Douglas Engelbartin tarina ja Innovaatioyliopisto

On aina inspiroivaa ja suuri kunnia päästä näkemään alan pioneerejä, mutta eilinen tapaus on minulle henkilökohtaisesti merkittävin. Kävin eilen Salu Yliriskun kanssa kuuntelemassa 83-vuotiasta Douglas Engelbartia, joka oli kampuksella keskustelemassa opiskelijoiden kanssa innovaatioista. Engelbartin elämäntarina on priimaesimerkki vision ja päättäväisyyden – ei kohtalon ja sattuman – johdattamasta innovaatiosta. Lista Engelbartin innovaatioista paitsi jättää haukkomaan henkeään on myös hengästyttävän pitkä. Hänen tarinallaan voi olla ehkä jotakin arvoa keskustelussa siitä miten teknologisia innovaatioita tehdään, jonkinlaisena antiteesinä sille 3 x 1=111 -ajattelumallille, jolle Innovaatioyliopistoa ollaan perustamassa.

Douglas Engelbart 26.2.2008 (Kuvan otti Salu Ylirisku)

Engelbart tunnetaan hiiren kehittäjänä ja ensimmäisenä hypertekstin, ryhmäsovellusten, emailin, telekonfferenssin, client-server -arkkitehtuurin ja graafisen käyttöliittymän esiasteiden toteuttajana. Hiiriä on tehty arviolta miljardi kappaletta ja graafinen käyttöliittymä on tärkein vuorovaikutusparadigma tämän päivän kannettavissa ja pöytäkoneissa, joten Engelbartia voidaan pitää kohtuullisena innovaattorina. Hänen Stanford Research Institutessa (SRI) tehty työ huipentui 1968 San Franciscossa pidettyyn demoon, “the Mother of All Demos”, jossa Engelbart esitteli Augment-järjestelmäänsä livenä Piilaaksosta käsin. Tätä spektaakkelia varten piti ratkaista mm. miten kuvaa lähetetään reaaliaikaisesti 40 mailin päästä ja miten kuva projisoidaan seinälle katsottavaksi (vastaus on mielenkiintoinen, se löytyy täältä). Engelbartin laboratorio oli myös yksi alkuperäisen 1969 käynnistetyn ARPANETin neljästä solmusta.

Retrospektiivisesti ajatellen ehkä suuri suksee, mutta Engelbartin ura on lähes kliseinen donquijote-saaga taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Engelbartin merkitys tietotekniikalle ymmärrettiin vasta hänen työnsä päättymisen jälkeen. Ymmärryksen puute rahoittajien ja kollegoiden taholla vaikeutti suunnattomasti hänen uraansa tutkijana ja johti hänen innovaatioiden aliarvioimiseen (ja alihinnoitteluun, hiiri lisensoitiin Applelle $40 000 hinnalla) myös SRI:ssä. Engelbart kertoi, että kun hän esitteli ideoitaan David Parckardille, hänet haluttiin palkata mukaan tiimiin, mutta ei kehittämään visiotaan vaan muihin töihin. Engelbart kieltäytyi, koska halusi toteuttaa omaa unelmaansa, ei toisten. Berkeleyssä, jossa hän oli väitellyt 1955, Electrical Engineering -laitos piti ideoita mahdottomina toteuttaa. Muualla sanottiin, että ihmiset eivät jaksa opetella mitään niin työlästä. Engelbart vastasi vertaamalla kolmipyöräistä ja kaksipyöräistä: Jos kolmipyöräisen polkeminen on niin paljon helpompi oppia, miksei kaikki aja sillä? Vasta hiiren patentin “X-Y position indicator for a display system” umpeutuessa vuonna 1984 nähtiin massamarkkinoilla ensimmäiset hiirtä hyödyntävät henkilökohtaiset tietokoneet.

Ehkä tärkein viestini tässä kirjoituksessa on seuraava. Engelbarttia ajoi visio siitä miten tietotekniikka voisi moninkertaistaa ihmisen kognitiivisen kapasiteetin vuorovaikutteisuuden avulla. Vuorovaikutteisuus mahdollistaisi informaation käsittelyn suoraan toisin kuin tietokoneet vielä 1960-luvulla. Engelbart seurasi aikaansa ja nojautui ajatuksissaan Benjamin Whorfin väitteeseen symboliemme ajattelua määrittävästä roolista. Sapir-Whorf -hypoteesin mukaan, hieman yksinkertaistaen, kielen rajat ovat ajattelun rajat. Vielä kauempana historiassa vaikutti Vannevar Bushin kuuluisa artikkeli “As we may think”, joka sai nuoren tutkanäyttöjen parissa laivastossa työskennelleen Engelbartin mielessä kangastelemaan näyn siitä kuinka kokonaiset kirjastot kirjoja ja lehtiä voisivat olla kirjaimellisesti käyttäjän sormenpäissä. Informaation hierarkian alimmalla tasolla oli yksilö henkilökohtaisine tietovarastoineen ja vuorovaikutteisine näyttöineen, ylimmällä organisaation jaettu wikipediamainen ymmärrys, johon kaikki työntekijät pääsisivät käsiksi. Informaation rakentuneisuus ja assosiatiivisuus olivat tärkeitä sen tuomiseksi nopeasti käytettäväksi kognition toimintaa tukemaan. Idea ihmisen kognition augmentoinnista on niin voimakas, että 83-vuotias Engelbart ei ole vieläkään tyytyväinen nykyteknologian suomiin mahdollisuuksiin vaan osoitteli sormella useita puutteita ja vielä toteuttamattomia mahdollisuuksia. (Ei, en kerro niitä tässä vaan kirjoitan niistä tutkimussuunnitelmia.)

Engelbartin visio resonoi joidenkin aikalaisten kanssa niin hyvin, että hän haali nopeasti ympärilleen taidokkaan ja aidosti monitieteisen ryhmän, joka kehitti teknologiaa ns. bootstrap-mentaliteetilla—itse sitä jatkuvasti työssään hyödyntäen ja käyttäen (a.k.a. eating one’s own dog food -lähestymistapa). Hiirtäkään ei keksitty sattumalta vaan osana ongelmanratkaisuprosessia, jota tavoitetilaan pyrkiminen väistämättä oli. Piti selvittää, mikä olisi tehokkain osoitinlaite sanojen ja lauseiden valitsemiseksi näytöltä. Valokynää oli raskasta pitää ja käyttää. Tätä varten rakennettiin useita osoitinlaitteita, ml. eksoottisemmat jalka- ja nenäohjattavat (!) osoitinlaitteet. Näitä testattiin kokeellisen psykologian menetelmin. Hiiren ylivoimaisuus ei ollut intuition vaan systemaattiseen tutkimukseen johtaneen ongelmanratkaisun saavutus.

"Alkuhiiri" (Kuvan otti Salu Ylirisku)

Miksi Engelbartin tarina on juuri nyt merkittävä? Keskusteluissa Suomen innovaatiomallista on mielestäni ehkä unohdettu se, että innovaatio ei tapahdu toivomalla parasta. Innovaatio tehdään. Se syntyy nykyisiä mahdollisuuksia ja rajoituksia rikkovan vision, omistautumisen ja kovan työn seurauksena. Visiota tavoitellessaan on osoitettava mahdolliseksi mahdoton ja systemaattisesti kaadettava raja-aitoja. Tämä voi vaatia useidenkin vuosien paneutumista. Riskit ovat suuret sekä rahoittajalle että tutkijalle itselleen. Kollegat sanoivat Engelbartille, että uhraamalla aikaansa hulluille ideoilleen Engelbart ei koskaan saa professuuria. Kuinka moni nykytutkija (ml. allekirjoittanut) on todella omistautunut työnsä symboloimalle tulevaisuudelle ja kuinka moni on vain töissä?

Engelbartin malli on tietenkin vain yksi malli, ei ehkä sellaisenaan toistettavissa. Se perustuu yhden yksilön periksiantamattomuuteen. Hänen tarina tuo esille sen, että laitoksia yhdistelemällä luodaan ehkä (kukaan ei tiedä) resursseja sattuman kautta tapahtuvalle innovaatiolle, mutta suunniteltu innovaatio tarvitsee erilaisen rahoitusinstrumentin—sellaisen joka soi innokkaalle mutta akateemisesti epäonniselle visionäärille puitteet toteuttaa unelmaansa keskeytyksettä lähes vuosikymmenen. Innovaatio ei Engelbartin tapauksessa ollut tulos eri laitosten yhteennaittamisesta vaan osaajat hankittiin tapauskohtaisesti. Hänen innovaatio ei ollut seurausta vesiputousmallisesta kolmivuotisesta projektisuunnitelmasta, eikä siihen sisältynyt mitään konsortiota, eikä sen tavoite ollut ns. “suora innovaatio” eli markkinoille tähtäävän tuotteen esiaste. Innovaatio on fundamentaalisesti eri asia kuin menestyvä tuote. Eikä Engelbart ei koskaan rikastunut innovaatioistaan, eikä hän pidä sitä edes tärkeänä.

Voisiko olla, että tulisi miettiä uudelleen rahoitusinstrumenttien suhde nimenomaan perustutkimuksellisempaan työhön, joka ajaa meitä kohti tavoitetilaa, mutta ei vielä suoraan luo tuotteita tai markkinoita? Parhaimmillaan Innovaatioyliopisto voisi olla SRI:n mallin mukainen korkean riskin perustutkimuksellisen innovaation hautomo, jonka mottona olisi "Kaikki helpot ongelmat maailmassa on jo ratkaistu".

Living Labs, osa II: Tutkijan näkökulma

In HIIT -blogissa aiemmin kerrattujen suopeiden kehityskulkujen ansiosta on HIIT lähitulevaisuudessa kantava yhä raskaampaa viittaa suomalaisessa Living Lab -hovissa. On siksi ajankohtaista kirjoittaa auki kantamme tähän problematiikkaan. Living Lab on avokätisimmänkin arvion mukaan käsitteenä hieman epäselvä, vasta hakemassa paikkaansa platonisessa ideoiden taivaassa. Kuten Prof. Mäntylä sarjan ensimmäisessä osassa totesi, erinäiset käärmeöljy-linimenttien kaupustelijat ovat vehkeilleet itsensä mukaan hoviin.

Siinä missä Mäntylä luotasi soveliaimpia ja toivotuimpia tarkoitusperiä ”elävälle laboratoriolle”, tämä kirjoitus pyrkii kuvaamaan systemaattisemmin sen luonnetta tieteellisenä menetelmänä. Tuloksena on karakterisointi sen mahdollisuuksista, rajoista sekä horisontissa siintävistä haasteista nimenomaan tutkijoille. Lähtökohdakseni otan Mäntylän lainaaman Prof. Mitchellin alkuperäisen määritelmän: Living Labin päämääränä on ”luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.”

Metodologiselta kannalta tämä määritelmä kattaa kuitenkin enemmän ”Labin” tavoitteita kuin sen luonnetta.

Oman näkemykseni kristallisoin seuraavasti:

Kokeellisen tutkimuksen teknisiä termejä käyttäen Living Lab on tutkimusalusta suuren mittaluokan kvasi-kokeille, joiden tarkoituksena on prototyyppien konstruktiivinen evaluointi lopputuotteen kannalta realistisessa kontekstissa.

Tämä on kirjoitukseni takeaway—kiireellisimmät ”show me the money” -lukijat voivat tämän sisäistettyään siirtyä vaikka seuraamaan putoavia pörssikursseja. Kärsivällisemmille lukijoille esitän seuraavassa ruumiinavauksen ja prognoosin.

Tiukasti ottaen Living Lab ei siis itsessään ole tieteellinen menetelmä vaan tutkimusalusta, jonka päällä voidaan käyttää useita menetelmiä. Kun jokin alue tai yhteisö on instrumentoitu ja infrastruktuuri rakennettu, voidaan sovelluksia testata useasti eikä vain kerran. Tätä Living Lab -terminäkin vihjaa: voidaanhan vaikka kemian laboratoriotakin voidaan käyttää useisiin kokeisiin. Alustan toivotaan laskevan yksittäisen kokeen kustannuksia.

Mutta aivan kuten ”oikeatkin” laboratoriot, määrittää Living Lab puitteissaan suoritetuille kokeille reunaehtoja. Purettuna leikkauspöydälle, Living Labin sisältä löytyy viisi yhteistä nimittäjää sen piirissä suoritettavalle tutkimukselle:

1. Suuri mittaluokka. Tutkittavaan kenttään on sisällytetty tekijöitä suuremmassa mittakaavassa kuin mitä aikaisemmat menetelmät ovat mahdollistaneet.

2. Naturalistisuus. Tutkimus toteutetaan luonnollisissa olosuhteissa, vähintäänkin laboratorion ulkopuolella.

3. Teknologia-keskeisyys. Tutkimuksessa tuotettu tieto koskee ensisijassa jotakin teknologista prototyyppiä.

4. Kontrollin osittaisuus. Tutkimuksen tapahtumat on (vain) osittain tutkijan harjoittaman kontrollin piirissä.

5. Konstruktiivisuus. Tutkimuksen tavoite on luoda konstruktiivista ymmärrystä, sellaista josta on hyötyä suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Käydäänpä läpi näitä yksi kerrallaan.

1. Suuri mittakaava on ehkä distinktiivisin piirre, mutta valitettavasti relativistinen. Suuri mihin nähden? Mieleen tulee omaa häntäänsä jahtaava kissa. Living Lab –retoriikka on lyönyt vastapalloon nimenomaan nykyistä evaluonti-metodiikkaa, joka on ollut otannoiltaan rajoittunutta. Living Lab on lupaus tavoittaa sellaisia emergenttejä ilmiöitä teknologian käytössä, joiden ajatellaan (tai luullaan) olevan pienempien kokeiden saavuttamattomissa. Mäntylä luetteli useita ilmiöitä, joita näillä haetaan, enkä näe niitä tarpeen kerrata. Living Labia on oikeastaan turha järjestää, mikäli pyydykseen ei aiota saada juuri tällaisia ilmiöitä. Esimerkiksi olisi arveluttavaa järjestää Living Lab pelkästään tutkiakseen kännykän LCD-näyttöjen ulko- ja sisätilakäyttöä tai jonkin nettisivuston layouttia. Yleisemmin ottaen, ”suuruuden” kategorioita ovat ainakin:

- Kokeen kesto. Nykyiset kestot ovat kertaluokkaa viikko.

- Osallistujamäärä. Tyypillinen n mitataan kymmenissä ei sadoissa.

- Toimijaryhmät. Tätä voidaan ajatella myös laajemmin osallistujaryhmien lukumäärällä, jos peruskäyttäjien lisäksi on mukana muita toimijoita kaupallisista kunnallisiin ja yhteisöllisiin.

- Geografinen laajuus. Yksittäisen kodin sijasta koko kaupunginosa.

- Sovelluskonteksti. Yksittäisen sovelluksen sijasta kokonainen ICT-paradigma?

Toteutuneissa Living Labeissa, kuten Rotuaari, on osasia jokaisesta kategoriasta.

Suuruus on investointi myös kahden muun tutkimuspäämäärän kannalta: a) tilastollinen voima ja b) tulosten yleistyvyys. Yksinkertaisesti mitä enemmän on havaintopisteitä, sitä pienempiä ja pienempiä ilmiöitä datasta voidaan luotettavasti eritellä. Toiseksi, mitä enemmän on havaintopisteitä tuottavia ihmisiä, sitä laajempaan joukkoon tulostenkin voidaan toivoa yleistyvän. Molemmat hyödyt voidaan kuitenkin vesittää harkitsemattomalla koeasuunnittelulla. Jo niin triviaali asia kuin tilastollisen testin valinta voi mennä pieleen, esimerkiksi jos ei huomioida epätasapainoista koeasetelmaa, puuttuvaa dataa tai ei-gaussilaisia jakaumia.

2. Toinen piirre, naturalistisuus, on näennäisesti yhtä vaikea piirre kuin ensimmäinen. Tämä piirre on kuitenkin merkityksellinen rajanvetona laboratoriossa järjestetyille kokeille. Tässä kontekstissa se on siksi helppo määritellä: naturalistisuus tarkoittaa yksinkertaisesti, että kokeessa vaikuttavat tekijät syntyvät ja elävät tutkijan vaikutuksen ulkopuolella. No, Living Labin järjestely väistämättä vaikuttaa esiin nouseviin ilmöihin. Ajatellaan esimerkiksi Oulun Rotuaaria. Se, että kyseinen alue oli instrumentoitu ja sinneoli tuotu uusia vimpaimia ei voinut olla merkkaamatta aluetta paikalliseksi kuriositeetiksi jota tullaan ehkä katsomaan matkankin takaa kuten isoisämme sirkusten friikkejä. Hyvää tahtovat Living Lab -turistit tahtomattaan tuottavat näin ei-todenmukaista dataa tutkijan mielipahaksi. Johtopäätösten validiteetin kannalta on äärimmäisen tärkeää pystyä selvittämään tämä solmuinen vyyhti: missä määrin jokin havaittu ilmiö oli keinotekoisten tekijöiden ja missä määrin luonnollisten tekijöiden aikaansaama?

3. Living Lab on noussut esille nimenomaan ICT:n ympärillä olevissa keskusteluissa, ja on luonnollista liittää se ponnisteluihin, jotka tähtäävät prototyyppien kehittämiseen. Tällä kriteerillä esimerkiksi MIT:n Reality Mining -koe ei ollut Living Lab. Ko. kokeessa 60 MIT:n opiskelijalle annettiin ContextPhone-puhelimet, jotka keräsivät sensoridataa lukukauden ajan. Tutkimuksen tarkoitusperänä ei ollut sovellusprototyypin (tai itse kännykän) testaaminen vaan yhteisön jäsenten liikkeiden ja kohtaamisten louhiminen ja mallintaminen. Yleisemminkin, ihmis- ja sosiaalitieteelliset kokeet oikeilla ihmisillä oikeissa konteksteissa eivät ole Living Labeja vaan vain suuren mittakaavan naturalistisia kokeita. Ne ovat Living Labeja vasta kun niiden tarkoitus on konstruktiivinen: prototyypin kehittäminen sitä oikeilla käyttäjällä testaamalla. Tämän rajanvedon takia näen tämän kolmannen kriteerin keskeisenä.

4. Neljäs piirre on suoraa seurausta toisesta ja kolmannesta. Living Lab on koe. Piste. Yksikään Living Lab ei väistä tätä ongelmaa, koska jokaisessa on vähintään se kontrollin aspekti, että jokin prototyyppi tuodaan käyttäjien luonnolliseen elinympäristöön. Kontrollia voidaan harjoittaa toki monella sofistikoituneemmallakin tavalla, mm. käyttäjäpopulaation valinnalla, tuotteen eri variaatioissa, käyttöliittymämuutoksin, ohjeistuksin, hinnotteluin, teknologisia ja kaupallisia toimijoita sisällyttämällä yms. Mutta koska tutkija ei pysty kontrolloimaan kaikkia ilmiöön vaikuttavia aspekteja, se on vain ”muka koe”, kvasi-koe (engl. quasi-experiment). Miksi tämä on ongelma? Tehdessään päätelmiä muutoksesta tiede nojaa aina ns. kontrafaktuaaliseen päättelyyn: muutos (efekti) päätellään vertaamalla kahta havaintoa ikään kuin ne olisivat syntyneet samassa paikassa samalla hetkellä. Esimerkiksi uuden prototyypin impaktia verrataan joko kuvitteelliseen tai todella kerättyyn vertailukohtaan siitä, millaista käyttäjien elämä oli ennen prototyyppiä.

Laboratoriossa, jossa muut kausaaliset tekijät voidaan (ideaalisesti) eristää kokeen ulkopuolelle, tämä kontrafaktuaalinen päättely toimii kohtuullisen luotettavasti. Living Labille tästä avautuu kuitenkin keskeinen haaste. Huolellisen kontrollin kautta nostetaan tutkijan kykyä attribuoida havaitut muutokset teknologiaan ja sen piirteisiin eikä satunnaisilmiöihin. Esimerkiksi kuvitteellisessa paikkatietoista palvelua testaavassa Living Labissa voitaisiin esimerkiksi havaita, että tietyn sovelluksen käytön aikana ihmiset käyvät tavarataloissa useammin kuin toisten sovellusten aikana. Onko tämä sovelluksen ansiota? Entä jos kyseinen testi tapahtui joulun aikana, kuinka tutkija pystyy erottelemaan joulun ja itse sovelluksen vaikutukset toisistaan? Tästä kysymyksestä palaamme luonnollisen ja keinotekoisen (koeasetelman luoman) ongelmaan. Vain osa keinotekoisesti tuotetuista ilmiöistä on hyväksyttäviä, osa ei ole.

5. Prototyypit ovat, by definition, epätäydellisiä artefakteja. Niistä puuttuu jokin piirre tai toiminnallisuus, joka mahdollistaisi niiden korottamisen oikean tuotteen tai palvelun kastiin. Living Labien suuri lupaus perustuu arveltuun potentiaan tämän epätäydellisyyden (ja tietämättömyyden) paikkaamisessa. Tämän takia ensimmäinen kysymys Living Lab –tutkimusta mietittäessä tulisi olla: Mikä on kysymys. Living Labit ovat ongelmanratkaisun ja päätöksenteon välineitä. Niillä tuotetaan tutkimustietoa koskien jotakin epäkypsää, ts. prototyypin asteella olevaa konseptia ja näin ratkaisevasti edesautetaan sen kehitystä tuotteeksi. On keskeistä tietää mikä tuo epäkypsä kohta on ja millainen tutkimus voisi sitä mitenkään auttaa.

Lainaten Mäntylää, Suomi on viimeaikoina menestynyt hyvin nimen omaan tuotteiden kehittäjänä, mutta painopiste on siirtymässä tuotteista lisäarvoa tuottaviin palveluihin. Tällä alueella suomalaiset eivät ole olleet lainkaan yhtä kilpailukykyisiä. Niiden kehittäminen edellyttää tekniikan osaamisen ohella käyttäytymis-, yhteiskunta- ja suunnittelutiedeiden osaamista. Living Lab näyttäytyy tässä kriisissä keitaana erämään keskellä. Valitettavasti Living Lab on käsitteellistetty eräänlaisenä “brute force” -ratkaisuna: järjestetään iso koe ja katsotaan mitä käyttäjät pitävät. Keidas voikin olla kangastus. Ensin pitää identifioida yksikin niin merkittävä ongelma, että kevyemmät menetelmät eivät työhön sovellu ja on aivan pakko haaskata miljoonia asian selvittämiseksi. Sen jälkeen on työstettävä suunnitelma tinkimättömästä kokeesta, joka tuottaa kiistämättömän vastauksen kysymykseen eikä sorru kokeellisen tutkimuksen lapsentauteihin.

Kirjoituksiani teknologian evaluoinnista:

Oulasvirta, A. (2005). Grounding the innovation of future technologies. Human Technology, 1 (1), 58-75.

Oulasvirta, A. (2008). Black boxes and white boxes: Where is evaluation heading. interfaces, 72, 7-9.

Oulasvirta, A. (painossa). Field experiments in HCI: Promises and challenges. Future Interaction Design, Part 2. Springer.

Innovaatioyliopiston teoria ja käytäntö

SITRA:n johtaja Antti Hautamäki on hiljan palannut kaksivuotiselta tutkimusvierailultaan Berkeleyn yliopistossa tuomisinaan hyödyllinen kirja Kestävä innovointi. Muiden asioiden ohella kirja pohtii yliopistojen roolia tietämyspohjaisessa taloudessa. Lainaan suoraan Hautamäen tekstiä:

Yliopistot muodostavat innovaatiojärjestelmän ytimen tietämystaloudessa. Tästä lähtökohdasta nousee tietämyksen siirron perusmalli (kuva 4). Sen mukaan

- yliopistot ja korkeakoulut harjoittavat perustutkimusta ja luovat uutta tieteellistä tietoa
- korkeakoulut vastaavat korkeimmasta opetuksesta, joka perustuu yliopistojen tuottamaan tieteelliseen tietoon
- yritykset luovat innovaatioita yhdistäen omat kokemuksensa ja muut tietolähteensä uuteen tieteelliseen tietoon tukeutuen osaavaan työvoimaan, joka on saanut koulutuksensa korkeakouluissa.
- lisäksi käytetään erilaisia tietämyksen ja teknologian siirron kanavia, kuten yritysten ja yliopistojen yhteiset tutkimushankkeet ja tutkimuslaitokset, teknologian lisensiointi, yrityshautomot ja vastaavat; merkittävä tiedonsiirron kanava on yliopistojen ja yritysten suora tutkimusyhteistyö.

Kuva 4. Perusmalli yliopistojen tiedon siirron kanavista yrityksiin.

Hän jatkaa edelleen:

Esitetyn perusmallin valossa käsite innovaatioyliopisto on käsitesekaannus. Yliopistojen tehtävänä on harjoittaa perustutkimusta, ja innovaatiotoiminta taas tapahtuu pääasiassa yrityksissä. Ei ole mitään järkeä tehdä yliopistoista innovaatioiden tuottajia. Sen sijaan on perusteltua muodostaa yliopistoja, joissa on monipuolisesti edustettuina niitä tutkimusaloja, joita yritykset tarvitsevat.

Hautamäen teksti herättää kaksi kysymystä. Ensinnäkin, onko hän oikeassa, vai onko "perusmalli" vanhentunut ja ei enää kuvaa (tavoiteltavaa) todellisuutta? Ja toiseksi, jos hän on oikeassa, johtaako uuden yliopiston nyt saama työnimi eri osapuolten - kohteena olevat yliopistot, päättäjät, teollisuus - ajatukset ja odotukset väärille urille?

Hautamäen kuvaama "perusmalli" on itse asiassa sangen uusi ilmiö joka syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden alussa Yhdysvalloissa, josta sitä on paremmalla tai (tavallisemmin) huonommalla menestyksellä yritetty siirtää toisiin olosuhteisiin. Sitä ennen yliopistot näkivät itsensä paremminkin sivistyksen ja kulttuurin ylläpitäjinä kuin tiedelaitoksina, ja usein olivat paremminkin taantumuksen kuin edistyksen pesiä. Teknilliset yliopistot taas suuntautuivat käytäntöön ja paremminkin sietivät kuin suosivat tieteellistä tutkimusta.

Kuten MIT:n entinen rehtori Charles M. Vest kertoo kirjassaan The American Research University from World War II to World Wide Web: Governments, the Private Sector, and the Emerging Meta-University, perusmallin alkuhetkiä voidaan etsiä Vannevar Bushin, joka sodan aikana oli toiminut suurella menestyksellä sotatutkimusta koordinoineen organisaation Office of Scientific Research and Development (OSRD) johtajama, presidentti Trumanille toimittamasta raportista Science—The Endless Frontier.

Raportin ehdotus oli yksinkertainen: sen asemesta että tutkimustoiminta keskitettäisiin julkisiin ja yksityisiin, yliopistoista erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten monissa muissa maissa oli tapana), Bush esitti että liittovaltio alkaisi rahoittaa yliopistojen perustutkimusta kilpailulla rahoituksella, joka tukisi myös jatko-opiskelijoiden koulutusta. Vaikka Truman ei hyväksynytkään Bushin alkuperäistä ehdotusta, sen periaatteet kuitenkin muodostivat rungon tulevalle tutkimuspolitiikalle.

Aluksi yliopistotutkimusta rahoitti Office of Naval Research, ja myöhemmin varsinkin vuonna 1950 perustettu National Science Foundation. Sittemmin tähän joukoon liittyivät mm. puolustusministeriö (Department of Defense), National Institutes of Health (NIH), Department of Energy ja NASA. Vuoden 1958 Sputnik-järkytys nosti DoD:n Advanced Research Projects Agency (ARPA) -organisaation merkitystä; kuten muistamme, Internet "keksittiin" juuri ARPA:n rahoittamana. Teollisuuden tutkimuslaitokset, kuten Bell Labs, IBM Research, ja XEROX PARC muodostivat toisen tärkeän osan tätä järjestelmää, ja usein nekin pääsivät osalliseksi liittovaltion rahoituksesta.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja alkuperäinen amerikkalainen malli on jo historiaa. Teollisuuden tutkimuslaitokset ovat joko kadonneet maan päältä, tai vetäytyneet perustutkimuksesta ja suurelta osalta myös pitkän tähtäimen strategisesta tutkimuksesta. Myös mallin japanilainen variantti, jossa mahtava teollisuusministeriö (MITI) koordinoi ja rahoitti suuryritysten ja yliopistojen strategista tutkimusta, on lakannut olemasta.

Entä Suomi? Oma versiomme perusmallista on nojannut yliopistojen suoran budjettirahoituksen ohella varsinkin Suomen Akatemian ja TEKES:in tarjoamaan kilpailtuun rahoitukseen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2006 yliopistojen oma budjettipohjainen tutkimusrahoitus muodosti 46 % yliopistojen tutkimusmenoista. Muusta tutkimusrahoituksesta 39 % tuli julkiselta sektorilta (pääosin Suomen Akatemia ja TEKES), 7 % yrityksiltä ja 9 % ulkomailta (pääosin EU). Teknillisissä yliopistoissa ulkopuolisen tutkimusrahoituksen osuus tutkimuksen kustannuksista on vielä tätäkin suurempi, esimerkiksi TKK:ssa lähes 60 %.

Suomalainen perusmalliversio siis näyttää toimivan olennaisesti Vannevar Bushin viitoittamalla tavalla: yliopistot kilpailevat julkisen vallan tarjoamasta tutkimusrahoituksesta, joka tieteellisten tulosten ohella tuottaa osaavia ihmisiä yhteiskunnan ja yritysten eri tarpeisiin. Tähän sinänsä oikeaan yleiskuvaan joudun kuitenkin esittämään reunahuomautuksia.

Varsinkin viimeisten 10 vuoden aikana on yliopistojen perusrahoitus päässyt rapautumaan siinä määrin, että tutkimusrahoitusta yhä useammin joudutaan erilaisin kiertotein suuntaamaan tutkimuksen asemesta myös yliopistojen muihin perustehtäviin, varsinkin perustason opetukseen ja infrastruktuurin ylläpitoon. On toki hyödyllistä myös tutkijoiden itsensäkin kannalta, että he opettavat. Jos kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että perustutkintotason opetuksen järjestäminen suurelta osalta nojaa tutkimusrahoituksen kierrättämiseen (kuten tiedän monessa TKK:n laitoksessa asian olevan), ollaan epäterveessä tilanteessa. Senioritutkijoiden on suorastaan pakko kohdistaa suuri osa ajastaan rahoituksen hankkimiseen, ja tämä on poissa tutkimustyön ohjaamisesta ja johtamisesta, opetuksesta puhumattakaan. Tämä kasvattaa edelleen painetta tutkimusrahoituksen kierrättämiseen. Kun kaikki yliopistot ovat samassa jamassa, on kilpailu rahoituksesta yhä ankarampaa, ja edellyttää yhä suurempia ponnistuksia professoreilta. Tiivistäen voisi sanoa, että mallin transaktiokustannukset ovat kasvaneet lähes sietämättömälle tasolle.

Toinen, yhtä merkittävä muutos varsinkin 2000-luvun aikana on yliopistojen ja yritysten työnjaon liukuminen poispäin perusmallin asetelmasta, jossa yliopistot vastaavat perustutkimuksesta ja yritykset innovaatioista. Esimerkiksi HIIT:in toimialan osalta surullinen tosiasia on se, että varsinkin teleoperaattorit ja mediateollisuus ovat lähes kokonaan vetäytyneet tutkimuksen markkinoilta. Sinänsä ymmärrettävistä syistä niiden huomio on yhä enemmän kiinnittynyt lyhyemmän tähtäimen tutkimukseen, jossa kaupallisesti hyödynnettäviä tuloksia toivotaan syntyvän mielummin tänä kuin ensi vuonna.

TEKES on seurannut tätä kehitystä: sen uusi nimi "teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus" ei ole vain sanahelinää. Tutkimushankkeiden toivotaan nyt tuottavan tutkimustulosten ohella myös kaupallisesti hyödynnettävissä olevia ideoita liiketoimintamalleineen päivineen. Tämän myötä tutkimustulosten hyödyntämisoikeuksiin liittyvä IPR-problematiikka on tullut yhä vaikeammaksi. Tätä muutosta tosin kompensoi se, että TEKES viime vuosina on ryhtynyt rahoittamaan myös ns. strategista perustutkimusta jopa ilman yritysrahoitusta.

Minusta siis näyttää siltä, että suomalainen sovellutus tietämyksen siirron perusmallista on kriisiytynyt: yhä kasvava osa tutkimusrahoituksesta valuu perus- ja strategisen tutkimuksen ohi perustason opetukseen tai "innovaatioläheiseen tutkimukseen", tai suorastaan hukkuu järjestelmän transaktiokustannuksiin. Tämä ei voi olla tarkoituksenmukaista. Opetus tulisi voida hoitaa budjettirahoituksella, ja laajamittaiseen innovaatioiden tuottamiseen yliopistot eivät ole oikea paikka.

Yliopistolaitos on tunnetusti nyt suurten muutosten kourissa. Kyse ei ole vain "innovaatioyliopiston" perustamisesta, vaan koko perusmallin uudelleen rukkaamisesta, jossa varsinkin SHOK:ien perustamisella on suuri rooli. Korjaavatko nämä uudistukset tilanteen?

Se on mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että uusia toimintamalleja ja instrumentteja sovelletaan siten, että ne kohdistuvat kriisin juuriin asti. Jos uudistuksille asetetut odotukset vääristävät tätä päämäärää, niitä olisi syytä tarkistaa. Ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että "innovaatioyliopiston" työnimi on harhaanjohtava ja suorastaan vaarallinen. Se ilmaisee odotuksia, jotka eivät voi toteutua ja joiden tavoittelu ei johtaisi mihinkään hyvään.

Living Labs: kriittistä arviointia

Digitaalisten palvelujen tutkimuksesta ei voi puhua pitkään ilman että keskusteluun ilmestyy termi "Living Lab". Suomeen niitä on kuulemma noussut puolisen tusinaa, Eurooppaan peräti kuutisenkymmentä. Mistä on oikein kyse?

Termi on peräisin MIT:n arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun professori William Mitchelliltä, jonka mukaan Living Labs represent a user-centric research methodology for sensing, prototyping, validating and refining complex solutions in multiple and evolving real life contexts.

Tarkoituksena on siis luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.

Aihetta koskevassa esityksessään IST-konferenssissa vuonna 2006 Atos Origin -konsulttiyrityksen asiantuntija Nuria di Lama pyrki ilmaisemaan Living Lab -konseptin luonnetta alla olevalla kuvalla, jossa se on rinnastettu muihin tekniikan ja käyttäjien kohtaamiseen tarkoitettuihin lähestymistapoihin.


Hänen mielestään konsepti siis tasapainoilee kuvan akselien puolitiessä. Kyse on yhtä lailla suunnittelemisesta kuin testaamisestakin; kohteena ovat tuotteet ja palvelut, jotka eivät ole aivan raakileita, mutta eivät valmiitakaan.

Tämä "sekä-että" -luonne näyttää kuitenkin johtaneen termin inflaatioon: melkein mitä tahansa toimintaa, jossa tekniikka ja sen tarkoitetut käyttäjät kohtaavat, on alettu kutsua "living labiksi". Siten ilmaisua on alettu käyttää kattamaan koko kuvan alue, ja sen merkitys on hämärtynyt lähes tyhjäksi.

Onko "Living Lab" -käsitteellä ylimalkaan jokin hyödyllinen ja omaleimainen merkitys, vai onko se vain stiiknafuuliaa, tyhjänpäiväistä koreilua jolla koetetaan peittää olematon sisältö? Mitä lisäarvoa käsite voisi tuottaa? Miten tämä lisäarvo saadaan toteutumaan? Koetan seuraavassa soveltaa kriittistä arviointia näihin kysymyksiin vastaamiseksi.

Herkässä nuoruudessani saamani fyysikkokoulutus, joka tosin katkesi surullisella tavalla altistuttuani tietotekniikan turmelevalle vaikutukselle, laittaa minut etsimään analogiaa fysiikan tutkimien asioiden piiristä.

Fysiikassa puhutaan "muutaman kappaleen ilmiöistä" ja "monen kappaleen ilmiöistä"; TKK:n Fysiikan osasto tarjosi ainakin aikaisemmin juuri näin nimetyt kurssitkin. Ero on laadullinen: kun keskenään vuorovaikuttavien asioiden määrä kasvaa, esiin tulee uudenlaisia, joko emergenttejä tai residuaalisia ilmiöitä, joita on käsiteltävä eri tavalla kuin yksinkertaisempia tilanteita.

Mielestäni tämä analogia on sovitettavissa living lab -kysymyksiin parillakin tavalla.

Normaalit laboratoriotutkimuksen menetelmät pyrkivät luomaan tarkasti kontrolloidun tilanteen, jossa tutkittavaa ilmiötä häiritsevät tai siihen vaikuttavat tekijät on joko eliminoitu tai niiden vaikutusta voidaan ohjata. Tämä on tietenkin mahdollista vain, jos tutkittava ilmiö on sen laatuinen, että tämä on ylimalkaan mahdollista - siis tavallaan "muutaman kappaleen ilmiö". Traditionaalinen käytettävyystutkimus, jossa tuotteen ja käyttäjän vuorovaikutusta tutkittiin (enemmän tai vähemmän) tarkasti kontrolloidussa käytettävyyslaboratoriossa, käy esimerkkinä tällaisesta.

Kontrolloitu laboratoriotutkimus on ylivertainen menetelmä silloin kun se on sovellettavissa, ja suosittelen lämpimästi sen käyttämistä aina kun se vain on mahdollista. Kokeellisen tieteen edistyminen onkin enimmäkseen sitä, että tutkijat oivaltavat uusia fiksuja tapoja luoda laboratorioon testiolosuhteita, joissa jokin ilmiö tulee näkyväksi ja mitattavaksi. Tässä tutkijan hyvä kaveri, insinööri, joka rakentelee uusia mittauslaitteita tai uusia menetelmiä mitatun datan analysoimiseksi, on suureksi avuksi ja hyödyksi.

Kun Mitchell sanoo living labien kohteena olevan "complex solutions in multiple and evolving real life contexts", hän uskoakseni tarkoittaa ongelmia ja ilmiöitä, jotka eivät suostu tulemaan esiin laboratorion suljettujen seinien sisällä - "monen kappaleen ilmiöt".

Liikkuva tietotekniikka, jonka olennainen sisältö on tietotekniikan mahdollistama ihminen-ihminen -viestintä mitä erilaisimmissa paikoissa ja tilanteissa, on tyypillinen alue jonka tutkiminen laboratoriossa on hankalaa ja validiteetin osalta suspektia. Senkin piirissä voidaan tutkimuskysymyksiä sopivasti rajaamalla rakentaa "osittain kontrolloituja" testiasetelmia, joissa vain todellisessa maailmassa ja sen naturalistisissa olosuhteissa esiin tuleva ilmiö voidaan saada laboratoriomaisin menetelmin tutkittavaksi. HIIT:issä kehitetty "liikkuva käytettävyyslaboratorio" on esimerkki tällaisesta. Silloin ilmiö onkin saatu redusoitua "muutaman kappaleen" tasoon, ja "living labista" ei ole syytä puhua.

Mitä ovat "monen kappaleen ilmiöt", jotka vaativat uudentyyppistä tutkimuksen lähestymistapaa? Korvataan sana "kappale" muilla sanoilla, niin asia alkaa aueta:

Monen käyttäjän ilmiöt: Erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä harjoitettu tietotekniikan tukema viestintä - jota kutsumme hieman harhaanjohtavasti sosiaaliseksi mediaksi - on ilmiö, jota ei voi irrottaa siitä maailmasta jossa ryhmiä ja yhteisöjä muodostavat ihmiset elävät. Sitä on tutkittava in situ, tai ei ollenkaan. Millaisia viestejä ihmiset lähettävät toisilleen, minkälaisin merkityksin, millaisissa tilanteissa, mihin muuhun toimintaan liittyvinä? Miten he valitsevat kanavan jonka kautta he viestivät, jos tarjolla on eri vaihtoehtoja? Miten viestejä tulkitaan, millaisten oletusten varassa? Miten viestintäongelmat syntyvät ja miten niitä oiotaan? Kysymysten sarja on lähes loputon.

Monen palvelun/kanavan ilmiöt: Maailma on monimutkainen paikka, samoin jokaisen siinä elävän ihmisen elämä omine ainutkertaisine piirteineen. Mikään tuote tai palvelu ei tule tyhjiöön, vaan asettuu osaksi kunkin käyttäjän omaksumaa ja usein tietoisesti ja tavoitteellisesti rakentamaa monista tuotteista, palveluista ja niiden hyödyntämistavoista koostuvaa kokonaisuutta. Tästä nousee runsaasti kysymyksiä, jotka ovat tutkimisen arvoisia. Miten käyttäjät rakentavat useista palveluista koostuvan henkilökohtaisen portfolion? Millaisia arjen käytäntöjä ja uusia oivalluksia niiden yhteydessä ilmenee? Miten ne siirtyvät käyttäjältä toiselle? Minkälaista "ristiin-adaptaatiota" ilmenee palveluportfolion sisällä, kuten että palvelun A käyttöönotto edistää myös palvelujen B ja C käyttöä, mutta vaimentaa palvelun D käyttöä? Nämä kysymykset edellyttävät välttämättä holistista tutkimusasetelmaa, jossa ei rajauduta vain yhden kanavan tai laitteen kautta tapahtuviin toimiin.

Monen kontekstin ilmiöt: Mitchell sanoo "multiple and evolving real life contexts". Tilanteet, paikat ja ajanhetket ovat erilaisia, ja palvelujen asettuminen osaksi kunkin käyttäjän omaa arsenaalia on suurelta osalta sarja oivalluksia, että palvelu X sopii tilanteessa Y esiin nousevien tarpeiden tyydyttämiseen tai ongelmien ratkomiseen. Tuotteiden ja palvelujen kehittävät voivat usein vain vaivoin kuvitella, vielä vähemmän analysoida, kaikkia mahdollisia tilanteita joihin heidän tuotteensa saattaa joutua. Silloin esimerkiksi käytettävyyslaboratorion menetelmien soveltaminen on jokseenkin hyödytöntä paitsi sellaisten kaikkein ilmeisempien puutteiden poistamiseksi jotka estäisivät tuotteen käytön kaikissa ajateltavissa olevissa konteksteissa. Todella relevanttia tietoa saa vain seuraamalla tuotteen muuttuvia kohtaloita käyttäjien käsissä ja todellisissa olosuhteissa. Parhaimmillaan näiden havaintojen pohjalta voi muodostaa testiasetelmia, jotka soveltuvat muilla menetelmillä tarkemmin tutkittaviksi, tai jotka tarjoavat mahdollisuuden tehdä jokin interventio todelliseen maailmaan manipuloimalla tietynlaisia kontekteja.

Mielestäni "living lab" -käsitteen ydinmerkitys on nimenomaan tämänkaltaisissa asetelmissa ja kysymyksissä - "monen X:n ilmiöt".

Tunnen halua myös käsitteen negatiiviseen rajaamiseen: mitä living lab ei ole eikä pidäkään olla.

Arvon konsulttimme kuvan ylälaidassa puhutaan avoimen innovoinnin käsittein: "in-house R&D" versus "open innovation platforms". Minusta tämän aihepiirin liimaaminen living labeihin on painolastia, joka tulisi poistaa.

Tähän on kaksi syytä. Esimerkkikuvan ilmaisema ajattelu rajautuu herkästi lineaarisesti etenevän tuotekehitysprosessin raamiin: ensin kehitellään teknologioita, sitten "living labataan" niitä käyttäjien kanssa, ja lopuksi pilotoidaan valmiita tuotteita ja palveluja. Tästä on vain lyhyt askel vasara-naula -myopiaan, jossa maailmaa tirkistellään vain tietyn teknologian, tuotteen tai palvelun tarjoaman reiän läpi. Olennaisesti on palattu "muutaman kappaleen ilmiöiden" alueelle.

Kysymys siitä, miten tuotekehityksen menetelmät ja prosessit voidaan sovittaa living lab -metodiikkaan, on tietenkin sinänsä validi ja mielenkiintoinen. Raa'asti sanottuna se on kuitenkin tuotekehityksen tutkijoiden ongelma eikä kuulu living lab -konseptin ytimeen. Mitchellin määrittely pitää mielestäni ylimalkaan lukea ongelmista käsin, ei ratkaisuista, vaikka hän ei sitä niin ole onnistunut muotoilemaankaan.

"Open innovation" tuo mukanaan myös kaikenlaista muuta painolastia, kuten "public-private partnership" -puheita ja erilaista "open source" ja "open content" -käsitteiden ympärillä liikkuvaa keskustelua. Nämä teemat ovat mielestäni pragmaattisia asioita jotka saattavat olla relevantteja kun halutaan keskittyä tietyntyyppisiin osa-alueisiin tai teemoihin. Tässäkin on varottava tekemästä rajauksia tai hyväksymästä muotoiluja jotka redusoivat kohdemaailmaa siten, että palataan "muutaman kappaleen ilmiöiden" tasoon. Voin aivan helposti kuvitella "living labin", jossa ei sovelleta lainkaan PPP- tai OS/OC-käsitteitä, -malleja tai -työkaluja. Se jo osoittaa että ne eivät kuulu käsitteen ytimeen.

Tunnen eri syistä hieman aversiota termiä "innovaatio" (i-sana) kohtaan, ja puhuessani yllä "monen X:n ilmiöistä" en käyttänyt sitä lainkaan. Mielestäni sitä ei tarvittukaan. Tietenkin se, että käyttäjä oivaltaa voivansa sovittaa tietyn tuotteen tai palvelun tietyissä tilanteissa esiintyvien tarpeiden tyydyttämiseen, on "innovaatio". Kun hän kertoo kavereilleen oivalluksestaan, tapahtuu "diffuusiota". Kun ryhmä tai yhteisö omaksuu ajan myötä tietyn tavan hyödyntää eri viestintäkanavia omien asioittensa hoitamiseen, voi myös puhua "innovaatiosta".

Tässä mielessä innovaatioiden tutkiminen on tietenkin living labien kovassa ytimessä. Epäilemättä kyse on vieläpä "avoimesta innovaatiosta", koska nämä oivallukset ja niiden omaksuminen arjen käytäntöön tapahtuvat yritysten ulkopuolella ja useimmiten niiden tietämättömissä. Minulle on kuitenkin epäselvää, mitä lisäarvoa tällaisen puhetavan omaksuminen tuo itse kohdeilmöiden ymmärtämisen kannalta. Siksi jättäisin koko i-sanaretoriikan living labien ytimestä.

Morkkis ja myötähäpeä yhteisöpalveluiden arkiset uhat

Risto Heinonen Tietosuojavaltuutetun toimistosta toi Helsingin Sanomain Vieraskynä-kirjoituksessaan (25.1.08) esille tietoverkon yhteisöllisten palvelujen riskejä yksityisyyden ja julkisuuden hämärtyessä. Hän toi esille tärkeän havainnon: käsityksemme yksityisyydestä ja julkisuudesta on muuttumassa tietoverkkojen ollessa sosiaalisten suhteidemme välittäjä. Tämä muutos on jo tapahtunut. Tämän päivän teinille yksityisen ja julkisen raja on aivan eri kohdassa kuin hänen vanhemmillaan.

Heinonen kirjoittaa tärkeästä asiasta, mutta yhteisöpalveluiden vakiokäyttäjille kirjoituksen uhkakuvat ovat kaikessa vakavuudessaan etäisiä ja teoreettisia. Hänen tekstissään, ja tietoverkkojen yksityisyyden uhkia käsittelevissä keskusteluissa yleensä, uhkakuvat ovat kasvottomia kolmansia osapuolia: tirkistelijöitä, pedofiilejä, hulluja, varkaita, ilkeitä markkinamiehiä tai tulevaisuuden työnantajia.

Lainkaan väheksymättä näitä uhkakuvia täytyy niiden rinnalle nostaa arkisemmat yksityisyyden riskit: Mitä jos hiukan juopuneena laitan ihastukselleni viestin, jota kadun aamulla? Mitä jos kaverini kysyy profiilisivullani eilisestä työhaastattelustani ja koko verkostoni näkee kysymyksen, myös nykyinen työyhteisöni? Mitä jos härskejä vitsejä viljellessäni unohdan, että äitini vastikään liittyi kaveriverkostooni? Mitä jos hupaisa “vertaa kavereitasi” -sovellus kertookin koko verkostolleni kuka on mielestäni seksikkäin kaverini? Näiden uhkien seuraukset ovat tyypillisesti morkkis, häpeä ja nolostuminen sekä joissain tapauksissa kollektiivinen myötähäpeä.

Olemme melko hyviä hallitsemaan yksityisyyttämme tietoverkkojen ulkopuolella fyysisessä maailmassa. Tietoverkoissa yksityisyyden ja julkisuuden hallinnan tekee vaikeaksi monimutkainen ja koko ajan uudistuva teknologia. Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen digitaaliset työkalut ovat tuttuja, omaa yksityisyyttään verkkoyhteisöissä on helppo hallita niin kuin parhaaksi näkee.

Keskusteluissa yksityisyydestä internetissä pitää tuoda esille arkisemmat uhkakuvat: sosiaaliset kömmähdykset. Sitä kautta tietoverkkojen vaarat ja riskit ovat todentuntuisia ja helpommin ymmärrettäviä kuin harvinaisemmat ja dramaattisemmat uhkakuvat.

Vuosia IRC-galleriassa viettäneen teini-ikäisen on siis lähestyttävä vastikään Facebookiin hurahtaneita vanhempiaan sosiaalisten uhkakuvien kautta opettaessaan heille yhteisöpalveluihin liittyviä riskejä. Kun osaat välttää morkkiksen, niin ymmärrät paremmin miten välttää identiteettivarkaudet.