Kaksi kulttuuria ja monitieteinen tutkimus

Kuuluisassa teoksessaan "The Two Cultures" (1959) englantilainen fyysikko ja kirjailija C. P. Snow kirjoitti sattuvasti luonnontieteiden ja humanismin välisestä kuilusta, joka hänen silmissään vahingollisella tavalla estää maailman polttavien ongelmien ratkaisemista. Hän asetti vastakkain luonnontieteellisen maailmankuvan, joka matematiikan kieleen nojautuen pyrkii lausumaan objektiivisia väittämiä todellisuudesta, ja humanistisen maailmankuvan jonka lähtökohtana on ihmisen kielen ja kulttuurin jakamaton kokonaisuus. Asetelmaa on kritisoitu ja Snow itsekin pehmensi myöhemmin näkemystään.

Snow'n kirjan ilmestymisen jälkeiset viisi vuosikymmentä ovatkin tuoneet uusia vivahteita ja puheenvuoroja asetelmaan. Eläintieteilijä Edward O. Wilsonin teos ”Konsilienssi: Tiedon yhtenäisyys” (1998) argumentoi kuuluisalla tavalla tieteen ja kulttuurin pohjimmaisen yhtenäisyyden puolesta. Hän maalaa maailmankuvan, jossa yhteiskunta- ja humanistiset tieteet liittyvät mielekkäästi luonnontieteisiin. Fyysikko David Deutschin ”Todellisuuden rakenne” (1997) on toinen maineikas teos, joka sumeilematta koostaa eri tieteet yhdistävää kokonaishahmoa maailmasta.

Suurelta osin tässä kehityksessä on kuitenkin kyse luonnontieteiden soluttautumisesta muiden tieteiden alueelle. Laskennallinen tiede, joka nojaa tietokoneiden avulla tutkittaviin, eri ilmiöitä esittäviin ja yhdisteleviin matemaattisiin malleihin, onkin monilla alueilla noussut samanarvoiseen asemaan teoreettisen ja kokeellisen tieteen kanssa. Fysiikka, kemia, insinööritieteet sekä kasvava osa biologiaa ja lääketiedettä ovat jo sen piirissä. Käyttäytymistieteet ja monet yhteiskuntatieteet ovat nekin saaneet laskennallisen tieteen tartunnan. Olen itsekin argumentoinut tässä blogissa tällaisen ajattelun puolesta.

Kuilu ei kuitenkaan ole kadonnut, vain vaihtanut paikkaa. Kokonaisuutta korostava humanisti hylkää kaiken tämän reduktionismina, ja katsoo että kulttuurin, taiteen ja inhimillisen toiminnan kokonaisuutta ei edes periaatteessa voi johdella luonnontieteen tai laskennallisten tieteiden osasista. Tarvitaan tulkintoja ja luentoja, jotka aina tavoittavat vain osan kohdeilmiöstä ja jättävät tilaa uusille lähestymistavoille.

Onko ristiriita edelleen olemassa? On kyllä, ja se on yksi niistä kipukohdista joka halkaisee ensi vuoden alussa toimintansa aloittavan Aalto-yliopiston, ja tietenkin kaikki muutkin hyvät yliopistot. Onko se sovittamaton? Tätä kysymystä sopii tarkastella hieman laajemmin, ja se on tämän kirjoitelman tarkoitus.

Renessanssin megatähti, Leonardo da Vinci, oli monipuolinen mies jossa yhdistyivät arkkitehti, anatomi, kuvanveistäjä, insinööri, keksijä, matemaatikko, muusikko ja taidemaalari. Wikipedia tiivistää, että ”häntä pidetään yleisesti renessanssin ihmisihanteen, yleisneron, ruumiillistumana”. Vaikka suuri Leonardo oli varmasti omanakin aikanaan poikkeusyksilö, tällainen monipuolisuus ei ollut ainutkertaista. Silloiset huiput eivät kokeneet ristiriitaa taiteellisen, tieteellisen ja taloudellisen toimeliaisuuden välillä. Vaikka kaikki eivät Leonardoja olleetkaan, "uomo universale" oli kuitenkin se ihanne jota kohti he kykyjensä mukaan pyrkivät. Leonardo ei olisi ymmärtänyt lainkaan Snow'n asetelmaa.

Renessanssista on kulunut puoli vuosituhatta, ja ajat ovat toiset. Yleisneroja löytyy edelleen, mutta yleisemmin ajatellaan että taiteen, tieteen ja talouden polut ovat lopullisesti erkaantuneet.

Repeämä alkoi oikeastaan teollisesta vallankumouksesta. Sen liikkeellelaittajat eivät suinkaan olleet yliopiston kasvatteja, vaan käytännön miehiä jotka ratkaisivat eteensä tulleita käytännön ongelmia. Modernin höyrykoneen keksijä James Watt tosin sai tukea Glasgow'n yliopistolta, johon hän sai perustaa koepajan, mutta yliopistomies hän ei ollut. Monet modernin luonnontieteen perustajista olivatkin joko itsenäisiä herrasmiestutkijoita tai yhteiskunnan alemmista luokista nousseita itseoppineita lahjakkuuksia, joille tiede oli myös sosiaalisen nousun väylä. Yliopistojen asemesta tieteelliset järjestöt kuten Académie Française tai Royal Society of London toimivat kanavina heidän toiminnalleen. Itse asiassa traditionaaliset yliopistot vierastivat luonnontieteitä aina 1800-luvun loppupuolelle asti; vain matematiikka oli päässyt soluttautumaan humanismin marmoripalatseihin.

1800-luvun loppupuolen toinen teollinen vallankumous muutti tämän kaiken. Sen myötä luonnontieteet valloittivat sijansa yliopistoissa ja myös teknilliset yliopistot aloittivat muuntumisensa käytännön taitoja opettavista kouluista teknillistä tiedettä harjoittaviksi laitoksiksi. Teknillisen korkeakoulun edeltäjä, Polyteknillinen opisto oli osa tätä murrosta kun se uudelleenorganisoitiin v. 1879 kokonaan uudelle pohjalle. Opiston korottaminen TKK:ksi v. 1908 oli vain jo tapahtuneen muutoksen seuraus. Tämän myötä Snow'n kahden kulttuurin kuilu ilmestyi yliopistojen sisään, kun se aiemmin oli ollut niiden ja muualla oppinsa saaneiden käytännön insinöörien ja keksijöiden välissä. Yliopistoissa se on havaittavissa edelleen jopa entisestään vahvistuneena kun moderni tiedeyliopisto syntyi 2. maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden myötä.

Entä nyt? Olen koettanut argumentoida sen puolesta, että Snow'n kuilu ei ole luonnonlaki, vaan eräs teollisen vallankumouksen ja modernin maailman synnyn seurauksista. Sellaisena se on oman aikansa lapsi, ja vaipuu unholaan kun ajat muuttuvat.

Nyt elämme keskellä uutta vallankumousta. Kun olemme itse sen sisällä, meidän on vaikea ilmaista selkeästi mistä kaikesta on kyse. Sen avainsanoja kuitenkin ovat moderni tieto- ja viestintätekniikka, biotekniikka kaikkine "bio-" -alkuisine johdannaisineen, nanotekniikka (ja kaikki muukin "nano-") ja sen mahdollistamat uudet materiaalit. "Lyhyt 20. vuosisata" (Eric Hobsbawm) on takana, ja elämme uusien globaalien haasteiden aikaa joista ilmastonmuutos, uusiutuvaan energiaan siirtyminen, väestöräjähdyksen taittuminen, globalisaatio ja ylimalkaan hyvän elämän ainekset postmodernissa maailmassa tulevat varmastikin kaikkien mieleen.

Uumoilen itse, että kahden kulttuurin juopa on jo nyt vanhentunut. Joskin se on edelleen havaittavissa, aikaansa seuraavien tutkijoiden ja keskustelijoiden asenteet ovat muuttuneet. Täydellinen tietämättömyys oman spesiaalialan ulkopuolisista kysymyksistä ei enää oikein tunnu hyväksyttävältä ja luo moukkamaisen kuvan. Monitieteinen tutkimus (parhaimmillaan) ei ole enää seminaaripuuhastelua, johon ykkösluokan tutkijat eivät halua antaa kallista aikaansa, vaan vakavaa työtä jolla pyritään saamaan pitävä ote hyvin haastavista ja monisyisistä ongelmista joiden käsittelyyn yhden spesialiteetin keinot eivät riitä alkuunkaan. Tieteensä huipulla olevat tutkijat eivät epäröi tarttua haasteisiin jotka ovat heidän ydinalueensa vieressä ja hakevat yhteyksiä ensi katseella yllättäviltä tuntuviin suuntiin.

Kenties olemmekin uuden ajan kynnyksellä, jossa "uomo universale" 2000-luvun versiona tulee uudestaan ajankohtaiseksi? Pidin kovasti Tiede-lehdessä (10/2009) kuvatusta "horisontaalisen oppimisen mallista", jonka on laatinut Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuslaitoksen Tuomo Kuosa. Siinä oppimisura alkaa nuorena suoritetusta "spesialistin" tutkinnosta, ja jatkuu uran edetessä kohti "generalistin" ja "holistin" tutkintoja osaamisen ja tietojen karttuessa elämän myötä. Jos tällainen elämänkaari muodostuu ihanteeksi, jota kohti kaikkien sivistyneinä itseään pitävien ihmisten tulisi pyrkiä, on Snow'n juopa kadonnut.

Toivon näkeväni tällaisen ajan: se kuullostaa varsin miellyttävältä. Ja haluaisin itsekin joskus kasvaa "holistiksi".

The Digital Human Condition

Quite literally, with mobile and ubiquitous computing, every step we take, every action we perform, every word we say, and every gesture we use - the whole whizbang! - can in principle be recorded digitally and applied as input of some application, stored for later use, or transmitted elsewhere. To understand the full ramifications of this development must be a major theme of future research in ICT.

For many people, this potential future is a cause of alarm. Indeed, it is rife with potential problems such as the collapse of personal privacy, fragmentation of time, erosion of the distinction between home and work, and loss of control. Understanding the reality and the nature of such threats, and finding solutions for neutralising them, are surely a worthy thread of future research.

At the same time, I cannot help thinking that focusing just on the threats and problems of the digital future is insufficient, and may be based on a narrow view that should be relaxed. Underlying the various risk scenarios seems to be the assumption that a malicious third party - the KGB of the future digital society, a criminal organisation, a fraudulent big corporation - is somewhere lurking at the activities of the powerless consumer.

After a century whose first half was dominated by totalitarian governments chiefly occupied with mass murder of their own and other countries' citizens, and second half by triumphant globalisation dominated by multinational giant corporations, this mode of thinking is certainly understandable. Yes I do not see why the future should necessarily re-enact these patterns in a some kind of digitally enhanced Blade Runner world.

Ultimately, the future is what we make it to be, and how it will unfold depends on the decisions and actions we do now. Ideally, research should be able to inform these decisions and actions by studying their outcomes and exposing opportunities they can offer for enabling a better life characterised by freedom of expression, transparency of actions, and ubiquitous availability of information. This world has its own risks, but they are likely to be of a different kind than the Blade Runner world risks.

One of the opportunities that has started to fascinate myself as a researcher is the potentially revolutionary effect ubiquitous and mobile computing can have on sciences studying humans at various levels of scale starting from microscopic scale of neurophysiology and brain research (the operation of a single neuron inside subject's brain) all the way to the macroscopic scale of economics, political sciences, and legal research (the behaviour of millions of people forming a society).

This is not just science fiction. Instead, researchers in HIIT and other units at the future Aalto University have already launched, or are planning to launch, research activities that nicely map to different levels of scale in the above continuum.



At the microscopic scale, a research team led by academy professor Riitta Hari from TKK's Low Temperature Laboratory have prepared a bold research programme combining brain research with economics to literally study how people use their brain to ponder alternative actions and make decisions. Fittingly, the project will be called "Aivo-Aalto" in Finnish.

At a somewhat higher scale, HIIT and Finnish Institute for Occupational Health recently proposed to Academy of Finland a project called "Ganzheit" which would study mobile human behaviour literally skin-deep. The project aims to combine psychiological sensors with tiny cameras and portable recording equipment to allow comprehensive recording of user's pose, gaze, heart rate, and activity. With this, the project hopes to build a basis for a true breakthrough in cognitive, social, and usability related research, liberating them from the confines of a laboratory to the real world. A related AofF proposal plans to use a similar recording system to collect a massive record of test users' activities for a full year to settle once and for all just how much can be inferred from a maximally detailed data set.

At the next level of scale, several HIIT projects have focused on small-group behaviour and phenomena by building prototype group media services and observing their use (e.g., CoMedia system) and by enabling group interaction on large shared touchscreens (CityWall) or with maps enhanced by augmented reality (MapLens). At still higher level, the OtaSizzle experimentation platform is aimed to uncover user practices and preferences by collecting extensive data from a community planned to include thousands of people. The very highest levels of scale are populated by HIIT's ongoing and planned activities in future Internet economics, virtual economies, and empirical law.

A common thread that runs through all these activities is that they strive to enable a data-driven and experimental mode of research on their particular level of scale. To achieve this, they generally build service prototypes and related platform components for recording, processing, storing, and analysing experimentally derived data. Often they make use of HIIT's competencies in data analysis and probabilistic modelling to extract further insights from the data.

This state of the matters is not a result of some grand vision or foresight. Instead, the individual projects and initiatives have been created opportunistically on the basis of the individual interests of a number of researchers. At best, diffusion of ideas from one researcher to another, or emulation of successful practices and strategies have been at work.

Be that as may, seen as a whole, the portfolio seems to make it possible to introduce data driven, experimental methods in sciences such as sociopsychology, sociology, economics, political science, and legal studies, or at least greatly expand the range of interesting experimental settings that can be studied. If so, entirely new avenues of research in these sciences, and perhaps others, may be possible.

I have started to play with the idea that the portfolio should be recognised as such, and in fact as one of the major research domains of the Aalto University. A fitting title of the whole might be "Digital Human Condition" - no more, no less. Of course, its implementation will require not only extensive co-operation within the Aalto University, but also with various units in the University of Helsinki.

I cannot think of a research spearhead theme that would fit better the scope and promises of the Aalto University.

Wave High School, Finland

(Pahoittelen uskollista lukijakuntaamme (sic) InHIIT-blogin radiohiljaisuudesta. Norsunluutornin vieminen eteenpäin globaalissa finanssikriisissä on kiireistä aikaa tutkijoille.)

Olen tämän vuoden vierailevana "kaverina" (engl. fellow) Surreyn yliopistossa, Englannissa. Täällä saa pikaisesti esimakua siitä mitä tarkoittaa kansainvälinen yliopisto: riittää kun kävelee campuksella ja katselee ja kuuntelee kulttuurien kirjoa.

Kansainvälisyys voi saavuttaa myös saturaatiopisteensä. Isäntäprofessorini järjestää tietojenkäsittelijöille peruskurssin tietokoneen ja ihmisen vuorovaikutuksesta (HCI). Iltapäiväteen yhteydessä kohteliaisuuttani kyselin miten kurssilla meni viime luentokerralla. Hän sanoi, että luento meni hyvin, mutta harjoitustöiden yhteydessä oli vaikeuksia.

Professori oli ajatellut, että harjoitustyön idea olisi, että opiskelijat värväävät muutaman britin ja käyttävät näitä vapaaehtoisia koekaniineina, joille suunnitella vuorovaikutteista tekniikkaa.

Homma kaatui siihen, että kurssilla (n. 25 henkilöä) ei ollut yhtään natiivia brittiä, joten opiskelijoille ei ollut aivan vaivatonta kaivaa jostain esiin saaren alkuasukkaita. Koko kurssi oli ulkomaalaisia opiskelijoita; eikä tämä tuntunut olevan mitenkään tavatonta... poikkeuksellista kylläkin.

Siinäpä oiva tavoite Aalto-yliopistolle.

Kukaan tuskin kyseenalaistaa sitä, että jos Aallosta on tullakseen maailman huippua, niin kansainväliset opiskelijat ovat alfa ja omega. Jotta rajojen ulkopuolelta alkaa virrata innokkaita opiskelijoita, niin kurssien on pakko olla englanniksi. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä selvempää on, että kaikkien kurssien, ohjelmien, materiaalien, viestinnän jne. on oltava englanniksi.

Joku saisi luvan nostaa metelin suomen kielen asemasta tieteessä ja suomalaisten opiskelijoiden äidinkielen rapistumisesta seurauksena täysin englanninkielisestä Aalto-yliopistosta. Keskustelu olisi kiinnostavaa, mutta melko turhaa. Olen täysin vakuuttunut, että matkalla huippuliopistoksi kotimaisten kieltemme on jäätävä Aalto-yliopiston kuriositeeteiksi.

Tackling climate change with behavior and technology

A report from Behavior, Energy and Climate Change conference,
Sacramento, CA November 2008

European perspective into North American policies

This year Behavior, Energy and Climate Change, or BECC, is organized for the second time. The conference has attracted more 600 visitors, mostly US and Canadian, single participants in many European and even African countries, relatively few from Asia. Focus is on US, particularly west coast, but the global state-of-the-art is well transmitted.

BECC is not a scientific conference. It is an event organized around a mutual theme and even though a fourth or a third of all participants represent universities, presentations are dominated by federal and commercial units. Essentially this is a venue for networking and making impact. The constellation of people present offers excellent opportunity to have an impact in practices and policies and local governments and energy companies if you have an idea and well-prepared sales pitch.

The conference program does have room for more advanced debate as well, but it maybe bit suffers from the broad topic, which has attracted so large heterogeneous audience that the branch experts hardly meet.

The overview shows that there is a huge interest in creating new solutions for energy efficiency and peak production. Although the conference was clearly Californian (along with New Jersey), different kinds of local organizations were clearly over represented, this is very understandable in terms that the states with greatest goals about fighting climate change and reducing energy demand. The actions in US seem fluctuate between different kind of organizations.

Energy service providers, utilities, are currently active trying out different techniques using powercost meters, peak pricing and AMI built-upon applications. The range is quite wide, from lo-fi (remote consumption display) to hi-fi (web-based UI displaying AMI output with the resolution of 15 sec). Generally, the work carried by utilities is not far behind the from the-state-of-the-art but analysis of the data is not carried out on a very detailed level (e.g. Sacramento SMUD)

Research organizations and innovative companies are trying the push the state-of-the-art clearly further. Lot of interesting concepts were introduced and stable technology is used for more extensive and elaborate analysis. For instance, at several universities you can find people who are actively investigating feedback (e.g. in Canada, Waterloo, Alberta). There are so many activities going on that it is very difficult to estimate what will come out of it all. It was actually noted in a conference presentation that there is a concern about how can we ensure that some lessons are learned across a variety of studies.

The situation is difficult in the sense that the amount of players in the business is large and there is a variety of incentives among the parties involved. For instance, the experiments sponsored by PCM or AMR producers may be biased to give a favorable impression of the capabilities of the device.

Seeing the bigger picture through all presentations is not easy. What should be done, what are the priorities? Who should pay for PCM/AMR technology? One important but what felt fully neglected issue in the presentations and posters I saw, was consideration of the expenses on changing from one technology to another. There have been huge campaigns to get people replace regular bulbs with FLSs but the environmental impact of discarded, functional if not efficient technology was not really considered. Although many kind of interventions were introduced to support behavioral change, there seems to be a strong believe that the technology that has gotten us into a trouble should easily also get us out of there. The most rational point of view seems to be held by the utilities that are concerned about the costs and ROIs of the new technology.

Majority of the BECC presentations can be viewed here:

http://piee.stanford.edu/cgi-bin/htm/Behavior/2008_becc_conference_online_program.php



Lassi A. Liikkanen

Aallon harjalla?

Suomalainen yliopistojärjestelmä on parhaillaan keskellä syvällistä muutosta. Uusi yliopistolaki on valmisteilla, ja se on tarkoitus esittää hyväksyttäväksi ensi keväänä. Lain mukaan yliopistot muuttuvat taloudellisesti autonomisiksi toimijoiksi kahden vaihtoehdon pohjalta: joko julkisoikeudellinen laitos tai yksityisoikeudellinen säätiö.

HIIT:in emoyliopistoista Helsingin yliopisto tulee valitsemaan edellisen ja Teknillinen korkeakoulu jälkimmäisen mallin osana Aalto-yliopistoa, johon TKK:n ohella liittyvät myös Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen yliopisto. Kun HKKK ja TAIK ovat HIIT:in pitkäaikaisia ja keskeisiä tutkimuspartnereita, on HIIT tulevan murroksen saumakohdassa.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Tässä ja nyt vastausta on vielä vaikea antaa. Aalto-yliopiston valmistelutyö juuri siirtymässä uuteen vaiheeseen. Aalto-säätiön hallitus on aloittanut toimintansa, ja etsii yliopistolle rehtoria. Muu valmistelutyö on saamassa vauhtia seitsemässä työryhmässä, joiden käynnistysseminaari pidetään 7.11.2008. Ne pohtivat uuden yliopiston fokusta ja missiota, yhteiskunnallista vuorovaikutusta, tutkimusta, opetusta, henkilöstöasioita, vaikuttavuutta sekä hallinnollisia palveluja.

Minusta kuitenkin tuntuu, että eräitä kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista teemoista ei vielä ole tuotu julkiseen keskusteluun, vaikka ne varmaankin kuuluvat Aalto-säätiön hallituksen agendaan.

Ensimmäinen näistä on uuden yliopiston profiili ja toiminta-ajatus, ja niiden kautta sen hallinnollinen rakenne ja johtamisjärjestelmä.

Aalto-yliopiston perustamishankkeen taustalla olevan Sailaksen raportin mukaan ”uusi yliopisto muodostuisi liikkeellelähtövaiheessa kolmesta korkeakoulusta (School): Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu”. Epäilemättä näin voidaankin aloittaa, mutta uskon että tästä rakenteesta on hyvin nopeasti siirryttävä yliopiston tarkoitusta paremmin vastaavaan malliin.

Tässä suhteessa näyttää siltä, että Aalto-yliopistoon sulautuvista yliopistoista HKKK ja TAIK ovat jo oman kantansa ratkaisseet. HKKK haluaa olla ”Aalto School of Business” joka vertailee itseään maailman parhaisiin liiketaloustieteen yksiköihin (Harvard, MIT, Stanford, Berkeley, ...). Samoin TAIK voisi olla ”Aalto School of Art and Design” joka asemoi itsensä maailman johtavien alansa koulujen joukkoon.

Mitä TKK haluaa olla Aalto-yliopistossa? Valitettavasti tähän ei ole vielä annettu yhtä kirkasta vastausta. TKK:n pitkäaikaisiin ongelmiin kuuluu, että se ei oikein ole osannut päättää haluaako se olla insinöörikoulu (”School of Engineering”) vai tekniikan kannalta relevanttiin tieteeseen suuntautunut yliopisto (”School of Science”). Selkeän valinnan asemesta TKK on tasapainoillut näiden kahden näkemyksen välillä kompromissia hakien.

Kolmen koulun asemesta Aalto-yliopisto voisikin paremmin koostua neljästä koulusta, siis School of Business, School of Art and Design, School of Engineering, ja School of Science. Näistä viimeisen runkona olisi TKK:n nykyinen Informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta täydennettynä ja yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa erityisesti käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden osalta. Joskin tällainen muutos olisi tuskallinen, se samalla avaisi portit myös muille järjestelyille nykyisten koulujen kesken.

Toinen vaikea teema on tutkintorakenteen uudistaminen Bologna-mallin hengen mukaisesti.

Tätä nykyä Bologna-mallin kirjain on toteutettu TKK:ssa sisällyttämällä kandidaatintutkinto kaikkiin tutkinto-ohjelmiin. Tämä on kuitenkin jäänyt puolitiehen, koska todellinen opiskelijoiden liikkuvuus kandidaatti- ja maisteriohjelmien taitekohdassa on vähäistä.

Uskon, että Aalto-yliopistossa Bologna-uudistus olisi vietävä loppuun asti erottamalla kandidaatti- ja maisteriohjelmat toisistaan anglosaksisen undergraduate-graduate –mallin tapaan. Tähän on useita syitä:

1. Bachelor-tasoisten kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointi helpottuu, kun maisteriohjelmista tulee itsenäisempiä kokonaisuuksia.
2. Valmistuvien opiskelijoiden osaaminen voidaan sovittaa nopeammin ja joustavammin yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeisiin uusia maisteriohjelmia perustamalla kuin kokonaisten tutkinto-ohjelmien avulla.
3. Kandidaattiohjelmien määrää ja sisäänottoa voidaan supistaa ja niiden laatua parantaa.

Tärkein syy on kuitenkin se, että tässä rakenteessa maisteriohjelmat voidaan suunnata eri tavoin: jotkut ovat suoraan ammattiin johtavia ”terminaaliohjelmia”, toiset taas on tarkoitettu vain väliasteeksi tohtorin tutkintoon johtavissa opinnoissa.

Todelliset huippuyliopistot toimivat juuri näin: ne rekrytoivat piiriinsä lahjakkaita bachelor-tasoisia opiskelijoita kaikkialta maailmasta ja imaisevat heidät suoraan tohtoriputkeen. Myös itse kasvatettuihin, tutkimuksesta kiinnostuneisiin fiksuihin bacheloreihin on saatava pitävä ote jo maisteriopintojen varhaisessa vaiheessa. Nykymallissahan TKK:n ote opiskelijoihinsa kirpoaa juuri silloin kun he alkaisivat todella osata jotakin.

Tämäkin muutos on tuskallinen, ei vähiten siksi että opiskelijajärjestöt ovat pitäneet tiukasti kiinni siitä että uudet opiskelijat saavat opinto-oikeuden aina maisteritasoiseen loppututkintoon asti tietyssä opinto-ohjelmassa. Tätä kipua olisi lievitettävä parantamalla tutkimukseen suuntautuvien maisteriohjelmien opiskelijoiden etuuksia sen vastineena, että heitä edellytetään 100% paneutumista opintoihinsa.

Kolmas tärkeä teema on Aalto-yliopiston rajapinta teollisuuteen, yhteiskuntaan ja maailmaan ylimalkaan ja varsinkin sen suhde muihin suomalaista innovaatiojärjestelmää muokkaaviin hankkeisiin.

Kun Aalto-hanketta vielä kutsuttiin ”innovaatioyliopistoksi”, en ollut yhtä pahoillani termistä kuin monet kollegani. Aalto-yliopistossa tulisi tosiaankin olla tekemisen meininki. Sen onnistumisen tärkeimpiin mittareihin kuuluu todellinen, tiedepohjaisina innovaatioina toteutuva impakti. Tässä suhteessa sen tulisi profiloitua omaleimaisesti esimerkiksi Helsingin yliopistoon verrattuna.

Jotta tämä olisi mahdollista, Aalto-yliopiston tulisi hakeutua tiiviiseen ja rikastavaan yhteistyöhön mielenkiintoisten ja haastavien käyttäjien, soveltajien ja kehittäjien kanssa. Tähän tarvitaan ”tutkimusalustoja”, ulkoiseen maailmaan kurottuvia yliopiston ulokkeita jotka tunkeutuvat sinne missä innovaatiot todella syntyvät.

Tässä suhteessa Aalto-yliopiston Design Factory –kärkihanke on oikeansuuntainen, kun se etsii uudenkaltaista vuorovaikutusta ongelmien omistajien ja ratkaisujen hyödyntäjien kanssa. HIIT:in koordinoima OtaSizzle-hanke sisältää myös oikeanlaisia ituja. Tällaisia aloitteita tarvittaisiin kuitenkin lisää. Koska DF:n ja OtaSizzlen mallineet eivät sovellu kaikkeen, tulisi Aalto-yliopistolla olla valmiutta kokeilla erilaisia alustoja joiden varassa ongelma ja ratkaisu voivat kohdata toisensa.

Yliopistouudistuksen rinnalla Suomessa ollaan toteuttamassa myös toista merkittävää uudistusta, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) perustamista. Ensi vaiheessa näitä on tarkoitus perustaa viidelle alueelle: energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja –palvelut. Myös rakennetun ympäristön SHOK:in perustamista selvitellään.

Toistaiseksi yliopistouudistus ja SHOK:it ovat edenneet toisistaan suhteellisen riippumattomina. SHOK:ien osalta näyttää siltä, että niistä ei ensi alkuun tule sen paremmin strategisia, huippuja kuin keskittymiäkään, vaan että ne pahimmillaan tuovat EU-puiteohjelmien huonoimmat piirteet suomalaiseen tutkimuskenttään ja ohjautuvat pääosin lyhyehkön tähtäimen soveltavaan tutkimukseen. Jos tämä uhkakuva toteutuu, SHOK:it eivät ole Aalto-yliopistolle keskeisiä tutkimusalustoja, vaan ainoastaan rahoituslähde muiden joukossa. Sama koskee niiden EU-tasoisia vastineita, kuten JTU-hankkeita ja Euroopan teknologiainstituutti EIT:tä.

Olisi tietenkin parempi, jos näin ei kävisi, vaan että SHOK:it voisivat osaltaan tuottaa juuri sellaisia alustoja, joita Aalto-yliopisto ja muutkin impaktiin suuntautuvan strategian valitsevat yliopistot tarvitsevat. Toivon, että SHOK:ien evoluutio tulee viemään niitä tähän suuntaan.

Entä HIIT? Sille on tarjolla kaksikin tehtävää, jotka eivät sulje toisiaan pois. Se voi toimia (eräänä) linkkinä Aalto-yliopiston koulujen ja Helsingin yliopiston välillä niiden osaamisia ja voimavaroja hyödyntäen ja emojensa keskinäistä vuorovaikutusta ja läpinäkyvyyttä edistäen. Se voi myös toimia tutkimusalustana, jonka kautta nämä yliopistot voivat päästä käsiksi ongelmiin ja haasteisiin jotka muuten olisivat hankalasti saavutettavissa. Siksi en tunne erityistä huolta HIIT:in kohtalosta edessä olevien muutosten pyörteissä.

Jahuu! Pysyykö Suomi menossa mukana?

Toissa viikolla HIIT:n vanha tuttu Marc Davis kävi pitkästä aikaa vierailemassa. Kiitos siitä Tekesille ja Finprolle, jotka järjestivät Marcin vierailun ja lohkaisivat kiireisestä aikataulusta HIIT:lle siivun.

Marc Davisin käyntikortissa oli pitkään titteli "Social Media Guru, Yahoo! Inc". Nykyään titteli oli edelleen hiukan kieli poskessa: "Director of ESP". "ESP tarkoittaa Early Stage Products", Marc väitti (eikä esimerkiksi Extrasensory perception). Ennen Yahoo!:ta Marc veti Yahoo! Research Berkeley:n tutkimuslaboratoriota, jonka hän perusti ollessaan professori Berkeleyn yliopistossa.

Marcin luotsaamat Yahoo!:n kännykkäsovellukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka mobiiliteknologian aallonharjalla ollaan siirrytty pois teknisemmistä haasteista kohti palveluiden kehittämistä ja ihmisten vuorovaikutuksen ymmärtämistä.

Parisen vuotta sitten, kun Marc ja HIIT viimeksi vaihtoivat kuulumisiaan Berkeleyn vastaperustetun Yahoo! Research -labran tiloissa, yahoolaiset kuuntelivat korvat höröllä. Esittelimme tutkimuksiamme ja prototyyppejämme, joissa kännykän kontekstitietoa tai kännykkäkuvia sovellettiin ihmisten vuorovaikutuksessa. Päivän päätteeksi syntyi aihio Yahoo! Research Helsinki -labran perustamisesta HIIT:n yhteyteen Nokian naapuriin.

Pari vuotta kului. Yahoo!:n läsnäolo Helsingissä ei ottanut onkeen, mutta Marc ryhmineen ei jäänyt odottelemaan. Tuskin liiottelen, jos totean, että Yahoo! Research Berkeley imi itseensä kaiken kännykkäosaamisen mitä irti sai (ei vain HIIT:n) ja alkoi rakentaa omia tuotteitaan.

Nyt syksyllä 2008 Marc esitteli hienoja kännykkäsovelluksia, jotka eivät olleet vain idea-asteella: OneConnect yhdistää puhelinluettelon sekä yhteisöpalvelut yhdeksi kaverilistaksi kännykässä (vrt. HIIT:n ContextContacts ja siitä syntynyt Jaiku). Fire Eagle pyrkii tarjoamaan helppoa yksityisyydenhallintaa ja yhteensopivuutta paikkatiedon ja sovellusten välillä. Blueprint on kunnianhimoinen tavoite tehdä kännyköiden ohjelmointi helpoksi: kirjoitat sovelluksesi Blueprint:llä, niin se toimii automaattisesti kaikissa älypuhelimissa.

Tämä on merkki siitä, että mobiilimaailman kehitys on entisestään palveluiden kehittämistä. Meidän Nokiammekin on todennut keskittävänsä palveluihin.

1990-luvulla GSM ja NMT -standardointi loivat kivijalan nykyisille kännyköille. Se oli raakaa insinöörityötä. Palveluinnovaatiot syntyivät vahingossa, esimerkiksi koko SMS-liiketoiminta. Vielä 2000-luvulle tultaessa kännykän kivijalkoja rakennettiin, kun älypuhelimien käyttöjärjestelmiä suunniteltiin ja standardoitiin. Symbian-ohjelmoinnin osaaminen oli kuumaa kamaa.

Nyt 2008 (in the era of the iPhone), kännykällä verkon surffaaminen ei ole tavatonta ja kännyköiden ympärille on vakiintunut palveluita, kuten soittoäänien, musiikin tai metrolipun ostaminen. Ei maailma tietenkään valmis ole: sekä peruspalikoiden standardoinnissa että käyttöjärjestelmäpuolella on työsarkaa, mutta liiketoimintaa vetävät palvelut. Sitä paitsi, ideoiden markkinoissa kuluttajille ja toimittajille on helpompi puhua seksikkäistä palveluista kuin seksikkäistä sovellusrajapinnoista.

Nyt kun maailman kuluttajille alkaa olla se internetti kännykässä, niin Suomen insinöörivetoinen etulyöntiasema on katoamassa. Perusteknologioiden haltuunotto vaatii ainoastaan resursseja, ei kekseliäisyyttä. Kännykkäpalveluiden keksiminen vaatii myös resursseja, mutta myös henkimaailman asioita, kuten luovuutta, verkostoja ja epäteknistä osaamista.

Emme voi tuudittautua uneen, että kyllä Suomi on etevä kännykkäinnovaatiomaa, kun meillä on Nokia. Ensinnäkin, Nokia ei ole Suomi. Toiseksi, se osaaminen, joka teki meistä maailman huipun on jo kopioitu. Seuraava askel, verkkopalvelut, ei ole meidän parasta osaamistamme, mutta on kyllä peruskauraa vaikkapa piilaakson hakukonefirmoille puhumattakaan mitä siitä mitä japanilaiset keksivät.

Yhteiskuntana mobiili-Suomi kaipaa potkua: intoa ja uskallusta kokeilla ja rahoittaa palveluideoita. Nykyistä horrosta voi havaita esimerkiksi kotimaisten teleoperaattorien passiivisuudessa palveluinnovaatioissa. Unissakävely kostautuu, kun Intian tai Kiinan insinöörimassat ajavat ohitsemme perustekniikoissa ja Amerikan isot firmat työntävät meidät sivuun mobiilin internetin sovellutamisessa.

P.S. Työkaverini Mikael ehdotti lonkalta jotain radikaalia ja yhteiskunnallista: kaikkiin Suomen Nokia-puhelimiin asennetaan ohjelma, joka kysyy käyttäjältä yhden kysymyksen viikossa. Vuoroviikoin kysymyksen saisi kysyä joku valtion taho, yliopisto, kaupallinen toimija ja joku matti meikäläinen. Vastaajien kesken arvottaisiin joka viikko palkinto.

Kännykkä, quo vadis? Tuliaisia MobileHCI’08:sta

Kännykästä on kuluvalla vuosikymmenellä tullut laajimmalle levinnyt tietokone, jota käyttää jo arviolta 2-3 miljardia ihmistä. Jos tutkijoilta kysytään, miltä mobiiliteknologia näyttää viiden vuoden päästä? Käyn läpi kohokohtia MobileHCI-konferenssista.

MobileHCI2008-konferenssi, Royal Tropical Institute, Amsterdam. Kuva (c) Arthur-A, Flickr.com

Hieman taustaa. MobileHCI on vuosittainen ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen kysymyksiin keskittyvä konferenssi, joka järjestettiin nyt kymmenennen kerran—tällä erää Amsterdamissa. Konferenssin perustivat Glasgow’n yliopiston tutkijat ja se kokoontui aluksi pienimuotoisena workshoppina. Aiheen merkitys ymmärrettiin nopeasti ja tapahtumasta kehittyi foorumi, joka kerää vuosittain noin 300-400 osallistujaa. Suomalaisten osuus on ollut aina merkittävä; nyt suurimmat delegaatiot olivat Nokialta ja TTY:ltä. HIIT:n tutkimus on täällä mukavasti esillä kymmenistä viittauksista päätellen. Pääosin nämä kohdistuvat kolmeen tutkimusteemamme: mobiili media (Giulio Jacucci ja Risto Sarvas), ContextPhone-tutkimusalusta (Mika Raento) ja mobiilin käyttäjän tarkkaavaisuus (allekirjoittanut).

Yritykset akateemisessa konferenssissa - Symbioosia vai loisintaa?

MobileHCI:n osallistujat tulevat useasti yrityksistä, joka on luonnollista, koska laitevalmistajat, teleoperaattorit ja konsulttiyritykset tekevät (uskoakseni) enemmän tämän alan tutkimusta kuin yliopistot. Esimerkiksi Nokian tutkimuskeskus yksin työllistää noin 800 ja Nokian koko R&D noin 30 000.

Yritysten voimakas läsnäolo kaksiteräinen miekka. Toisaalta kaikissa yrityksissä ei toimita avoimin kortein vaan vuorovaikutus yliopiston edustajien on hyvin yksisuuntaista. (Aikaisemmassa kirjoituksessani pohdin avoimen julkaisupolitiikan merkitystä yrityksessä.) Toisaalta yritysten silmien läsnäolo on mahdollisuus saada tuloksilleen välittömämpi impakti kaupallisiin tuotteisiin.

Yritysten näkökulmasta läsnäolo on tärkeää, koska yliopistoilla on usein enemmän resursseja satsata sellaisiin kysymyksiin, jotka yritykselle ovat liian riskialttiita. MobileHCI ei häpeilekään esitellä useita kohokohtia papereista, joista on myöhemmin tullut tuotteita. Philipsin tutkimusjohtaja Boris de Ruyter kertasi konferenssissa esiteltyjä tutkimuksia, jotka ovat johtaneet kaupalliseen tuotteeseen. Puettavat teknologiat ja etämonitorointi ovat olleet vahvoja teemoja edellisinä vuosina ja näistä on kehkeytynyt mm. MyHeart, kardiovaskulaaripotilaiden hoitoon tähdätty sensoripohjainen sovellus, LumaLive, eräänlainen ”tekstiilinäyttö”, ja, e-Ink, rullattava näyttö mobiiliin lukulaitteeseen. Myös HIIT:n tutkimuksesta nousseen Jaiku-palvelun edeltäjä ContextContacts esiteltiin vuonna 2005.

Kännykkää on yhä vaikeampi käyttää

Kaikki uudempia puhelimia käyttäneet tietävät, että ainakaan nokialaisten käytettävyys ei vuosien saatossa ole huomattavasti parantunut - päinvastoin! Kännykässä olevien toiminallisuuksien määrä on jo kestämätön. Joidenkin perustoimintojenkin, kuten herätyskellon, käytöstä on tullut vaikeampaa kuin ennen. Mutta onko todella näin? Yritykset tekevät varmasti paljon käytettävyystutkimusta benchmarkaten omia tuotteitaan kilpailijoihin, mutta kuluttajalle tällaista tietoa heruu harvoin. Onko E61 käytettävämpi älypuhelin kuin HTC tai Palm Treo680?

Eindhovenin teknillisen yliopiston tutkijat suorittivat käytettävyystestin näistä kolmesta älypuhelimesta ja havaitsivat, että nokialainen on kilpailijoita parempi vain Internet-tehtävässä ja kalenteritehtävässä. Puhelun soittaminen ja sähköpostiasetusten säätäminen oli hitaampaa kuin kilpailijoilla. Myöskään käyttäjien tekemät virheet tai subjektiivinen mielipide eivät olleet nokialaisen eduksi. Ylipäänsä puhelun soittaminen kesti kaikilla puhelimilla keskimäärin yli minuutin!

Tämä on muistaakseni ensimmäinen kaupallisia tuotteita vertaileva käytettävyystutkimus MobileHCI:ssa. Tällaisella tutkimuksella ei ole rahtuakaan akateemista arvoa, mutta ostopäätöksiä tekevälle kuluttajalle arvo voi olla merkittävä. Akateemikolle tulos tuo lisäpainoa sille premissille, että kännyköiden käyttö on vaikeaa ja asialle pitäisi tehdä jotakin. Iso osa vuorovaikutustekniikoita käsittelevistä papereista konferenssissa keskittyykin tähän ongelmaan. Niistä seuraavassa.

Koskettavaa vuorovaikutusta

iPhone on tuonut mukanaan kosketusnäytöt mobiilivuorovaikutukseen—pysyvästi. Moni on ihastunut iPhonen käyttöliittymään tunneperäisistä syistä, mutta syöttölaitetutkimuksen näkökulmasta kosketusnäyttö on kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla pystytään tuottamaan millainen tahansa syöttölaite suoraan näytölle, toisaalta sen takia menetetään monia fyysisten näppäimistöjen hyvistä puolista. Kokeilepa esimerkiksi kirjoittaa tekstaria iPhonella katsomatta ruutuun samalla kun kävelet. Normaalilla näppäimistöllä tämä on helpompaa: peukalolla tunnustelemalla tiedät millä kirjaimella sormesi on.

Washingtonin yliopiston (Seattle) tutkija Shaun Kane esitti yhden adaptiivisuuteen perustuvan ratkaisuehdotuksen: kännykkä voi kiihtyvyysanturitiedon perusteella päätellä onko käyttäjä kävelemässä vai ei ja kasvattaa kosketusnäytöllä olevien näppäinten kokoa sen mukaan. Kävellessä huojuvan käyttäjän osumatarkkuuden pitäisi kasvaa. Kun käyttäjä pysähtyy, näppäimet voivat taas olla pienemmät ja ruudulla täten enemmän tietoa. Kuten aina MobileHCI:ssa, täällä ei riitä pelkän teknisen ratkaisun esitteleminen, pitää myös esittää empiiristä evidenssiä siitä että ratkaisu toimii käytännössä. Adaptiivista ratkaisua testattiin kokeessa, jossa koehenkilöt valitsivat MP3-musiikkia listalta kampuksella kävellessään. Adaptiivinen ratkaisu jäi heikommaksi kuin staattinen versio isoilla näppäimillä. Suuret näppäimet johtavat siihen, että tarvitaan enemmän vieritystä listassa ja koska kävelemisen aloittamisen/lopettamisen sensoriperustainen tunnistaminen kestää sen verran, että vuorovaikutukseen tulee latenssia.

Professori Stephen Brewster Glasgow’n yliopistosta, yksi tämän teeman tunnetuimmista tutkijoista, nimitti iPhonen luomaksi haasteeksi “putting haptics back to the phone.” Tutkittavia ratkaisuvaihtoehtoja ovat eleet, äänisyöte, haptinen/taktiili vuorovaikutus – kaikki teemoja, jotka olivat kaikki vahvasti esillä tänä vuonna. Näenkin tässä orastavan muutoksen edellisistä vuosista, jolloin on pääasiassa tutkittu fyysisiä näppäimistöjä. Tavoitteena tulee Brewsterin mukaan olla “head up” -vuorovaikutus, jossa liikkuvan käyttäjän ei tarvitse katsoa näyttöä lainkaan.

Projektorinäyttö

Tulet sisään kahvilaan, astut vapaaseen pöytään ja istut alas. Hetken päästä kännykkäsi projisoi viereiseen seinään työstämäsi dokumentin ja ryhdyt lukemaan sitä kännykän joystickilla. Hieno idea, eikö? Teknisesti projektorinäyttö on pulmallinen, mutta Münchenin ja Lancasterin tutkijoiden Hang, Ruzkio ja Greaves mukaan kaupalliset versiot nähdään kolmen vuoden kuluessa. Hang ja kollegat esittelivät kokeen, jossa tutkittiin projektorinäytön käytettävyyttä.

Hang, Ruzkio ja Greavesin koevälineistöä

Koska projektorinäyttöistä kännykkää ei vielä ole, tutkijat ”simuloivat” sitä ripustamalla kännykkään kiinnitetyn miniprojektorin telineeseen yllä näytetyllä tavalla. Tutkijat havaitsivat, että suuri näyttö - ei kovin yllättävästi - auttaa tietotyöaiheisissa tehtävissä, mutta, jos projektori on kiinteä osa kännykkää, ongelmaksi muodostuu kuvan epästabiilius kännykkän liikkuessa kädessä. Toinen iso ongelma on katseen vaihtaminen kännykän ja projektorikuvan välillä. Kummassa näytössä kontrollointi ohjeet (painikkeet, menut) pitäisi esittää? Kännykässä informaatio on lähempänä ohjaimia, mutta resoluutio on huono ja projektori menettää merkityksensä jos käyttäjä katsoo jatkuvasti vain kännykkää.

Sormella, kauko-ohjaimella ja kännykällä osoittaminen.

Lancasterin tutkijat olivat jatkaneet tämän ongelman ratkaisua toisessa artikkelissa, jossa se he esittelivät tavan valita kohteita projisiolta suoraan kännykällä niitä koskettamalla. Kokeen vertailukohtina olivat sormella osoittaminen (a) sekä kauko-ohjain (b). Kännykällä kosketus oli suorituskyvyltään parempi kuin kauko-ohjaimen, mutta jäi silti huomattavasti sormella osoittamisen taakse.

Myös HIIT tekee tällaista tutkimusta. Julkaisimme tänä vuonna CHI-konferenssissa yhdessä TU Berlinin kanssa tutkimuksen kameraetsimen käytöstä kohteiden valinnassa fyysisestä ympäristöstä. Osoitimme, että käyttäjän suoritus ei riipu samalla tavalla kohteen koosta ja etäisyydestä kuin Fittsin laki ennustaisi. Mobiililaitteen käyttö kirjaimellisesti kännykkänä – tai käden jatkeena – on yksi iso teema, jossa sovelletaan konenäköä ja sensoriteknologiaa vuorovaikutustekniikkojen kehittämiseksi.

Kehitysmaat

Professori Matt Jones Swansean yliopistosta totesi loppukeskustelussa, että maailmassa on 1.8 miljardia ihmistä joiden täytyy olla syömättä 2 vuotta pystyäkseen ostamaan älypuhelimen. Tärkeä pointti! Martti Mäntylä on jo aikaisemmin blogissa todennut että Yhdysvalloissa on ryhdytty panostamaan vakavasti mobiiliteknologian mahdollisuuksien tutkimiseen kehitysmaissa. Suomessa tätä teemaa tutkivien määrän voi laskea yhden käden sormilla eikä aihe ei vielä ole noussut tärkeäksi MobileHCI:ssakaan.

Yksi positiivinen poikkeus oli kuitenkin. IIT Bombayn tutkijat esittelivät käyttäjäkeskeisen suunnitteluprosessin kännykän kontaktilistalle, joka oli suunnattu lukutaidottomille käyttäjille. Lukutaidottomat käyttävät kontaktilistaa, mutta tyypillisesti ilman nimiä vain numeroihin perustuen. IIT:n projektin lopputuloksena oli prototyyppi, jossa nimen sijasta valitaan ensin väri jostakin yhdeksästä väristä ja sen jälkeen kuvio – esimerkiksi punainen-talo tai keltainen-omena. Käyttäjätesteissä tämä osoittautui yllättävän hyväksi ratkaisuksi ja aakkostettuun listaan verrattuna jopa paikoin nopeammaksi.

Tilatiedon räjähdys

Jos katsomme sensorien määrän ja laadun kehitystä viime vuosina, olemme lähestymässä tilannetta, jolloin voimme vakavasti puhua siitä, että koneoppimisen menetelmin pystyisimme tunnistamaan sellaisia asioita kuin missä paikassa käyttäjä on, mitä hän tekee ja miltä hänestä tuntuu.

Vaikka olen luonteeltani teknologiaskeptikko, uskon, että juuri tällä alueella syntyy kännykän seuraava "killer application". Tilatietoa voi käyttää joko tietojenkäsittelyn adaptaatioon tai sitten tiedon voi tarjota käyttäjälle itselleen tilatietopalvelussa. Tilatietosovellukset perustuvat kännykästä kerätyn sensoridatan tosiaikaiseen välittämiseen käyttäjäryhmän sisällä; käyttäjänä voit seurata ystäväsi liikkeitä ja konteksteja. Suunnitteluhaasteiden uniikki piirre on se, että tehtyjen valintojen seuraukset eivät jää yksilölle vaan välittyvät koko ryhmän käyttötapoihin. Omassa esityksessäni kävin läpi suunnitteluperiaatteita ns. tilatietosovelluksille, ammentaen noin viiden vuoden kokemuksesta kolmen eri sovelluksen kimpussa HIIT:ssä.

Eräänä vastavirtana kehitykselle, jossa yritään saada kännykät tunnistamaan yhä intiimimpiä aiheita on ihmisten huoli isoveli-skenaarioista. Kännyköiden käyttäminen monitoroinnin ja kontrollin välineenä on yksi keskeisistä huolenaiheista säteilyn aiheuttaman syöpäriskin ohella. MobileHCI oli tänäkin vuonna yksi esitys, jossa mietittiin eri mahdollisuuksia häivyttää tietoa ilman että sovellusten suorituskyky kärsii liiaksi. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, koska hyvässä ratkaisussa täytyy yhdistyä ymmärrys ihmisen toiminnasta sekä tilatiedosta nimenomaan komputationaalisena objektina. Hyvät ratkaisut tilatiedon jakamisen ja yksityisyyden säätelyn välillä ovat sitä välttämättömiä mitä yksityiskohtaisempaa tietoa niissä jaetaan. HIIT:ssä on tällä aihealueella paljon aktiviteettia tällä hetkellä.

I know what you did with your mobile phone…

Tyypillinen MobileHCI-paperi käsittelee siis joko uutta vuorovaikutustekniikkaa tai käyttäjäkeskeistä sovelluskehitysprojektia. Ehkä yritysten läsnäolon takia papereiden henki on hyvin kärsimätön, esitellään jokin uusi teknologinen ratkaisu ja testataan sitä. Konferenssi on eräänlainen ideoiden synnytyssairaala, jossa yritykset kiertävät keräämässä henkiin jääneet vastasyntyneet ja antavat muiden kuolla pois. ”Show me the money” on tutkimuksen zeitgeist. Konferenssia on kritisoitu siitä, että vain vähän tuotetaan perustavanlaatuista ymmärrystä mobiililaitteiden käytön arkipäiväisemmistä ongelmista.

Tähän tendenssiin nähtiin ainakin yksi mielenkiintoinen poikkeus tänä vuonna. University College Dublinin tutkijat esittelivät neljännesmiljoonan mobiili-Internetin käyttäjän hakukonehauista tehdyn tutkimuksen. Tulosten mukaan 61% mobiililaitteilla tehdyistä hauista kuuluu ”Adult”-kategoriaan. Porno valitettavasti tutkimusaiheena osuu sokeaan pisteeseen. Muistan nähneeni aikaisemmin vain yhden (kaksisivuisen!) tutkimuksen aiheesta, jota ei ollut hyväksytty julkaistavaksi ja jota siksi levitettiin printteinä vuoden 2005 tapahtumassa. Kuka rahoittaisi vakavaa tutkimusta siitä miten ihmiset käyttävät pornoa tai miten materiaali pitäisi suunnitella kännykälle?

(Minulle) yllättävästi Irlantilaisten tutkimusten mukaan sähköposti ja muut tietoyhteiskuntakäytön kategoriat jäivät kukin alle 10 prosentin osuuden hakutermeistä. Tulokset osoittavat varsin uskottavasti, että mobiiliselaus on vielä hyvin vaikeaa: hakutermit ovat lyhyitä ja hakutuloksia käydään vain vähän läpi. Käyttäjät epäonnistuvat löytämään haluamansa –lähes 90% hauista ei päädy yhdellekään hakutuloksissa luetelluista tuloksista. Perustuuko mobiili-Internet -huuma markkinoinnin luomaan illuusio? Perusongelmat käytettävyydessä on selvästi vielä ratkaisematta.