Tackling climate change with behavior and technology

A report from Behavior, Energy and Climate Change conference,
Sacramento, CA November 2008

European perspective into North American policies

This year Behavior, Energy and Climate Change, or BECC, is organized for the second time. The conference has attracted more 600 visitors, mostly US and Canadian, single participants in many European and even African countries, relatively few from Asia. Focus is on US, particularly west coast, but the global state-of-the-art is well transmitted.

BECC is not a scientific conference. It is an event organized around a mutual theme and even though a fourth or a third of all participants represent universities, presentations are dominated by federal and commercial units. Essentially this is a venue for networking and making impact. The constellation of people present offers excellent opportunity to have an impact in practices and policies and local governments and energy companies if you have an idea and well-prepared sales pitch.

The conference program does have room for more advanced debate as well, but it maybe bit suffers from the broad topic, which has attracted so large heterogeneous audience that the branch experts hardly meet.

The overview shows that there is a huge interest in creating new solutions for energy efficiency and peak production. Although the conference was clearly Californian (along with New Jersey), different kinds of local organizations were clearly over represented, this is very understandable in terms that the states with greatest goals about fighting climate change and reducing energy demand. The actions in US seem fluctuate between different kind of organizations.

Energy service providers, utilities, are currently active trying out different techniques using powercost meters, peak pricing and AMI built-upon applications. The range is quite wide, from lo-fi (remote consumption display) to hi-fi (web-based UI displaying AMI output with the resolution of 15 sec). Generally, the work carried by utilities is not far behind the from the-state-of-the-art but analysis of the data is not carried out on a very detailed level (e.g. Sacramento SMUD)

Research organizations and innovative companies are trying the push the state-of-the-art clearly further. Lot of interesting concepts were introduced and stable technology is used for more extensive and elaborate analysis. For instance, at several universities you can find people who are actively investigating feedback (e.g. in Canada, Waterloo, Alberta). There are so many activities going on that it is very difficult to estimate what will come out of it all. It was actually noted in a conference presentation that there is a concern about how can we ensure that some lessons are learned across a variety of studies.

The situation is difficult in the sense that the amount of players in the business is large and there is a variety of incentives among the parties involved. For instance, the experiments sponsored by PCM or AMR producers may be biased to give a favorable impression of the capabilities of the device.

Seeing the bigger picture through all presentations is not easy. What should be done, what are the priorities? Who should pay for PCM/AMR technology? One important but what felt fully neglected issue in the presentations and posters I saw, was consideration of the expenses on changing from one technology to another. There have been huge campaigns to get people replace regular bulbs with FLSs but the environmental impact of discarded, functional if not efficient technology was not really considered. Although many kind of interventions were introduced to support behavioral change, there seems to be a strong believe that the technology that has gotten us into a trouble should easily also get us out of there. The most rational point of view seems to be held by the utilities that are concerned about the costs and ROIs of the new technology.

Majority of the BECC presentations can be viewed here:

http://piee.stanford.edu/cgi-bin/htm/Behavior/2008_becc_conference_online_program.php



Lassi A. Liikkanen

Aallon harjalla?

Suomalainen yliopistojärjestelmä on parhaillaan keskellä syvällistä muutosta. Uusi yliopistolaki on valmisteilla, ja se on tarkoitus esittää hyväksyttäväksi ensi keväänä. Lain mukaan yliopistot muuttuvat taloudellisesti autonomisiksi toimijoiksi kahden vaihtoehdon pohjalta: joko julkisoikeudellinen laitos tai yksityisoikeudellinen säätiö.

HIIT:in emoyliopistoista Helsingin yliopisto tulee valitsemaan edellisen ja Teknillinen korkeakoulu jälkimmäisen mallin osana Aalto-yliopistoa, johon TKK:n ohella liittyvät myös Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen yliopisto. Kun HKKK ja TAIK ovat HIIT:in pitkäaikaisia ja keskeisiä tutkimuspartnereita, on HIIT tulevan murroksen saumakohdassa.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Tässä ja nyt vastausta on vielä vaikea antaa. Aalto-yliopiston valmistelutyö juuri siirtymässä uuteen vaiheeseen. Aalto-säätiön hallitus on aloittanut toimintansa, ja etsii yliopistolle rehtoria. Muu valmistelutyö on saamassa vauhtia seitsemässä työryhmässä, joiden käynnistysseminaari pidetään 7.11.2008. Ne pohtivat uuden yliopiston fokusta ja missiota, yhteiskunnallista vuorovaikutusta, tutkimusta, opetusta, henkilöstöasioita, vaikuttavuutta sekä hallinnollisia palveluja.

Minusta kuitenkin tuntuu, että eräitä kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista teemoista ei vielä ole tuotu julkiseen keskusteluun, vaikka ne varmaankin kuuluvat Aalto-säätiön hallituksen agendaan.

Ensimmäinen näistä on uuden yliopiston profiili ja toiminta-ajatus, ja niiden kautta sen hallinnollinen rakenne ja johtamisjärjestelmä.

Aalto-yliopiston perustamishankkeen taustalla olevan Sailaksen raportin mukaan ”uusi yliopisto muodostuisi liikkeellelähtövaiheessa kolmesta korkeakoulusta (School): Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu”. Epäilemättä näin voidaankin aloittaa, mutta uskon että tästä rakenteesta on hyvin nopeasti siirryttävä yliopiston tarkoitusta paremmin vastaavaan malliin.

Tässä suhteessa näyttää siltä, että Aalto-yliopistoon sulautuvista yliopistoista HKKK ja TAIK ovat jo oman kantansa ratkaisseet. HKKK haluaa olla ”Aalto School of Business” joka vertailee itseään maailman parhaisiin liiketaloustieteen yksiköihin (Harvard, MIT, Stanford, Berkeley, ...). Samoin TAIK voisi olla ”Aalto School of Art and Design” joka asemoi itsensä maailman johtavien alansa koulujen joukkoon.

Mitä TKK haluaa olla Aalto-yliopistossa? Valitettavasti tähän ei ole vielä annettu yhtä kirkasta vastausta. TKK:n pitkäaikaisiin ongelmiin kuuluu, että se ei oikein ole osannut päättää haluaako se olla insinöörikoulu (”School of Engineering”) vai tekniikan kannalta relevanttiin tieteeseen suuntautunut yliopisto (”School of Science”). Selkeän valinnan asemesta TKK on tasapainoillut näiden kahden näkemyksen välillä kompromissia hakien.

Kolmen koulun asemesta Aalto-yliopisto voisikin paremmin koostua neljästä koulusta, siis School of Business, School of Art and Design, School of Engineering, ja School of Science. Näistä viimeisen runkona olisi TKK:n nykyinen Informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta täydennettynä ja yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa erityisesti käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden osalta. Joskin tällainen muutos olisi tuskallinen, se samalla avaisi portit myös muille järjestelyille nykyisten koulujen kesken.

Toinen vaikea teema on tutkintorakenteen uudistaminen Bologna-mallin hengen mukaisesti.

Tätä nykyä Bologna-mallin kirjain on toteutettu TKK:ssa sisällyttämällä kandidaatintutkinto kaikkiin tutkinto-ohjelmiin. Tämä on kuitenkin jäänyt puolitiehen, koska todellinen opiskelijoiden liikkuvuus kandidaatti- ja maisteriohjelmien taitekohdassa on vähäistä.

Uskon, että Aalto-yliopistossa Bologna-uudistus olisi vietävä loppuun asti erottamalla kandidaatti- ja maisteriohjelmat toisistaan anglosaksisen undergraduate-graduate –mallin tapaan. Tähän on useita syitä:

1. Bachelor-tasoisten kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointi helpottuu, kun maisteriohjelmista tulee itsenäisempiä kokonaisuuksia.
2. Valmistuvien opiskelijoiden osaaminen voidaan sovittaa nopeammin ja joustavammin yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeisiin uusia maisteriohjelmia perustamalla kuin kokonaisten tutkinto-ohjelmien avulla.
3. Kandidaattiohjelmien määrää ja sisäänottoa voidaan supistaa ja niiden laatua parantaa.

Tärkein syy on kuitenkin se, että tässä rakenteessa maisteriohjelmat voidaan suunnata eri tavoin: jotkut ovat suoraan ammattiin johtavia ”terminaaliohjelmia”, toiset taas on tarkoitettu vain väliasteeksi tohtorin tutkintoon johtavissa opinnoissa.

Todelliset huippuyliopistot toimivat juuri näin: ne rekrytoivat piiriinsä lahjakkaita bachelor-tasoisia opiskelijoita kaikkialta maailmasta ja imaisevat heidät suoraan tohtoriputkeen. Myös itse kasvatettuihin, tutkimuksesta kiinnostuneisiin fiksuihin bacheloreihin on saatava pitävä ote jo maisteriopintojen varhaisessa vaiheessa. Nykymallissahan TKK:n ote opiskelijoihinsa kirpoaa juuri silloin kun he alkaisivat todella osata jotakin.

Tämäkin muutos on tuskallinen, ei vähiten siksi että opiskelijajärjestöt ovat pitäneet tiukasti kiinni siitä että uudet opiskelijat saavat opinto-oikeuden aina maisteritasoiseen loppututkintoon asti tietyssä opinto-ohjelmassa. Tätä kipua olisi lievitettävä parantamalla tutkimukseen suuntautuvien maisteriohjelmien opiskelijoiden etuuksia sen vastineena, että heitä edellytetään 100% paneutumista opintoihinsa.

Kolmas tärkeä teema on Aalto-yliopiston rajapinta teollisuuteen, yhteiskuntaan ja maailmaan ylimalkaan ja varsinkin sen suhde muihin suomalaista innovaatiojärjestelmää muokkaaviin hankkeisiin.

Kun Aalto-hanketta vielä kutsuttiin ”innovaatioyliopistoksi”, en ollut yhtä pahoillani termistä kuin monet kollegani. Aalto-yliopistossa tulisi tosiaankin olla tekemisen meininki. Sen onnistumisen tärkeimpiin mittareihin kuuluu todellinen, tiedepohjaisina innovaatioina toteutuva impakti. Tässä suhteessa sen tulisi profiloitua omaleimaisesti esimerkiksi Helsingin yliopistoon verrattuna.

Jotta tämä olisi mahdollista, Aalto-yliopiston tulisi hakeutua tiiviiseen ja rikastavaan yhteistyöhön mielenkiintoisten ja haastavien käyttäjien, soveltajien ja kehittäjien kanssa. Tähän tarvitaan ”tutkimusalustoja”, ulkoiseen maailmaan kurottuvia yliopiston ulokkeita jotka tunkeutuvat sinne missä innovaatiot todella syntyvät.

Tässä suhteessa Aalto-yliopiston Design Factory –kärkihanke on oikeansuuntainen, kun se etsii uudenkaltaista vuorovaikutusta ongelmien omistajien ja ratkaisujen hyödyntäjien kanssa. HIIT:in koordinoima OtaSizzle-hanke sisältää myös oikeanlaisia ituja. Tällaisia aloitteita tarvittaisiin kuitenkin lisää. Koska DF:n ja OtaSizzlen mallineet eivät sovellu kaikkeen, tulisi Aalto-yliopistolla olla valmiutta kokeilla erilaisia alustoja joiden varassa ongelma ja ratkaisu voivat kohdata toisensa.

Yliopistouudistuksen rinnalla Suomessa ollaan toteuttamassa myös toista merkittävää uudistusta, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) perustamista. Ensi vaiheessa näitä on tarkoitus perustaa viidelle alueelle: energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja –palvelut. Myös rakennetun ympäristön SHOK:in perustamista selvitellään.

Toistaiseksi yliopistouudistus ja SHOK:it ovat edenneet toisistaan suhteellisen riippumattomina. SHOK:ien osalta näyttää siltä, että niistä ei ensi alkuun tule sen paremmin strategisia, huippuja kuin keskittymiäkään, vaan että ne pahimmillaan tuovat EU-puiteohjelmien huonoimmat piirteet suomalaiseen tutkimuskenttään ja ohjautuvat pääosin lyhyehkön tähtäimen soveltavaan tutkimukseen. Jos tämä uhkakuva toteutuu, SHOK:it eivät ole Aalto-yliopistolle keskeisiä tutkimusalustoja, vaan ainoastaan rahoituslähde muiden joukossa. Sama koskee niiden EU-tasoisia vastineita, kuten JTU-hankkeita ja Euroopan teknologiainstituutti EIT:tä.

Olisi tietenkin parempi, jos näin ei kävisi, vaan että SHOK:it voisivat osaltaan tuottaa juuri sellaisia alustoja, joita Aalto-yliopisto ja muutkin impaktiin suuntautuvan strategian valitsevat yliopistot tarvitsevat. Toivon, että SHOK:ien evoluutio tulee viemään niitä tähän suuntaan.

Entä HIIT? Sille on tarjolla kaksikin tehtävää, jotka eivät sulje toisiaan pois. Se voi toimia (eräänä) linkkinä Aalto-yliopiston koulujen ja Helsingin yliopiston välillä niiden osaamisia ja voimavaroja hyödyntäen ja emojensa keskinäistä vuorovaikutusta ja läpinäkyvyyttä edistäen. Se voi myös toimia tutkimusalustana, jonka kautta nämä yliopistot voivat päästä käsiksi ongelmiin ja haasteisiin jotka muuten olisivat hankalasti saavutettavissa. Siksi en tunne erityistä huolta HIIT:in kohtalosta edessä olevien muutosten pyörteissä.

Jahuu! Pysyykö Suomi menossa mukana?

Toissa viikolla HIIT:n vanha tuttu Marc Davis kävi pitkästä aikaa vierailemassa. Kiitos siitä Tekesille ja Finprolle, jotka järjestivät Marcin vierailun ja lohkaisivat kiireisestä aikataulusta HIIT:lle siivun.

Marc Davisin käyntikortissa oli pitkään titteli "Social Media Guru, Yahoo! Inc". Nykyään titteli oli edelleen hiukan kieli poskessa: "Director of ESP". "ESP tarkoittaa Early Stage Products", Marc väitti (eikä esimerkiksi Extrasensory perception). Ennen Yahoo!:ta Marc veti Yahoo! Research Berkeley:n tutkimuslaboratoriota, jonka hän perusti ollessaan professori Berkeleyn yliopistossa.

Marcin luotsaamat Yahoo!:n kännykkäsovellukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka mobiiliteknologian aallonharjalla ollaan siirrytty pois teknisemmistä haasteista kohti palveluiden kehittämistä ja ihmisten vuorovaikutuksen ymmärtämistä.

Parisen vuotta sitten, kun Marc ja HIIT viimeksi vaihtoivat kuulumisiaan Berkeleyn vastaperustetun Yahoo! Research -labran tiloissa, yahoolaiset kuuntelivat korvat höröllä. Esittelimme tutkimuksiamme ja prototyyppejämme, joissa kännykän kontekstitietoa tai kännykkäkuvia sovellettiin ihmisten vuorovaikutuksessa. Päivän päätteeksi syntyi aihio Yahoo! Research Helsinki -labran perustamisesta HIIT:n yhteyteen Nokian naapuriin.

Pari vuotta kului. Yahoo!:n läsnäolo Helsingissä ei ottanut onkeen, mutta Marc ryhmineen ei jäänyt odottelemaan. Tuskin liiottelen, jos totean, että Yahoo! Research Berkeley imi itseensä kaiken kännykkäosaamisen mitä irti sai (ei vain HIIT:n) ja alkoi rakentaa omia tuotteitaan.

Nyt syksyllä 2008 Marc esitteli hienoja kännykkäsovelluksia, jotka eivät olleet vain idea-asteella: OneConnect yhdistää puhelinluettelon sekä yhteisöpalvelut yhdeksi kaverilistaksi kännykässä (vrt. HIIT:n ContextContacts ja siitä syntynyt Jaiku). Fire Eagle pyrkii tarjoamaan helppoa yksityisyydenhallintaa ja yhteensopivuutta paikkatiedon ja sovellusten välillä. Blueprint on kunnianhimoinen tavoite tehdä kännyköiden ohjelmointi helpoksi: kirjoitat sovelluksesi Blueprint:llä, niin se toimii automaattisesti kaikissa älypuhelimissa.

Tämä on merkki siitä, että mobiilimaailman kehitys on entisestään palveluiden kehittämistä. Meidän Nokiammekin on todennut keskittävänsä palveluihin.

1990-luvulla GSM ja NMT -standardointi loivat kivijalan nykyisille kännyköille. Se oli raakaa insinöörityötä. Palveluinnovaatiot syntyivät vahingossa, esimerkiksi koko SMS-liiketoiminta. Vielä 2000-luvulle tultaessa kännykän kivijalkoja rakennettiin, kun älypuhelimien käyttöjärjestelmiä suunniteltiin ja standardoitiin. Symbian-ohjelmoinnin osaaminen oli kuumaa kamaa.

Nyt 2008 (in the era of the iPhone), kännykällä verkon surffaaminen ei ole tavatonta ja kännyköiden ympärille on vakiintunut palveluita, kuten soittoäänien, musiikin tai metrolipun ostaminen. Ei maailma tietenkään valmis ole: sekä peruspalikoiden standardoinnissa että käyttöjärjestelmäpuolella on työsarkaa, mutta liiketoimintaa vetävät palvelut. Sitä paitsi, ideoiden markkinoissa kuluttajille ja toimittajille on helpompi puhua seksikkäistä palveluista kuin seksikkäistä sovellusrajapinnoista.

Nyt kun maailman kuluttajille alkaa olla se internetti kännykässä, niin Suomen insinöörivetoinen etulyöntiasema on katoamassa. Perusteknologioiden haltuunotto vaatii ainoastaan resursseja, ei kekseliäisyyttä. Kännykkäpalveluiden keksiminen vaatii myös resursseja, mutta myös henkimaailman asioita, kuten luovuutta, verkostoja ja epäteknistä osaamista.

Emme voi tuudittautua uneen, että kyllä Suomi on etevä kännykkäinnovaatiomaa, kun meillä on Nokia. Ensinnäkin, Nokia ei ole Suomi. Toiseksi, se osaaminen, joka teki meistä maailman huipun on jo kopioitu. Seuraava askel, verkkopalvelut, ei ole meidän parasta osaamistamme, mutta on kyllä peruskauraa vaikkapa piilaakson hakukonefirmoille puhumattakaan mitä siitä mitä japanilaiset keksivät.

Yhteiskuntana mobiili-Suomi kaipaa potkua: intoa ja uskallusta kokeilla ja rahoittaa palveluideoita. Nykyistä horrosta voi havaita esimerkiksi kotimaisten teleoperaattorien passiivisuudessa palveluinnovaatioissa. Unissakävely kostautuu, kun Intian tai Kiinan insinöörimassat ajavat ohitsemme perustekniikoissa ja Amerikan isot firmat työntävät meidät sivuun mobiilin internetin sovellutamisessa.

P.S. Työkaverini Mikael ehdotti lonkalta jotain radikaalia ja yhteiskunnallista: kaikkiin Suomen Nokia-puhelimiin asennetaan ohjelma, joka kysyy käyttäjältä yhden kysymyksen viikossa. Vuoroviikoin kysymyksen saisi kysyä joku valtion taho, yliopisto, kaupallinen toimija ja joku matti meikäläinen. Vastaajien kesken arvottaisiin joka viikko palkinto.

Kännykkä, quo vadis? Tuliaisia MobileHCI’08:sta

Kännykästä on kuluvalla vuosikymmenellä tullut laajimmalle levinnyt tietokone, jota käyttää jo arviolta 2-3 miljardia ihmistä. Jos tutkijoilta kysytään, miltä mobiiliteknologia näyttää viiden vuoden päästä? Käyn läpi kohokohtia MobileHCI-konferenssista.

MobileHCI2008-konferenssi, Royal Tropical Institute, Amsterdam. Kuva (c) Arthur-A, Flickr.com

Hieman taustaa. MobileHCI on vuosittainen ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen kysymyksiin keskittyvä konferenssi, joka järjestettiin nyt kymmenennen kerran—tällä erää Amsterdamissa. Konferenssin perustivat Glasgow’n yliopiston tutkijat ja se kokoontui aluksi pienimuotoisena workshoppina. Aiheen merkitys ymmärrettiin nopeasti ja tapahtumasta kehittyi foorumi, joka kerää vuosittain noin 300-400 osallistujaa. Suomalaisten osuus on ollut aina merkittävä; nyt suurimmat delegaatiot olivat Nokialta ja TTY:ltä. HIIT:n tutkimus on täällä mukavasti esillä kymmenistä viittauksista päätellen. Pääosin nämä kohdistuvat kolmeen tutkimusteemamme: mobiili media (Giulio Jacucci ja Risto Sarvas), ContextPhone-tutkimusalusta (Mika Raento) ja mobiilin käyttäjän tarkkaavaisuus (allekirjoittanut).

Yritykset akateemisessa konferenssissa - Symbioosia vai loisintaa?

MobileHCI:n osallistujat tulevat useasti yrityksistä, joka on luonnollista, koska laitevalmistajat, teleoperaattorit ja konsulttiyritykset tekevät (uskoakseni) enemmän tämän alan tutkimusta kuin yliopistot. Esimerkiksi Nokian tutkimuskeskus yksin työllistää noin 800 ja Nokian koko R&D noin 30 000.

Yritysten voimakas läsnäolo kaksiteräinen miekka. Toisaalta kaikissa yrityksissä ei toimita avoimin kortein vaan vuorovaikutus yliopiston edustajien on hyvin yksisuuntaista. (Aikaisemmassa kirjoituksessani pohdin avoimen julkaisupolitiikan merkitystä yrityksessä.) Toisaalta yritysten silmien läsnäolo on mahdollisuus saada tuloksilleen välittömämpi impakti kaupallisiin tuotteisiin.

Yritysten näkökulmasta läsnäolo on tärkeää, koska yliopistoilla on usein enemmän resursseja satsata sellaisiin kysymyksiin, jotka yritykselle ovat liian riskialttiita. MobileHCI ei häpeilekään esitellä useita kohokohtia papereista, joista on myöhemmin tullut tuotteita. Philipsin tutkimusjohtaja Boris de Ruyter kertasi konferenssissa esiteltyjä tutkimuksia, jotka ovat johtaneet kaupalliseen tuotteeseen. Puettavat teknologiat ja etämonitorointi ovat olleet vahvoja teemoja edellisinä vuosina ja näistä on kehkeytynyt mm. MyHeart, kardiovaskulaaripotilaiden hoitoon tähdätty sensoripohjainen sovellus, LumaLive, eräänlainen ”tekstiilinäyttö”, ja, e-Ink, rullattava näyttö mobiiliin lukulaitteeseen. Myös HIIT:n tutkimuksesta nousseen Jaiku-palvelun edeltäjä ContextContacts esiteltiin vuonna 2005.

Kännykkää on yhä vaikeampi käyttää

Kaikki uudempia puhelimia käyttäneet tietävät, että ainakaan nokialaisten käytettävyys ei vuosien saatossa ole huomattavasti parantunut - päinvastoin! Kännykässä olevien toiminallisuuksien määrä on jo kestämätön. Joidenkin perustoimintojenkin, kuten herätyskellon, käytöstä on tullut vaikeampaa kuin ennen. Mutta onko todella näin? Yritykset tekevät varmasti paljon käytettävyystutkimusta benchmarkaten omia tuotteitaan kilpailijoihin, mutta kuluttajalle tällaista tietoa heruu harvoin. Onko E61 käytettävämpi älypuhelin kuin HTC tai Palm Treo680?

Eindhovenin teknillisen yliopiston tutkijat suorittivat käytettävyystestin näistä kolmesta älypuhelimesta ja havaitsivat, että nokialainen on kilpailijoita parempi vain Internet-tehtävässä ja kalenteritehtävässä. Puhelun soittaminen ja sähköpostiasetusten säätäminen oli hitaampaa kuin kilpailijoilla. Myöskään käyttäjien tekemät virheet tai subjektiivinen mielipide eivät olleet nokialaisen eduksi. Ylipäänsä puhelun soittaminen kesti kaikilla puhelimilla keskimäärin yli minuutin!

Tämä on muistaakseni ensimmäinen kaupallisia tuotteita vertaileva käytettävyystutkimus MobileHCI:ssa. Tällaisella tutkimuksella ei ole rahtuakaan akateemista arvoa, mutta ostopäätöksiä tekevälle kuluttajalle arvo voi olla merkittävä. Akateemikolle tulos tuo lisäpainoa sille premissille, että kännyköiden käyttö on vaikeaa ja asialle pitäisi tehdä jotakin. Iso osa vuorovaikutustekniikoita käsittelevistä papereista konferenssissa keskittyykin tähän ongelmaan. Niistä seuraavassa.

Koskettavaa vuorovaikutusta

iPhone on tuonut mukanaan kosketusnäytöt mobiilivuorovaikutukseen—pysyvästi. Moni on ihastunut iPhonen käyttöliittymään tunneperäisistä syistä, mutta syöttölaitetutkimuksen näkökulmasta kosketusnäyttö on kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla pystytään tuottamaan millainen tahansa syöttölaite suoraan näytölle, toisaalta sen takia menetetään monia fyysisten näppäimistöjen hyvistä puolista. Kokeilepa esimerkiksi kirjoittaa tekstaria iPhonella katsomatta ruutuun samalla kun kävelet. Normaalilla näppäimistöllä tämä on helpompaa: peukalolla tunnustelemalla tiedät millä kirjaimella sormesi on.

Washingtonin yliopiston (Seattle) tutkija Shaun Kane esitti yhden adaptiivisuuteen perustuvan ratkaisuehdotuksen: kännykkä voi kiihtyvyysanturitiedon perusteella päätellä onko käyttäjä kävelemässä vai ei ja kasvattaa kosketusnäytöllä olevien näppäinten kokoa sen mukaan. Kävellessä huojuvan käyttäjän osumatarkkuuden pitäisi kasvaa. Kun käyttäjä pysähtyy, näppäimet voivat taas olla pienemmät ja ruudulla täten enemmän tietoa. Kuten aina MobileHCI:ssa, täällä ei riitä pelkän teknisen ratkaisun esitteleminen, pitää myös esittää empiiristä evidenssiä siitä että ratkaisu toimii käytännössä. Adaptiivista ratkaisua testattiin kokeessa, jossa koehenkilöt valitsivat MP3-musiikkia listalta kampuksella kävellessään. Adaptiivinen ratkaisu jäi heikommaksi kuin staattinen versio isoilla näppäimillä. Suuret näppäimet johtavat siihen, että tarvitaan enemmän vieritystä listassa ja koska kävelemisen aloittamisen/lopettamisen sensoriperustainen tunnistaminen kestää sen verran, että vuorovaikutukseen tulee latenssia.

Professori Stephen Brewster Glasgow’n yliopistosta, yksi tämän teeman tunnetuimmista tutkijoista, nimitti iPhonen luomaksi haasteeksi “putting haptics back to the phone.” Tutkittavia ratkaisuvaihtoehtoja ovat eleet, äänisyöte, haptinen/taktiili vuorovaikutus – kaikki teemoja, jotka olivat kaikki vahvasti esillä tänä vuonna. Näenkin tässä orastavan muutoksen edellisistä vuosista, jolloin on pääasiassa tutkittu fyysisiä näppäimistöjä. Tavoitteena tulee Brewsterin mukaan olla “head up” -vuorovaikutus, jossa liikkuvan käyttäjän ei tarvitse katsoa näyttöä lainkaan.

Projektorinäyttö

Tulet sisään kahvilaan, astut vapaaseen pöytään ja istut alas. Hetken päästä kännykkäsi projisoi viereiseen seinään työstämäsi dokumentin ja ryhdyt lukemaan sitä kännykän joystickilla. Hieno idea, eikö? Teknisesti projektorinäyttö on pulmallinen, mutta Münchenin ja Lancasterin tutkijoiden Hang, Ruzkio ja Greaves mukaan kaupalliset versiot nähdään kolmen vuoden kuluessa. Hang ja kollegat esittelivät kokeen, jossa tutkittiin projektorinäytön käytettävyyttä.

Hang, Ruzkio ja Greavesin koevälineistöä

Koska projektorinäyttöistä kännykkää ei vielä ole, tutkijat ”simuloivat” sitä ripustamalla kännykkään kiinnitetyn miniprojektorin telineeseen yllä näytetyllä tavalla. Tutkijat havaitsivat, että suuri näyttö - ei kovin yllättävästi - auttaa tietotyöaiheisissa tehtävissä, mutta, jos projektori on kiinteä osa kännykkää, ongelmaksi muodostuu kuvan epästabiilius kännykkän liikkuessa kädessä. Toinen iso ongelma on katseen vaihtaminen kännykän ja projektorikuvan välillä. Kummassa näytössä kontrollointi ohjeet (painikkeet, menut) pitäisi esittää? Kännykässä informaatio on lähempänä ohjaimia, mutta resoluutio on huono ja projektori menettää merkityksensä jos käyttäjä katsoo jatkuvasti vain kännykkää.

Sormella, kauko-ohjaimella ja kännykällä osoittaminen.

Lancasterin tutkijat olivat jatkaneet tämän ongelman ratkaisua toisessa artikkelissa, jossa se he esittelivät tavan valita kohteita projisiolta suoraan kännykällä niitä koskettamalla. Kokeen vertailukohtina olivat sormella osoittaminen (a) sekä kauko-ohjain (b). Kännykällä kosketus oli suorituskyvyltään parempi kuin kauko-ohjaimen, mutta jäi silti huomattavasti sormella osoittamisen taakse.

Myös HIIT tekee tällaista tutkimusta. Julkaisimme tänä vuonna CHI-konferenssissa yhdessä TU Berlinin kanssa tutkimuksen kameraetsimen käytöstä kohteiden valinnassa fyysisestä ympäristöstä. Osoitimme, että käyttäjän suoritus ei riipu samalla tavalla kohteen koosta ja etäisyydestä kuin Fittsin laki ennustaisi. Mobiililaitteen käyttö kirjaimellisesti kännykkänä – tai käden jatkeena – on yksi iso teema, jossa sovelletaan konenäköä ja sensoriteknologiaa vuorovaikutustekniikkojen kehittämiseksi.

Kehitysmaat

Professori Matt Jones Swansean yliopistosta totesi loppukeskustelussa, että maailmassa on 1.8 miljardia ihmistä joiden täytyy olla syömättä 2 vuotta pystyäkseen ostamaan älypuhelimen. Tärkeä pointti! Martti Mäntylä on jo aikaisemmin blogissa todennut että Yhdysvalloissa on ryhdytty panostamaan vakavasti mobiiliteknologian mahdollisuuksien tutkimiseen kehitysmaissa. Suomessa tätä teemaa tutkivien määrän voi laskea yhden käden sormilla eikä aihe ei vielä ole noussut tärkeäksi MobileHCI:ssakaan.

Yksi positiivinen poikkeus oli kuitenkin. IIT Bombayn tutkijat esittelivät käyttäjäkeskeisen suunnitteluprosessin kännykän kontaktilistalle, joka oli suunnattu lukutaidottomille käyttäjille. Lukutaidottomat käyttävät kontaktilistaa, mutta tyypillisesti ilman nimiä vain numeroihin perustuen. IIT:n projektin lopputuloksena oli prototyyppi, jossa nimen sijasta valitaan ensin väri jostakin yhdeksästä väristä ja sen jälkeen kuvio – esimerkiksi punainen-talo tai keltainen-omena. Käyttäjätesteissä tämä osoittautui yllättävän hyväksi ratkaisuksi ja aakkostettuun listaan verrattuna jopa paikoin nopeammaksi.

Tilatiedon räjähdys

Jos katsomme sensorien määrän ja laadun kehitystä viime vuosina, olemme lähestymässä tilannetta, jolloin voimme vakavasti puhua siitä, että koneoppimisen menetelmin pystyisimme tunnistamaan sellaisia asioita kuin missä paikassa käyttäjä on, mitä hän tekee ja miltä hänestä tuntuu.

Vaikka olen luonteeltani teknologiaskeptikko, uskon, että juuri tällä alueella syntyy kännykän seuraava "killer application". Tilatietoa voi käyttää joko tietojenkäsittelyn adaptaatioon tai sitten tiedon voi tarjota käyttäjälle itselleen tilatietopalvelussa. Tilatietosovellukset perustuvat kännykästä kerätyn sensoridatan tosiaikaiseen välittämiseen käyttäjäryhmän sisällä; käyttäjänä voit seurata ystäväsi liikkeitä ja konteksteja. Suunnitteluhaasteiden uniikki piirre on se, että tehtyjen valintojen seuraukset eivät jää yksilölle vaan välittyvät koko ryhmän käyttötapoihin. Omassa esityksessäni kävin läpi suunnitteluperiaatteita ns. tilatietosovelluksille, ammentaen noin viiden vuoden kokemuksesta kolmen eri sovelluksen kimpussa HIIT:ssä.

Eräänä vastavirtana kehitykselle, jossa yritään saada kännykät tunnistamaan yhä intiimimpiä aiheita on ihmisten huoli isoveli-skenaarioista. Kännyköiden käyttäminen monitoroinnin ja kontrollin välineenä on yksi keskeisistä huolenaiheista säteilyn aiheuttaman syöpäriskin ohella. MobileHCI oli tänäkin vuonna yksi esitys, jossa mietittiin eri mahdollisuuksia häivyttää tietoa ilman että sovellusten suorituskyky kärsii liiaksi. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, koska hyvässä ratkaisussa täytyy yhdistyä ymmärrys ihmisen toiminnasta sekä tilatiedosta nimenomaan komputationaalisena objektina. Hyvät ratkaisut tilatiedon jakamisen ja yksityisyyden säätelyn välillä ovat sitä välttämättömiä mitä yksityiskohtaisempaa tietoa niissä jaetaan. HIIT:ssä on tällä aihealueella paljon aktiviteettia tällä hetkellä.

I know what you did with your mobile phone…

Tyypillinen MobileHCI-paperi käsittelee siis joko uutta vuorovaikutustekniikkaa tai käyttäjäkeskeistä sovelluskehitysprojektia. Ehkä yritysten läsnäolon takia papereiden henki on hyvin kärsimätön, esitellään jokin uusi teknologinen ratkaisu ja testataan sitä. Konferenssi on eräänlainen ideoiden synnytyssairaala, jossa yritykset kiertävät keräämässä henkiin jääneet vastasyntyneet ja antavat muiden kuolla pois. ”Show me the money” on tutkimuksen zeitgeist. Konferenssia on kritisoitu siitä, että vain vähän tuotetaan perustavanlaatuista ymmärrystä mobiililaitteiden käytön arkipäiväisemmistä ongelmista.

Tähän tendenssiin nähtiin ainakin yksi mielenkiintoinen poikkeus tänä vuonna. University College Dublinin tutkijat esittelivät neljännesmiljoonan mobiili-Internetin käyttäjän hakukonehauista tehdyn tutkimuksen. Tulosten mukaan 61% mobiililaitteilla tehdyistä hauista kuuluu ”Adult”-kategoriaan. Porno valitettavasti tutkimusaiheena osuu sokeaan pisteeseen. Muistan nähneeni aikaisemmin vain yhden (kaksisivuisen!) tutkimuksen aiheesta, jota ei ollut hyväksytty julkaistavaksi ja jota siksi levitettiin printteinä vuoden 2005 tapahtumassa. Kuka rahoittaisi vakavaa tutkimusta siitä miten ihmiset käyttävät pornoa tai miten materiaali pitäisi suunnitella kännykälle?

(Minulle) yllättävästi Irlantilaisten tutkimusten mukaan sähköposti ja muut tietoyhteiskuntakäytön kategoriat jäivät kukin alle 10 prosentin osuuden hakutermeistä. Tulokset osoittavat varsin uskottavasti, että mobiiliselaus on vielä hyvin vaikeaa: hakutermit ovat lyhyitä ja hakutuloksia käydään vain vähän läpi. Käyttäjät epäonnistuvat löytämään haluamansa –lähes 90% hauista ei päädy yhdellekään hakutuloksissa luetelluista tuloksista. Perustuuko mobiili-Internet -huuma markkinoinnin luomaan illuusio? Perusongelmat käytettävyydessä on selvästi vielä ratkaisematta.

iPhone ja rottien vallankumous

Suuren mediakohun saattelemia Applen iPhoneja voi ostaa Suomessa heinäkuusta alkaen. Nokian ”kotimaisilla” kännyköillä taasen on jo vankka jalansija Suomessa: 86% matkapuhelimista on Nokian valmistamia. Suomalaisten innostusta Nokian puhelimiin kuvastaa myös se, että Suomen kymmenen suosituinta kännykkää ovat kaikki Nokian laitteita. Kukapa meistä ei olisi ylpeä, että Suomesta kotoisin oleva Nokia on maailman johtavin kännykkävalmistaja.

Nokia-uskollisuuden kääntöpuoli on, että meiltä puuttuu terve kritiikki Nokian puhelimia kohtaan. Mistä tiedämme, että juuri Nokian puhelimet ovat parhaita, jos vain 14% meistä omistaa jonkun muun valmistajan puhelimen?

Olen käyttänyt viimeiset pari kuukautta Applen iPhonea ja sitä ennen yli puoli vuotta kännykkäni oli Nokian N95. Kokemukseni perusteella olen päätynyt siihen, että kansalaisten teknologiakriittisyyden kannalta olisi parasta, jos suomalaiset hankkisivat iPhonen.

Itse pidin N95:a hyvänä kännykkänä, kunnes aloin käyttää iPhonea. Nyt olen sitä mieltä, että N95 on hieno laite, mutta sen pitäisi olla vielä parempi.

N95:ssä on ”kaikki mausteet”, kuten GPS-paikannus, 3G-verkon tuki, Bluetooth, viiden megapikselin kamera sekä loistava videokamera, WLAN, web-selain ja videopuhelut. Insinöörinä olin tyytyväinen: kaikki herkut ovat samassa kotelossa.

iPhonessa moni asia on toisin. Mausteista puuttuvat mm. videokamera, GPS ja 3G, mutta iPhonen hyvyys piileekin siinä, että mausteet on tarkkaan harkittu ja kokonaisuus on maukas. Kaksi perusasiaa on tehty todella mieluisiksi käyttää: verkon surffaaminen ja musiikin kuuntelu. On iPhonessa huonojakin puolia. Tekstin kirjoittaminen kosketusnäytöllä on hidasta ja jopa mahdotonta kävellessä (onneksi kukaan ei ole niin hullu, että tekstaisi autoa ajaessaan). Puhelimen ja sylimikron yhteiselämä ei ole myöskään mutkatonta ja helppoa: kulutin tunnin verran aikaa ennen kuin keksin miten valokuvat saa puhelimesta tietokoneelle. Itse kaipaan eniten videokameraa, jolla näppäillä lapseni arkisia touhuja.

Mutta iPhonen tärkeys ei ole siinä onko se parempi kuin N95. iPhonen merkitys on siinä, että iPhone avasi silmiäni ja aloin vaatia lisää N95:ltä. Miksi N95:n akku tyhjenee niin nopeasti, miksi tekstiviestit ovat niin hölmösti organisoitu, miksi webin surffaaminen on niin hankalaa, miksi näyttö on niin pieni, miksi käyttö on tahmeaa, miksi puhelin kaatuilee, miksi valikoita on niin paljon, miksi akun kansi irtoaa niin helposti, miksi tämä on näin kökkö, miksi sisältäni kumpuaa näin vahvoja tunteita...?

Nokialla on suurin markkinaosuus maailmalla myytävistä kännyköistä. Se ei ole saavuttanut asemaansa tekemällä maailman helppokäyttöisimpiä kännyköitä. Nyt kansalaisvelvollisuutemme Nokiaa kohtaan on hankkia iPhonet, ottaa opiksemme ja alkaa vaatia Nokialta helppokäyttöisempiä kännyköitä. Suomi-nimisen kännyköiden testilaboratorion seuraava askel on antaa palautetta eikä vain juosta labyrintissä.

Ehkä siinä samassa opimme olemaan kriittisempiä kaikkea muutakin meille tuputettavaa teknologiaa kohtaan. Ei kuluttajan pidä hyväksyä hankalaa tekniikkaa vain sen takia, että se pitää sisällään viimeisimmät kirjainlyhenteet. Surkuhupaisa digi-tv-muutos otettiin Suomessa nöyränä vastaan. Nyt edessä on HDTV-muutos, eli vaihto teräväpiirtotelevisiosignaaliin. Kahdeksan vuoden päästä televisiokuva on vain teräväpiirtoa ja vanhat boksit joutavat roskiin. Tottelemmeko nöyränä vai otammeko iPhonen avulla opiksemme? Laboratorion rottien on aika nousta barrikadeille.

Luupin alla

HIIT:in arvovaltainen ja oppinut tieteellinen neuvottelukunta vieraili yhdeksän jäsenen voimin luonamme toukokuun 26.-28. päivänä. Neuvottelukunnan kokouksen tavoitteena oli arvioida kriittisesti laitoksen toimintaa ja antaa sekä sille itselleen että sen isäntäyliopistoille suosituksia laitoksen ja sen tutkimustoiminnan edelleen kehittämiseen.

Ulkopuolinen arviointi on osa tutkijan arkea. HIIT tai osia siitä on ollut kokonaisvaltaisen arvioinnin kohteena sekä vuonna 2005 (HY:n tutkimuksen arviointi) että 2007 (Suomen Akatemian suorittama suomalaisen tietojenkäsittelytieteen tutkimuksen arviointi). Seuraava tällainen arviointi on odotettavissa jo ensi vuonna, kun myös TKK:ssa suoritetaan tutkimuksen kokonaisarviointi. Luupin alla ollaan myös joka kerta, kun jokin julkaisu toimitetaan tieteelliseen lehteen tai konferenssiin, ja oikeastaan aina kun tutkija astuu ulos kammiostaan ja kertoo tuloksistaan toisille muodossa tai toisessa.

Vertaisarviointi ja kritiikki ovat elimillinen osa tutkimustyön prosessia. Tutkimustuloksen arvo mitataan lopulta sen mukaan, missä määrin asiaa oikeasti ymmärtävät kollegat ovat valmiita hyväksymään tuloksen oikeaksi. Heidän suosionsa puolestaan riippuu niistä argumenteista, joita tutkija voi tuloksensa tueksi esittää, kuten teoreettisista pohdinnoista, koetuloksista tai tuloksen selitysvoimasta. Ihanteellisesti argumentoinnin tulisi olla läpinäkyvää siten, että tulos voidaan tarkistaa riippumattomalla päättelyllä, esimerkiksi toistamalla vastaavat koejärjestelyt ja niiden tulosten tarkastelut.

Yksittäisen tutkijan tieteellinen status rakentuu sen varaan, että hän on osoittanut pystyvänsä toistuvasti ja säännöllisesti tuottamaan tällaisen vertaiskritiikin arvostamia tuloksia. Kuten luottamus yleisemminkin, vertaisten arvostus rakentuu hitaasti ja voi sortua nopeasti. Tämän takia varsinainen väärillä tuloksilla huijaaminen on lopulta harvinaista. Myös lainahöyhenillä koristautuminen - toisten tulosten esittäminen ominaan - on useimmiten toisille tutkijoille läpinäkyvää.

Kuten yksittäisen tutkijankin, myös tutkimusryhmän, -linjan tai -laitoksen maine perustuu sen koeteltuun kykyyn esittää mielenkiintoisia kysymyksiä ja tuottaa niihin mielenkiintoisia vastauksia. Lisäksi voidaan arvioida sitä, missä määrin tällaisen tutkimusyksikön toimintatavat ja puitteet tuottavat lisäarvoa tutkimukselle. Lisäarvo voi kummuta monenlaisista lähteistä, kuten monitieteisyydestä, tutkimusinfrastruktuurista, tutkimusta rikastavista yhteistyösuhteista tai tutkimuksen kohdentamisesta. Syvin lisäarvon lähde lienee tutkimusyksikön jäsenten välinen kriittinen mutta arvostava "rikastava vuorovaikutus", joka suosii uusien ideoiden syntymistä, kehittelyä ja hiomista kritiikin kestäviksi tuloksiksi.

Kuten melkein mikä tahansa yhteisöllinen ilmiö, myös vertaisarviointi on altis erilaisille vääristymille. Pienen sisäpiirin muodostama keskinäisen kehun kerho, joka sulkee väärinajattelijat ulkopuolelleen, ei ole kovinkaan harvinainen ilmiö. Hyvillä tutkijoilla on kuitenkin tarkka vainu haistamaan tällaista toimintaa, ja myös puskaradio toimii tehokkaasti. Aidosti riippumaton vertaisarviointi on myös tehokas kaatamaan Potemkinin kulisseja arveluttavalta tuoksahtavan toiminnan edestä. Arvioijana toimivat kokeneet senioritutkijat näkevät kyllä kulissien läpikin ponnistuksetta.

Vertaisarvioinnin suurin hienous on luullakseni siinä, että tiedeuransa edistyessä tutkija löytää itsensä tuota pikaa myös toiselta puolelta pöytää arvioimassa toisten tutkijoiden töitä jatko-opintoseminaareissa, työpajoissa, konferenssien valmistelussa, opetuksessa jne. Tämä pitää yllä koko toiminnan integriteettiä: kukapa haluaisi asettaa mainettaan vaakalaudalle arvioimalla löperösti toisten töitä tai laskemalla läpi arveluttavia julkaisuja?

Toinen vertaisarvioinnin hieno piirre on se että sen kautta kuka tahansa tutkija voi halutessaan saada työlleen asiantuntevaa ja puolueetonta kritiikkiä. Tässä tosin vertaisarvioinnin edellyttämien resurssien rajoitukset tulevat esiin: luotettavien ja hyvien arvioijien kuormitus muodostuu usein kohtuuttomaksi. Vertaisarvointi onkin arvokas resurssi, joka pitäisi kohdentaa viisaasti.

Julkaisujen ja muiden tutkimustulosten arviointi on vertaisarvioinnin kova ydin, mutta tutkijoiden kasvoista kasvoihin tapaaminen antaa lisää informaatiota. Jos näin ei olisi, miksi konferensseja pidettäisiin? Tämän takia tutkimuslaitosten arviointi perustuu tulosten arvioinnin ohella ennen muuta paikan päällä vierailuun ja tutkijoiden tapaamisiin. Myös HIIT:in arvioinnissa kaikille laitoksen tutkijoille tarjottiin tilaisuus tuoda oma työnsä tieteellisen neuvottelukunnan näkyville postereiden tai demonstraatioiden muodossa. Ylimalkaan pyrimme olemaan niin läpinäkyviä kuin mahdollista käytettävissä olevan ajan ja vaivannäön puitteissa.

Mitä tieteellisen neuvottelukunnan arviointi antoi meille? En esittele tässä tarkemmin tuloksia, mutta saamamme kommentit olivat kyllä hyvin myönteisiä. Ennen muuta saimme tukea valitsevallamme peruslinjalle, jossa etsimme lisäarvoa kokoamalla saman katon alle sekä "analyyttis-tieteellistä" että "teknologiasuuntautunutta empiiristä" tutkimusta. Tämä oli tyydyttävää varsinkin siksi, että edellisessä v. 2004 pidetyssä arvioinnissa olimme osaksemme myös varsin ankaraa kritiikkiä.

Saimme myös kosolti suosituksia tulevaisuuden varalle ja muutenkin ajattelemisen aihetta sen suhteen, miten HIIT:in pitäisi pyrkiä kehittämään toimintaansa. Tietenkin saimme myös kritiikkiä: "every silver lining has a cloud", kuten neuvottelukunnan puheenjohtajana toiminut Berkeleyn yliopiston professori Randy Katz asian muotoili.

Arvioitavana oleminen ei kenties ole kovin mukavaa, ja kiistatta käytimme sangen paljon aikaa ja vaivaa tieteellisen neuvottelukunnan kokoukseen valmistautumiseen. Joku voi kysyä, onko tämä vaivan arvoista: sama aikahan olisi voitu käyttää varsinaisen työnkin tekemiseen. Niin kyllä; mutta mistä me tietäisimme, teemmekö oikeita asioita? Riippumattoman vertaisarvioinnin kasvojemme eteen nostama peili on juuri paljastavuudessaan arvokas ja tuottaa meille tietoa, jota muuten emme voisi saada.

Millainen tulevaisuuden Internet?

Kirjoitin muutamia kuukausia sitten tähän blogiin ICT SHOK -hankkeesta ja sen valmistelun mutkista erityisesti tulevaisuuden Internetin tutkimuksen osalta. Nyt tuossa kirjoituksessa kuvattu valmistelutyö on saavuttanut päätepisteensä, kun TEKES:in hallitus eilen (17.5.2008) teki lopullisen rahoituspäätöksen hankkeen ensimmäisen rahoitusvuoden 1.4.2008-31.3.2009 osalta.

Näin on saatu aikaiseksi suomalainen tulevaisuuden Internetin tutkimusklusteri, joka on erinomaisen painava ja kattava. Yrityksistä mukana ovat Nokia, Ericsson, Nokia-Siemens Networks, TeliaSonera ja CSC. Tutkimuspuolen partnerit ovat HIIT, TKK, VTT, Helsingin yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Jyväskylän yliopisto. Käsityksemme mukaan mukana ovat kaikki ne suomalaiset tutkimusryhmät, joilla on sen tavoitteiden kannalta tarpeellista teknistä osaamista. Hanke painottuu kuitenkin voimakkaasti Otaniemeen, varsinkin kun otetaan huomioon että Nokiasta siihen osallistuu äskettäin avatun Nokia Research Lablet Otaniemen Internet-teknologian tutkimusryhmä.

Valmistelun loppuvaiheet olivat yhtä mutkikkaita kuin nekin käänteet, joita kuvasin edellisessä kirjoituksessa. ICT SHOK:ia koordinoivan yrityksen, Tivit Oy:n perustaminen onnistui lopulta helmikuussa ja sen hallitus saattoi aloittaa toimintansa. Rahoitusmallin kiemuroiden selvittely vei kuitenkin jonkin verran aikaa, joten varsinainen hakemus voitiin toimittaa TEKES:iin vasta maaliskuun puolella. Tämänkin jälkeen eri yksityiskohtia jouduttiin hiomaan. Siihen nähden, että nyt synnytetty toimintatapa on varsin radikaali irtiotto aikaisemmista toimintamuodoista, prosessi oli kuitenkin lopulta suhteellisen ongelmaton.

Varsinainen työ voi nyt siis alkaa. Mistä siinä tulee olemaan kysymys?

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tulevaisuuden Internetin teknisistä haasteista, ja niiden toistaminen tässä ei ole tarpeellista. Lyhyt yhteenveto on se, että Internetin arkkitehtuuri ja keskeiset teknologiat ovat saapumassa tarjoamiensa edellytysten rajoille. Liikkuvan tietotekniikan, uudentyyppisten palvelujen ja erilaisten digitaalisten sisältöjen tuottaminen ja jakelu ovat jo nyt kriisiyttäneet sen kyvyt. Nykyinen Internet on myös vaarallisen avoin erilaisille tietoturvaan ja yksityisyyteen suuntautuneille hyökkäyksille.

Nyt alkava hanke pyrkii rohkeasti vastaamaan näihin haasteisiin ja tätä kautta nostamaan suomalaisen tutkimuksen tason ja vaikuttavuuden maailmanluokkaan. Tämä ei ole ihan niin hullunrohkeaa kuin miltä se kuullostaa. Jo nyt suomalaisten tutkijoiden panos esimerkiksi Internetin kehittämisestä vastaavassa IETF-järjestössä on absoluuttisestikin mitaten merkittävä. Tämä on myös huomattu muualla, ja siksi hanke on herättänyt melkoista kiinnostusta. Meillä on esimerkiksi sanamme sanottavana sen suhteen, miten Euroopan Unioni suuntaa alan tutkimusrahoitusta 7. puiteohjelmassa.

Olemme siis ottamassa niskaamme aika painavaa vastuuta tulevaisuuden Internetin kehittämisestä. Niillä valinnoilla ja ratkaisuilla, joihin me päädymme, saattaa olla hyvässä ja pahassa suuri merkitys kaikille niille osapuolille ja toimijoille, jotka tavalla tai toisella haluavat käyttää Internetiä omien tavoitteidensa ja tarpeidensa saavuttamiseen.

Pääosa työstämme tulee suuntautumaan Internetin arkkitehtuurin ja teknologian haasteisiin. Tämä ei kuitenkaan yksin tule riittämään. Perusdilemma, jonka edessä me olemme, on lyhyesti seuraava: Onko ylimalkaan mahdollista kehittää Internetin rakennetta ja teknologioita siten, että sen esiin nousseet ja nousevat ongelmat voidaan ratkaista, samalla kun sen räjähdysmäiselle kehitykselle välttämättömät laadulliset ominaisuudet edelleen säilyvät tai suorastaan paranevat?

Tätä on avattava. "Laadullisilla ominaisuuksilla" tarkoitan ennen muuta sen valinnan seurauksia, että Internet alun perin rakennettiin sovellutusten kannalta neutraaliksi verkoksi, joka vain siirtää tietopaketteja päätepisteiden välillä ottamatta kantaa siihen mitä tarkoitusta paketit palvelevat. Verkko ei siis mitenkään rajoita sitä, minkälaisia sovellutuksia tai palveluja sen varaan rakennetaan. Juuri siksi Tim Berners-Lee saattoi kehittää WWW:n keneltäkään mitään kysymättä ja kuka tahansa saattoi ottaa hänen työnsä tulokset käyttöönsä ja kehittää niitä edelleen. Tätä edisti tietenkin tavattomasti se samanaikaisesti toteutunut seikka, että käyttäjät saivat haltuunsa PC:n jonka arkkitehtuuri ja teknologia asettivat yhtä vähän rajoiteita niissä ajettaville sovellutuksille.

Uudessa kirjassaan The Future of the Internet and How to Stop It Oxfordin ja Harvardin professori Jonathan Zittrain kutsuu tätä ilmiötä generatiiviseksi teknologiaksi. Hänen mukaansa teknologia voi olla generatiivinen, jos sillä on riittävän suuressa mitassa seuraavia ominaisuuksia:

- Vipuvaikutus: Teknologia helpottaa olennaisesti jonkin (tai joidenkin) hankalien tehtävien suorittamista.

- Mukautuvuus: Teknologia voidaan pienellä vaivalla muuntaa johonkin uuteen tarpeeseen vastaavaksi.

- Haltuunotettavuus: Teknologian soveltaminen ei edellytä kohtuuttoman syvällistä tai pitkäaikaista opettelua, joten uusien kehittäjien on helppo tarttua siihen.

- Saatavuus: Teknologia on saatavilla edullisesti ja ilman hankalia menettelyjä.

- Monistettavuus: Teknologiaan pohjautuvat ratkaisut voidaan helposti monistaa uusien käyttäjien sovellettaviksi.

Hänen mukaansa Internet-PC -yhdistelmällä on ollut runsaasti kaikkia näitä ominaisuuksia, ja juuri siksi ne ovat pyyhkäisseet kilpailevat ei-generatiiviset ratkaisut tieltään sekä hyvässä että pahassa; myös virusten, matojen ja muiden haittaohjelmien tuottamisen ja levittämisen helppous nojaa Internetin ja PC:n generatiivisiin ominaisuuksiin.

Tulevaisuus, kirjoittaa Zittrain, ei kuitenkaan välttämättä ole tällainen. Viruksiin, haittaohjelmiin ja DDoS-hyökkäyksiin kyllästyneet kuluttajat ja hyödyntäjät saattavat alkaa PC:n asemesta suosia kontrolloidumpia päätelaitteita, jotka eivät ole alttiita näille ongelmille. Tietotekniikkapalvelujen virtualisointi tekee houkuttelevaksi siirtää PC:n olennainen toiminnallisuus palvelimiin, joihin tilaton päätelaite vain tarjoaa käyttöliittymän. Digitaalisten sisältöjen oikeuksien haltijat saattavat saada läpi vaatimuksiaan verkkojen ja päätelaitteiden syvälle menevästä kontrollista. Monet oletettavasti hyvää tarkoittavat osapuolet kaipaavat lisää kontrollia myös vahingollisten sisältöjen, kuten lapsipornon ja terrorismiin liittyvien aineistojen, levittämisen estämiseksi.

Jos nämä kehityslinjat toteutuvat, Internetin tulevaisuus ei ole sen menneisyyden jatke. Saamme kenties verkon, joka on turvallisempi ja hallittavampi kuin nykyinen ja joka täyttää hyvin sille asetetut tehtävät. Mutta kannattako tämä hinta maksaa generatiivisyyden menetyksestä, Zittrain kysyy. Silloinhan menetetään mahdollisuus uusiin ja yllättäviin innovaatioihin ja niiden nopeaan hyödyntämiseen. Ei-generatiivinen Internet ei myöskään voi toimia vapaan itseilmaisun - pohjimmiltaan demokratian - välineenä siten kuin olemme tottuneet.

Suomalaisille tärkeät matkapuhelimet ovat hyvä esimerkki päätelaitteesta, jossa kuluttajat näyttävät olevan täysin valmiita siihen että valmistaja tai palvelujen tuottaja voivat säädellä tarjolla olevia sovellutuksia ja palveluja. Applen iPhone on tästä ääriesimerkki: Apple ei ole kainostellut käyttää koviakaan keinoja kolmansien osapuolten muokkaamien puhelimien kitkemiseksi markkinoilta.

Kun suomalainen tulevaisuuden Internet -konsortio koostuu nimen omaan yrityksistä, joille matkapuhelinten Internet-evoluutio on perustavalla tavalla kriittinen kysymys, se istuu täsmälleen tämän käryävän pommin päällä. Pelaamme tavallaan kaksilla korteilla, kun pyrimme sekä sulauttamaan liikkuvan tietotekniikan ja viestinnän Internetin ytimeen että säilyttämään Internetin kyvyn olla avoin uudenlaisille ideoille, innovaatioille ja ilmaisulle.

Löydämmekö ratkaisun tähän dilemmaan vai räjähtääkö pommi syliimme? Parhaat edellytykset ensimmäiseen vaihtoehtoon ovat epäilemättä olemassa, jos pystymme katsomaan edessä olevaa kuilua silmiin ja tutkimaan sen olemusta. Tämä tulee edellyttämään työmme alueen laajentamista myös tulevaisuuden Internetin sosio-ekonomisiin kysymyksiin. Onneksi tästä vallitseekin täysi yksimielisyys konsortion piirissä. Tulevaisuus näyttää, miten me onnistumme.

Almadenissa

Subaruni trippimittari näyttää että takana on jo kaksi mailia polveilevaa tietä Santa Teresan luonnonpuistossa. Näen vihdoin tiellä IBM-plakaatin—olen saapunut yhteen kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä tutkimuskeskuksista. Vuonna 1986 IBM avasi uuden tutkimusyksikön tänne kolmen pienen kukkulan syliin, ylös Piilaakson katseilta suojaan. Maa oli halpaa; IBM osti kolme ranchia ja luovutti käyttämätömän maan takaisin osaksi luonnonpuistoa. Laakson luonto näyttää karulta, mutta on hämmästyttävän monipuolinen: kojootteja, villikalkkunoita, pöllöjä, käärmeitä, hämähäkkejä.

http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/Almaden_from_Quicksilver_park.jpg

Sää on niin kirkas, että aurinkolasit olisivat tarpeen. Parkkeeraan autoni vierasparkkipaikalle ja taistelen itseni pyöröovista sisään (kyllä, niistä kärsitään täälläkin). IBM Almaden Research Center on paljon mediahuomiota kähveltäneen Googleplexin edeltäjä monella tapaa: täältä löytyy ”pääkatu”, kirjasto, ravintola ja teatteri sekä oma sähkövoimala, vedenpuhdistamo, poliisiasema, terveysasema, posti, jätehuolto, punttisali, huoltoasema. Rantalentopallokenttää tai uima-allasta ei ole kuten Googleplexissä, mutta oman todistukseni mukaan ei niitä Googlella kukaan näytä käyttävänkään. IBM:n oman sivun mukaan on 25 konferenssihuonetta, 180 laboratoriota ja 695 toimistoa. Tätä ”all inclusive” -minikaupunkia kansoittaa noin 800 työntekijää, josta noin puolet tutkijoita ja yli neljäsosa tohtoreita. Alhaalla laaksossa sijaitseva Almadenin kylä on heille ”kotiyhteisö”, sellainen jonka koulut ovat tarpeeksi priimaa jälkikasvuille. Tutkijat pyöräilevät sieltä töihin ja urheilevat lounastauolla auringon kuluttamilla, lähes puuttomilla kukkuloilla.

http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/124-2493_CRW.jpg

Tutkijan idylli vai helvetti? En ota kantaa--olen täällä vain pitämässä esitelmää. Big Bluen johto on ollut kaukaaviisas ja investoinut perustutkimukseen, joka on aina välillä vivuttanut sen kertaluokkien voittoon kilpailijoista. Kiintolevyt lienevät tästä paras esimerkki, relaatiotietokannat toinen. Tässä ajattelussa tutkija on Kuningas. Viihtyvyyteen on satsattu. Aivotyötyöläisten crème de la créme kokee paikan houkuttelevaksi ja uskaltaa juurruttaa myös perheensä tänne.

Sisäänkirjautumisen jälkeen isäntäni Jeffrey Pierce saattaa minut ryhmänsä tiloihin. Jeff jätti Georgia Techin professuurinsa tehdäkseen työtä täällä, mikä kertoo jotakin paikan arvostuksesta. Myöhemmin esitykseni jälkeen tapaan vielä kuulun CSCW-tutkijan, John Tangin, sekä Piercen kollega Jeffrey Nicholsin. Olin vuosi sitten julkaissut ensimmäisen artikkelin ”monilaiteongelmasta”; ts. siitä miten ihmiset, joilla on useita tietokoneita (ml. älypuhelimet, kannettavat, pöytäkoneet, mediasoittimet yms.), tekevät valintoja ja yleensä manageeraavat tietosisältöjä näiden välillä. Nyt vuotta myöhemmin Pierce julkaisi jatkotutkimuksen tälle ja on par’aikaa kehittelemässä konkreettisia ideoita helpottaa tätä ongelmaa.
Puuverhoillun tilan seesteisyys ja paikan ongelmattomuus ovat mielessäni ristiriidassa Piercen ryhmän tutkimusongelman kanssa: kuinka kiireinen business-käyttäjä, siis IBM:n tavoiteasiakas, voisi vieläkin tehokkaammin hallita kaikkialle hajoavia tietosisältöjään.

Jeff näyttää minulle live-demon työhuoneessaan, jonka pöydällä on iso Transformers-robotti. Tätä kannattaa seurata tarkkaan. IBM Almadenin johtoajatus on, että tulevaisuus on sellainen millaiseksi se tehdään. Demoista pitäisi näkyä millaista tulevaisuutta Jeffin ryhmä on edistämässä. En tiedä tekeekö seuraava yhteenvetoni oikeutta näkimilleni noin puolelle tusinalle demoja. Viittaan asiasta enemmän kiinnostuneet tutustumaan itse seuraaviin sivuihin:

* HCI-tutkimus Almadenissa
* PIE-projekti
* Highlight-projekti

Alustan nimi on Personal Information Environment (PIE). Yleisellä tasolla sen tavoite on tehdä data saavutettavaksi missä tahansa ja mistä tahansa. Kuten Platonin universaalit, PIE:ssä dokumentit oleilevat dokumenttien taivaassa, josta niitä voi käydä poimimassa tarpeen tullen. Tai ainakin siltä tämän pitäisi näyttää käyttäjälle. Käytännössä dokumentit on sekä laitteissa että serverillä, joka hoitaa synkronoinnin älykkäästi. No, eihän siinä että tieto yritetään tehdä saataville yli laite-, sovellus- ja lokaatiorajojen ole mitään uutta—mikä juju tässä muka on?

Monilaitetutkimuksissa (engl. multi-device management) on havaittu, kuinka käyttäjät lähettävät itselleen emaileja, unohtelevat mikä viesti oli oikeasti luettu tai vastattu versus oliko vain otsikko luettu taksin takapenkillä, synkronoivat tietoa hyvin eri tavoin ja joskus epäviisaasti ja työläästi ja yleisesti epäonnistuvat turhauttavan usein pitämään halutun tiedon mukanaan. Tämä on iskenyt varsinkin älypuhelimiin, joiden käyttöliittymät Internettiin ovat kehnommat. Seurauksena on uskoakseni se, että ihmiset raahaavat mieluummin kannettavaa mukanaan kuin luottaisivat ja viitsisivät käyttää aikaa älypuhelimiensa ominaisuuksien hyödyntämiseen.

Jeff kertoo, kuinka PIE:n kohteena on muutama avainongelma:

1. Laitteiden erikoisaseman huomioiminen: Käyttäjillä on useita laitteita, mutta ne eivät ole keskenään samanarvoisia. Kännykässä riittää usein vain kopiota tärkeistä tiedostoista selausta varten. Ehkä riittää pääsy vain viimeisimpiin PC:llä editoituihin tiedostoihin. Kännykällä luettu email ei ole samanarvoinen PC:llä luetun kanssa, eikä kännykällä edes vastata meileihin samalla tavalla.

2. Tiedon samanarvoistaminen: Sovellukset ja käyttöjärjestelmät ovat luoneet keinotekoisia rajoja henkilökohtaisen tiedon hallinnalle. PIE:n tavoite on mahdollistaa tiedostojen ohella myös linkkien, dokumenttien kuin email-viestienkin jakaminen Eri laitteissa on eri käyttöjärjestelmät (ja tiedostojärjestelmät), tiedonsiirron pitää toimia eroista huolimatta.

3. Mobiilin käytön realiteettien hyväksyminen: Kaiken pitää toimia siitä riippumatta, onko jokin laite verkossa vai ei. Käyttäjän tulee ymmärtää missä suhteessa milläkin laitteella oleva tieto on muihin nähden: onko se päivitetty ja mistä laitteesta versio on peräisin. Mobiili käyttäjä ei ole kiinnostunut koko informaatioavaruudesta vaan vain osajoukosta.

Millaisilla kilkkeillä näitä ongelmia ratkotaan? Tässä maistiainen: Ryhmä on suunnitellut eräänlaisen portaalin tietoon eri laitteiden välillä. Sen avulla voi jakaa niin tiedostoja kuin linkkejä ja emailejakin drag’n’droppaamalla, tehdä monikonehakua, valita automaattisesti synkronoitavia tiedostoja, päästä käsiksi viimeksi käytettyihin tiedostoihin (recent shortcuts), editoida reaaliajassa tietoa eri laitteilla. Tiedostoja ja emaileja voi tägätä ja etsiä näillä tägeillä yli laiterajojen. Tiimitasolla ihmiset voivat kontribuoida wiki-tyyppisiin ”aktiviteettikansiohin” mitä tahansa tietoa. Jeff Nichols on kehittänyt Highlight-nimistä sovellusta, joka on antiteesi mashupeille: sen sijasta, että kootaan paljon tietoa monelta sivulta yhteen, yksinkertaistetaan yhden sivun näkymää, riisuen tiettyyn tavoitteeseen sopimaton tieto. Selaimelle opetetaan polku esimerkiksi lentoyhtiön sivuilla ja tämä skripti voidaan toistaa mobiililaitteessa, esimerkiksi kun halutaan nähdä seuraava lento Helsinki-Tukholma.

80-luvun sisutusarkkitehtuuri iskee vastaan käytävillä; halogenispottien sävyttämässä tunnelmassa on jotakin samaa kuin Kekkosen uima-allasosastolla Tamminiemessä. Käytävillä ja labroissa on hiljaista, mutta kaikkialla on merkkejä että esiripun takana on päällä touhu ja tekeminen: ei väsätä powerpointteja tai abstraktia middlewarea vaan ratkotaan oikeita ongelmia tekemällä oikeita sovelluksia, kokoajan pitäen mielessä empiiriset tulokset ja loppukäyttäjä. IBM itse kuvaa ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimusta seuraavasti:

Human Computer Interaction (HCI) lies at the heart of imagining the future of interactive systems and making sure they are useful and usable when developed.

Työtä tehdään kuitenkin muotilla, jonka olen huomannut toistuvan amerikkalaisissa HCI-ryhmissä: Insinööri rakentaa, insinööri testaa. Poikkeus vahvistaa säännön tässäkin: Esimerkiksi Intelin People and Practices -ryhmä koostuu pääasiassa PhD-tason ihmistutkijoista. Kolmen tunnin keskustelujen jälkeen on aika palata takaisin parkkipaikalle. Jeff ja John myöntävät että suomalaisessa HCI-tutkimuksessa ollaan mobiilipuolella pitkällä.

Aurinko porottaa edelleen ja haastaa Subarun automaattisen ilmastoinnin kun puikkelehdin kukkuloita myötäillen takaisin 101-tielle ja suuntaan nokan kohti itä-Bayn ruuhkia. Mietin, että IBM:n tutkimus on selvästi henkilökohtaisen tiedonhallinnan eturintamassa, ja sen realisointipotentiaali on yrityskontekstin takia merkittävä, mutta mitä sillä aiotaan saavuttaa konkreettisesti: tuote, standardi, open source -honoria, vai jotakin muuta? Jeffin ikäväksi Microsoft julkaisi hiljattain LiveMesh-palvelunsa, joka toteuttaa osan PIE:n toiminnallisuuksista. Yksi mahdollisuus on nyhtää mattoa Ballmerin alta ja julkaista softa ilmaisena työkaluna kehittäjille. Vielä tällä hetkellä softa on avointa vain erillissopimuksella tutkimuskumppaneille. Tässä on ryhmä jonka toimintaa meidän kannattaa seurata.

Kirjallisuus:

Dearman, D. & Pierce, J.S. (2008) "It's on my other computer!": Computing with Multiple Devices. Proceedings of CHI 2008, ACM Press, New York, pp. 1144-1153.

Oulasvirta, A. & Sumari, L. (2007). Mobile kits and laptop trays: Managing multiple devices in mobile information work. Proceedings of CHI 2007, ACM Press, New York, pp. 1127-1136.

Oulasvirta, A. (2008). When users "do" the ubicomp. interactions, 15 (2&3).

Laatua asukaspalautteeseen!

Kaupunkilaisen perusaamu. “Bussipysäkin roskis TAAS aivan turvoksissa. EDELLEEN fillari töyssähtää sadeveden uurtamaan rotkoon. Mutta VIHDOIN tuosta on lähteneet tiellä olleet oksat! Siitä laitoinkin kiitokset kaupungille – menivätköhän perille?”

Kaupungin työntekijän perusaamu. “TAAS saatiin haukut, vaikka tuo pysäkki ei kuulu meidän hommiin. Ja kaikki valittaa VIELÄKIN pyörätielle olevasta urasta. Ei IKINÄ kiitosta – tai sitten ne ei vaan kerro meille.”

Kykyymme toimia arkiympäristössämme vaikuttaa suuresti se, miten hyvin kaupunkimme tai kuntamme huolehtii päivittäisten kulkureittiemme ylläpidosta. Aina välillä kuitenkin tuntuu, että elinympäristöstämme huolehtivat organisaatiot eivät tarpeeksi arvosta heille kaikkein olennaisinta informaatiota: aktiivisesti ja laajalti ympäristössä liikkuvien ihmisten tarjoamaa palautetta. Missä vika?

Palautteesta eikä palautekanavista ei ole puutetta. Asukasyhteydenottojen määrä liikkuu vuosittain kymmenissä tuhansissa. Puhelimitse, sähköpostitse, netissä, hihasta nykäisten. Ehkä ongelmana onkin asukaspalautteen laatu eikä määrä.

Laadukkaampaa asukaspalautetta? Asukkaiden mielipiteitähän pitäisi kunnioittaa sellaisinaan. Ei asukkaita voi vaatia itse tietämään, minkälaista palautetta kaupunki sattuu haluamaan.

Ei voikaan. Ongelmana onkin se, miten saada asukkaiden tarjoama arvokas tieto sellaiseen muotoon, että kaupungin edustajat näkisivät sen työnsä kannalta merkityksellisenä. Toisaalta, kaupungin edustajien duunari- ja virkamiesslangi pitäisi saada käännettyä asukkaiden ymmärtämään muotoon, jotta asukkaat kokisivat tulleensa kuulluiksi. Lyhyesti: miten saada asukkaat ja ammattilaiset ymmärtämään toisiaan?

Tällä hetkellä tärkeintä työtä asukkaiden ja ammattilaisten välisen ymmärryksen lisäämiseksi tekevät kaupungin tai kunnan asiakaspalvelun työntekijät. He toimivat ‘tulkkeina’ ammattislangin ja asukkaiden arkikielen välissä. Asukkaiden palaute pyritään keskittämään asiakaspalveluun, jotta se löytäisi parhaiten oikeaan osoitteeseen ja samalla tallentuisi tulevaa käyttöä varten. Palautteen keskittämisellä pyritään myös välttämään asukkaiden ja työntekijöiden välisen suorassa kommunikoinnissa mahdollisesti syntyvät ymmärrysongelmat.

Apunaan asiakaspalvelijoilla on karttapohjaiset tietojärjestelmät, joihin he luokittelevat asukaspalautteen sen mukaan, kelle työ kuuluu ja minkä laatuinen se on. Tästä järjestelmästä kenttätyöntekijät käyvät lukemassa saadun tiedon. He puolestaan pitävät järjestelmän ajan tasalla työn vaiheista. Asiakaspalvelun ‘tulkkien’ ja työn vaiheita kirjaavien työntekijöiden työtaakka on tässä prosessissa suuri. Miten tätä työtaakkaa voitaisiin helpottaa?

Paras ratkaisu olisi tietysti: lisää työntekijöitä! Tähän suuntaan ei kuitenkaan olla menossa julkisen eikä yksityisen kiinteistö- ja ympäristönhuollon puolella. On siis keksittävä jokin muu ratkaisu edistämään asukkaiden ja ammattilaisten vuorovaikutusta.

Olisiko tieto- ja viestintäjärjestelmien kehittämisestä apua? Kyllä, jos nykyiset järjestelmät ja toimintakäytännöt otetaan huomioon uusia kaavailtaessa. Vuorovaikutuksen haasteet ovat kuitenkin pääosin ei-teknisiä; kyse on vastaanottavan organisaation kulttuurin, asenteiden ja sisäisten prosessien kehittämisestä siten, että kansalaisten tuottamaa hajanaista, epätäsmällistä ja ajoittain virheellistäkin tietoa voidaan jalostaa muotoon, jossa sitä voidaan käyttää elinympäriston turvallisuuden ja laadun parantamiseen.

Olemassaolevia asukaspalautejärjestelmiä tulisi kehittää niin, että ne tarjoaisivat ympäristön, jossa asukkaat ja ammattilaiset voisivat keskenään luoda yhteistä kieltään ja vaikka äänestää parhaista ilmaisukäytännöistä – mahdollisesti jopa ilman tulkkien apua. Yhteistä kieltä ja vuorovaikutuksen tapoja kehittämällä asukaspalautteesta saataisiin merkityksellistä työntekijöille, ja ammattilaisten kielestä ja toiminnasta puolestaan ymmärrettävää asukkaille.

Tämä mahdollisuus tulisi rakentaa olemassaolevat käytännöt huomioon ottaen: esimerkiksi muuttamalla asukkaiden ja ammattilaisten kommunikaatio avoimeksi, ja samalla luoda mahdollisuus myös näiden kahden ryhmän sisäiseen neuvonpitoon. Toiseksi on kehitettävä liikkuvaan, hiekkaiseen ja usein kiireiseen toimintaan sopivia vuorovaikutuksen välineitä. Tässä haastetta heille, joilla on valtaa suunnata resursseja asukaspalautejärjestelmien kehittämiseen.

UIx Kaliforniassa

Joukko HIIT:in Network Society -tutkimusryhmän tutkijoita varsinkin UIx-tutkimusryhmästä on vieraillut kuluneella viikolla Kaliforniassa, minä heidän mukanaan. Ohjelmassamme on ollut kolme työpajaa Berkeleyn ja Stanfordin yliopistoissa. Esitelmiä niissä ovat pitäneet sekä HIIT:in tutkijat että isännät. Edessä on vielä vierailu Nokian tutkimuskeskuksessa Palo Altossa ensi maanantaina 21.4.

Työpajoista ja niissä käydyistä keskusteluista saatujen vaikutelmien ja ajatusten punnitseminen vie varmaan vielä aikaa. Päällimmäisiä havaintoja ovat kuitenkin seuraavat:

Mobiliteetti. Vielä pari vuotta sitten Berkeleyn ja Stanfordin kollegat kuuntelivat kohteliaasti, kun kerroimme työstämme liikkuvan tieto- ja viestintätekniikan ja matkaviestimien alueella. Jos juttu kuitenkin jatkui liian pitkään heidän silmänsä alkoivat lasittua: aihepiiri ei kerta kaikkiaan ollut heidän kartallaan. Viime vuonna huomasin tämän jo muuttuneen: he olivat aidosti uteliaita ja kiinnostuneita ja kyselivät kaikenlaista. Ilmassa oli jopa hypeä.

Tänä vuonna saatoimme sitten havaita, että täkäläiset ovat käyneet töihin. Kuulimme useita esityksiä, jotka suuntautuvat erilaisten matkapuhelimilla toimivien palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen: paikkatietoiset, käyttäjien itsensä tuottamat palvelut; emootiot huomioon ottavat palvelut; käyttäjien itse tuottama ubiikkimedia; matkaviestimien ja sosiaalisen median leikkauskohdat. Muutos on todella nopea ja jyrkkä. Perästä tulee kuulumaan.

Kehitysmaat. Berkeley ja Stanford ovat aina suunnanneet merkittävästi tutkimusta ja muuta työtä kehitysmaiden eri ongelmien ratkaisemiseen. Nyt kun mobiliteetin tutkimus on noussut näkyvään rooliin, tämä koskee myös sitä. Tästäkin saimme kuulla useita esityksiä mm. matkaviestimien käytön ympärille syntyneistä epäformaaleista markkinoista Ugandassa sekä lukutaidon edistämiseen, englanninkielen oppimiseen ja terveyspalvelujen laadun parantamiseen tarkoitetuista mobiilipalveluista Intiassa.

Tällainen työ asettaa aivan uudenlaisia haasteita tutkijoille. Miten käyttöliittymä olisi suunniteltava, kun ei voi olettaa että kaikki käyttäjät osaavat liukea? Miten ne saadaan toimimaan hyvin vaihtelevissa laitteissa? Näiden palvelujen ekonomia on kiehtovaa ja haastavaa: rahan asemesta tai rinnalla kätytössä voi olla muitakin vaihdannan välineitä.

Tämä laittaa miettimään, onko vain kehittyneiden maiden palveluiden ja markkinoiden tutkimus liian kapea lähtökohta alueen ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle? Kehitysmaiden käyttötavat tuntuvat asettavan eteemme peilin, jonka kautta voisi katsoa omiakin konventioitamme: kenties kaikki ei olekaan sitä miltä läheltä katsoen näyttää. Jään miettimään, mitä HIIT:in pitäisi aihealueelle tehdä.

Kenttäkokeet. HIIT:issä tehtyä tutkimusta luonnehtii konseptien suunnittelusta, prototyyppien tuottamisesta, kenttäolosuhteissa tehtävistä käyttäjäkokeista sekä niiden antamien tulosten analysoinnista ja reflektoinnista koostuva kehä, jota mieluusti toistetaan hankkeen aikana useita kertoja kumuloituvan ymmärryksen muodostamiseksi. Tätä täydentää abstraktimmalla tasolla käsitteellinen ja teoriaa muodostava tutkimus.

Työpajoissa saimme havaita, että tällainen tutkimusprosessi ei ole täällä tyypillinen. Useammin kyse oli eksploraatiosta, jossa tietty rajallinen idea toteutetaan ja sen toimivuutta kokeillaan. Tämä johtunee monesta syystä: tutkimushankkeet ovat tyypillisesti yhden jatko-opiskelijan oman työn kokoisia, kenttäkokeiden tekemistä todellisilla ihmisillä reguloidaan ankarasti ja myös tekninen infrastruktuuri asettaa hankalasti kierrettäviä rajoituksia.

Kehitysmaissa tehtävä tutkimus muodostaa tästä kuitenkin merkittävän poikkeuksen. Esimerkiksi Intiassa Berkeleyn kollegat tekevät yhteistyötä paikallisten yliopistojen (Indian Institute of Technology eri kampukset) kanssa ja sitä kautta harjoittaa laajoja kenttätutkimuksia ja -kokeita. Tällaisessa työssä tarvittavat resurssit ovatkin melkoiset, ja tekevät koko hankkeesta sotilasoperaatiota muodostavan logistisen tehtävän, kuten meille kerrottiin.

Tämä tietenkin tarkoittaa, että HIIT:illä on tietty kilpailuetu verrattuna Kalifornian huippuyliopistojen tutkijoihin. Voimme tehdä tutkimusta ja kokeita, joihin he ainakaan nyt eivät helposti voi käydä käsiksi. Miten tätä tulisi parhaiten hyödyntää on hyvä kysymys johon en nyt yritä vastata.

Bledin julistus

Tulevaisuuden Internetin tutkimus kuuluu EU:n 7. puiteohjelman painavimpiin aihepiireihin. Ohjelman kahdessa ensimmäisessä haussa käynnistettiin noin 80 tutkimushanketta joiden yhteinen budjetti on runsaat 400 miljoonaa euroa. Vuoden 2008 aikana aukenevissa hauissa alueeseen tultaneen kohdentamaan vielä jopa 200 miljoonaa euroa lisää.

Tämä on paljon rahaa. EU-veronmaksajilla on oikeus odottaa, että runsaalla rahoituksella myös saadaan jotakin aikaan, samoin EU-parlamentilla. Ääneen lausutut odotukset ovatkin korkealla: kuullostaa suorastaan siltä, että tulevaisuuden Internetin tutkimuksen niskaan ollaan sälyttämässä jo hieman surullisen kuuluisan Lissabonin julistuksen tavoitteita. Uuden Internetin tulisi antaa avaimet ikääntyvän väestön, julkisten palvelujen tehostamisen ja ympäristönmuutoksen hallinnan ongelmiin. Eurooppalaisen ICT-teollisuuden ja ICT:n soveltajien (eli melkein kaikkien) tulisi voida kehittää globaalisti kilpailukykyisiä tuotteita ja palveluja ja tätä kautta edistää koko mantereen menestystä.

Jos tämä kuullostaa poliittiselta hypetykseltä, niin sitähän se toki onkin. Poliittinen paine on kuitenkin realiteetti, joka on otettava huomioon. Niinpä puiteohjelmaa koordinoiva EU-komission yksikkö onkin ryhtynyt hieman poikkeavanlaatuisiin toimiin.

Jo loppuvuodesta 2007 kuulimme huhuja tulevaisuuden Internetin alueelle perustettavan yhteistyörakenteen, Future Internet Assemblyn (FIA) perustamisesta. Sen tarkoituksena oli edistää käynnistettyjen ja käynnistyvien EU-hankkeiden keskinäistä läpinäkyvyyttä sekä erityisesti tutkimuksen eri linjojen välistä vuoropuhelua. Epäselväksi jäi, missä määrin tarkoituksena olisi myös tutkimuksen "koordinointi" ellei suorastaan "ohjailu".

Temaattisesti FIA on tarkoitus "varsinaisen" Internet-teknologian ohella kattaa myös digitaaliset palvelut ja niiden tekniset alustat ("Internet of Services"), digitaalisten sisältöjen tuotanto ja jakelu, ubiikkiteknologia ("Internet of Things"), tietoturva, yksityisyydensuoja ja luottamus sekä Internet-tutkimuksen kokeelliset alustat.

Helmikuussa 2008 kaikkien käynnissä olleiden EU-hankkeiden vetäjät saivat hieman erikoisen viestin. Se oli kutsu Slovenian Bledissä pidettävään tulevaisuuden Internetiä koskevaan konferenssiin ja työpajaan, jossa FIA aloittaisi toimintansa. Epätavalliseksi kutsun teki sen mukana ollut liite, "The Bled Declaration" eli Bledin julistus. Vastaanottajia pyydettiin ilmaisemaan tiukan määräajan kuluessa tukensa julistuksen ajatuksille; vastaamatta jättäminen katsottiin myöntymiseksi.

Julistuksen alkuperäinen versio säpsäytti monia vastaanottajia. Olennaisesti komissio pyysi hankkeiden tukea sille, että tulevaisuuden Internetin tutkimukseen tulisi suunnata vielä entistä enemmänkin rahoitusta ja sille, että myös myös eri jäsenmaiden kansallisten tutkimusrahoittajien panoksia tulisi suunnata komission ohjauksessa aihepiirin rahoitukseen. Tämä versio sai sen verran kritiikkiä osakseen, että lopullisen version muotoiluja pehmennettiin jonkin verran. Se saikin varsin laajan kannatuksen, erityisesti kaikilta alueen teknologiayhteisöiltä.

Komission päätavoite oli kuitenkin jo tullut selväksi, vaikka lopullinen teksti ei sitä nimenomaan maininnutkaan: kannustaa alan teollisuutta ja jäsenmaita yhteisen teknologia-aloitteen (Joint Technology Initiative, JTI) muodostamiseen tulevaisuuden Internetin alueelle. Nämä ovat yrityksen muotoon organisoituja yhteenliittymiä, jotka saavat rahoitusta teollisuudelta, jäsenmailta ja komissiolta ja suuntaavat rahoituksen yhteisesti määritellyn tutkimusohjelman mukaisiin hankkeisiin. Varmaankin juuri tämä tavoite sai osan kutsutuista osapuolista miettimään kahteen kertaan tukensa ilmaisemista, koska vielä ei ole tiedossa millaisen tutkimusohjelman synnyttämisestä lopulta saattaisi olla kyse.

Koska HIIT toimii EU-hanke PRISP:in koordinaattorina, myös me saimme kutsun. Pienen pohtimisen jälkeen päädyimme antamaan tukemme julistukselle, kuitenkin sillä varauksella että puoltomme koskee vain PSIRP-hanketta itseään, eikä välttämättä tarkoita että kaikki hankkeesen osallistuvat osapuolet tukisivat julistuksen ajatuksia. Tämä rajaus ei tainnut kuitenkaan sopia komissiolle, koska PRISP puuttui lopullisten allekirjoittajien luettelosta.

Varsinainen konferenssi ja työpajat pidettiin 31.3.-2.4. HIIT:istä siihen osallustui PRISP-hattua kantaen Arto Karila, Pekka Nikander, Kristiina Karvonen sekä allekirjoittanut. Varsinkin omana roolinani oli katsella FIA:n käynnistymistä käynnistymisvaiheessa olevan ICT SHOK:in ja etenkin sen Future Internet -hankkeen näkökulmasta. Saimme havaita, että komission edustajat olivat hyvin tietoisia ICT SHOK:in valmistelusta ja halusivat tietoa sen edistymisestä.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Ainakin on selvää, että suomalaisilla on halutessaan erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa EU-komission ohjailemaan Internet-tutkimukseen ICT SHOK:in myötävaikutuksella. Tämä tietenkin edellyttää myös sitoutumista yhteisiin eurooppalaisiin tavoitteisiin, varsinkin uuden JTI:n synnyttämiseen. Kun Suomi on jo voimakkaasti sitoutunut tänä vuonna toimintansa aloittavaan Artemis-JTI:in, on syytä miettiä riittääkö meillä voimia myös toiseen painavaan osallistumiseen.

Kimmo Raatikainen 1955-2008

(English translation at end.)

Professori Kimmo Raatikainen menehtyi tänä aamuna pitkällisen sairauden uuvuttamana. Hän oli 52-vuotias.

Kimmo oli HIIT:in Future Internet -tutkimusohjelman johtaja ja siten tärkeä henkilö HIIT:ille. Hän oli myös hyvä kollega ja mielenkiintoinen ihminen. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia sanoja hänestä.

Tutustuin Kimmoon ensi kerran vuoden 1995 paikkeilla, kun TKK:n ja HY:n yhteinen tohtorikoulu HeCSE aloitti toimintansa ja tulin sen johtajaksi. Kimmo perusti niihin aikoihin liikkuvaan tietotekniikkaan suuntautuneen tutkimusryhmänsä Helsingin yliopistossa, ja sain tutkijakoulun kautta tutustua myös moniin hänen jatko-opiskelijoihinsa. Sitä kautta oppii professoristakin yhtä ja toista.

Läheisempi suhde alkoi vuoden 2001 alkupuolella, kun HIIT oli perustettu ja sen toiminta haki muotoaan. Muistan hyvin, kuinka Kimmo tuli kertomaan, että hän oli päättänyt liittyä laitoksen toimintaan tuomalla oman tutkimusryhmänsä sen tiloihin Ruoholahteen, johon laitos muutti syyskuussa. Seuraavan vuoden alussa käynnistyi hänen johtamansa Fuego Core -hanke, joka sitten jatkui lopulta viime vuoden loppuun asti.

Fuego Core toimi nimensä mukaisesti koko Future Internet -ohjelman ydinhankkeena, josta vuosien varrella silmikoitui ensin pienempiä, sitten suuremmaksi kasvaneita sivuhaaroja. Tällainen oli esimerkiksi HIP-protokollan kanssa aloitettu työ, jota ensin tehtiin FC:n osana vuonna 2003, ja sitten omana hankkeenaan vuodesta 2004 alkaen. HIIT:in nykyisin Internet-arkkitehtuurissa tekemä työ sai alkunsa tästä siemenestä.

Kimmolla oli myös suuri vaikutus HIIT:in kansainvälistymiseen. Hänellä oli hyviä suhteita ympäri maailmaa, erityisesti Berkeleyn yliopistoon. Tämä auttoi meitä kovasti rakentamaan sinne siltaa HIIT:in alkuvuosina.

Kimmon elämä noina vuosina oli hyvin intensiivistä. Hän jakoi aikaansa HIIT:in, Helsingin yliopiston ja Nokian tutkimuskeskuksen kesken. Matkapäiviä ympäri maailmaa tuli runsaasti. Ihmettelin, miten hän ylimalkaan ehti myös ohjata jatko-opiskelijoitaan kaiken muun ohessa. Tuloksista päätellen ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi hyvin, koska väitöksiä tuli runsaasti. Nyt Kimmon tohtoriin osuu joka kerta, kun heittää kiven Nokian tutkimuskeskuksen suuntaan, ja on heitä useita TKK:llekin riittänyt.

Kimmo ei ollut mikään luontainen puhuja, vaan sanat tahtoivat kompastella toisiinsa. Intensiteetti ja voimakas sanomisen tahto tuli kuitenkin läpi, ja pakotti yleisön kuuntelemaan mitä miehellä on sanottavaa. Luulen, että Kimmon Nokia-ura alkoi yhdestä kuulemastani esityksestä, jossa hän esitteli HY:n ryhmänsä työtä tavalla joka varasti shown samassa tilaisuudessa mukana olleilta TKK:n professoreilta.

Kimmon työ oli kovaa tekniikkaa, mutta hän oli kuitenkin myös hyvin kiinnostunut tietotekniikan "pehmeistä" puolista: miten tietotekniikan läpitunkeva vaikutus on vuorovaikutuksessa ihmisten ja yhteiskunnan kanssa. Hän viihtyi hyvin HIIT:issä senkin takia, että sen kautta hän oli mukana myös tämänlaisessa keskustelussa ja toiminnassa, vaikkei se aina ulos näkynytkään.

Tätä kiinnostusta osoitti myös Kimmon syksyllä 2006 pitämä Johdatus tietojenkäsittelytieteesen -kurssi, jota varten hän kirjoitti kokonaan uuden luentomonisteen. Se oli iso ponnistus mieheltä, joka jo silloin oli sairas. Kuitenkin hän halusi kirjata näkyviin, mikä tietojenkäsittelyssä hänen mielestään oikeastaan on tärkeää ja mielenkiintoista. Tuo kirjoitus oli tavallaan hänen joutsenlaulunsa.

Vielä yksi asia Kimmosta. Jo kauan sitten kuolleen isäni ohella hän oli ainoa tuntemani ihminen, joka toistuvasti käytti sanaa "selma", kun kaikki muut sanovat "selvä". Se tuntui minusta hyvin hellyttävältä. Nyt minua kaduttaa, etten koskaan tullut kysyneeksi, mistä hän tuon sanansa oli poiminut.

------------------------------------------------------------------------------

Professor Kimmo Raatikainen finally succumbed this morning to a long-time illness. He was 52.

Kimmo was the director of HIIT's Future Internet programme and thus an important person for us. More, he was a good colleague and an interesting man. Therefore I decided to write a few words about him.

I first learnt to know Kimmo around 1995, when the joint TKK-UH doctoral programme HeCSE was launched and I became its director. Kimmo started his mobile computing group at University of Helsinki at the same time. Through the doctoral programme, I got acquainted with his students too. Through them, I learned a thing and another of the professor.

Our link became closer in early 2001 when HIIT had been founded and was building up its operation. I remember clearly how Kimmo came to my office and told me that he had decided to join the institute by moving a research group to the premises in Ruoholahti, where we moved in September. At the start of 2002 Kimmo's Fuego Core project was started in HIIT; ultimately, it would continue until the end of 2007.

As the name suggests, Fuego Core was the core activity of the Future Internet programme throughout. During the years, other activities spun out of it, initially small, later larger. Such was the work on HIP that was first commenced as part of FC in 2003, and became an independent project from 2004. The work HIIT now is doing on Internet architecture grew from that seed.

Kimmo's role in building HIIT's international relations was decisive as well. He had an extensive network around the globe, especially to UC Berkeley. This helped us a lot to build a bridge there during HIIT's early years.

Kimmo led an intensive life during those years. He shared his time between HIIT, University of Helsinki and Nokia Research Center. The count of days on travel was high. I wondered how he found time to guide his postgrad students at all, given his all other activities. Deemed on the results, he nevertheless managed pretty well: dissertation followed another in a steady stream. Now I would hit one of his doctors every time I threw a stone towards NRC. Several of them work at TKK, too.

Kimmo was no natural presenter: words tended to stumble upon each other in his speech. Nevertheless a certain intensity and will of expressing came through, and forced the audience to listen to what the man had to say. I think that Kimmo's Nokia career was initiated with a single presentation that I heard, where he told about the accomplishments of his group at UH. The way he did it stole the show from the TKK professors also presenting in the same event.

Kimmo worked on hard technology, but he was deeply interested on the softer aspects of information technology as well, the impact of IT on people and society. He enjoyed being in HIIT because it offered him opportunities to participate in discussion on these themes, even if his contribution was not always very visible from the outside.

The same interest was also displayed in the freshman course "Introduction to computer science" that he gave in Fall 2006, for which he also prepared an entirely new set of lecture notes. It was a major effort from a man who was already ill. Still, he wanted to give expression to what he thought was really worthwhile and interesting in computer science. That writing was, in a manner of speaking, his swan song.

I must tell still another thing about Kimmo. Apart from my father, deceased a long time ago, Kimmo was the only person I have ever met who used the Finnish language expression selma, instead of the usual selvä, to mean (roughly) "all clear", or "clear enuf". It was very endearing. I am very sorry I never happened to ask where he picked the expression up.