyse on siis kokonaisuutta tarkastelevasta poliittisesta harkinnasta, ja keskustelu siitä ”ansaitsevatko” yhdistettävät yliopistot niille lankeavan aseman on pohjimmiltaan turhanaikaista. Niille ei oikeastaan ole tarjolla muuta vaihtoehtoa kun ne sattuvat sijaitsemaan Helsingissä.

On tietenkin selvää, että kolmen yliopiston yhdistäminen ei itsessään ratkaise mitään, ellei sen rinnalla luoda edellytyksiä koko huipputason toiminnan tarvitseman ekosysteemin – johon myös Helsingin yliopisto kuuluu olennaisena elementtinä – kehittymiselle. Tätä kautta innovaatioyliopistohanke on yhteydessä samanaikaisesti synnytettäviin strategisen huippuosaamisen keskuksiin eli SHOK:keihin; niiden tarkoituksenahan on synnyttää uudenlaisia innovaatioiden tuottamiseen pystyviä ekosysteemejä jotka yhdistävät yritysten ja yliopistojen voimavaroja ja osaamisia. Sama koskee tulevina vuosina mahdollisesti syntyvää Euroopan teknologiainstituuttia, jolle Euroopan parlamentti viime kesänä antoi alustavan siunauksensa. Tarvitaan myös monenlaisia muita toimia, joiden avulla pääkaupunkiseudun houkuttelevuutta uusille ideoille alttiina, rikastavaa vuorovaikutusta mahdollistavana ympäristönä parannetaan olennaisesti. Innovaatioyliopistossa on oltava tekemisen meininki.

Voiko tämä hanke onnistua, kun siinä on näinkin monia samanaikaisesti liikkuvia osia? Tehtävä ei tule olemaan lainkaan helppo. Nyt saavutettu tahtotila on kuitenkin hyvä ennusmerkki. Nyt on vain käytävä työhön.

The Paper 2.0 Pamphlet

Once there was an association of thousands of members. They wanted to update the association website to better serve the members. They had an old paper newsletter that they wanted to transfer into digital format. It turned out that the worst thing they could have done was to end the paper newsletter mailed into everyone's home. The paper newsletter was read, the digital alternatives were not. Probably all associations in the world are thinking about "going online". Who will tell them to think twice?

Once there was a large fan club with few hundred volunteer workers. The volunteers wanted to organize their work and create a feeling of community. They wanted to do the work on web and get the end result on print. They could not. There are no web tools available for collaborative publishing of print products. Who will build such open and free tools?

Once there was a research project that wanted to create and study user-generated paper products. The goal was to let regular people be as creative with paper media as people already were with digital media. The project talked to media companies who own web services with hundreds of thousands of users. The common answer was "Print products are not on our immediate roadmap." Who will promote innovative paper products and print services for media companies?

Once there was a paper industry that wanted to re-invent paper. They looked at the media industry where consumers were suddenly active producers rather than passive consumers. Web media services like MySpace and YouTube were changing the whole industry: innovation was made by the end users themselves. Nobody saw any role for paper in this turmoil. The problem was that paper was undervalued as old technology, there were no web tools for people to re-invent paper themselves, and there was no one shouting out loud that paper is still a superior media format in numerous situations.

These four stories are true. The last one can still be changed. But it will not change by itself.

The message of this pamphlet comes from over two years of research collaboration between social media researchers from two separate worlds: Helsinki Institute for Information Technology HIIT and the pulp and paper industry research institute KCL.

Here is the message:

The pulp and paper business wants to come up with new innovative products and services. A lesson learned from the ICT sector is to be open and facilitate innovation among the end users. To achieve this the pulp and paper industry must take an active role in enabling regular people to be creative with paper, especially using digital tools and online collaboration. The industry must show both consumers and businesses that paper is often far superior to digital alternatives. Finally, the industry must accept new design and business perspectives such as human-centric design and user-generated content.

Kiinalaisia ajatuksia

Vietän kuluvan viikon Beijingissä HIIT:in senioritutkijoiden TkT Arto Karilan ja FT Andrei Gurtovin kanssa. Miksi olemme täällä ja mitä koetamme saada aikaan?

En turvaudu "Kiina-ilmiö" -retoriikkaan muuten kuin toteamalla, että Kiinan pisimmälle edistyneet alueet, kuten Hong Kong, Beijing ja Shanghai, kärsivät siitä itsekin: kustannustason nopea kohoaminen on alkanut aiheuttaa kokoonpanotyyppisen teollisuuden siirtymistä vielä edullisempiin paikkoihin. Kiinalaiset tietävät tämän itse kaikkein parhaiten, ja pyrkivät sen takia tarmokkaasti siirtämään toimintansa painopistettä yksinkertaisesta teollisuudesta suuremman jalostusarvon toimintaan aina tuotekehitystä ja tutkimusta myöten.

Tieto- ja viestintätekniikka kulkevat tämän kehityksen kärjessä. Sen suhteen kiinalaisten tavoitteet näyttäisivät olevan kahdella toisiaan tukevalla alueella: toisaalta hyödyntää modernia tietotekniikkaa aggressiivisesti maan nopean kehityksen vauhdittamiseen ja sen laadullisen kilpailukyvyn nostamiseen ja toisaalta synnyttää vahvoihin kotimarkkinoihin nojaavaa globaalisti kilpailukykyistä teollisuutta varsinkin tietoliikenteen ympäristöön. Siten kiinalaisten strategia poikkeaa olennaisesti esimerkiksi Intian valitsemasta tiestä tulla maailman ohjelmistolaboratorioksi.

Painopisteen asettamiselle tietoliikenteeseen kiinalaisilla onkin hyviä ja pakottavia syitä. Kun Internetin IPV4-numerot aikanaan jaettiin, tuli niitä kaikille kiinalaisille vähemmän kuin esimerkiksi Stanfordin yliopistolle. Siksi Kiinan on ollut suorastaan pakko ottaa Internet-protokollan uusi versio IPV6 käyttöön muita nopeammin: Kiinan CERNET2 lieneekin maailman laajin puhdas IPV6-verkko. Tätä kautta lähtötilanteen heikkous onkin muuttunut vahvuudeksi kun kiinalaiset valmistajat ovat saaneet lentävän lähdön uuden tekniikan tuottajina. Samalla tavalla kiinalaiset tietoliikenteen tutkijat ovat aktivoituneet tutkimusyhteisössä ja ovat nyt vakio-osallistujia parhaissa konferensseissa ja Internet-standardeja kehittävässä IETF-yhteisössä. Kiinalaiset pitävät selkeästikin tärkeänä, että he kehittävät immateriaalioikeuksilla suojattuja omia teknologioita.

Kiinalaiset ovat siis ilman muuta mukana ratkaisemassa sitä, millaiseksi tulevaisuuden tietotekniikka ja varsinkin tulevaisuuden Internet muodostuvat. Kun tämä kiinnostaa kovasti myös HIIT:iä (ja sen kanssa yhteistyössä toimivia yrityksiä), olemme jo useiden vuosien ajan etsineet yhteyksiä keskeisiin kiinalaisiin tutkijoihin. Tätä varten olen vieraillut Kiinassa HIIT:in hattu päässä säännöllisesti vuodesta 2002 alkaen.

Onnekkaasti tulin silloin ottaneeksi yhteyttä Tsinghuan yliopiston Computer Science -osaston silloiseen dekaaniin prof. Zhou Lizhuun. Löysimme yhteisen kiinnostusalueen ensitapaamisella, ja prof. Zhoun ryhmä tuli mukaan silloin aloittamaamme Internet-hakua koskevaan työhön roolinaan erityisesti kiinankielisen materiaalin esikäsittely ja indeksointi. Yhteistyö prof. Zhoun kanssa onkin jatkunut puolin ja toisin tehtyjen vierailujen avustamana näihin päiviin asti.

Tsinghuan yliopisto on mainio valinta yhteistyökumppaniksi, koska sen asema Kiinan tietoliikenteen tutkimuksessa on keskeinen. Se toimii CERNET:in kotipesänä ja sen kautta tietoliikennealan yritysten klusterin keskuksena. Yliopiston yhteydessä toimii "superosaamiskeskittymä" Tsinghua National Laboratory for Information Science and Technology jota varten rakennettiin oma yli 36,000 m2 rakennus kampukselle; sen työstä ainakin puolet on suuntautunut tietoliikenteen ja Internetin alueelle. Keskuksen välittömään läheisyyteen on noussut kuin yhdessä yössä vielä laajempi Science Park, jonka pilvenpiirtäjissä kiinalaisten ohella toimii koko joukko maailmanluokan yrityksiä Googlea myöten. Kiinalaisten vauhti onkin häkellyttävä, samoin se mittakaava jolla he toimivat. Myös itseluottamus on heillä kohdallaan.

Voimmeko päästä molempia osapuolia hyödyntävään yhteistyöhön Tsinghuan yliopiston verkkotutkijoiden kanssa? Tätä olemme nyt selvittämässä. On kysyttävä, mitä HIIT:illä tai suomalaisilla ylimalkaan on annettavana Tsinghuan tutkijoille, joilta ei puutu sen paremmin rahaa, fiksuja ihmisiä kuin kontaktejakaan.

Uskomme tietenkin, että annettavaa löytyy: muutenhan emme olisi tänne tulleet. Meillä on jo tehtyä työtä ja uusia ideoita jotka menevät kiinalaisten tutkimuksen yli ja ohi. Olemme painavasti mukana Suomeen juuri synnytettävässä tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymässä, joka yhdistää maailmanluokan yritysten resursseja yliopistojen ja tutkimuslaitosten osaamiseen varsinkin tulevaisuuden Internetin tutkimuksessa. Olemme integroituneet hyvin eurooppalaiseen tutkimuskenttään, jossa kiinalaiset ovat vain niukasti mukana toisin kuin USA:ssa. Oman etunsa vuoksi kiinalaisten kannattaisi kuunnella meitä. He ovat hyviä, mutta meidän kanssamme he voisivat olla vielä parempia.

Mitä me haluamme? Toivon konkreettista yhteistyötä, jonka ytimenä ovat yhteiset testiympäristöt, niissä toteutettavat yhteiset empiiristä tietoa tuottavat kenttäkokeet, teknologian siirto molempiin suuntiin ja tätä kaikkea tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi paketoivat yhteiset tutkimushankkeet. Näiden yhteydessä haluaisin nähdä tutkijavaihtoa kaikilla tasoilla senioritutkijoista jatko-opiskelijoihin asti. Laadullisena tavoitteena on vaikuttaa kiinalaisten omaan ajatteluun ja agendaan siten, että he tulisivat täysipainoisesti mukaan siihen työhön, jota tulevaisuuden Internetin rakentaminen näyttää edellyttävän. Me hyötyisimme merkittävästi kaikesta tästä, kun voisimme olennaisesti nopeuttaa omaa tutkimustamme jakamalla sen edellyttämää työtä.

Joku voi kysyä, onko tämä kuitenkaan järkevää suomalaisten veronmaksajien kannalta. Sahaammeko omaa oksaamme, jos autamme kiinalaisia omilla ideoillamme ja osaamisellamme?

Nämä eivät olekaan ihan yksioikoisia kysymyksiä. Jos kyse olisi lähellä soveltamiskynnystä olevista yksittäisistä digitaalisista palveluista, olisin varautuneempi kovin intiimin yhteistyön suhteen - kiinalaiset ovat nopealiikkeisiä ja eivät arkaile kopioida hyviksi havaitsemiaan ideoita.

Nyt puhe kuitenkin on geneerisestä perusteknologiasta, jonka tulee joka tapauksessa olla kaikille avointa open source -hengessä. Mitä nopeammin ja mitä laajempaan koekäyttöön se saadaan, sitä nopeammin kaikki hyötyvät. Toivon tietenkin, että suomalaiset aikanaan tulevat olemaan nopeiden hyödyntäjien joukossa, ja pystyvät tuottamaan globaaleja innovaatioita joille myös Kiinan markkinat tulevat olemaan avoinna. Jotta tämä ei jäisi vain toiveeksi, tarvitaan myös tulevaisuuden palveluihin suuntautuvaa tutkimusta. Sen syntymisestä koetamme myös pitää huolen.

Facebook is not social media

I have recently been reading, slowly and with considerable effort, Hannah Arendt's The Human Condition. What I have read seems to suggest a surprising conclusion: Facebook.com, and many other comparable forms of what is commonly called "social media" or "social computing", is not fundamentally "social".

I try to explain the line of this thought, with help from Arendt's book. A fundamental concept for her is vita activa, consisting of three fundamental human activities labor, work, and action. They designate, respectively, the biological processes of life, the activity of man towards the world, and the activity of man towards other human beings.

Vita activa is rooted in the classical world of ancient Greek city-states, where the free citizens considered life's true worthiness to be found from the public activity in the city, polis (whence "politics"). For Aristotle, public active life, bios politikos, was one of the ways of life man can choose in freedom, in independence of life's bare necessities (that is, labor and work). To excel in bios politikos was to rise over the bestiality of just living and multiplying; a life spent in the privacy of "one's own", idion, was literally "idiotic".

We have long lost the privative trait of the word "privacy", literally meaning the state of being deprived of the active public life amongst peers, which for Greeks was the highest and most uniquely human of man's activities. Arendt explains this as a side-effect of the rise of the social, the "rise of housekeeping, its activities, problems, and organizational devices from the shadowy interior of the household into the light of the public sphere" (pg. 38), concomitant with the decline of the classic civilization.

Similarly, with the modern rise of the mass society, Arendt's own framework, "the various social groups have suffered the same absorption into one society that the family units had suffered earlier" (pg. 41). The resulting modern equality, based on society's inherent conformism, is very different from equality in the Greek city-states, where free life amongst free peers was fiercely competitive, requiring "everybody constantly to distinguish himself from all others" (pg. 41). It was only this public sphere where men could really show who they really were as individual and unique human beings.

Arendt explains that it is the modern conformism, that men behave instead of acting with respect to each other, that lies at the root of modern social sciences starting from classical economics, studying large uniform populations with help of laws of statistics. She writes: "If economics is the science of society in its early stages, when it could impose its rules of behavior only on sections of the population and on parts of their activities, the rise of the 'behavioral sciences' indicates clearly the final stage of this development, when mass society has devoured all strata of the nation and 'social behavior' has become the standard for all regions of life" (pg. 45).

Arendt wrote here book in 1958, perhaps at the peak moment of the "mass society" that she studies so sharply. Now, sixty years later, we already live in a different world, a compelling overall picture of which has been painted by Manuel Castells in his The Information Age. Economy, Society and Culture. This world, called "network society" by Castells, is driven two major developments: various kinds of networks binding developed regions and their elites globally in dynamic whole; and new identities developed to replace the old ones such as nation-states inherited from the now defunct mass society. Thus, our world is definitely no longer "mass society", but rather characterised by incessant networking and fierce individualism.

And this brings me, finally, to social media. Just a few years ago, "social computing" was considered as something best exemplified by Amazon.com. This characterisation is indeed apt: Amazon excels precisely in capturing information of the behaviour of a large user population, and applying methods of statistical modelling to create models powerful enough the make fairly good guesses of what items a certain person might be interested to buy in the future.

(I must make a detour here. My younger son studies archaeology, and took a course in Akkadian just for the fun of it. For this, he needed an English-Akkadian dictionary, which I bought for him from Amazon.de. For a long time, the service kept recommending me books such as "Beginner's course of French" and like. Of course, the statistical cluster of Akkadian speakers must be fairly small these days, considering that the language has been extinct for more than 3,000 years.)

Thus, Amazon.com is social media in the truest meaning of the word. But how about Facebook?

As I see it, Facebook is primarily a platform of building and maintaining a (somewhat playful) digital identity through action, and making that visible to other people who the service calls "friends" but who more aptly might be called "peers".

Now, one could very well approach Facebook as a social platform, and hence study its mass of users and their behaviour with methods of statistics. This would actually constitute an interesting line of research, and I fully expect that some of Facebook's "applications" eventually turn out to be experiments of some clever sociology postgrads.

This angle nevertheless misses the point. I suggest that Facebook should really be viewed as the digital version of the Greek agora where the individualistic peers are expressing their uniqueness through actions, a kind of bios politikos in its more restricted way. To be excluded from such peer interaction, while not literally meaning the end of life worthy of living, would surely not appeal to Facebook's fans the least. It is thus logical that their views of privacy (as explained in Vilma's earlier blog) are not unlike those of the ancient Greeks.

Thus, I am led to the punch line of this blog: Facebook is not social media. Instead, it is action media.

Is this a useful way to look at Facebook, in that it suggests an angle of illuminating research? I don't know, but I would be interested to see somebody give it a go.

Huippuyliopisto

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani tähän blogiin huippuyliopistosta.

Haluan kuitenkin pysyä alueella josta tiedän varmasti ja kokemusperäisesti jotakin. Siksi en kirjoita TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja TAIK:in yhtyessä syntyvästä yliopistosta, josta toistaiseksi voisin esittää vain toiveita ja arvailuja.

Stanfordista ja Berkeleystä sen sijaan tiedän jotakin. Kyseiset yliopistot ovat ihan kiistatta huippuyliopistoja. Uusimmalla Shanghai-listalla, josta kaikki sanovat ettei sille pidä antaa mitään arvoa, mutta jota kaikki kuitenkin siteeraavat, ne majailevat sijoilla 2 ja 3, ykkösenä kimaltelevan Haaahvaaahrdin, anteeksi Harvardin, jälkeen.

Miksi Stanford ja Berkeley ovat huippuyliopistoja?

Varmaan ensimmäinen asia, joka voi tulla mieleen, on raha. Varsinkin Stanfordilla sitä on runsaasti. Yliopiston budjetti on runsaan 3 miljardin dollarin tasoa, ja kun se on yksityinen, on sillä suuria vapauksia rahan käyttökohteiden valinnan suhteen.

Saatan nyt osoittaa epäsolidaarisuutta esimiehiäni ja kollegoitani kohtaan, mutta minusta raha ei ole kovin mielenkiintoinen tekijä yritettäessä ymmärtää huipulla olemista. Tuntemani Stanfordin ja Berkeleyn kollegat eivät vaikuta minusta olevan juurikaan sen kummemmin rahoitettuja kuin minä itsekään. Heillä näkyy olevan varaa ylläpitää sopivankokoista joukkoa tohtoriopiskelijoita, joille on tarjolla tarkoituksenmukaiset tilat ja työkalut. Rahaa riittää matkustamiseen ja tykötarpeisiin. Sitä tietenkin tarvitaan tietty määrä, mutta ei tässä puhuta valtavista summista. Jos joku arvelee, että vertailu omaan rahoitukseeni ei ole edustava, hän on varmaan oikeassa. Mutta eivät kaikki Berkeleyn ja Stanfordin kollegatkaan omaa miljoonabudjetteja.

Selitystä on varmaan haettava siitä, mitä rahalla ja muilla resursseilla, kuten omalla ajalla, koetetaan tehdä. Kun tapaan Stanfordin ja Berkeleyn kollegoja, huomaan nopeasti vaikuttuvani ennen muuta siitä miten he valitsevat ne asiat joita he tutkivat ja miten he valitsemiaan aiheita käsittelevät.

Tätä on vaikea selittää. Toisaalta aiheet valitaan siten, että kyse on Isosta Asiasta. Pieni inkrementti ei kiinnosta, vaan koetetaan etsiä sellainen aihepiiri ja tulosuunta, että tuloksena voi syntyä jotakin täysin uutta ja merkittävää. Ei hoideta oireita, vaan etsitään sairauden syy ja hoidetaan se. Mennään ydinkysymykseen ja ratkaistaan se. Ollaan rohkeita.

Toisaalta taas ollaan hirmuisen konkreettisia ja pragmaattisia. Tehdään asioita, joiden kautta päästään eteenpäin. Tehdään ne asiat loppuun asti. Kirjoitetaan julkaisuja ainoastaan parhaimpiin konferensseihin ja lehtiin. Ollaan hirmuisen päämäärätietoisia ja suoraviivaisia: huippukonferenssin deadline on kalenterissa merkittynä heti kun edellisen vuoden deadline on ohitettu. Sellaista työtä, josta huippupaperia ei voitaisi tehdä, ei edes ruveta tekemään.

Lopullisena maalina on impakti, ja nyt kyse ei ole julkaisujen impaktikertoimista, vaan siitä miten maailma muuttuu.

Nyt joku sanoo, että niin niin ja joo joo, kelpaahan sitä kun kaikki opiskelijat ovat huippufiksuja. Niinhän he ovatkin. Olen kuitenkin havainnut, että monet jatko-opiskelijat, joita me olemme Berkeley'iin lähettäneet, ovat tuossa joukossa pärjänneet erinomaisesti, elleivät suorastaan loistaneet tähtinä. Kieltäydyn uskomasta, että eroa esimerkiksi HIIT:in jatko-opiskelijoiden ja Berkeleyn jatko-opiskelijoiden välillä tässä suhteessa olisi ainakaan meidän tappioksemme. Ja tuntemani nuoret vaikkapa TKK:n Informaatiotekniikan labrasta tai Helsingin yliopiston Algodan-huippuyksiköstä ovat ihan samalla tasolla.

Se kuitenkin on totta, että meni Berkeleyssä minne tahansa, sama taso tulee vastaan. Tietojenkäsittelijöiden ohella minulla on ollut yhteyksiä Berkeleyn mediatutkijoihin, sosiologeihin, business-kouluun, oikikseen, taloustieteilijöihin ja koneinsinööreihin. Kaikki ovat aika kovia ja tekevät kiinnostavia juttuja. Ymmärtääkseni onkin niin, että yliopiston johto seuraa silmä kovana eri yksiköiden menestystä. Jos jokin porukka ei ole USA:n top tenissä, asiaan tartutaan ja nopeasti. Sama on totta kaikissa lähemmin tuntemissani huippuyliopistoissa. Kaikki mitä tehdään, on kovaa tasoa. Jos sille ei voi päästä syystä tai toisesta, luovutaan mielummin koko puuhasta.

Miksi tämä on tärkeää? Kun vierailen Berkeleyssä tai Stanfordissa, nautin kovasti tapaamisista eri alojen tutkijoiden kanssa. Tiedän tapaavani fiksuja ihmisiä, jotka koko ajan toimivat korkeaviritteisessä intellektuaalisessa ilmapiirissä. Se näyttää synnyttävän tiettyä henkistä liikkuvuutta, joka kertautuu vuorovaikutuksen kautta. Kyse on ilmiöstä, josta Pekka Himanen on puhunut eri yhteyksissä. Se on todellinen ja merkityksellinen.

Muistan kuulemani anekdootin ETH:sta, joka sekin on ihan varmasti huippuyliopisto. Sinne rekrytoitiin professoria, ja koulun rehtori keskusteli hakijoista asiantuntijaksi valitun aihealueen arvostetun professorin kanssa. "Onko kukaan ykkösluokan hakija?" kysyi rehtori. "Hyviä ovat, mutta eivät ihan kovinta kärkeä", vastasi asiantuntija. "Onko kukaan samalla tasolla kuin Te itse?", jatkoi rehtori. "Niin ei voi sanoa", vastasi asiantuntija hieman punastuen. Jonka jälkeen rehtori teki asiantuntijalle tarjouksen josta hän ei voinut kieltäytyä, eikä kieltäytynyt.

Makroskooppisemmalla tasolla huippujen yhteinen piirre on opiskelijajakauma. Berkeleyssä perusopiskelijoiden (graduate) ja jatko-opiskelijoiden (post-graduate) suhde on noin 1:2. Stanfordissa se on noin 1:2,5. Esimerkiksi Tsinghuan yliopistossa, joka on omalla laillaan huippua, se on 1:3.

Nyt joku sanoo, että entä sitten, "post-graduate":han sisältää myös maisteriopiskelijat. Ja: vaikka esimerkiksi TKK:lla jatko- ja perusopiskelijoiden lukumäärien suhde on noin 1:5, kun meidän jatko-opiskelijamme ovat kaikki kumminkin jo maisteritasoisen tutkinnon suorittaneita, niin onko tässä sitten jokin ero?

No onhan siinä. Berkeleyssä M.Sc. opiskelijat ovat itse asiassa tohtoriputkessa, ja useimmat tähtäävät tohtorin tutkintoon. M.Sc. tutkinto on välitavoite, tai joillekin ns. early exit, jos homma ei sujukaan. Ennen muuta he ovat kaikki päätoimisia opiskelijoita, jotka keskittyvät koko tarmollaan opiskeluun ja tutkimukseen.

Tuntemani huippuyliopistot eivät kerta kaikkiaan ole erityisen kiinnostuneita maisterien tuottamisesta. Niillä on kyllä hyvät bachelor-ohjelmat joihin halutaan ja saadaan hyviä opiskelijoita. Heistä osa jatkaa maisteri/tohtoriohjelmissa, mutta niihin hakee ja otetaan opiskelijoita kaikkialta maasta tai maailmasta. Omat bachelorit ovat samalla viivalla kuin kaikki muutkin. Kun professorilta kysytään, montako opiskelijaa hänellä on, hän kertoo tohtoriopiskelijoittensa määrän, ja saattaa lisäksi mainita montako postdoccia tällä hetkellä on rullissa. Siinäpä se.

Muistutan uudestaan, että tämän bloggauksen aiheena ei ollut TKK+HKKK+TAIK -yliopisto. Olen juuriltani ainakin 50% savolainen, joten jätän vastuun kaikista tulkinnoista lukijalle. Voeha se olla niinnii.

Avoin julkaisupolitiikka yritysten tutkimuslaitoksissa. Miksi ihmeessä?

Mor Naaman, Yahoo!:n tutkimuskeskuksen Berkeleyn yksikön johtaja kirjoittaa blogissaan joutuvansa jatkuvasti perustelemaan itselleen ja yrityksen sisällä muille miksi julkaista tutkimusta kansainvälisisissä konferensseissa. Berkeleyn yksikkö perustettiin 2005 kampuksen läheisyyteen ja on sen jälkeen julkaissut ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimuksen parhaassa konferenssissa (CHI) muutaman paljon näkyvyyttä saaneen julkaisun. Esimerkiksi Naamanin yhdessä Stanfordin HCI-laboratorion kanssa kirjoittama ”Why we tag?” tutki motivaatioita tagien käytössä Web 2.0 -palvelussa.

Eikö tuloksia julkaisemalla yritys vain paljasta yrityksen tietoa kilpailijoille?

Kysymys palautuu perustavanlaatuisempaan kysymykseen: Mitä on tutkimus? Mor nimeää seitsemän syytä yrittää julkaista työtä kansainvälisellä tasolla:

1. Kirjoittaminen edistää yritykselle tärkeiden asioiden ymmärtämistä. Kirjoittaminen pakottaa organisoimaan ajatukset ja esittämään tärkeimmät tulokset selkeästi. Kirjoittaminen voi auttaa erottamaan huonot ajatukset hyvistä.
2. Julkaiseminen on paras tapa saada palautetta työn parantamiseksi. Tätä palautetta saa paitsi vertaisarvion myös itse konferenssiesityksen kautta.
3. Julkaiseminen luo keskustelua ja tutkimusta akateemisessa yhteisössä ja tätä kautta tukee yrityksen omia ponnisteluja.
4. Julkaiseminen suuntaa akateemisen yhteisön mielenkiinnonkohteita ja antaa yrityksestä kuvan ”hyvänä kansalaisena” akateemisessa yhteisössä.
5. Julkaiseminen edesauttaa työn impaktia myös yrityksen sisällä. Esimerkiksi Yahoo!:n kokoisessa yrityksessä oikea käsi ei aina tiedä mitä vasen tekee.
6. Julkaiseminen tekee paikasta houkettelevamman työpaikan. Mor kertoo, että briljantti esitys tai paperi lisää näkyvyyttä ja on tärkeä tekijä valmistuneiden valinnoissa.

Nämä seikat ovat todellisia. Jaan toimistoni bulgarialaisen tiedonlouhinnan tutkijan kanssa, joka on väittelyn lähestyessä saanut useita työpaikkaehdotuksia ja valinta kulminoitui Yahoo!:n ja Googlen välille. Yahoo!:n tutkimuskeskus osoittautui houkuttelevammaksi, koska se jopa rohkaisee työn tulosten julkaisemiseen. Google puolestaan on kuulemma huonossa maineessa, koska palkkaa väitelleitä Engineer-tittelillä ratkaisemaan ongelmia eikä rohkaise julkaisemaan.

Tässä on opittavaa suomalaisille yrityksille. Tällä alalla suomalaisista yrityksistä ainoastaan Nokian tutkimuskeskus on pystynyt konsistentisti julkaisemaan kansainvälisen tason konferensseissa, vaikka merkittävää tutkimuskapasiteettia on useissa muissakin yrityksissä. Suurten IT-alan yritysten, kuten TietoEnatorin, TeliaSoneran, Elisan, Suunnon, Polarin, Nordean sekä konsultointiyritysten, kuten Ideanin, Adagen ja Accenturen, julkaisuja näkee hajanaisesti siellä täällä. Suurin osa näistä on kuitenkin lähinnä kansallisen tason yhteyksissä tai B- tai C-tason konferensseissa. Kiinnostusta näilläkin yrityksillä on, heillä on usein yhden tai useamman henkilön delegaatio konferenssissa keskustelemassa ja verkottumassa.

Tämän ”mulla on, sulla ei” -vertailun takana on tärkeä pointti. Yrityksillä joko on ei-avointa tutkimusta tai sitten tutkimus ei yllä niin korkealle tasolle, että sitä voisi julkaista. Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja ja erottavat suomalaisen ICT-kentän Piilakson ympäristöön, jossa yritysten tutkimusyksiköt ovat elimellinen osa "innovaatioekologiaa". Tutkimusyksiköt ovat paitsi tutkijoiden että ideoiden kiertokulun yksi vaihe myös tärkeä yrityksen kompetenssin kannalta. ICT:n helpoimmat ongelmat on ratkaistu jo vuosia sitten, kilpailuetu saavutetaan tutkimuksellisesti ”kovien” ongelmien ratkaisulla ja tässä avoin julkaisupolitiikka on merkittävä tuki ponnisteluille.

Linkki:

Mor Naaman, ”Why do we write?”: http://yahooresearchberkeley.com/blog/2007/09/20/why-do-we-write/

HIIT maailmaa pelastamassa

Tiistaina 9. lokakuuta oli EU:n 7. puiteohjelman toisen hakukierroksen määräpäivä. HIIT toimitti siihen hakemuksen, jonka avulla koetamme pelastaa maailman. Alunperin tarkoitukseni oli blogata aiheesta samantien. Jaiku-kauppa kuitenkin vaati puhetta heti, ja jätin EU-aiheen myöhempään.

Parempi niin, koska olisin silloin otsikonut jutun tyyliin Pelkoa ja kauhua HIIT:issä ja jatkanut samaan tapaan. Puiteohjelmahakemusten tekeminen on parhaimmillaankin työläs, ja pahimmillaan tuskallinen prosessi, joka kriisiytyy deadline-hetken (kello 17.00 Brysselin aikaa) lähestyessä. Tiistaina olisin vielä ollut kokemuksesta vereslihalla.

Tämän hakemuksen tekemistä vaikeutti tuntuvasti se, että kaksi hankkeen osapuolista vahvisti osallistumisensa vasta edellisen viikon lopulla, joten hakemusta oli muokattava loppuun asti. Saimme uusia tekstiosioita vielä pari tuntia ennen määräaikaa. Tätä seurasi kaaosta hipovia hetkiä, kun useat meistä muokkasivat hakemuksen eri osia samaan aikaan. Toimitimme lopullisen hakemuksen komisson palvelimelle kello 16.56.47. En usko, että jäljellä olevien 3 minuutin ja 13 sekunnin aikana olisimme olennaisesti enää voineet sitä parantaa.

Miten tämä auttaa maailmaa? Koetan selittää, miksi tunsin velvoitusta tehdä parhaani hakemuksen hyväksi.

Hankkeen tarkoituksena on tutkia, miten mobiilin, kaikkialla mukana kulkevan tietotekniikan avulla voitaisiin auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa sähköenergian kulutustaan tosiaikaisesti ja yksityiskohtaisesti, ja tätä kautta kannustaa heitä tekemään energian kulutusta pienentäviä valintoja arkielämän eri tilanteissa.

Mielestäni tietotekniikan pitäisi ylimalkaan osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen, joita se itse on luonut. Energiankulutuksen osalta tietotekniikan jalanjälki on raskas ja kasvava. Paitsi että tätä olisi hillittävä, olisi tietotekniikan mahdollisuuksia otettava käyttöön kaikissa muissakin kohteissa joihin se voi vaikuttaa. Ubiikin, kaikkialle ulottuvan tietotekniikan kautta otteen pitäisi ulottua kaikkiin käyttäjien arjen eri tilanteisiin.

Voisiko tämä onnistua? Kaikki riippuu lopulta ihmisten omista valinnoista. Emme aio tai halua rakentaa järjestelmää, joka tekisi päätöksiä ihmisten puolesta. Sen asemesta pyrimme tekemään eri tllanteista läpinäkyviä: tuomaan esiin, mistä juuri tämän hetken energiankulutuksen profiili muodostuu, ja mitä vaihtoehtoja siihen vaikuttamiseen juuri nyt on tarjolla. Tätä varten rakennamme tekniikkaa, jolla energian kulutusta koskevaa tietoa voidaan kerätä, muokata ja jalostaa, esittää sitä sopivalla tavalla päätösten tueksi sekä ohjata energiaa kuluttavien laitteiden ja järjestelmien toimintaa tehtyjen päätösten mukaisesti.

Avainkysymys on ihminen ja hänen motivointinsa. Ovatko käyttäjät valmiit ottamaan tällaisen järjestelmän käyttöön? Mitkä järjestelmän ominaisuudet ja piirteet edistäisivät parhaiten sen hyväksyttävyyttä, mitkä taas ovat sellaisia että niiden puutteellisuus ilman muuta tekisi järjestelmästä kelvottoman? Voidaanko ihmisiä kannustaa sisällyttämällä järjestelmään pelinomaisia tai sosiaalisia verkostoja hyödyntäviä piirteitä? Näiden kysymysten pohtiminen on HIIT:in tehtävä. Olen luottavainen että osaamme antaa niihin hyödyllisiä vastauksia.

Uskon, että ihmiset ovat halukkaita tekemään energian kulutustaan rajoittavia valintoja hieman omasta mukavuudestaan tinkienkin, jos he vain saavat tietoa eri tilanteiden tarpeiden mukaisesti. Toivon olevani oikeassa; vaihtoehto ei ole kovin miellyttävä.

Miksi tästä oli tehtävä EU-hanke? Eikö aihetta voisi tutkia muutenkin? Kyllä toki, ja olemmekin tehneet samansuuntaisen kansallisen hankealoitteen. EU-hankkeen avulla uskomme kuitenkin voivamme edistää tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Jos se hyväksytään rahoitettavaksi, voimme tehdä kenttäkokeita ja käyttäjätutkimuksia useissa maissa, ja tätä kautta ymmärtää laajemmin ja rikkaammin käyttäjien tarpeita ja edellytyksiä. Voimme myös esitellä tuloksiamme isommalla näyttämöllä. Lisäraha tutkimukselle on toki tervetullutta, mutta se yksin ei ole ratkaisevaa.

No, hanke on nyt toimitettu komission arvioitavaksi, ja juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin toivoa sille ymmärtäväisiä evaluoijia. Tällaisessa tilanteessa tutkija tuntee olonsa tyhjäksi ja turhautuneeksi: iso ponnistus on takana, ja kaikki mahdollinen mitä voitiin ja ehdittiin on tehty. Nyt tekisi jo mieli päästä itse työhön käsiksi. Mutta ei; joudumme odottamaan ainakin pari kuukautta. Siihen asti maailma saa vielä selvitä omin voimin.

Google osti Jaikun

Kuin jatkoksi edelliselle kirjoitukselleni saimme tänään kuulla mielenkiintoisen uutisen: Google on ostanut Jaikun! En tainnut olla ihan väärässä kun rinnastin Jaikun Joostiin.

Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!

Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.

Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.

Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.

Mobile WOM Manifesto

If you receive a message on your mobile phone from a good friend of yours, would you open it? Surely. If the message contains some sort of a commercial message, would you read it? Most likely and certainly if your friend refers to it. Would you be offended or disturbed by this message? Most probably not. On the contrary, the odds are that you are interested in it because your close friend, who knows you, thought so. In addition, you are probably pleased that your friend thought about you, and you are flattered that he or she took the time to contact you, maybe even to the point that you will act upon the commercial message either by forwarding the message further or by purchasing the product or service promoted.

The scenario above explains why mobile media as a personal communication tool would seem to be the optimal platform for word-of-mouth (WOM) marketing. Still, groundbreaking mobile WOM campaigns are yet to be seen. Why?

Five years ago, I was doing my master’s thesis for Starcut Ltd. I studied how it would be possible to generate WOM around motion pictures using mobile devices. Back then, the buzz about WOM was only starting. The vast majority of mobile devices were still black & white and could hardly display an image. The content industries were in panic because of piracy and peer-to-peer distribution. It was clear that the industry wasn’t ready for mobile word-of-mouth marketing campaigns that needed understanding about WOM mechanisms, sophisticated mobiles devices, and a willingness to trust consumers to distribute branded content.

Since those days online word-of-mouth marketing has gained a lot of momentum. The fragmentation of media channels, the growing importance of reaching niche audiences and markets, and the poor return on investment (ROI) figures of traditional marketing methods have forced marketing professionals to look for alternative means to attract consumers’ attention.

Marketing techniques relying on word-of-mouth communication, that is non-commercial person-to-person communication concerning a brand, product or service, are not, however, a new or even a recent phenomenon. They have been studied since the 1950’s both by academics and marketing research companies. The interest towards word of mouth communication originates from studies trying to analyze consumers’ purchase decision behavior. Practically all studies demonstrated that the most influential advice and information regarding buying decisions come from the consumers’ peers.

Further research proved that through WOM, information can spread fast to different consumer clusters without loosing its persuasiveness and that WOM is especially influential in service industries where customer experience is paramount.

Over the years, many trials were made to harness the word of mouth concerning a given product, brand, or service. Although the results proved that within certain boundaries WOM can be influenced, WOM marketing strategies remained marginal within the over-all marketing mix, mostly because of the difficulty to measure the impact of WOM campaigns.

The digital revolution of the 90’s gave a new start to WOM-based marketing solutions. With the help of Internet and email people could communicate a lot easier and faster with much more people than before. The digital communication tools provided also new means to measure WOM and service providers could benefit from customer feedback and ratings to improve their service. This online WOM gave rise to such successes as Hotmail, Amazon.com, and Ebay. In academic circles, digital networks gave rise to a new interest in network analysis, links, and the small world –theory, all tightly connected to WOM research.

After the year 2000, the number of business books published on WOM has exploded many of them specializing in one form of sub-genre of WOM, such as viral, buzz, stealth, guerilla or influencer marketing. Numerous companies have specialized on WOM marketing, and the industry has organized itself around Word of Mouth Marketing Association WOMMA, founded in 2004. In addition, all successful web 2.0 services from YouTube to Facebook seem to be using WOM mechanisms as building blocks of their service offering. I must say, it is an exciting time to continue my research, now as a doctoral student, on word-of-mouth mechanisms and service design.

But coming back to my starting point, why hasn’t WOM reached the mobile media on a large scale? My guess is that the mobile industry has had a dubious attitude towards all sorts of marketing due to the fear of spam. It was because of spam that European Union enforced its opt-in regulation back in 2002 and for the very same reason industry organizations elsewhere in the world took similar self-regulating actions.

This fear is certainly well grounded when it comes to mobile advertising, but NGO-driven mobile campaigns have shown that WOM works also on portable devices. Only ten days ago, a worldwide SMS campaign urged people to wear red on September 28th in order to support the demonstrators in Burma (Myanmar) and last Friday I received a text message originating from Amnesty International inviting people to light candles in front of Russian Embassies to remember the murder of Anna Politkovskaya. I forwarded the messages, not to everyone on my contact list, but only to a selected few that I thought would appreciate it. I bet I am not only one acting this way.

Last September showed some signs that also mobile industry is slowly getting rid of its fears. September 17th Nokia announced the acquisition of Enpocket, a company providing mobile advertising campaign systems and management. A week later, Blyk, the first free ad-supported mobile phone service went live in the UK. Who knows, maybe next week we will hear of the first mobile WOM campaign. But no matter when it takes place, I am sure that the first company succeeding in making users forward its ads to their peers on mobile media is going to be on everybody’s lips.

Joost-mietteitä

Luin eilen Digitodayn uutisen, että kohuttu Joost-palvelu on lopultakin avattu beta-versioisena yleisölle. Se soveltaa P2P-teknologiaa videomuotoisen sisällön jakeluun Internetissä. Palvelu on sillä tavalla suljetu, että käyttäjät eivät voi jakaa omia videoitaan; sen sijaan he voivat jakaa kavereittensa kanssa "ohjelmatietoja" ja itse laatimiaan koosteita, "kanavia".

Ennakkokohu johtui varmaan paljolti siitä, että palvelun takana ovat Janus Friis ja Niklas Zennström, joiden meriitteihin kuuluvat Kazaa ja Skype. Herrat ovat siis P2P-guruja, jotka ovat mullistaneet maailmaa jo pariin otteeseen ja samalla tulleet sangen varakkaiksi. Kun Joostin kehittäminen alkoi vuonna 2006, he arvatenkin tiesivät mitä olivat tekemässä ja saattoivat todennäköisesti itse rahoittaa koko hankkeen.

Tämä kaikki herättää minussa hieman kitkeriä tunteita, kun muistelen keväällä 2004 TEKES:ille tekemäämme hanke-ehdotusta, jonka nimi oli P2PdigiTV, eli pidemmin Multimedia Distribution for Heterogeneous Terminals on Unmanaged Peer-to-Peer Networks.

Tarkoituksena oli olennaisesti tehdä digipääte, joka voisi muodostaa P2P-verkon toisten samanlaisten päätelaitteiden kanssa. Ensin piti selvittää, onko tämä ylimalkaan teknisesti mahdollista, ja sitten sitä, miten tämä voitaisiin tehdä tavalla joka olisi myös kaupallisesti kiinnostavaa eri osapuolten kannalta, esimerkiksi Creative Commons -lisenssijärjestelmää soveltaen.

No, TEKES ei sitten kumminkaan rahoittanut hanketta, olennaisesti kaiketi sen takia että hakukohteena olleessa teknologiaohjelmassa oli rahaa aika niukalti, ja koska emme ponnistuksistamme huolimatta saaneet hankkeelle riittävän laajaa teollisuuskonsortiota. Taisi olla niin, että varsinkin teleoperaattorit vierastivat koko P2P-teknologiaa. En siis erityisesti soimaa TEKESiä tästä päätöksestä, joka varmaan oli heidän kriteeriensä ja valtuuksiensa mukainen.

(Niin, kaikki HIIT:in hakemukset eivät todellakaan saa rahoitusta, vaikka aiemmista tämän blogin teksteistä näin voisi päätelläkin.)

En tietenkään väitä, että olisimme keksineet Joostin. Mutta jotakin me olisimme varmaan tehneet sellaista, mikä ei sitten toteutunut. Hampaat irvessä me kuitenkin laadimme seuraavan talven aikana toimivan prototyypin järjestelmästä hankkeen ideamoottori Tommo Retin ohjaamien opiskelijoiden voimin, siis lähes "ilmaiseksi". Sitä me sitten demonstroimme eri osapuolille, jotka osoittivat vaihtelevan tasoista innostusta; sitä suurempaa, mitä pienemmät edellytykset niillä oli rahoittaa hankkeen jatkoa. Lopulta saimme EU:lta tukea samansuuntaiseen hankkeeseen vuonna 2006, mutta tietenkään Joostin kaltaista massapalvelua emme nyt enää voi tai aio tehdä.

Miksi tämä tarina?

Tutkijaa tietenkin harmittaa vietävästi, kun tilaisuus tehdä jotakin uutta ja merkittävää menee ohi, tai sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Toisista palkinnoista tai pistesijoista ei ole tässä lajissa mitään iloa. Olen kylläkin ylpeä viime vuoden aikana EU:n rahalla tekemästämme työstä, joka kurkottaa paljon Joost-teknologiaa pidemmälle, mutta kuitenkin ... olisimme voineet tehdä tätäkin jo vuonna 2005 tai 2006.

Ennen muuta jään kuitenkin ihmettelemään, mikä on se ero joka selittää sen miksi esimerkiksi ruotsalaiset toimijat tuottavat toistuvasti maailmanluokan innovaatioita, kun Suomessa samanaikaisesti ei synny juuri mitään erityisen merkittävää. Kyllä me vuonna 2004 uskoimme tähän ideaan, mutta miksi se ei lentänyt?

Osaamisessa tai luovuudessa ei ole eroa ainakaan suomalaisten tappioksi. Tämän osoittanee jo se että HIIT samoina vuosina tuotti Jaiku.com -palvelun, jota voinee pitää maailman ensimmäisenä mobiilina Web 2.0 -palveluna ja pari muutakin kaupalliseksi innovaatioksi edennyttä ideaa. Eivät ne häpeä hitustakaan Joostin rinnalla.

Kysymys on kasvanut mielessäni, koska olen viimeisten 1-2 vuoden aikana tullut yhä vakuuttunemmaksi, että jokin iso uusi juttu on aivan käden ulottuvilla: eri teknologiat ja menetelmät ovat kypsyneet ja tekevät melkein mahdolliseksi laatia aivan uudenlaisia palveluja, joilla voisi olla edellytykset tekstiviestin kaltaiseen läpimurtoon. Jotakin tällaista uskonee Nokiakin, joka sijoitti sangen paljon rahaa karttoihin. Toivottavasti niistä löytyy oikea polku tulevaisuuteen.

Niin, mikä se ero on? Mitä pitäisi tehdä eron umpeen kuromiseksi ja mieluiten muiden edelle menemiseksi? Tätä alkaa miettiä Kauppa- ja teollisuusministeriön syyskuun lopussa asettama arvovaltainen innovaatiostrategian johtoryhmä, joten minun ei ehkä pitäisi virkamiehenä pohdiskella tällaisia asioita, vaan odottaa valoa ylhäältä, tai osallistua strategian laatimistalkoisiin.

Ymmärrän kyllä että uusi hallitus haluaa selvitellä asioita ennen toimiin ryhtymistä, mutta jään kuitenkin miettimään, eikö Suomessa jo ole tehty strategioita useammankin hallituskauden tarpeiksi. Itse työhön olisi jo kiva ryhtyä.

Verkostosivustojen suosion salaisuus

Huomionkipeitä teinejä paljastelemassa itseään. Tämä käsitys netin yhteisöllisten palveluiden käyttäjäkunnasta on muuttunut, kun nuorten aikuisten puheenaihe on se yksi ja ykkönen: Facebook. Mediassakin huolet kotimaisen IRC-gallerian vaaroista ovat vaihtuneet ihmettelyksi Facebookin jättisuosiosta. Enää ei suurimpana uhkana olekaan pedofiilit ja koulukiusaamisen uudet muodot, vaan se, että vampyyrileikit lohkaisevat ison palan työpäivästä.

Huolimatta siitä että palvelut ovat saaneet erityyppistä huomiota, kotimaista IRC-galleriaa ja ulkomaisia palveluita yhdistää mahdollisuus sosiaalisten verkostojen julkiseen ja pysyvään esittämiseen. IRC-galleria kuitenkin eroaa monista muista verkostosivustoista siinä, että julkisten kaverilistojen puuttuessa sosiaalisia verkostoja esitellään varsin luovilla tavoilla. Pro gradu -tutkielmani aineistossa esimerkkejä näistä ovat tyhjänpäiväiseltä vaikuttava kommenttien vaihtaminen, kaverien nimien kirjoittaminen "omistukseksi" valokuviin tai profiilin laidassa olevaan vapaasti muokattavaan tekstilaatikkoon "ihkuboksiin", sekä yhteisöjen perustaminen kaveripiirin sisäpiirivitseille.

Tuttavapiirin jäsenten käsitystä keskinäisestä yhteenkuuluvuudestaan voidaan verkostosivustoilla rakentaa samaan tapaan kuin joukkoviestinnän on ajateltu rakentavan käsitystä yhtenäisestä kansakunnasta tai fanikunnasta. Tähän liittyy se, että tunteakseen yhteenkuuluvuutta jäsenten ei tarvitse välttämättä olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tosin verkostosivustojen tapauksessa yhteisyyttä rakentaa mediakoneiston lisäksi jäsenten oma toiminta. Jos muut vain jaksavat päivittää profiiliaan, näiden kuulumisista voi olla perillä ilman että kohde sitä huomaa.

Uteliaisuus toisten yksityiselämää kohtaan palvelee näin ollen yhteisön koossapysymistä. Verkostopalvelut tiivistävät hajanaiset sosiaaliset suhteet yhteen paikkaan. Lisäksi ne voivat jopa yhdistää erillisiä kaveripiirejä esimerkiksi löydettäessä yllättäviä yhteisiä tuttuja. Tämä yhdistävä voima tuottaa kuitenkin myös hankaluuksia. Ryhmäjäsenyydet voivat törmätä toisiinsa, esimerkiksi kun harrastuskavereille ei haluaisi paljastaa kuuluvansa Crocsien vastaiseen rintamaan tai kun ex-partnerin kaverit jättäisi mieluummin jo historiaan uuden kumppanin ilmaantuessa.

Tässä tapauksessa eri verkostosivustojen suosimiseen tuttavapiiristä riippuen ollaan valmiita kuluttamaan aikaa ja energiaa. Kokonaan verkostosivustoista luopuminen ei siis ole vääjäämätön kohtalo. Toisena vaihtoehtona on määritellä eri ryhmille eri yksityisyysasetukset. Kun sosiaalisia suhteita esitetään tallentuvassa ja julkisessa esitysmuodossa, on palveluiden suunnittelussa ja käytössä mietittävä sitä, mitä seurauksia tällä on yksilön, kaveripiirin ja koko yhteiskunnan tasolla.

Toinen verkostosivustojen hehkutuksessa vähemmälle huomiolle jäänyt kysymys on se, että verkostoissa eivät näy niiden ulkopuolelle jääneet ihmiset. Verkostosivustoilla niille annetaan joilla on: kaverilistan ihmiset, varsinkin yhteiset tutut, herättävät luottamusta potentiaalisissa uusissa tuttavuuksissa. Samalla tapaa kuin nettihuutokaupoissa muiden antama palaute lisää luottamusta kaupantekijää kohtaan, kaverilistalla olevat "suosittelijat" antavat uskottavuutta uudelle tuttavuudelle.

Uusien suhteiden luomisessa on siis pitkälti riippuvainen olemassa olevasta verkostosta. Uusille tuttavuuksille itsestä annettu kuva ei riipu ainoastaan omasta panoksesta, vaan kaverilistan ihmiset ovat suuressa osassa sen rakentamisessa. Verkostosivustoilla tästä on toisaalta hyötyä: samalla kun tuo itseään esille ja solmii uusia suhteita, voi ylläpitää suhteitaan olemassa olevaan verkostoon.

Jäävätkö yksinäiset siis käyttämään palveluita, joilla olemassa olevalla sosiaalisella verkostolla ei ole yhtä suurta merkitystä? Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen perustuvilla sivustoilla arvostus syntyy pikemminkin tietämyksestä ja taitavasta sisällön tuottamisesta kuin laajasta ja laadukkaasta tuttavaverkostosta. Tässä tapauksessa yhteinen kiinnostuksen kohde riittää tuttavuuden tekemiseen, eikä ilman sosiaalista verkostoakaan leimaudu epäilyttäväksi hiippariksi. Käyttäjäkuntansa laajentamiseen pyrkivän, yhteiskunnallisesti vastuullisen palvelun tulisikin tarjota tämänkaltaisia mahdollisuuksia olla rehellisesti etsimässä uusia tuttavuuksia.

Ovatko huomionkipeät teinit sittenkään kadonneet mihinkään? Huomionkipeys on yksi suurimmista yhteiskuntaamme koossapitävistä voimista. Huomionkipeyttä ei kuitenkaan pidä tulkita ainoastaan itsekkääksi motiiviksi, vaan yhtä lailla se on tulkittavissa haluksi olla yhteydessä muihin. Verkostosivustojen mahdollistama ihmissuhteiden julkinen ja pysyvä esittäminen rakentaa käsitystä yhteisestä porukasta ja vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta, joita hajanaisten sosiaalisten verkostojen aikana on hankalampi muuten ylläpitää. Verkostosivustojen suosion suurin salaisuus on mahdollisuus yhdistää kaksi nykyisessä yhteiskunnassamme arvostettua asiaa: oman persoonan esilletuominen ja yhteys kanssaihmisiin.

HIIT Berkeleyssä

Kun HIIT aikoinaan aloitti toimintaansa, läheisten ja pitkäaikaisten suhteiden muodostaminen joihinkin huipputason tutkimusyksiköihin muodosti tärkeän osan sen johtoajatusta. Onnellisten sattumien (mutta myös niiden häikäilemättömän hyödyntämisen) kautta Berkeleyn yliopistosta tuli HIIT:in ensimmäinen tällainen kumppani vuodesta 2000 alkaen. Suhde on osoittautunut kestäväksi: vuosien varrella parisenkymmentä HIIT:in tutkijaa on vieraillut Berkeleyn eri yksiköissä, mukaan lukien kaksi tämän blogin kirjoittajaa, ja vieraita on liikkunut myös toiseen suuntaan.

Olen itse käynyt Berkeleyssä kerran tai kaksi vuodessa, en tosin koskaan runsasta viikkoa pidempään. Seutu alkaa tuntua tutulta ja kotoiselta. Jos vain mahdollista, asetun kampuksen keskellä olevaan Women's Faculty Clubiin. Sen akateemista patinaa tasapainottaa monessa pienessä asiassa näkyvä naisen käden kosketus. Annan myös arvoa rakennuksen salissa olevalle noin satavuotiaalle Steinway-flyygelille.

Berkeleyn kampus on eloisa ja värikäs. Kaupunki on oikeastaan kasvanut sen ympärille, joten yliopistoalueelta on vain askel mukaviin ja laadukkaisiin kahviloihin tai kaikkia mahdollisia keittiöitä edustaviin ravintoloihin. Mukavaa on myös se, että San Franciscon lentokentältä Berkeleyn keskustaan pääsee BART-junalla. Auton vuokraaminen ei siten ole välttämätöntä, ellei aio vierailla myös Piilaaksossa. Muutenkin kaupungin elämäntyyli ja ilmapiiri ovat eurooppalaiselle helppoja lähestyä.

Berkeleyssä HIIT:in toiminta on keskittyi alunperin School of Informationin (eli tuttavallisemmin "i-Schoolin") piiriin. Laitos sijaitsee kampuksen keskellä South Hallissa, yliopiston vanhimmassa rakennuksessa. HIIT:in kellaritoimiston ovessa lukee hieman teekkarihenkisesti "HIIT US Headquarters". Tällä hetkellä tila on kolmen HIIT:in tutkijan kotipesä. Heidän työnsä suuntautuu ennen muuta sosiaaliseen mediaan ja viestintään.

Viime vuosina Berkeley-työ on laajentunut myös kampuksen kupeessa sijaitsevan ICSI:n suuntaan. ICSI eli International Computer Science Institute on Berkeleyn yliopiston yhteydessä toimiva itsenäinen tutkimuslaitos, joka siis ei ole muodollisesti osa yliopistoa. ICSI:n senioritutkijat ovat kuitenkin Berkeleyn professoreita ja tutkijatkin pääosin jatko-opiskelijoita. TEKES on sponsoroinut ICSI:ä vuodesta 2001 alkaen, ja tätä kautta siellä on vieraillut useita kymmeniä suomalaisia tutkijoita eri yliopistoista ja myös teollisuudesta.

HIIT:in tärkein ICSI-kumppani on prof. Scott Shenkerin johtama tietoverkkotutkimuksen ryhmä joka kiistatta lienee maailman johtava alallaan. Useita HIIT:in tutkijoita on vieraillut ryhmässä ja osallistunut sen työhön. He ovat varmaankin onnistuneet hyvin, koska prof. Shenker ehdotti viime vuoden lopuilla yhteistyön syventämistä siten, että HIIT ja ICSI perustaisivat yhteisen "virtuaalikeskuksen" Finland-ICSI Center for Novel Internet Architectures. Keskuksen kulmakivenä olisi yhteisesti laadittu viisivuotinen tutkimusohjelma, jota toteutetaan molempiin suuntiin tapahtuvien vierailujen, tutkimushankkeiden, jaettuihin koealustoihin nojaavien kokeiden sekä erilaisten tilaisuuksien kautta.

Ehdotukseen oli tietenkin helppo vastata innostuneesti. Myös TEKES ja teollisuus suhtautuivat myönteisesti, ja niinpä pidimme eilen Berkeleyssä tilaisuuden, jossa uuden keskuksen toiminta todellakin avattiin. Samalla pidettiin seminaari jossa kumpikin osapuoli esitteli viimeaikaista tutkimustaan. Saatoimme todeta, että työ todellakin on samansuuntaista, mutta myös toisiaan täydentävää. Myös ensimmäinen yhteinen tutkimushanke, EU:n rahoittama Publish-Subscribe Internet Routing Paradigm on alkamassa vuoden 2008 alussa.

Mitä keskus tutkii? Lyhyt vastaus on se, että Internet ei enää perusrakenteeltaan vastaa sen todellisen käytön asettamia vaatimuksia, vielä vähemmän kaukaisemmassa tulevaisuudessa mahdollisesti esiin nousevien uusien sovellutusten tarpeita. Internet ei enää oikeastaan ole tietokoneita, vaan informaatiota toisiinsa liittävä verkko. Siitä, että tämä edellyttää koko IP-arkkitehtuurin uudelleen miettimistä ei tutkijoiden kesken ole suurta erimielisyyttä; sen sijaan siitä, mitä ja milloin Internetille olisi tehtävä, yksimielisyys on kaukana. Nyt tarvitaan tutkimusta, jossa eri lähestymistapoja voidaan kehittää ja kokeilla ja sitä kautta oppia ymmärtämään niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia.

Tämä ei ole ihan helppoa, ja vielä vaikeampaa on arvioida missä olosuhteissa uudet rakenteet ja teknologiat voisivat todella päästä käyttöön. Internet ei vaihdu uudeksi käden käänteessä eikä ilmaiseksi. Siksi tutkimuksen piiriin tulisi myös kuulua niiden mahdollisten kehityspolkujen laadullinen tutkiminen, joiden kautta siirtyminen voisi olla mahdollista tai suorastaan välttämätöntä.

Uusi keskus on merkittävä avaus koko HIIT:in kannalta: tarjoaahan se tietoverkkotutkijoille näköalan todella mielenkiintoiseen, mutta myös haastavaan työhön. Se koskettaa myös esimerkiksi uudentyyppisistä sosiaalisen median palveluista kiinnostuneita tutkijoita. Jos nyt olen jostakin huolissani, se olisi lahjakkaiden ja kovaan sitoutumiseen valmiiden tutkijoiden riittävyys. Meidän on voitava myös tulevaisuudessa lähettää ICSI:iin henkilöitä, jotka aidosti voivat kontribuoida prof. Shenkerin ryhmän työhön. Tämä tietenkin edellyttää, että myös Suomessa tehtävä työ on maailmanluokan tasolla.

Keskuksen tarjoaman näköalan luulisi kuitenkin houkuttelevan lahjakkaita tutkijanalkuja. Kun Internet alunperin teki tuloaan Suomeen 1980/90-lukujen taitteessa, aihepiirin ympärille kokoontui nopeasti joukko hyvin lahjakkaita ja innostuneita nuoria henkilöitä, joiden työn merkitys jälkikäteen arvioiden oli aivan ratkaiseva. Toivoisin mielelläni näkeväni tämän ilmiön renessanssin.

Seniori-Facebook

Mikä olisi yli kuusikymppisille suunniteltu sosiaalisen median palvelu? ... Tai aloitetaan sillä, että miksi yli kuusikymppisille pitäisi suunnitella sosiaalisen median palvelu.

Yhteiskunnalliset syyt: Kenellekään ei varmaan ole uutinen, että teollisten maiden väestö ikääntyy nopealla vauhdilla. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle olemme yhteiskunnallisten mullistusten äärellä, joiden vaikutukset kestävät ainakin seuraavat kolme vuosikymmentä.

Noin 20% suomalaisista on jo tällä hetkellä yli 60-vuotiaita. On tärkeää, että tämä viidennes väestöstä pysyy mukana entisestään tietoteknistyvässä yhteiskunnassa. Nyt ja huomenna erilaisten arjen palvelujen käyttäminen, kansalaisvaikuttaminen, sekä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen ovat tietotekniikan välittämiä.

Tietotekniikan avulla voidaan myös pyrkiä aktiivisesti ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, kuten millä tavalla eläkkeelle siirtyvä kokemus ja osaaminen voisi vielä vaikuttaa työelämässä. Tuskin kellään olisi mitään sitä vastaan, että eläkkeellä oleva entinen toimitusjohtaja antaisi webissä vinkkejä start-up:ia perustaville.

Kaupalliset syyt: Ihmiset ikääntyvät terveempinä ja vauraampina kuin koskaan aikaisemmin. Niin sanottua "kolmatta ikää" odotetaan ja siihen ollaan valmiita panostamaan. Tällöin korostuu halu panostaa omaan elämänlaatuun, matkustella, kokea uutta ja kehittää itseään. Kaikki nämä kuulostavat valtavilta kaupallisilta mahdollisuuksilta.

Seniorit ovat kuitenkin todella haastava kohderyhmä. Vuosikymmenten kokemusten ja eriävien kiinnostusten kirjo tekee "seniorimarkkinoinnin" lähes mahdottomaksi. Ihmiset harvoin mieltävät itseään "ikäihmiseksi", "senioriksi" tai "vauvabuumeriksi", tai "lihavuoreen" kuuluvaksi kuten Ruotsissa leikillisesti suuria ikäluokkia kutsutaan.

Samaan aikaan tietoteollisuus on suunnannut uudet panostuksensa ennen kaikkea nuorille käyttäjille. Jos tietoteollisuus ei ole kiinnostunut kuluttajien "eläkepommista", niin ei epäilystäkään, että vaikkapa matkailuala tai hyvinvointiteollisuus auttavat senioreita kuluttamaan rahansa.

Inhimilliset syyt: Ei tarvita huippututkimusta, jotta kuka tahansa voi todeta, että tietotekniikkaa ei ole suunniteltu yli 60-vuotiaille. Ei pidä olla edes yli 60-vuotias todetakseen, että kännykässä on liian pienet näppäimet, kotikoneen asetusten konfigurointi tappaa innostuksen ja nörttien "se vaan pitää tietää" -kommentit eivät kieli tekniikan helppokäyttöisyydestä. Kotikutoinen näppäilykuvaus on esimerkki siitä, kuinka vielä 20 vuotta sitten se oli kaikkien ymmärrettävissä, mutta nykyään olisi hyvä ajaa tietokoneen ajokortti ennen siirtymistä filmvalokuvista digiin.

Tietotekniikan muodostavan infrastruktuurin monimutkaisuus otetaan nykyään liian usein itsestään selvyytenä ja asiana, jolle ei oikein voi tehdä mitään. Suomalainen digi-tv siirtymä näytti, miten sinänsä yksinkertainen tietotekninen sovellus (television katselu) voi aiheuttaa loputtoman määrän ongelmia ja epätietoisuutta. On turha ihmetellä, jos seniorimme pitävät tietotekniikkaa liian hankalana ja epäluotettavana. Kuten monessa muussakin asiassa, kokemus tuo viisautta ja näkemystä. He ovat aivan oikeassa.

Sen sijaan oletus, ettei asialle voi enää tehdä mitään, on aivan väärä. Ihmiskeskeisyyden pitäisi olla (edelleen) tietoteollisuuden tärkein ongelma ratkaistavaksi. Ja tähän nimenomaan tarvitaan myös huippututkimusta.


Facebook näyttää rantautuneen Suomeen. Ruotsissa "kaikki" ovat jo Facebookissa (Finland-verkostossa on 32 000 käyttäjää, Sweden-verkostossa 300 000). Teknisestä vinkkelistä Facebook eroaa muista sosiaalisen verkottumisen palveluista sillä, että se on sovellusalusta. Alustan kivijalkoina ovat ihmisten profiilit ja niitä yhdistävät verkot. Facebookissa näyttää olevan tapana käyttää omaa nimeä ja verkot ovat kaveri- ja tuttavaverkkoja. Näiden päälle palvelu tarjoaa pikkusovelluksia, ikäänkuin "plug-inejä".

Käyttäjä voi esimerkiksi ladata vamppyyrisovelluksen ja aloittaa kaverien puremisen. Toisella sovelluksella voi listata kaikki maat, joissa on käynyt ja vertailla niitä kaverien kanssa. Sovelluksissa toistuu kaveriverkon hyödyntäminen, viihteellisyys ja sosiaalinen paine ladata ("kaverisi puraisi sinua kaulavaltimoon... puraise takaisin lataamalla tämä"). Kerrassaan nerokasta!

Facebookin sovellusfilosofia on omiaan senioreille. Yksinkertainen lähtökohta (minä ja minun tuttuni), uusien toiminnallisuuksien asentaminen on vapaaehtoista (meille riittää, kiitos vain, tämä juttelutoiminto sekä tietysti vamppyyrisota) ja siten palvelu on käyttäjiensä näköinen. Lisäksi jos joku innokas sukulaistyttö haluaa mummon asentavan uuden sovelluksen, niin tietääpä mummo keneltä kysyä tarvittaessa apua. Sosiaalinen softan propagointi tuo mukanaan sosiaalisen vastuun auttaa sen käytössä.

HIIT:ssä tämä tutkimusteema on ollut pitkään jo työn alla. Vihdoin alkaa teollisuudesta kuulua vastakaikua, että seniorit ovat kiinnostava ryhmä käyttäjiä. Usein kuulemme kommentteja, että uusimmat jutut tulevat aina "early adopterien" kautta ja siksi kannattaa suunnitella nuorille ja tekniikkaa rakastaville. Mutta kun seuraa vierestä mummoja ja vaareja, jotka lataavat kuvia nettiin, käyttävät päivittäin Skypeä ja tutkivat Pjongyangia Google Earthissä emme voi uskoa, että palveluita ja teknologiaa ei voisi suunnitella heidän ehdoillaan.

Risto Sarvas
Marko Turpeinen

Uusia tutkimushankkeita

Eilinen oli aika kiva päivä.

Suomen Akatemian yleisen tutkimushankehaun määräpäivä oli ollut tammikuussa, ja toimitimme siihen silloin kaksi rahoitushakemusta. Tällainen rahoitus on ankarasti kilpailtua, ja arvokasta: se on tarkoitettu vapaaseen perustutkimukseen ja "vaikeiden" asioiden tekemiseen. Se on myös pitkäaikaista: rahoitus saadaan kolmeksi, jopa neljäksi vuodeksi.

Aikaisemmin Akatemian päätöksiä saatiin odottaa marraskuun loppupuolelle asti. Tästä vuodesta alkaen aikataulua oli aikaistettu, mitä itse kuitenkaan en ollut tullut panneeksi merkille. Siksi päätökset tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sitäkin makeampaa oli, että molemmat hakemukset menestyivät.

Mitä niissä nyt sitten on tarkoitus tehdä?

Toisella läpi menneellä hankkeella on hieman vaikea nimi AMOVEO: Work Practises and the Transition to Ubicomp. Sen taustalla on jo pidemmän aikaa meneillään ollut työ, jossa olemme pyrkineet ymmärtämään miten kehittyneet mobiilisovellutukset vaikuttavat ihmisten arkielämään ja kommunikaatioon. Sen tuloksena syntyi esimerkiksi Jaiku.com -palvelun alkuperäinen prototyyppi, jota voi pitää maailman ensimmäisenä mobiilina "Web 2.0" -sovellutuksena.

Olemme jo pitkään tunteneet huomattavaa kiihkoa tutkia, miten olennaisesti samantapaiset teknologiat ja palvelut vaikuttaisivat työtehtävien yhteydessä tapahtuvaan käyttäjien toimintaan. Voidaan arvella, että esiin nousevat ilmiöt olisivat erilaisia kuin arkielämässä, mutta juuri miten? Tätä haluaisimme ymmärtää, kuvata ja mallintaa erilaisilla kenttämenetelmillä saatavan tiedon analysoinnin pohjalta. Ja juuri tähän AMOVEO antaa meille tilaisuuden!

Hanke tullaan toteuttamaan yhdessä VTT:n Systems Usability -ryhmän kanssa ja sitä johtaa FT Giulio Jacucci. Mukana tulee olemaan myös nyt Berkeleyssä postdoc-vierailulla oleva FT Antti Oulasvirta ja muut HIIT:in Ubiquitous Interaction -ryhmän tutkijat.

Toinen hanke on nimeltään IPOS: Information Processing in Overlay Systems ja sen vetäjä on vielä yksi nuori tohtori, FT Sasu Tarkoma. Hanke liittyy temaattisesti laajempaan tutkimuskokonaisuuteen, jossa pyrimme ymmärtämään miten Internetin perusrakenteita tulisi muuttaa siten että se selviäisi näköpiirissä olevan tulevaisuuden sille asettamista haasteista.

Kyse on siitä, että Internet ei enää oikeastaan ole tietokoneita yhdistävä verkko, vaan erilaisia sisältöjä toisiinsa liittävä verkko. Käyttäjä ei useinkaan ole kovin kiinnostunut siitä, miltä palvelimelta jokin tieto löytyy, vaan siitä että tietoon pääsee käsiksi tehokkaasti ja vaivattomasti ja että se on laadultaan sitä mitä pitääkin.

Pidemmän päälle tämä saattaa edellyttää sangen perusteellista remonttia, jonka kautta nykyinen IP-arkkitehtuuri on korvataan jollakin muulla. Sitä odoteltaessa (ja mietittäessä) aihepiiriä voidaan edistää kehittämällä IP-arkkitehtuurin päällä toimivia overlay-verkkoja, jotka tarjoavat sisältöjen löytämiseen ja reititykseen tarvittavia ominaisuuksia. Nämä taas tarvitsevat uusia tietorakenteita ja algoritmeja, joiden tulisi soveltua Internet-mittakaavan tehtäviin, siis hyvin suurien tietomassojen käsittelyyn. Juuri tästä IPOS:issa on kyse. Tätä työtä tulemme tekemään yhdessä TKK:n TML-laboratorion kanssa.

Saadaanko näistä aikaan sitä nyt niin kaivattua "huippututkimusta"? Kunnianhimo on ainakin kohdallaan: aihepiirit ovat ajankohtaisia ja vaikeita. Luottamukseni sille, että hyvän tieteen syntymiselle on edellytyksiä, on korkea. Onneksemme myös Akatemian arvioijat ilmeisesti olivat samaa mieltä.

Paraneeko maailma? Toisin sanoen, saadaanko tutkimuksella myös sellaisia tuloksia joita joku joskus voi todella soveltaa käytännössä? Tätä ei ole ihan helppoa ennustaa, eikä se riipu yksin meistä tai työmme laadusta. Myös askelmerkkien on osuttava kohdalleen. Riskitaso on korkea, mutta niin on myös mahdollinen impakti, jos jalka tosiaan osuu lankulle.

Onko tällainen tutkimus oikea tapa käyttää arvokasta ja niukkaa perustutkimuksen rahoitusta, vai pitäisikö meidän pelata enemmän varman päälle? Ymmärrän tavallaan sitäkin ajatusta että tietojenkäsittelyn tutkijoiden pitäisi tyytyä ratkomaan konkreettisempia eri sovellutusalueiden tarjoamia ongelmia, joista ei todellakaan ole pulaa. On ehkä arroganttia sanoa "kiitos ei" ja sen sijaan katsoa kauemmas tulevaisuuteen. Niin me nyt kuitenkin haluamme Akatemian hankkeissa tehdä.

P2P Survey results

HIIT collaborated with three Sanoma WSOY online newspapers to make an online survey about the utilization of p2p file-sharing services and user's attitudes concerning p2p file-sharing. In a week over 6000 people participated in the survey.

Almost 80% of the participants had used p2p file-sharing sites for illegal file downloading, whilst 10% had used only used p2p sites for legal spreading of files. Many of the p2p file sharing site users would be willing to pay for spreading of the files, however the technical protection measures remain unacceptable for them.

It can clearly be seen in the study that p2p users and the copyright owners are speaking a different language. Rhetoric used by the copyright owners and the comparisons of p2p users to professional criminals or even to terrorists is simply not believable among the users

It appears that the legislative maximum penalty for p2p file-sharing is not matching the participants’ sense of justice. When the copyright law was amended, the maximum penalty was raised to two years in prison. Maximum penalty of two years allows e.g. house searches. For these reasons it might be according to start thinking if there has been an overkill in the legislation.

The main findings:

The users of online music stores appreciate the easy use of the stores and furthermore found the chance to buy single tracks, as opposed to being forced to buy an entire album, important

The technical protection measures decreased the amount of customers for online music stores

The actions taken by the copyright owners have not had any significant effect to filesharing

The participants in the survey had problems recognizing the rights granted on the users by the copyright law

The chance of getting caught of using illegal p2p file sharing sites was estimated to be between the chance of winning the jackpot in lottery, and the chance of a television license inspector paying a visit

Large-scale p2p file-sharing was generally thought to be as condemnable as failing to pay for a television license

The use of p2p file sharing sites has not had any significant impact on the use of other medias, excepting portable recording devices, such as the iPod, which use it has slightly increased

Many would be willing to pay for a monthly service that enabled unlimited music and videofile sharing and downloading

About 80% or the participants thought they had learned to know of new artists better by using p2p file sharing sites

Selling pirated recordings of different medias was thought to be more condemnable than large scale p2p file sharing

Researches like this have been made before, but the data from them is locked away, and the results from them could not have been verified scientifically. We wanted to avoid this and bring our data available for everyone no matter were the use of it for the benefit of public discussion, writing a scientific paper or questioning our results.We have decided to share the data of the study for other research use. The set of data has been licensed with CC-by Finland 1.0 license. When referring to the data, the following citation is recommended: Hietanen, Huttunen, Kokkinen; HIIT P2P Survey Data 2007.

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/DATA_English.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Results.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Survey.ppt

http://torrents.thepiratebay.org/3810766/HIIT_P2P_Results.zip.3810766.TPB.torrent

One of the motives for the research was to find out how users perceive the claims about p2p file sharing networks. This was in my opinion achieved.

Violent discussions broke out about the survey and the questions in it in different discussion forums. It appears that p2p file sharing evokes violent emotions on each side of the argument. The people behind the survey were thought to be errand boys of the Finnish Composers’ Copyright Society (Teosto) and according to the wildest rumors the Central Bureau of Investigation (KRP, Keskusrikospoliisi) was tapping the prize cell phones to bust users for P2P crimes. As the instigator of the study I can assure that none of the aforementioned claims were true.

The schizophrenic approach toward the study led to the unfortunate incident when 800€ Nokia N95 cell phone prize had to be redrawn, as the participant, who originally won the phone, e-mail "loosers@KRP.fi" bounced. His contact information said:

HA haa, I wont tell you my contact information. F*ck you KRP.

Special thanks to Henriika, who helped organizing the data into a more readable form, and to Mikael, who tried teaching lawyers how to make surveys.

Vertaisverkkodata julki

HIIT teki yhteistyössä Digitodayn, Taloussanomien ja Mikrobitin kanssa verkkokyselyn, jossa kartoitettiin vertaisverkkojen käyttötapoja sekä niitä koskevia asenteita. Kyselyyn vastasi viikon aikana yli 6000 henkilöä.

Lähes 80 % vastaajista oli käyttänyt vertaisverkkoja luvattomaan tiedostojen lataamiseen, 10 % vastaajista oli käyttänyt vertaisverkkoja ainoastaan lailliseen tiedostojenjakeluun. Moni vertaisverkon käyttäjistä olisi tutkimuksen mukaan valmis maksamaan tiedostojen jakamisesta, mutta käyttäjät eivät hyväksy teknisiä suojauksia teoksiin.

Tutkimuksesta on nähtävissä, että vertaisverkon käyttäjät ja oikeudenomistajat puhuvat eri kieltä. Oikeuden omistajien käyttämä retoriikka ja vertaisverkkojen käyttäjien vertaaminen ammattirikollisiin tai jopa terroristeihin ei ole uskottavaa.

Vaikuttaisi siltä, että lainsäädäntö ei vertaisverkkojakelun rangaistusmaksimin osalta vastaa kyselyyn osallistuneiden oikeustajua. Tekijänoikeuslain uudistuksen yhteydessä rangaistusmaksimi korotettiin kahdeksi vuodeksi vankeutta. Kahden vuoden rangaistusmaksimi mahdollistaa esimerkiksi kotietsintöjen tekemisen. Näiltä osin olisi ehkä syytä pohtia, onko tapahtunut ylilyönti.

Tuloksien tulkinnassa tulee ottaa huomioon, että vastaukset ovat pääosin vertaisverkon käyttäjien ja edustavat heidän näkökulmaansa asioihin. On eri asia kysyä ratsiassa kännykkään puhuneelta autoilijalta toimien vaarallisuudesta kuin autoilijan yliajamaksi jääneeltä kävelijältä. Vastauksia tulee tulkita ottaen niiden vastaajien tausta huomioon.

Tutkimuksen päälöydökset:

- Musiikkiverkkokauppojen käyttäjät arvostavat verkkokauppojen helppokäyttöisyyttä sekä sitä, että verkkokaupoista voi ostaa yksittäisiä kappaleita levyjen sijasta;

- Tekniset suojakeinot vähentävät musiikkiverkkokauppojen käyttöä;

- Oikeudenhaltijoiden toimet eivät ole merkittävästi vaikuttaneet vertaisverkkojen käyttöön;

- Vastaajilla oli vaikeuksia tunnistaa tekijänoikeuslain käyttäjälle sallimia oikeuksia;

- Kiinnijäämistodennäköisyyden arvioitiin olevan lottovoiton saamisen ja televisiolupatarkastajan käynnin välillä;

- Laajamittaista vertaisverkkojakelua pidettiin yhtä moitittavana kuin tv-luvan maksamatta jättämistä;

- Vertaisverkon käyttäminen ei ole vaikuttanut muiden medioiden kulutukseen merkittävästi; poikkeuksena kannettavat tallentimet, kuten iPod, jonka käyttöä se on lisännyt jonkin verran;

- Moni olisi valmis maksamaan kuukausimaksullisesta palvelusta, joka mahdollistaisi rajoittamattoman musiikki- ja videotiedostojen jakamisen ja lataamisen;

- Noin 80 % vastaajista oli sitä mieltä, että vertaisverkkojen avulla oppii tuntemaan uusia tekijöitä ja musiikkia;

- Piraattitallenteiden myymistä pidettiin moitittavampana kuin
laajamittaista vertaisverkkojakelua.

Päätimme antaa datan myös muiden tutkittavaksi. Datasetti on lisensoitu cc-by suomi 1.0 lisenssillä. Viitatessa dataan suositellaan käytäntöä: Hietanen, Huttunen, Kokkinen; HIIT P2P Survey Data 2007.

Koko setin voi ladata zippinä tai erikseen:

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/DATA_English.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/DATA_suomeksi.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P-kyselytutkimus.ppt

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Results.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Survey.ppt

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P-tulokset.xls

Yksi kyselyn tekemisen motiiveista oli selvittää, pitävätkö vertaisverkkojen yhteydessä käytetyt väittämät paikkaansa. Tässä mielestäni onnistuttiin. Samankaltaisia tutkimuksia on tehty myös aikaisemmin, mutta niiden tutkimusdata on lukkojen takana, eikä niiden tuloksia ole voinut tieteellisesti vahvistaa. Halusimme välttää tämän ja saattaa datamme kaikkien saataville; olipa käyttö sitten julkisen keskustelun käyminen, tieteellisen paperin kirjoittaminen tai tuloksiemme kyseenalaistaminen.

Kyselyn ja sen kysymysten asettelun ympärillä käytiin kiivasta keskustelua eri foorumeilla. Vaikuttaisi siltä, että vertaisverkot herättävät suuria tunteita puoleen ja toiseen. Tutkimuksen tekijöitä epäiltiin Teoston juoksupojiksi ja hurjimpien huhujen mukaan keskusrikospoliisin arveltiin keräävän tietoja käyttäjien narauttamiseksi. Tutkimuksen tekijänä voin vakuuttaa, ettei kumpikaan edellä mainituista huhuista pidä paikaansa. Varovainen suhtautuminen tutkimukseen johti myös valitettavaan tapaukseen, kun vastaajien kesken arvottu puhelin jouduttiin arpomaan uudelleen. Tämä johtui siitä, ettei vastaajaa saatu kiinni yrityksestä huolimatta tämän jättämästä sähköpostiosoitteesta.

Erikoiskiitokset Henriikalle, joka auttoi datan saamiseen luettavampaan muotoon sekä Mikaelille, joka yritti saada lakimiehet oppimaan tekemään kyselytutkimuksia.