Risto Heinonen Tietosuojavaltuutetun toimistosta toi Helsingin Sanomain Vieraskynä-kirjoituksessaan (25.1.08) esille tietoverkon yhteisöllisten palvelujen riskejä yksityisyyden ja julkisuuden hämärtyessä. Hän toi esille tärkeän havainnon: käsityksemme yksityisyydestä ja julkisuudesta on muuttumassa tietoverkkojen ollessa sosiaalisten suhteidemme välittäjä. Tämä muutos on jo tapahtunut. Tämän päivän teinille yksityisen ja julkisen raja on aivan eri kohdassa kuin hänen vanhemmillaan.
Heinonen kirjoittaa tärkeästä asiasta, mutta yhteisöpalveluiden vakiokäyttäjille kirjoituksen uhkakuvat ovat kaikessa vakavuudessaan etäisiä ja teoreettisia. Hänen tekstissään, ja tietoverkkojen yksityisyyden uhkia käsittelevissä keskusteluissa yleensä, uhkakuvat ovat kasvottomia kolmansia osapuolia: tirkistelijöitä, pedofiilejä, hulluja, varkaita, ilkeitä markkinamiehiä tai tulevaisuuden työnantajia.
Lainkaan väheksymättä näitä uhkakuvia täytyy niiden rinnalle nostaa arkisemmat yksityisyyden riskit: Mitä jos hiukan juopuneena laitan ihastukselleni viestin, jota kadun aamulla? Mitä jos kaverini kysyy profiilisivullani eilisestä työhaastattelustani ja koko verkostoni näkee kysymyksen, myös nykyinen työyhteisöni? Mitä jos härskejä vitsejä viljellessäni unohdan, että äitini vastikään liittyi kaveriverkostooni? Mitä jos hupaisa “vertaa kavereitasi” -sovellus kertookin koko verkostolleni kuka on mielestäni seksikkäin kaverini? Näiden uhkien seuraukset ovat tyypillisesti morkkis, häpeä ja nolostuminen sekä joissain tapauksissa kollektiivinen myötähäpeä.
Olemme melko hyviä hallitsemaan yksityisyyttämme tietoverkkojen ulkopuolella fyysisessä maailmassa. Tietoverkoissa yksityisyyden ja julkisuuden hallinnan tekee vaikeaksi monimutkainen ja koko ajan uudistuva teknologia. Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen digitaaliset työkalut ovat tuttuja, omaa yksityisyyttään verkkoyhteisöissä on helppo hallita niin kuin parhaaksi näkee.
Keskusteluissa yksityisyydestä internetissä pitää tuoda esille arkisemmat uhkakuvat: sosiaaliset kömmähdykset. Sitä kautta tietoverkkojen vaarat ja riskit ovat todentuntuisia ja helpommin ymmärrettäviä kuin harvinaisemmat ja dramaattisemmat uhkakuvat.
Vuosia IRC-galleriassa viettäneen teini-ikäisen on siis lähestyttävä vastikään Facebookiin hurahtaneita vanhempiaan sosiaalisten uhkakuvien kautta opettaessaan heille yhteisöpalveluihin liittyviä riskejä. Kun osaat välttää morkkiksen, niin ymmärrät paremmin miten välttää identiteettivarkaudet.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste facebook. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste facebook. Näytä kaikki tekstit
perjantai 1. helmikuuta 2008
perjantai 26. lokakuuta 2007
Facebook is not social media
I have recently been reading, slowly and with considerable effort, Hannah Arendt's The Human Condition. What I have read seems to suggest a surprising conclusion: Facebook.com, and many other comparable forms of what is commonly called "social media" or "social computing", is not fundamentally "social".
I try to explain the line of this thought, with help from Arendt's book. A fundamental concept for her is vita activa, consisting of three fundamental human activities labor, work, and action. They designate, respectively, the biological processes of life, the activity of man towards the world, and the activity of man towards other human beings.
Vita activa is rooted in the classical world of ancient Greek city-states, where the free citizens considered life's true worthiness to be found from the public activity in the city, polis (whence "politics"). For Aristotle, public active life, bios politikos, was one of the ways of life man can choose in freedom, in independence of life's bare necessities (that is, labor and work). To excel in bios politikos was to rise over the bestiality of just living and multiplying; a life spent in the privacy of "one's own", idion, was literally "idiotic".
We have long lost the privative trait of the word "privacy", literally meaning the state of being deprived of the active public life amongst peers, which for Greeks was the highest and most uniquely human of man's activities. Arendt explains this as a side-effect of the rise of the social, the "rise of housekeeping, its activities, problems, and organizational devices from the shadowy interior of the household into the light of the public sphere" (pg. 38), concomitant with the decline of the classic civilization.
Similarly, with the modern rise of the mass society, Arendt's own framework, "the various social groups have suffered the same absorption into one society that the family units had suffered earlier" (pg. 41). The resulting modern equality, based on society's inherent conformism, is very different from equality in the Greek city-states, where free life amongst free peers was fiercely competitive, requiring "everybody constantly to distinguish himself from all others" (pg. 41). It was only this public sphere where men could really show who they really were as individual and unique human beings.
Arendt explains that it is the modern conformism, that men behave instead of acting with respect to each other, that lies at the root of modern social sciences starting from classical economics, studying large uniform populations with help of laws of statistics. She writes: "If economics is the science of society in its early stages, when it could impose its rules of behavior only on sections of the population and on parts of their activities, the rise of the 'behavioral sciences' indicates clearly the final stage of this development, when mass society has devoured all strata of the nation and 'social behavior' has become the standard for all regions of life" (pg. 45).
Arendt wrote here book in 1958, perhaps at the peak moment of the "mass society" that she studies so sharply. Now, sixty years later, we already live in a different world, a compelling overall picture of which has been painted by Manuel Castells in his The Information Age. Economy, Society and Culture. This world, called "network society" by Castells, is driven two major developments: various kinds of networks binding developed regions and their elites globally in dynamic whole; and new identities developed to replace the old ones such as nation-states inherited from the now defunct mass society. Thus, our world is definitely no longer "mass society", but rather characterised by incessant networking and fierce individualism.
And this brings me, finally, to social media. Just a few years ago, "social computing" was considered as something best exemplified by Amazon.com. This characterisation is indeed apt: Amazon excels precisely in capturing information of the behaviour of a large user population, and applying methods of statistical modelling to create models powerful enough the make fairly good guesses of what items a certain person might be interested to buy in the future.
(I must make a detour here. My younger son studies archaeology, and took a course in Akkadian just for the fun of it. For this, he needed an English-Akkadian dictionary, which I bought for him from Amazon.de. For a long time, the service kept recommending me books such as "Beginner's course of French" and like. Of course, the statistical cluster of Akkadian speakers must be fairly small these days, considering that the language has been extinct for more than 3,000 years.)
Thus, Amazon.com is social media in the truest meaning of the word. But how about Facebook?
As I see it, Facebook is primarily a platform of building and maintaining a (somewhat playful) digital identity through action, and making that visible to other people who the service calls "friends" but who more aptly might be called "peers".
Now, one could very well approach Facebook as a social platform, and hence study its mass of users and their behaviour with methods of statistics. This would actually constitute an interesting line of research, and I fully expect that some of Facebook's "applications" eventually turn out to be experiments of some clever sociology postgrads.
This angle nevertheless misses the point. I suggest that Facebook should really be viewed as the digital version of the Greek agora where the individualistic peers are expressing their uniqueness through actions, a kind of bios politikos in its more restricted way. To be excluded from such peer interaction, while not literally meaning the end of life worthy of living, would surely not appeal to Facebook's fans the least. It is thus logical that their views of privacy (as explained in Vilma's earlier blog) are not unlike those of the ancient Greeks.
Thus, I am led to the punch line of this blog: Facebook is not social media. Instead, it is action media.
Is this a useful way to look at Facebook, in that it suggests an angle of illuminating research? I don't know, but I would be interested to see somebody give it a go.
I try to explain the line of this thought, with help from Arendt's book. A fundamental concept for her is vita activa, consisting of three fundamental human activities labor, work, and action. They designate, respectively, the biological processes of life, the activity of man towards the world, and the activity of man towards other human beings.
Vita activa is rooted in the classical world of ancient Greek city-states, where the free citizens considered life's true worthiness to be found from the public activity in the city, polis (whence "politics"). For Aristotle, public active life, bios politikos, was one of the ways of life man can choose in freedom, in independence of life's bare necessities (that is, labor and work). To excel in bios politikos was to rise over the bestiality of just living and multiplying; a life spent in the privacy of "one's own", idion, was literally "idiotic".
We have long lost the privative trait of the word "privacy", literally meaning the state of being deprived of the active public life amongst peers, which for Greeks was the highest and most uniquely human of man's activities. Arendt explains this as a side-effect of the rise of the social, the "rise of housekeeping, its activities, problems, and organizational devices from the shadowy interior of the household into the light of the public sphere" (pg. 38), concomitant with the decline of the classic civilization.
Similarly, with the modern rise of the mass society, Arendt's own framework, "the various social groups have suffered the same absorption into one society that the family units had suffered earlier" (pg. 41). The resulting modern equality, based on society's inherent conformism, is very different from equality in the Greek city-states, where free life amongst free peers was fiercely competitive, requiring "everybody constantly to distinguish himself from all others" (pg. 41). It was only this public sphere where men could really show who they really were as individual and unique human beings.
Arendt explains that it is the modern conformism, that men behave instead of acting with respect to each other, that lies at the root of modern social sciences starting from classical economics, studying large uniform populations with help of laws of statistics. She writes: "If economics is the science of society in its early stages, when it could impose its rules of behavior only on sections of the population and on parts of their activities, the rise of the 'behavioral sciences' indicates clearly the final stage of this development, when mass society has devoured all strata of the nation and 'social behavior' has become the standard for all regions of life" (pg. 45).
Arendt wrote here book in 1958, perhaps at the peak moment of the "mass society" that she studies so sharply. Now, sixty years later, we already live in a different world, a compelling overall picture of which has been painted by Manuel Castells in his The Information Age. Economy, Society and Culture. This world, called "network society" by Castells, is driven two major developments: various kinds of networks binding developed regions and their elites globally in dynamic whole; and new identities developed to replace the old ones such as nation-states inherited from the now defunct mass society. Thus, our world is definitely no longer "mass society", but rather characterised by incessant networking and fierce individualism.
And this brings me, finally, to social media. Just a few years ago, "social computing" was considered as something best exemplified by Amazon.com. This characterisation is indeed apt: Amazon excels precisely in capturing information of the behaviour of a large user population, and applying methods of statistical modelling to create models powerful enough the make fairly good guesses of what items a certain person might be interested to buy in the future.
(I must make a detour here. My younger son studies archaeology, and took a course in Akkadian just for the fun of it. For this, he needed an English-Akkadian dictionary, which I bought for him from Amazon.de. For a long time, the service kept recommending me books such as "Beginner's course of French" and like. Of course, the statistical cluster of Akkadian speakers must be fairly small these days, considering that the language has been extinct for more than 3,000 years.)
Thus, Amazon.com is social media in the truest meaning of the word. But how about Facebook?
As I see it, Facebook is primarily a platform of building and maintaining a (somewhat playful) digital identity through action, and making that visible to other people who the service calls "friends" but who more aptly might be called "peers".
Now, one could very well approach Facebook as a social platform, and hence study its mass of users and their behaviour with methods of statistics. This would actually constitute an interesting line of research, and I fully expect that some of Facebook's "applications" eventually turn out to be experiments of some clever sociology postgrads.
This angle nevertheless misses the point. I suggest that Facebook should really be viewed as the digital version of the Greek agora where the individualistic peers are expressing their uniqueness through actions, a kind of bios politikos in its more restricted way. To be excluded from such peer interaction, while not literally meaning the end of life worthy of living, would surely not appeal to Facebook's fans the least. It is thus logical that their views of privacy (as explained in Vilma's earlier blog) are not unlike those of the ancient Greeks.
Thus, I am led to the punch line of this blog: Facebook is not social media. Instead, it is action media.
Is this a useful way to look at Facebook, in that it suggests an angle of illuminating research? I don't know, but I would be interested to see somebody give it a go.
maanantai 24. syyskuuta 2007
Seniori-Facebook
Mikä olisi yli kuusikymppisille suunniteltu sosiaalisen median palvelu? ... Tai aloitetaan sillä, että miksi yli kuusikymppisille pitäisi suunnitella sosiaalisen median palvelu.
Yhteiskunnalliset syyt: Kenellekään ei varmaan ole uutinen, että teollisten maiden väestö ikääntyy nopealla vauhdilla. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle olemme yhteiskunnallisten mullistusten äärellä, joiden vaikutukset kestävät ainakin seuraavat kolme vuosikymmentä.
Noin 20% suomalaisista on jo tällä hetkellä yli 60-vuotiaita. On tärkeää, että tämä viidennes väestöstä pysyy mukana entisestään tietoteknistyvässä yhteiskunnassa. Nyt ja huomenna erilaisten arjen palvelujen käyttäminen, kansalaisvaikuttaminen, sekä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen ovat tietotekniikan välittämiä.
Tietotekniikan avulla voidaan myös pyrkiä aktiivisesti ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, kuten millä tavalla eläkkeelle siirtyvä kokemus ja osaaminen voisi vielä vaikuttaa työelämässä. Tuskin kellään olisi mitään sitä vastaan, että eläkkeellä oleva entinen toimitusjohtaja antaisi webissä vinkkejä start-up:ia perustaville.
Kaupalliset syyt: Ihmiset ikääntyvät terveempinä ja vauraampina kuin koskaan aikaisemmin. Niin sanottua "kolmatta ikää" odotetaan ja siihen ollaan valmiita panostamaan. Tällöin korostuu halu panostaa omaan elämänlaatuun, matkustella, kokea uutta ja kehittää itseään. Kaikki nämä kuulostavat valtavilta kaupallisilta mahdollisuuksilta.
Seniorit ovat kuitenkin todella haastava kohderyhmä. Vuosikymmenten kokemusten ja eriävien kiinnostusten kirjo tekee "seniorimarkkinoinnin" lähes mahdottomaksi. Ihmiset harvoin mieltävät itseään "ikäihmiseksi", "senioriksi" tai "vauvabuumeriksi", tai "lihavuoreen" kuuluvaksi kuten Ruotsissa leikillisesti suuria ikäluokkia kutsutaan.
Samaan aikaan tietoteollisuus on suunnannut uudet panostuksensa ennen kaikkea nuorille käyttäjille. Jos tietoteollisuus ei ole kiinnostunut kuluttajien "eläkepommista", niin ei epäilystäkään, että vaikkapa matkailuala tai hyvinvointiteollisuus auttavat senioreita kuluttamaan rahansa.
Inhimilliset syyt: Ei tarvita huippututkimusta, jotta kuka tahansa voi todeta, että tietotekniikkaa ei ole suunniteltu yli 60-vuotiaille. Ei pidä olla edes yli 60-vuotias todetakseen, että kännykässä on liian pienet näppäimet, kotikoneen asetusten konfigurointi tappaa innostuksen ja nörttien "se vaan pitää tietää" -kommentit eivät kieli tekniikan helppokäyttöisyydestä. Kotikutoinen näppäilykuvaus on esimerkki siitä, kuinka vielä 20 vuotta sitten se oli kaikkien ymmärrettävissä, mutta nykyään olisi hyvä ajaa tietokoneen ajokortti ennen siirtymistä filmvalokuvista digiin.
Tietotekniikan muodostavan infrastruktuurin monimutkaisuus otetaan nykyään liian usein itsestään selvyytenä ja asiana, jolle ei oikein voi tehdä mitään. Suomalainen digi-tv siirtymä näytti, miten sinänsä yksinkertainen tietotekninen sovellus (television katselu) voi aiheuttaa loputtoman määrän ongelmia ja epätietoisuutta. On turha ihmetellä, jos seniorimme pitävät tietotekniikkaa liian hankalana ja epäluotettavana. Kuten monessa muussakin asiassa, kokemus tuo viisautta ja näkemystä. He ovat aivan oikeassa.
Sen sijaan oletus, ettei asialle voi enää tehdä mitään, on aivan väärä. Ihmiskeskeisyyden pitäisi olla (edelleen) tietoteollisuuden tärkein ongelma ratkaistavaksi. Ja tähän nimenomaan tarvitaan myös huippututkimusta.
Facebook näyttää rantautuneen Suomeen. Ruotsissa "kaikki" ovat jo Facebookissa (Finland-verkostossa on 32 000 käyttäjää, Sweden-verkostossa 300 000). Teknisestä vinkkelistä Facebook eroaa muista sosiaalisen verkottumisen palveluista sillä, että se on sovellusalusta. Alustan kivijalkoina ovat ihmisten profiilit ja niitä yhdistävät verkot. Facebookissa näyttää olevan tapana käyttää omaa nimeä ja verkot ovat kaveri- ja tuttavaverkkoja. Näiden päälle palvelu tarjoaa pikkusovelluksia, ikäänkuin "plug-inejä".
Käyttäjä voi esimerkiksi ladata vamppyyrisovelluksen ja aloittaa kaverien puremisen. Toisella sovelluksella voi listata kaikki maat, joissa on käynyt ja vertailla niitä kaverien kanssa. Sovelluksissa toistuu kaveriverkon hyödyntäminen, viihteellisyys ja sosiaalinen paine ladata ("kaverisi puraisi sinua kaulavaltimoon... puraise takaisin lataamalla tämä"). Kerrassaan nerokasta!
Facebookin sovellusfilosofia on omiaan senioreille. Yksinkertainen lähtökohta (minä ja minun tuttuni), uusien toiminnallisuuksien asentaminen on vapaaehtoista (meille riittää, kiitos vain, tämä juttelutoiminto sekä tietysti vamppyyrisota) ja siten palvelu on käyttäjiensä näköinen. Lisäksi jos joku innokas sukulaistyttö haluaa mummon asentavan uuden sovelluksen, niin tietääpä mummo keneltä kysyä tarvittaessa apua. Sosiaalinen softan propagointi tuo mukanaan sosiaalisen vastuun auttaa sen käytössä.
HIIT:ssä tämä tutkimusteema on ollut pitkään jo työn alla. Vihdoin alkaa teollisuudesta kuulua vastakaikua, että seniorit ovat kiinnostava ryhmä käyttäjiä. Usein kuulemme kommentteja, että uusimmat jutut tulevat aina "early adopterien" kautta ja siksi kannattaa suunnitella nuorille ja tekniikkaa rakastaville. Mutta kun seuraa vierestä mummoja ja vaareja, jotka lataavat kuvia nettiin, käyttävät päivittäin Skypeä ja tutkivat Pjongyangia Google Earthissä emme voi uskoa, että palveluita ja teknologiaa ei voisi suunnitella heidän ehdoillaan.
Risto Sarvas
Marko Turpeinen
Yhteiskunnalliset syyt: Kenellekään ei varmaan ole uutinen, että teollisten maiden väestö ikääntyy nopealla vauhdilla. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle olemme yhteiskunnallisten mullistusten äärellä, joiden vaikutukset kestävät ainakin seuraavat kolme vuosikymmentä.
Noin 20% suomalaisista on jo tällä hetkellä yli 60-vuotiaita. On tärkeää, että tämä viidennes väestöstä pysyy mukana entisestään tietoteknistyvässä yhteiskunnassa. Nyt ja huomenna erilaisten arjen palvelujen käyttäminen, kansalaisvaikuttaminen, sekä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen ovat tietotekniikan välittämiä.
Tietotekniikan avulla voidaan myös pyrkiä aktiivisesti ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, kuten millä tavalla eläkkeelle siirtyvä kokemus ja osaaminen voisi vielä vaikuttaa työelämässä. Tuskin kellään olisi mitään sitä vastaan, että eläkkeellä oleva entinen toimitusjohtaja antaisi webissä vinkkejä start-up:ia perustaville.
Kaupalliset syyt: Ihmiset ikääntyvät terveempinä ja vauraampina kuin koskaan aikaisemmin. Niin sanottua "kolmatta ikää" odotetaan ja siihen ollaan valmiita panostamaan. Tällöin korostuu halu panostaa omaan elämänlaatuun, matkustella, kokea uutta ja kehittää itseään. Kaikki nämä kuulostavat valtavilta kaupallisilta mahdollisuuksilta.
Seniorit ovat kuitenkin todella haastava kohderyhmä. Vuosikymmenten kokemusten ja eriävien kiinnostusten kirjo tekee "seniorimarkkinoinnin" lähes mahdottomaksi. Ihmiset harvoin mieltävät itseään "ikäihmiseksi", "senioriksi" tai "vauvabuumeriksi", tai "lihavuoreen" kuuluvaksi kuten Ruotsissa leikillisesti suuria ikäluokkia kutsutaan.
Samaan aikaan tietoteollisuus on suunnannut uudet panostuksensa ennen kaikkea nuorille käyttäjille. Jos tietoteollisuus ei ole kiinnostunut kuluttajien "eläkepommista", niin ei epäilystäkään, että vaikkapa matkailuala tai hyvinvointiteollisuus auttavat senioreita kuluttamaan rahansa.
Inhimilliset syyt: Ei tarvita huippututkimusta, jotta kuka tahansa voi todeta, että tietotekniikkaa ei ole suunniteltu yli 60-vuotiaille. Ei pidä olla edes yli 60-vuotias todetakseen, että kännykässä on liian pienet näppäimet, kotikoneen asetusten konfigurointi tappaa innostuksen ja nörttien "se vaan pitää tietää" -kommentit eivät kieli tekniikan helppokäyttöisyydestä. Kotikutoinen näppäilykuvaus on esimerkki siitä, kuinka vielä 20 vuotta sitten se oli kaikkien ymmärrettävissä, mutta nykyään olisi hyvä ajaa tietokoneen ajokortti ennen siirtymistä filmvalokuvista digiin.
Tietotekniikan muodostavan infrastruktuurin monimutkaisuus otetaan nykyään liian usein itsestään selvyytenä ja asiana, jolle ei oikein voi tehdä mitään. Suomalainen digi-tv siirtymä näytti, miten sinänsä yksinkertainen tietotekninen sovellus (television katselu) voi aiheuttaa loputtoman määrän ongelmia ja epätietoisuutta. On turha ihmetellä, jos seniorimme pitävät tietotekniikkaa liian hankalana ja epäluotettavana. Kuten monessa muussakin asiassa, kokemus tuo viisautta ja näkemystä. He ovat aivan oikeassa.
Sen sijaan oletus, ettei asialle voi enää tehdä mitään, on aivan väärä. Ihmiskeskeisyyden pitäisi olla (edelleen) tietoteollisuuden tärkein ongelma ratkaistavaksi. Ja tähän nimenomaan tarvitaan myös huippututkimusta.
Facebook näyttää rantautuneen Suomeen. Ruotsissa "kaikki" ovat jo Facebookissa (Finland-verkostossa on 32 000 käyttäjää, Sweden-verkostossa 300 000). Teknisestä vinkkelistä Facebook eroaa muista sosiaalisen verkottumisen palveluista sillä, että se on sovellusalusta. Alustan kivijalkoina ovat ihmisten profiilit ja niitä yhdistävät verkot. Facebookissa näyttää olevan tapana käyttää omaa nimeä ja verkot ovat kaveri- ja tuttavaverkkoja. Näiden päälle palvelu tarjoaa pikkusovelluksia, ikäänkuin "plug-inejä".
Käyttäjä voi esimerkiksi ladata vamppyyrisovelluksen ja aloittaa kaverien puremisen. Toisella sovelluksella voi listata kaikki maat, joissa on käynyt ja vertailla niitä kaverien kanssa. Sovelluksissa toistuu kaveriverkon hyödyntäminen, viihteellisyys ja sosiaalinen paine ladata ("kaverisi puraisi sinua kaulavaltimoon... puraise takaisin lataamalla tämä"). Kerrassaan nerokasta!
Facebookin sovellusfilosofia on omiaan senioreille. Yksinkertainen lähtökohta (minä ja minun tuttuni), uusien toiminnallisuuksien asentaminen on vapaaehtoista (meille riittää, kiitos vain, tämä juttelutoiminto sekä tietysti vamppyyrisota) ja siten palvelu on käyttäjiensä näköinen. Lisäksi jos joku innokas sukulaistyttö haluaa mummon asentavan uuden sovelluksen, niin tietääpä mummo keneltä kysyä tarvittaessa apua. Sosiaalinen softan propagointi tuo mukanaan sosiaalisen vastuun auttaa sen käytössä.
HIIT:ssä tämä tutkimusteema on ollut pitkään jo työn alla. Vihdoin alkaa teollisuudesta kuulua vastakaikua, että seniorit ovat kiinnostava ryhmä käyttäjiä. Usein kuulemme kommentteja, että uusimmat jutut tulevat aina "early adopterien" kautta ja siksi kannattaa suunnitella nuorille ja tekniikkaa rakastaville. Mutta kun seuraa vierestä mummoja ja vaareja, jotka lataavat kuvia nettiin, käyttävät päivittäin Skypeä ja tutkivat Pjongyangia Google Earthissä emme voi uskoa, että palveluita ja teknologiaa ei voisi suunnitella heidän ehdoillaan.
Risto Sarvas
Marko Turpeinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)