Aallon harjalla?

Suomalainen yliopistojärjestelmä on parhaillaan keskellä syvällistä muutosta. Uusi yliopistolaki on valmisteilla, ja se on tarkoitus esittää hyväksyttäväksi ensi keväänä. Lain mukaan yliopistot muuttuvat taloudellisesti autonomisiksi toimijoiksi kahden vaihtoehdon pohjalta: joko julkisoikeudellinen laitos tai yksityisoikeudellinen säätiö.

HIIT:in emoyliopistoista Helsingin yliopisto tulee valitsemaan edellisen ja Teknillinen korkeakoulu jälkimmäisen mallin osana Aalto-yliopistoa, johon TKK:n ohella liittyvät myös Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen yliopisto. Kun HKKK ja TAIK ovat HIIT:in pitkäaikaisia ja keskeisiä tutkimuspartnereita, on HIIT tulevan murroksen saumakohdassa.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Tässä ja nyt vastausta on vielä vaikea antaa. Aalto-yliopiston valmistelutyö juuri siirtymässä uuteen vaiheeseen. Aalto-säätiön hallitus on aloittanut toimintansa, ja etsii yliopistolle rehtoria. Muu valmistelutyö on saamassa vauhtia seitsemässä työryhmässä, joiden käynnistysseminaari pidetään 7.11.2008. Ne pohtivat uuden yliopiston fokusta ja missiota, yhteiskunnallista vuorovaikutusta, tutkimusta, opetusta, henkilöstöasioita, vaikuttavuutta sekä hallinnollisia palveluja.

Minusta kuitenkin tuntuu, että eräitä kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista teemoista ei vielä ole tuotu julkiseen keskusteluun, vaikka ne varmaankin kuuluvat Aalto-säätiön hallituksen agendaan.

Ensimmäinen näistä on uuden yliopiston profiili ja toiminta-ajatus, ja niiden kautta sen hallinnollinen rakenne ja johtamisjärjestelmä.

Aalto-yliopiston perustamishankkeen taustalla olevan Sailaksen raportin mukaan ”uusi yliopisto muodostuisi liikkeellelähtövaiheessa kolmesta korkeakoulusta (School): Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu”. Epäilemättä näin voidaankin aloittaa, mutta uskon että tästä rakenteesta on hyvin nopeasti siirryttävä yliopiston tarkoitusta paremmin vastaavaan malliin.

Tässä suhteessa näyttää siltä, että Aalto-yliopistoon sulautuvista yliopistoista HKKK ja TAIK ovat jo oman kantansa ratkaisseet. HKKK haluaa olla ”Aalto School of Business” joka vertailee itseään maailman parhaisiin liiketaloustieteen yksiköihin (Harvard, MIT, Stanford, Berkeley, ...). Samoin TAIK voisi olla ”Aalto School of Art and Design” joka asemoi itsensä maailman johtavien alansa koulujen joukkoon.

Mitä TKK haluaa olla Aalto-yliopistossa? Valitettavasti tähän ei ole vielä annettu yhtä kirkasta vastausta. TKK:n pitkäaikaisiin ongelmiin kuuluu, että se ei oikein ole osannut päättää haluaako se olla insinöörikoulu (”School of Engineering”) vai tekniikan kannalta relevanttiin tieteeseen suuntautunut yliopisto (”School of Science”). Selkeän valinnan asemesta TKK on tasapainoillut näiden kahden näkemyksen välillä kompromissia hakien.

Kolmen koulun asemesta Aalto-yliopisto voisikin paremmin koostua neljästä koulusta, siis School of Business, School of Art and Design, School of Engineering, ja School of Science. Näistä viimeisen runkona olisi TKK:n nykyinen Informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta täydennettynä ja yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa erityisesti käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden osalta. Joskin tällainen muutos olisi tuskallinen, se samalla avaisi portit myös muille järjestelyille nykyisten koulujen kesken.

Toinen vaikea teema on tutkintorakenteen uudistaminen Bologna-mallin hengen mukaisesti.

Tätä nykyä Bologna-mallin kirjain on toteutettu TKK:ssa sisällyttämällä kandidaatintutkinto kaikkiin tutkinto-ohjelmiin. Tämä on kuitenkin jäänyt puolitiehen, koska todellinen opiskelijoiden liikkuvuus kandidaatti- ja maisteriohjelmien taitekohdassa on vähäistä.

Uskon, että Aalto-yliopistossa Bologna-uudistus olisi vietävä loppuun asti erottamalla kandidaatti- ja maisteriohjelmat toisistaan anglosaksisen undergraduate-graduate –mallin tapaan. Tähän on useita syitä:

1. Bachelor-tasoisten kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointi helpottuu, kun maisteriohjelmista tulee itsenäisempiä kokonaisuuksia.
2. Valmistuvien opiskelijoiden osaaminen voidaan sovittaa nopeammin ja joustavammin yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeisiin uusia maisteriohjelmia perustamalla kuin kokonaisten tutkinto-ohjelmien avulla.
3. Kandidaattiohjelmien määrää ja sisäänottoa voidaan supistaa ja niiden laatua parantaa.

Tärkein syy on kuitenkin se, että tässä rakenteessa maisteriohjelmat voidaan suunnata eri tavoin: jotkut ovat suoraan ammattiin johtavia ”terminaaliohjelmia”, toiset taas on tarkoitettu vain väliasteeksi tohtorin tutkintoon johtavissa opinnoissa.

Todelliset huippuyliopistot toimivat juuri näin: ne rekrytoivat piiriinsä lahjakkaita bachelor-tasoisia opiskelijoita kaikkialta maailmasta ja imaisevat heidät suoraan tohtoriputkeen. Myös itse kasvatettuihin, tutkimuksesta kiinnostuneisiin fiksuihin bacheloreihin on saatava pitävä ote jo maisteriopintojen varhaisessa vaiheessa. Nykymallissahan TKK:n ote opiskelijoihinsa kirpoaa juuri silloin kun he alkaisivat todella osata jotakin.

Tämäkin muutos on tuskallinen, ei vähiten siksi että opiskelijajärjestöt ovat pitäneet tiukasti kiinni siitä että uudet opiskelijat saavat opinto-oikeuden aina maisteritasoiseen loppututkintoon asti tietyssä opinto-ohjelmassa. Tätä kipua olisi lievitettävä parantamalla tutkimukseen suuntautuvien maisteriohjelmien opiskelijoiden etuuksia sen vastineena, että heitä edellytetään 100% paneutumista opintoihinsa.

Kolmas tärkeä teema on Aalto-yliopiston rajapinta teollisuuteen, yhteiskuntaan ja maailmaan ylimalkaan ja varsinkin sen suhde muihin suomalaista innovaatiojärjestelmää muokkaaviin hankkeisiin.

Kun Aalto-hanketta vielä kutsuttiin ”innovaatioyliopistoksi”, en ollut yhtä pahoillani termistä kuin monet kollegani. Aalto-yliopistossa tulisi tosiaankin olla tekemisen meininki. Sen onnistumisen tärkeimpiin mittareihin kuuluu todellinen, tiedepohjaisina innovaatioina toteutuva impakti. Tässä suhteessa sen tulisi profiloitua omaleimaisesti esimerkiksi Helsingin yliopistoon verrattuna.

Jotta tämä olisi mahdollista, Aalto-yliopiston tulisi hakeutua tiiviiseen ja rikastavaan yhteistyöhön mielenkiintoisten ja haastavien käyttäjien, soveltajien ja kehittäjien kanssa. Tähän tarvitaan ”tutkimusalustoja”, ulkoiseen maailmaan kurottuvia yliopiston ulokkeita jotka tunkeutuvat sinne missä innovaatiot todella syntyvät.

Tässä suhteessa Aalto-yliopiston Design Factory –kärkihanke on oikeansuuntainen, kun se etsii uudenkaltaista vuorovaikutusta ongelmien omistajien ja ratkaisujen hyödyntäjien kanssa. HIIT:in koordinoima OtaSizzle-hanke sisältää myös oikeanlaisia ituja. Tällaisia aloitteita tarvittaisiin kuitenkin lisää. Koska DF:n ja OtaSizzlen mallineet eivät sovellu kaikkeen, tulisi Aalto-yliopistolla olla valmiutta kokeilla erilaisia alustoja joiden varassa ongelma ja ratkaisu voivat kohdata toisensa.

Yliopistouudistuksen rinnalla Suomessa ollaan toteuttamassa myös toista merkittävää uudistusta, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) perustamista. Ensi vaiheessa näitä on tarkoitus perustaa viidelle alueelle: energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja –palvelut. Myös rakennetun ympäristön SHOK:in perustamista selvitellään.

Toistaiseksi yliopistouudistus ja SHOK:it ovat edenneet toisistaan suhteellisen riippumattomina. SHOK:ien osalta näyttää siltä, että niistä ei ensi alkuun tule sen paremmin strategisia, huippuja kuin keskittymiäkään, vaan että ne pahimmillaan tuovat EU-puiteohjelmien huonoimmat piirteet suomalaiseen tutkimuskenttään ja ohjautuvat pääosin lyhyehkön tähtäimen soveltavaan tutkimukseen. Jos tämä uhkakuva toteutuu, SHOK:it eivät ole Aalto-yliopistolle keskeisiä tutkimusalustoja, vaan ainoastaan rahoituslähde muiden joukossa. Sama koskee niiden EU-tasoisia vastineita, kuten JTU-hankkeita ja Euroopan teknologiainstituutti EIT:tä.

Olisi tietenkin parempi, jos näin ei kävisi, vaan että SHOK:it voisivat osaltaan tuottaa juuri sellaisia alustoja, joita Aalto-yliopisto ja muutkin impaktiin suuntautuvan strategian valitsevat yliopistot tarvitsevat. Toivon, että SHOK:ien evoluutio tulee viemään niitä tähän suuntaan.

Entä HIIT? Sille on tarjolla kaksikin tehtävää, jotka eivät sulje toisiaan pois. Se voi toimia (eräänä) linkkinä Aalto-yliopiston koulujen ja Helsingin yliopiston välillä niiden osaamisia ja voimavaroja hyödyntäen ja emojensa keskinäistä vuorovaikutusta ja läpinäkyvyyttä edistäen. Se voi myös toimia tutkimusalustana, jonka kautta nämä yliopistot voivat päästä käsiksi ongelmiin ja haasteisiin jotka muuten olisivat hankalasti saavutettavissa. Siksi en tunne erityistä huolta HIIT:in kohtalosta edessä olevien muutosten pyörteissä.

Jahuu! Pysyykö Suomi menossa mukana?

Toissa viikolla HIIT:n vanha tuttu Marc Davis kävi pitkästä aikaa vierailemassa. Kiitos siitä Tekesille ja Finprolle, jotka järjestivät Marcin vierailun ja lohkaisivat kiireisestä aikataulusta HIIT:lle siivun.

Marc Davisin käyntikortissa oli pitkään titteli "Social Media Guru, Yahoo! Inc". Nykyään titteli oli edelleen hiukan kieli poskessa: "Director of ESP". "ESP tarkoittaa Early Stage Products", Marc väitti (eikä esimerkiksi Extrasensory perception). Ennen Yahoo!:ta Marc veti Yahoo! Research Berkeley:n tutkimuslaboratoriota, jonka hän perusti ollessaan professori Berkeleyn yliopistossa.

Marcin luotsaamat Yahoo!:n kännykkäsovellukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka mobiiliteknologian aallonharjalla ollaan siirrytty pois teknisemmistä haasteista kohti palveluiden kehittämistä ja ihmisten vuorovaikutuksen ymmärtämistä.

Parisen vuotta sitten, kun Marc ja HIIT viimeksi vaihtoivat kuulumisiaan Berkeleyn vastaperustetun Yahoo! Research -labran tiloissa, yahoolaiset kuuntelivat korvat höröllä. Esittelimme tutkimuksiamme ja prototyyppejämme, joissa kännykän kontekstitietoa tai kännykkäkuvia sovellettiin ihmisten vuorovaikutuksessa. Päivän päätteeksi syntyi aihio Yahoo! Research Helsinki -labran perustamisesta HIIT:n yhteyteen Nokian naapuriin.

Pari vuotta kului. Yahoo!:n läsnäolo Helsingissä ei ottanut onkeen, mutta Marc ryhmineen ei jäänyt odottelemaan. Tuskin liiottelen, jos totean, että Yahoo! Research Berkeley imi itseensä kaiken kännykkäosaamisen mitä irti sai (ei vain HIIT:n) ja alkoi rakentaa omia tuotteitaan.

Nyt syksyllä 2008 Marc esitteli hienoja kännykkäsovelluksia, jotka eivät olleet vain idea-asteella: OneConnect yhdistää puhelinluettelon sekä yhteisöpalvelut yhdeksi kaverilistaksi kännykässä (vrt. HIIT:n ContextContacts ja siitä syntynyt Jaiku). Fire Eagle pyrkii tarjoamaan helppoa yksityisyydenhallintaa ja yhteensopivuutta paikkatiedon ja sovellusten välillä. Blueprint on kunnianhimoinen tavoite tehdä kännyköiden ohjelmointi helpoksi: kirjoitat sovelluksesi Blueprint:llä, niin se toimii automaattisesti kaikissa älypuhelimissa.

Tämä on merkki siitä, että mobiilimaailman kehitys on entisestään palveluiden kehittämistä. Meidän Nokiammekin on todennut keskittävänsä palveluihin.

1990-luvulla GSM ja NMT -standardointi loivat kivijalan nykyisille kännyköille. Se oli raakaa insinöörityötä. Palveluinnovaatiot syntyivät vahingossa, esimerkiksi koko SMS-liiketoiminta. Vielä 2000-luvulle tultaessa kännykän kivijalkoja rakennettiin, kun älypuhelimien käyttöjärjestelmiä suunniteltiin ja standardoitiin. Symbian-ohjelmoinnin osaaminen oli kuumaa kamaa.

Nyt 2008 (in the era of the iPhone), kännykällä verkon surffaaminen ei ole tavatonta ja kännyköiden ympärille on vakiintunut palveluita, kuten soittoäänien, musiikin tai metrolipun ostaminen. Ei maailma tietenkään valmis ole: sekä peruspalikoiden standardoinnissa että käyttöjärjestelmäpuolella on työsarkaa, mutta liiketoimintaa vetävät palvelut. Sitä paitsi, ideoiden markkinoissa kuluttajille ja toimittajille on helpompi puhua seksikkäistä palveluista kuin seksikkäistä sovellusrajapinnoista.

Nyt kun maailman kuluttajille alkaa olla se internetti kännykässä, niin Suomen insinöörivetoinen etulyöntiasema on katoamassa. Perusteknologioiden haltuunotto vaatii ainoastaan resursseja, ei kekseliäisyyttä. Kännykkäpalveluiden keksiminen vaatii myös resursseja, mutta myös henkimaailman asioita, kuten luovuutta, verkostoja ja epäteknistä osaamista.

Emme voi tuudittautua uneen, että kyllä Suomi on etevä kännykkäinnovaatiomaa, kun meillä on Nokia. Ensinnäkin, Nokia ei ole Suomi. Toiseksi, se osaaminen, joka teki meistä maailman huipun on jo kopioitu. Seuraava askel, verkkopalvelut, ei ole meidän parasta osaamistamme, mutta on kyllä peruskauraa vaikkapa piilaakson hakukonefirmoille puhumattakaan mitä siitä mitä japanilaiset keksivät.

Yhteiskuntana mobiili-Suomi kaipaa potkua: intoa ja uskallusta kokeilla ja rahoittaa palveluideoita. Nykyistä horrosta voi havaita esimerkiksi kotimaisten teleoperaattorien passiivisuudessa palveluinnovaatioissa. Unissakävely kostautuu, kun Intian tai Kiinan insinöörimassat ajavat ohitsemme perustekniikoissa ja Amerikan isot firmat työntävät meidät sivuun mobiilin internetin sovellutamisessa.

P.S. Työkaverini Mikael ehdotti lonkalta jotain radikaalia ja yhteiskunnallista: kaikkiin Suomen Nokia-puhelimiin asennetaan ohjelma, joka kysyy käyttäjältä yhden kysymyksen viikossa. Vuoroviikoin kysymyksen saisi kysyä joku valtion taho, yliopisto, kaupallinen toimija ja joku matti meikäläinen. Vastaajien kesken arvottaisiin joka viikko palkinto.

Luupin alla

HIIT:in arvovaltainen ja oppinut tieteellinen neuvottelukunta vieraili yhdeksän jäsenen voimin luonamme toukokuun 26.-28. päivänä. Neuvottelukunnan kokouksen tavoitteena oli arvioida kriittisesti laitoksen toimintaa ja antaa sekä sille itselleen että sen isäntäyliopistoille suosituksia laitoksen ja sen tutkimustoiminnan edelleen kehittämiseen.

Ulkopuolinen arviointi on osa tutkijan arkea. HIIT tai osia siitä on ollut kokonaisvaltaisen arvioinnin kohteena sekä vuonna 2005 (HY:n tutkimuksen arviointi) että 2007 (Suomen Akatemian suorittama suomalaisen tietojenkäsittelytieteen tutkimuksen arviointi). Seuraava tällainen arviointi on odotettavissa jo ensi vuonna, kun myös TKK:ssa suoritetaan tutkimuksen kokonaisarviointi. Luupin alla ollaan myös joka kerta, kun jokin julkaisu toimitetaan tieteelliseen lehteen tai konferenssiin, ja oikeastaan aina kun tutkija astuu ulos kammiostaan ja kertoo tuloksistaan toisille muodossa tai toisessa.

Vertaisarviointi ja kritiikki ovat elimillinen osa tutkimustyön prosessia. Tutkimustuloksen arvo mitataan lopulta sen mukaan, missä määrin asiaa oikeasti ymmärtävät kollegat ovat valmiita hyväksymään tuloksen oikeaksi. Heidän suosionsa puolestaan riippuu niistä argumenteista, joita tutkija voi tuloksensa tueksi esittää, kuten teoreettisista pohdinnoista, koetuloksista tai tuloksen selitysvoimasta. Ihanteellisesti argumentoinnin tulisi olla läpinäkyvää siten, että tulos voidaan tarkistaa riippumattomalla päättelyllä, esimerkiksi toistamalla vastaavat koejärjestelyt ja niiden tulosten tarkastelut.

Yksittäisen tutkijan tieteellinen status rakentuu sen varaan, että hän on osoittanut pystyvänsä toistuvasti ja säännöllisesti tuottamaan tällaisen vertaiskritiikin arvostamia tuloksia. Kuten luottamus yleisemminkin, vertaisten arvostus rakentuu hitaasti ja voi sortua nopeasti. Tämän takia varsinainen väärillä tuloksilla huijaaminen on lopulta harvinaista. Myös lainahöyhenillä koristautuminen - toisten tulosten esittäminen ominaan - on useimmiten toisille tutkijoille läpinäkyvää.

Kuten yksittäisen tutkijankin, myös tutkimusryhmän, -linjan tai -laitoksen maine perustuu sen koeteltuun kykyyn esittää mielenkiintoisia kysymyksiä ja tuottaa niihin mielenkiintoisia vastauksia. Lisäksi voidaan arvioida sitä, missä määrin tällaisen tutkimusyksikön toimintatavat ja puitteet tuottavat lisäarvoa tutkimukselle. Lisäarvo voi kummuta monenlaisista lähteistä, kuten monitieteisyydestä, tutkimusinfrastruktuurista, tutkimusta rikastavista yhteistyösuhteista tai tutkimuksen kohdentamisesta. Syvin lisäarvon lähde lienee tutkimusyksikön jäsenten välinen kriittinen mutta arvostava "rikastava vuorovaikutus", joka suosii uusien ideoiden syntymistä, kehittelyä ja hiomista kritiikin kestäviksi tuloksiksi.

Kuten melkein mikä tahansa yhteisöllinen ilmiö, myös vertaisarviointi on altis erilaisille vääristymille. Pienen sisäpiirin muodostama keskinäisen kehun kerho, joka sulkee väärinajattelijat ulkopuolelleen, ei ole kovinkaan harvinainen ilmiö. Hyvillä tutkijoilla on kuitenkin tarkka vainu haistamaan tällaista toimintaa, ja myös puskaradio toimii tehokkaasti. Aidosti riippumaton vertaisarviointi on myös tehokas kaatamaan Potemkinin kulisseja arveluttavalta tuoksahtavan toiminnan edestä. Arvioijana toimivat kokeneet senioritutkijat näkevät kyllä kulissien läpikin ponnistuksetta.

Vertaisarvioinnin suurin hienous on luullakseni siinä, että tiedeuransa edistyessä tutkija löytää itsensä tuota pikaa myös toiselta puolelta pöytää arvioimassa toisten tutkijoiden töitä jatko-opintoseminaareissa, työpajoissa, konferenssien valmistelussa, opetuksessa jne. Tämä pitää yllä koko toiminnan integriteettiä: kukapa haluaisi asettaa mainettaan vaakalaudalle arvioimalla löperösti toisten töitä tai laskemalla läpi arveluttavia julkaisuja?

Toinen vertaisarvioinnin hieno piirre on se että sen kautta kuka tahansa tutkija voi halutessaan saada työlleen asiantuntevaa ja puolueetonta kritiikkiä. Tässä tosin vertaisarvioinnin edellyttämien resurssien rajoitukset tulevat esiin: luotettavien ja hyvien arvioijien kuormitus muodostuu usein kohtuuttomaksi. Vertaisarvointi onkin arvokas resurssi, joka pitäisi kohdentaa viisaasti.

Julkaisujen ja muiden tutkimustulosten arviointi on vertaisarvioinnin kova ydin, mutta tutkijoiden kasvoista kasvoihin tapaaminen antaa lisää informaatiota. Jos näin ei olisi, miksi konferensseja pidettäisiin? Tämän takia tutkimuslaitosten arviointi perustuu tulosten arvioinnin ohella ennen muuta paikan päällä vierailuun ja tutkijoiden tapaamisiin. Myös HIIT:in arvioinnissa kaikille laitoksen tutkijoille tarjottiin tilaisuus tuoda oma työnsä tieteellisen neuvottelukunnan näkyville postereiden tai demonstraatioiden muodossa. Ylimalkaan pyrimme olemaan niin läpinäkyviä kuin mahdollista käytettävissä olevan ajan ja vaivannäön puitteissa.

Mitä tieteellisen neuvottelukunnan arviointi antoi meille? En esittele tässä tarkemmin tuloksia, mutta saamamme kommentit olivat kyllä hyvin myönteisiä. Ennen muuta saimme tukea valitsevallamme peruslinjalle, jossa etsimme lisäarvoa kokoamalla saman katon alle sekä "analyyttis-tieteellistä" että "teknologiasuuntautunutta empiiristä" tutkimusta. Tämä oli tyydyttävää varsinkin siksi, että edellisessä v. 2004 pidetyssä arvioinnissa olimme osaksemme myös varsin ankaraa kritiikkiä.

Saimme myös kosolti suosituksia tulevaisuuden varalle ja muutenkin ajattelemisen aihetta sen suhteen, miten HIIT:in pitäisi pyrkiä kehittämään toimintaansa. Tietenkin saimme myös kritiikkiä: "every silver lining has a cloud", kuten neuvottelukunnan puheenjohtajana toiminut Berkeleyn yliopiston professori Randy Katz asian muotoili.

Arvioitavana oleminen ei kenties ole kovin mukavaa, ja kiistatta käytimme sangen paljon aikaa ja vaivaa tieteellisen neuvottelukunnan kokoukseen valmistautumiseen. Joku voi kysyä, onko tämä vaivan arvoista: sama aikahan olisi voitu käyttää varsinaisen työnkin tekemiseen. Niin kyllä; mutta mistä me tietäisimme, teemmekö oikeita asioita? Riippumattoman vertaisarvioinnin kasvojemme eteen nostama peili on juuri paljastavuudessaan arvokas ja tuottaa meille tietoa, jota muuten emme voisi saada.

Almadenissa

Subaruni trippimittari näyttää että takana on jo kaksi mailia polveilevaa tietä Santa Teresan luonnonpuistossa. Näen vihdoin tiellä IBM-plakaatin—olen saapunut yhteen kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä tutkimuskeskuksista. Vuonna 1986 IBM avasi uuden tutkimusyksikön tänne kolmen pienen kukkulan syliin, ylös Piilaakson katseilta suojaan. Maa oli halpaa; IBM osti kolme ranchia ja luovutti käyttämätömän maan takaisin osaksi luonnonpuistoa. Laakson luonto näyttää karulta, mutta on hämmästyttävän monipuolinen: kojootteja, villikalkkunoita, pöllöjä, käärmeitä, hämähäkkejä.

http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/Almaden_from_Quicksilver_park.jpg

Sää on niin kirkas, että aurinkolasit olisivat tarpeen. Parkkeeraan autoni vierasparkkipaikalle ja taistelen itseni pyöröovista sisään (kyllä, niistä kärsitään täälläkin). IBM Almaden Research Center on paljon mediahuomiota kähveltäneen Googleplexin edeltäjä monella tapaa: täältä löytyy ”pääkatu”, kirjasto, ravintola ja teatteri sekä oma sähkövoimala, vedenpuhdistamo, poliisiasema, terveysasema, posti, jätehuolto, punttisali, huoltoasema. Rantalentopallokenttää tai uima-allasta ei ole kuten Googleplexissä, mutta oman todistukseni mukaan ei niitä Googlella kukaan näytä käyttävänkään. IBM:n oman sivun mukaan on 25 konferenssihuonetta, 180 laboratoriota ja 695 toimistoa. Tätä ”all inclusive” -minikaupunkia kansoittaa noin 800 työntekijää, josta noin puolet tutkijoita ja yli neljäsosa tohtoreita. Alhaalla laaksossa sijaitseva Almadenin kylä on heille ”kotiyhteisö”, sellainen jonka koulut ovat tarpeeksi priimaa jälkikasvuille. Tutkijat pyöräilevät sieltä töihin ja urheilevat lounastauolla auringon kuluttamilla, lähes puuttomilla kukkuloilla.

http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/124-2493_CRW.jpg

Tutkijan idylli vai helvetti? En ota kantaa--olen täällä vain pitämässä esitelmää. Big Bluen johto on ollut kaukaaviisas ja investoinut perustutkimukseen, joka on aina välillä vivuttanut sen kertaluokkien voittoon kilpailijoista. Kiintolevyt lienevät tästä paras esimerkki, relaatiotietokannat toinen. Tässä ajattelussa tutkija on Kuningas. Viihtyvyyteen on satsattu. Aivotyötyöläisten crème de la créme kokee paikan houkuttelevaksi ja uskaltaa juurruttaa myös perheensä tänne.

Sisäänkirjautumisen jälkeen isäntäni Jeffrey Pierce saattaa minut ryhmänsä tiloihin. Jeff jätti Georgia Techin professuurinsa tehdäkseen työtä täällä, mikä kertoo jotakin paikan arvostuksesta. Myöhemmin esitykseni jälkeen tapaan vielä kuulun CSCW-tutkijan, John Tangin, sekä Piercen kollega Jeffrey Nicholsin. Olin vuosi sitten julkaissut ensimmäisen artikkelin ”monilaiteongelmasta”; ts. siitä miten ihmiset, joilla on useita tietokoneita (ml. älypuhelimet, kannettavat, pöytäkoneet, mediasoittimet yms.), tekevät valintoja ja yleensä manageeraavat tietosisältöjä näiden välillä. Nyt vuotta myöhemmin Pierce julkaisi jatkotutkimuksen tälle ja on par’aikaa kehittelemässä konkreettisia ideoita helpottaa tätä ongelmaa.
Puuverhoillun tilan seesteisyys ja paikan ongelmattomuus ovat mielessäni ristiriidassa Piercen ryhmän tutkimusongelman kanssa: kuinka kiireinen business-käyttäjä, siis IBM:n tavoiteasiakas, voisi vieläkin tehokkaammin hallita kaikkialle hajoavia tietosisältöjään.

Jeff näyttää minulle live-demon työhuoneessaan, jonka pöydällä on iso Transformers-robotti. Tätä kannattaa seurata tarkkaan. IBM Almadenin johtoajatus on, että tulevaisuus on sellainen millaiseksi se tehdään. Demoista pitäisi näkyä millaista tulevaisuutta Jeffin ryhmä on edistämässä. En tiedä tekeekö seuraava yhteenvetoni oikeutta näkimilleni noin puolelle tusinalle demoja. Viittaan asiasta enemmän kiinnostuneet tutustumaan itse seuraaviin sivuihin:

* HCI-tutkimus Almadenissa
* PIE-projekti
* Highlight-projekti

Alustan nimi on Personal Information Environment (PIE). Yleisellä tasolla sen tavoite on tehdä data saavutettavaksi missä tahansa ja mistä tahansa. Kuten Platonin universaalit, PIE:ssä dokumentit oleilevat dokumenttien taivaassa, josta niitä voi käydä poimimassa tarpeen tullen. Tai ainakin siltä tämän pitäisi näyttää käyttäjälle. Käytännössä dokumentit on sekä laitteissa että serverillä, joka hoitaa synkronoinnin älykkäästi. No, eihän siinä että tieto yritetään tehdä saataville yli laite-, sovellus- ja lokaatiorajojen ole mitään uutta—mikä juju tässä muka on?

Monilaitetutkimuksissa (engl. multi-device management) on havaittu, kuinka käyttäjät lähettävät itselleen emaileja, unohtelevat mikä viesti oli oikeasti luettu tai vastattu versus oliko vain otsikko luettu taksin takapenkillä, synkronoivat tietoa hyvin eri tavoin ja joskus epäviisaasti ja työläästi ja yleisesti epäonnistuvat turhauttavan usein pitämään halutun tiedon mukanaan. Tämä on iskenyt varsinkin älypuhelimiin, joiden käyttöliittymät Internettiin ovat kehnommat. Seurauksena on uskoakseni se, että ihmiset raahaavat mieluummin kannettavaa mukanaan kuin luottaisivat ja viitsisivät käyttää aikaa älypuhelimiensa ominaisuuksien hyödyntämiseen.

Jeff kertoo, kuinka PIE:n kohteena on muutama avainongelma:

1. Laitteiden erikoisaseman huomioiminen: Käyttäjillä on useita laitteita, mutta ne eivät ole keskenään samanarvoisia. Kännykässä riittää usein vain kopiota tärkeistä tiedostoista selausta varten. Ehkä riittää pääsy vain viimeisimpiin PC:llä editoituihin tiedostoihin. Kännykällä luettu email ei ole samanarvoinen PC:llä luetun kanssa, eikä kännykällä edes vastata meileihin samalla tavalla.

2. Tiedon samanarvoistaminen: Sovellukset ja käyttöjärjestelmät ovat luoneet keinotekoisia rajoja henkilökohtaisen tiedon hallinnalle. PIE:n tavoite on mahdollistaa tiedostojen ohella myös linkkien, dokumenttien kuin email-viestienkin jakaminen Eri laitteissa on eri käyttöjärjestelmät (ja tiedostojärjestelmät), tiedonsiirron pitää toimia eroista huolimatta.

3. Mobiilin käytön realiteettien hyväksyminen: Kaiken pitää toimia siitä riippumatta, onko jokin laite verkossa vai ei. Käyttäjän tulee ymmärtää missä suhteessa milläkin laitteella oleva tieto on muihin nähden: onko se päivitetty ja mistä laitteesta versio on peräisin. Mobiili käyttäjä ei ole kiinnostunut koko informaatioavaruudesta vaan vain osajoukosta.

Millaisilla kilkkeillä näitä ongelmia ratkotaan? Tässä maistiainen: Ryhmä on suunnitellut eräänlaisen portaalin tietoon eri laitteiden välillä. Sen avulla voi jakaa niin tiedostoja kuin linkkejä ja emailejakin drag’n’droppaamalla, tehdä monikonehakua, valita automaattisesti synkronoitavia tiedostoja, päästä käsiksi viimeksi käytettyihin tiedostoihin (recent shortcuts), editoida reaaliajassa tietoa eri laitteilla. Tiedostoja ja emaileja voi tägätä ja etsiä näillä tägeillä yli laiterajojen. Tiimitasolla ihmiset voivat kontribuoida wiki-tyyppisiin ”aktiviteettikansiohin” mitä tahansa tietoa. Jeff Nichols on kehittänyt Highlight-nimistä sovellusta, joka on antiteesi mashupeille: sen sijasta, että kootaan paljon tietoa monelta sivulta yhteen, yksinkertaistetaan yhden sivun näkymää, riisuen tiettyyn tavoitteeseen sopimaton tieto. Selaimelle opetetaan polku esimerkiksi lentoyhtiön sivuilla ja tämä skripti voidaan toistaa mobiililaitteessa, esimerkiksi kun halutaan nähdä seuraava lento Helsinki-Tukholma.

80-luvun sisutusarkkitehtuuri iskee vastaan käytävillä; halogenispottien sävyttämässä tunnelmassa on jotakin samaa kuin Kekkosen uima-allasosastolla Tamminiemessä. Käytävillä ja labroissa on hiljaista, mutta kaikkialla on merkkejä että esiripun takana on päällä touhu ja tekeminen: ei väsätä powerpointteja tai abstraktia middlewarea vaan ratkotaan oikeita ongelmia tekemällä oikeita sovelluksia, kokoajan pitäen mielessä empiiriset tulokset ja loppukäyttäjä. IBM itse kuvaa ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimusta seuraavasti:

Human Computer Interaction (HCI) lies at the heart of imagining the future of interactive systems and making sure they are useful and usable when developed.

Työtä tehdään kuitenkin muotilla, jonka olen huomannut toistuvan amerikkalaisissa HCI-ryhmissä: Insinööri rakentaa, insinööri testaa. Poikkeus vahvistaa säännön tässäkin: Esimerkiksi Intelin People and Practices -ryhmä koostuu pääasiassa PhD-tason ihmistutkijoista. Kolmen tunnin keskustelujen jälkeen on aika palata takaisin parkkipaikalle. Jeff ja John myöntävät että suomalaisessa HCI-tutkimuksessa ollaan mobiilipuolella pitkällä.

Aurinko porottaa edelleen ja haastaa Subarun automaattisen ilmastoinnin kun puikkelehdin kukkuloita myötäillen takaisin 101-tielle ja suuntaan nokan kohti itä-Bayn ruuhkia. Mietin, että IBM:n tutkimus on selvästi henkilökohtaisen tiedonhallinnan eturintamassa, ja sen realisointipotentiaali on yrityskontekstin takia merkittävä, mutta mitä sillä aiotaan saavuttaa konkreettisesti: tuote, standardi, open source -honoria, vai jotakin muuta? Jeffin ikäväksi Microsoft julkaisi hiljattain LiveMesh-palvelunsa, joka toteuttaa osan PIE:n toiminnallisuuksista. Yksi mahdollisuus on nyhtää mattoa Ballmerin alta ja julkaista softa ilmaisena työkaluna kehittäjille. Vielä tällä hetkellä softa on avointa vain erillissopimuksella tutkimuskumppaneille. Tässä on ryhmä jonka toimintaa meidän kannattaa seurata.

Kirjallisuus:

Dearman, D. & Pierce, J.S. (2008) "It's on my other computer!": Computing with Multiple Devices. Proceedings of CHI 2008, ACM Press, New York, pp. 1144-1153.

Oulasvirta, A. & Sumari, L. (2007). Mobile kits and laptop trays: Managing multiple devices in mobile information work. Proceedings of CHI 2007, ACM Press, New York, pp. 1127-1136.

Oulasvirta, A. (2008). When users "do" the ubicomp. interactions, 15 (2&3).

Bledin julistus

Tulevaisuuden Internetin tutkimus kuuluu EU:n 7. puiteohjelman painavimpiin aihepiireihin. Ohjelman kahdessa ensimmäisessä haussa käynnistettiin noin 80 tutkimushanketta joiden yhteinen budjetti on runsaat 400 miljoonaa euroa. Vuoden 2008 aikana aukenevissa hauissa alueeseen tultaneen kohdentamaan vielä jopa 200 miljoonaa euroa lisää.

Tämä on paljon rahaa. EU-veronmaksajilla on oikeus odottaa, että runsaalla rahoituksella myös saadaan jotakin aikaan, samoin EU-parlamentilla. Ääneen lausutut odotukset ovatkin korkealla: kuullostaa suorastaan siltä, että tulevaisuuden Internetin tutkimuksen niskaan ollaan sälyttämässä jo hieman surullisen kuuluisan Lissabonin julistuksen tavoitteita. Uuden Internetin tulisi antaa avaimet ikääntyvän väestön, julkisten palvelujen tehostamisen ja ympäristönmuutoksen hallinnan ongelmiin. Eurooppalaisen ICT-teollisuuden ja ICT:n soveltajien (eli melkein kaikkien) tulisi voida kehittää globaalisti kilpailukykyisiä tuotteita ja palveluja ja tätä kautta edistää koko mantereen menestystä.

Jos tämä kuullostaa poliittiselta hypetykseltä, niin sitähän se toki onkin. Poliittinen paine on kuitenkin realiteetti, joka on otettava huomioon. Niinpä puiteohjelmaa koordinoiva EU-komission yksikkö onkin ryhtynyt hieman poikkeavanlaatuisiin toimiin.

Jo loppuvuodesta 2007 kuulimme huhuja tulevaisuuden Internetin alueelle perustettavan yhteistyörakenteen, Future Internet Assemblyn (FIA) perustamisesta. Sen tarkoituksena oli edistää käynnistettyjen ja käynnistyvien EU-hankkeiden keskinäistä läpinäkyvyyttä sekä erityisesti tutkimuksen eri linjojen välistä vuoropuhelua. Epäselväksi jäi, missä määrin tarkoituksena olisi myös tutkimuksen "koordinointi" ellei suorastaan "ohjailu".

Temaattisesti FIA on tarkoitus "varsinaisen" Internet-teknologian ohella kattaa myös digitaaliset palvelut ja niiden tekniset alustat ("Internet of Services"), digitaalisten sisältöjen tuotanto ja jakelu, ubiikkiteknologia ("Internet of Things"), tietoturva, yksityisyydensuoja ja luottamus sekä Internet-tutkimuksen kokeelliset alustat.

Helmikuussa 2008 kaikkien käynnissä olleiden EU-hankkeiden vetäjät saivat hieman erikoisen viestin. Se oli kutsu Slovenian Bledissä pidettävään tulevaisuuden Internetiä koskevaan konferenssiin ja työpajaan, jossa FIA aloittaisi toimintansa. Epätavalliseksi kutsun teki sen mukana ollut liite, "The Bled Declaration" eli Bledin julistus. Vastaanottajia pyydettiin ilmaisemaan tiukan määräajan kuluessa tukensa julistuksen ajatuksille; vastaamatta jättäminen katsottiin myöntymiseksi.

Julistuksen alkuperäinen versio säpsäytti monia vastaanottajia. Olennaisesti komissio pyysi hankkeiden tukea sille, että tulevaisuuden Internetin tutkimukseen tulisi suunnata vielä entistä enemmänkin rahoitusta ja sille, että myös myös eri jäsenmaiden kansallisten tutkimusrahoittajien panoksia tulisi suunnata komission ohjauksessa aihepiirin rahoitukseen. Tämä versio sai sen verran kritiikkiä osakseen, että lopullisen version muotoiluja pehmennettiin jonkin verran. Se saikin varsin laajan kannatuksen, erityisesti kaikilta alueen teknologiayhteisöiltä.

Komission päätavoite oli kuitenkin jo tullut selväksi, vaikka lopullinen teksti ei sitä nimenomaan maininnutkaan: kannustaa alan teollisuutta ja jäsenmaita yhteisen teknologia-aloitteen (Joint Technology Initiative, JTI) muodostamiseen tulevaisuuden Internetin alueelle. Nämä ovat yrityksen muotoon organisoituja yhteenliittymiä, jotka saavat rahoitusta teollisuudelta, jäsenmailta ja komissiolta ja suuntaavat rahoituksen yhteisesti määritellyn tutkimusohjelman mukaisiin hankkeisiin. Varmaankin juuri tämä tavoite sai osan kutsutuista osapuolista miettimään kahteen kertaan tukensa ilmaisemista, koska vielä ei ole tiedossa millaisen tutkimusohjelman synnyttämisestä lopulta saattaisi olla kyse.

Koska HIIT toimii EU-hanke PRISP:in koordinaattorina, myös me saimme kutsun. Pienen pohtimisen jälkeen päädyimme antamaan tukemme julistukselle, kuitenkin sillä varauksella että puoltomme koskee vain PSIRP-hanketta itseään, eikä välttämättä tarkoita että kaikki hankkeesen osallistuvat osapuolet tukisivat julistuksen ajatuksia. Tämä rajaus ei tainnut kuitenkaan sopia komissiolle, koska PRISP puuttui lopullisten allekirjoittajien luettelosta.

Varsinainen konferenssi ja työpajat pidettiin 31.3.-2.4. HIIT:istä siihen osallustui PRISP-hattua kantaen Arto Karila, Pekka Nikander, Kristiina Karvonen sekä allekirjoittanut. Varsinkin omana roolinani oli katsella FIA:n käynnistymistä käynnistymisvaiheessa olevan ICT SHOK:in ja etenkin sen Future Internet -hankkeen näkökulmasta. Saimme havaita, että komission edustajat olivat hyvin tietoisia ICT SHOK:in valmistelusta ja halusivat tietoa sen edistymisestä.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Ainakin on selvää, että suomalaisilla on halutessaan erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa EU-komission ohjailemaan Internet-tutkimukseen ICT SHOK:in myötävaikutuksella. Tämä tietenkin edellyttää myös sitoutumista yhteisiin eurooppalaisiin tavoitteisiin, varsinkin uuden JTI:n synnyttämiseen. Kun Suomi on jo voimakkaasti sitoutunut tänä vuonna toimintansa aloittavaan Artemis-JTI:in, on syytä miettiä riittääkö meillä voimia myös toiseen painavaan osallistumiseen.

Innovaatioyliopiston teoria ja käytäntö

SITRA:n johtaja Antti Hautamäki on hiljan palannut kaksivuotiselta tutkimusvierailultaan Berkeleyn yliopistossa tuomisinaan hyödyllinen kirja Kestävä innovointi. Muiden asioiden ohella kirja pohtii yliopistojen roolia tietämyspohjaisessa taloudessa. Lainaan suoraan Hautamäen tekstiä:

Yliopistot muodostavat innovaatiojärjestelmän ytimen tietämystaloudessa. Tästä lähtökohdasta nousee tietämyksen siirron perusmalli (kuva 4). Sen mukaan

- yliopistot ja korkeakoulut harjoittavat perustutkimusta ja luovat uutta tieteellistä tietoa
- korkeakoulut vastaavat korkeimmasta opetuksesta, joka perustuu yliopistojen tuottamaan tieteelliseen tietoon
- yritykset luovat innovaatioita yhdistäen omat kokemuksensa ja muut tietolähteensä uuteen tieteelliseen tietoon tukeutuen osaavaan työvoimaan, joka on saanut koulutuksensa korkeakouluissa.
- lisäksi käytetään erilaisia tietämyksen ja teknologian siirron kanavia, kuten yritysten ja yliopistojen yhteiset tutkimushankkeet ja tutkimuslaitokset, teknologian lisensiointi, yrityshautomot ja vastaavat; merkittävä tiedonsiirron kanava on yliopistojen ja yritysten suora tutkimusyhteistyö.

Kuva 4. Perusmalli yliopistojen tiedon siirron kanavista yrityksiin.

Hän jatkaa edelleen:

Esitetyn perusmallin valossa käsite innovaatioyliopisto on käsitesekaannus. Yliopistojen tehtävänä on harjoittaa perustutkimusta, ja innovaatiotoiminta taas tapahtuu pääasiassa yrityksissä. Ei ole mitään järkeä tehdä yliopistoista innovaatioiden tuottajia. Sen sijaan on perusteltua muodostaa yliopistoja, joissa on monipuolisesti edustettuina niitä tutkimusaloja, joita yritykset tarvitsevat.

Hautamäen teksti herättää kaksi kysymystä. Ensinnäkin, onko hän oikeassa, vai onko "perusmalli" vanhentunut ja ei enää kuvaa (tavoiteltavaa) todellisuutta? Ja toiseksi, jos hän on oikeassa, johtaako uuden yliopiston nyt saama työnimi eri osapuolten - kohteena olevat yliopistot, päättäjät, teollisuus - ajatukset ja odotukset väärille urille?

Hautamäen kuvaama "perusmalli" on itse asiassa sangen uusi ilmiö joka syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden alussa Yhdysvalloissa, josta sitä on paremmalla tai (tavallisemmin) huonommalla menestyksellä yritetty siirtää toisiin olosuhteisiin. Sitä ennen yliopistot näkivät itsensä paremminkin sivistyksen ja kulttuurin ylläpitäjinä kuin tiedelaitoksina, ja usein olivat paremminkin taantumuksen kuin edistyksen pesiä. Teknilliset yliopistot taas suuntautuivat käytäntöön ja paremminkin sietivät kuin suosivat tieteellistä tutkimusta.

Kuten MIT:n entinen rehtori Charles M. Vest kertoo kirjassaan The American Research University from World War II to World Wide Web: Governments, the Private Sector, and the Emerging Meta-University, perusmallin alkuhetkiä voidaan etsiä Vannevar Bushin, joka sodan aikana oli toiminut suurella menestyksellä sotatutkimusta koordinoineen organisaation Office of Scientific Research and Development (OSRD) johtajama, presidentti Trumanille toimittamasta raportista Science—The Endless Frontier.

Raportin ehdotus oli yksinkertainen: sen asemesta että tutkimustoiminta keskitettäisiin julkisiin ja yksityisiin, yliopistoista erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten monissa muissa maissa oli tapana), Bush esitti että liittovaltio alkaisi rahoittaa yliopistojen perustutkimusta kilpailulla rahoituksella, joka tukisi myös jatko-opiskelijoiden koulutusta. Vaikka Truman ei hyväksynytkään Bushin alkuperäistä ehdotusta, sen periaatteet kuitenkin muodostivat rungon tulevalle tutkimuspolitiikalle.

Aluksi yliopistotutkimusta rahoitti Office of Naval Research, ja myöhemmin varsinkin vuonna 1950 perustettu National Science Foundation. Sittemmin tähän joukoon liittyivät mm. puolustusministeriö (Department of Defense), National Institutes of Health (NIH), Department of Energy ja NASA. Vuoden 1958 Sputnik-järkytys nosti DoD:n Advanced Research Projects Agency (ARPA) -organisaation merkitystä; kuten muistamme, Internet "keksittiin" juuri ARPA:n rahoittamana. Teollisuuden tutkimuslaitokset, kuten Bell Labs, IBM Research, ja XEROX PARC muodostivat toisen tärkeän osan tätä järjestelmää, ja usein nekin pääsivät osalliseksi liittovaltion rahoituksesta.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja alkuperäinen amerikkalainen malli on jo historiaa. Teollisuuden tutkimuslaitokset ovat joko kadonneet maan päältä, tai vetäytyneet perustutkimuksesta ja suurelta osalta myös pitkän tähtäimen strategisesta tutkimuksesta. Myös mallin japanilainen variantti, jossa mahtava teollisuusministeriö (MITI) koordinoi ja rahoitti suuryritysten ja yliopistojen strategista tutkimusta, on lakannut olemasta.

Entä Suomi? Oma versiomme perusmallista on nojannut yliopistojen suoran budjettirahoituksen ohella varsinkin Suomen Akatemian ja TEKES:in tarjoamaan kilpailtuun rahoitukseen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2006 yliopistojen oma budjettipohjainen tutkimusrahoitus muodosti 46 % yliopistojen tutkimusmenoista. Muusta tutkimusrahoituksesta 39 % tuli julkiselta sektorilta (pääosin Suomen Akatemia ja TEKES), 7 % yrityksiltä ja 9 % ulkomailta (pääosin EU). Teknillisissä yliopistoissa ulkopuolisen tutkimusrahoituksen osuus tutkimuksen kustannuksista on vielä tätäkin suurempi, esimerkiksi TKK:ssa lähes 60 %.

Suomalainen perusmalliversio siis näyttää toimivan olennaisesti Vannevar Bushin viitoittamalla tavalla: yliopistot kilpailevat julkisen vallan tarjoamasta tutkimusrahoituksesta, joka tieteellisten tulosten ohella tuottaa osaavia ihmisiä yhteiskunnan ja yritysten eri tarpeisiin. Tähän sinänsä oikeaan yleiskuvaan joudun kuitenkin esittämään reunahuomautuksia.

Varsinkin viimeisten 10 vuoden aikana on yliopistojen perusrahoitus päässyt rapautumaan siinä määrin, että tutkimusrahoitusta yhä useammin joudutaan erilaisin kiertotein suuntaamaan tutkimuksen asemesta myös yliopistojen muihin perustehtäviin, varsinkin perustason opetukseen ja infrastruktuurin ylläpitoon. On toki hyödyllistä myös tutkijoiden itsensäkin kannalta, että he opettavat. Jos kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että perustutkintotason opetuksen järjestäminen suurelta osalta nojaa tutkimusrahoituksen kierrättämiseen (kuten tiedän monessa TKK:n laitoksessa asian olevan), ollaan epäterveessä tilanteessa. Senioritutkijoiden on suorastaan pakko kohdistaa suuri osa ajastaan rahoituksen hankkimiseen, ja tämä on poissa tutkimustyön ohjaamisesta ja johtamisesta, opetuksesta puhumattakaan. Tämä kasvattaa edelleen painetta tutkimusrahoituksen kierrättämiseen. Kun kaikki yliopistot ovat samassa jamassa, on kilpailu rahoituksesta yhä ankarampaa, ja edellyttää yhä suurempia ponnistuksia professoreilta. Tiivistäen voisi sanoa, että mallin transaktiokustannukset ovat kasvaneet lähes sietämättömälle tasolle.

Toinen, yhtä merkittävä muutos varsinkin 2000-luvun aikana on yliopistojen ja yritysten työnjaon liukuminen poispäin perusmallin asetelmasta, jossa yliopistot vastaavat perustutkimuksesta ja yritykset innovaatioista. Esimerkiksi HIIT:in toimialan osalta surullinen tosiasia on se, että varsinkin teleoperaattorit ja mediateollisuus ovat lähes kokonaan vetäytyneet tutkimuksen markkinoilta. Sinänsä ymmärrettävistä syistä niiden huomio on yhä enemmän kiinnittynyt lyhyemmän tähtäimen tutkimukseen, jossa kaupallisesti hyödynnettäviä tuloksia toivotaan syntyvän mielummin tänä kuin ensi vuonna.

TEKES on seurannut tätä kehitystä: sen uusi nimi "teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus" ei ole vain sanahelinää. Tutkimushankkeiden toivotaan nyt tuottavan tutkimustulosten ohella myös kaupallisesti hyödynnettävissä olevia ideoita liiketoimintamalleineen päivineen. Tämän myötä tutkimustulosten hyödyntämisoikeuksiin liittyvä IPR-problematiikka on tullut yhä vaikeammaksi. Tätä muutosta tosin kompensoi se, että TEKES viime vuosina on ryhtynyt rahoittamaan myös ns. strategista perustutkimusta jopa ilman yritysrahoitusta.

Minusta siis näyttää siltä, että suomalainen sovellutus tietämyksen siirron perusmallista on kriisiytynyt: yhä kasvava osa tutkimusrahoituksesta valuu perus- ja strategisen tutkimuksen ohi perustason opetukseen tai "innovaatioläheiseen tutkimukseen", tai suorastaan hukkuu järjestelmän transaktiokustannuksiin. Tämä ei voi olla tarkoituksenmukaista. Opetus tulisi voida hoitaa budjettirahoituksella, ja laajamittaiseen innovaatioiden tuottamiseen yliopistot eivät ole oikea paikka.

Yliopistolaitos on tunnetusti nyt suurten muutosten kourissa. Kyse ei ole vain "innovaatioyliopiston" perustamisesta, vaan koko perusmallin uudelleen rukkaamisesta, jossa varsinkin SHOK:ien perustamisella on suuri rooli. Korjaavatko nämä uudistukset tilanteen?

Se on mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että uusia toimintamalleja ja instrumentteja sovelletaan siten, että ne kohdistuvat kriisin juuriin asti. Jos uudistuksille asetetut odotukset vääristävät tätä päämäärää, niitä olisi syytä tarkistaa. Ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että "innovaatioyliopiston" työnimi on harhaanjohtava ja suorastaan vaarallinen. Se ilmaisee odotuksia, jotka eivät voi toteutua ja joiden tavoittelu ei johtaisi mihinkään hyvään.

SHOKeeraavaa menoa

Kun Vanhasen II hallitus viime keväänä sisällytti ohjelmaansa maininnan "huippuyliopistosta", sai aihe varsin paljon huomiota osakseen. Samassa yhteydessä esitetty maininta "strategisen huippuosaamisen keskittymien" (eli SHOK:ien) synnyttämisestä on sen sijaan pysynyt julkisuuden näkymättömissä. Silti kyse on sangen merkittävästä asiasta, josta kannattaa kirjoittaa jotakin, ehkä lukeakin.

Termin takana on Valtion tiede- ja teknologianeuvoston kesäkuussa 2006 julkaisema raportti. Raporttia edelsi jo vuonna 2005 alkanut valmistelu, johon myös HIIT osallistui. Se ehdotti perustettavaksi teollisuuden, tutkimuslaitosten ja yliopistojen yhteenliittymiä, jotka yhteisesti sovittujen tutkimusohjelmien pohjalta tähtäisivät maailmanluokan tasoiseen tutkimukseen ja merkittävään impaktiin. Ensi vaiheessa SHOK:eja perustettaisiin viisi kappaletta, teema-alueina energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja -palvelut. SHOK:eista kaavailtiin tulevan pitkäaikaisia (10 v) ja kriittiseen massaan (100-200 htv/v) yltäviä kokonaisuuksia.

Raportti jätti kuitenkin sangen avoimeksi sen, miten SHOK:it itse asiassa pitäisi organisoida. Kun metsäteollisuus jo loppuvuonna 2006 päätyi siihen vaihtoehtoon, että klusterin tutkimusta koordinoimaan perustetaan teollisuuden ja yliopistojen omistama yritys - Metsäklusteri Oy - muodostui tämä rakenne kuitenkin pian lähtökohdaksi muidenkin SHOK:ien kehittämiselle. Yritys saikin klusteristatuksen kesällä 2007. Varsinaista tutkimustoimintaa se ei kuitenkaan ole vielä näyttänyt käynnistäneen.

Tieto- ja viestintäteollisuuden (ICT) SHOK:in valmistelu alkoi TEKES:in vetämänä alkuvuodesta 2007 ja sai lisävauhtia uuden hallitusohjelman myötä. Niin vihdoin tultiin kesäkuun 1. päivään 2007, jolloin TEKES kutsui koolle avoimen kokouksen, jossa sen tarkoituksena oli luovuttaa valmisteluvastuu ICT-toimialan toimijoille itselleen. Muistan hyvin ajatukseni, kun saavuin TEKES:in auditorioon tuona aamuna ja havaitsin sen olevan tupaten täynnä ihmisiä eri yrityksistä, yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja muualtakin. "Tämä ei tule olemaan ihan helppoa", huokaisin.

Oli jo alusta asti ilmeistä, että ICT-toimialan koko kirjoa ei voida pakottaa yhden ainoan tutkimusrakenteen muotoon ilman huomattavaa väkivaltaa. Kun kenelläkään ei ollut tahtoa sellaisen käyttöön, ratkaisuksi muodostui jakaa ICT-tutkimuksen aihepiiri muutamaksi rinnakkain valmisteltavaksi teema-alueeksi joita pyrittäisiin koordinoimaan yhtenäisten periaatteiden mukaisesti. Muodostettiin kaksi työryhmää, joista toinen alkoi miettiä valittavia teema-alueita VTT:n Tatu Koljosen vetämänä ja toinen keskittymän muodollis-hallinnollista rakennetta Dimes ry:n johtaja Kimmo Ojuvan vetämänä. Koko valmisteluhankeen vetovastuun sai Nokian Erkki Ormala, varamiehehään Elektrobitin Reijo Paananen.

Sisältöryhmä aloitti toimintansa todella vauhdikkaasti, ilmeisenä tarkoituksenaan saattaa hitaammin heräävät osapuolet fait accompli'n eteen. Siksi päätin osallistua sen toimintaan.

Monestakin syystä (joita tässä blogissa on jo käsitelty) tuntui välttämättömältä, että ICT SHOK:iin sisältyy tulevaisuuden Internetiin suuntautuva tutkimuslinja. Tärkein peruste oli kuitenkin se että suurten yritysten kuten Nokian, Nokia-Siemensin, Ericssonin ja teleoperaattoreiden kiinnostukset kohtaavat toisensa sen piirissä, sitä voimakkaammin mitä pidemmän aikavälin impaktia tutkimuksella tavoitellaan. Sain teollisuudesta tukea tälle idealle, ja Future Internet valittiinkin yhdeksi jatkotyön teema-alueeksi 20.6. pidetyssä kokouksessa. Ericssonin Raimo Vuopionperä otti alueen vetovastuun, ja minusta tuli valmisteluryhmän sihteeri. Muut valitut alueet olivat digitaaliset palvelut, älykäs liikenne sekä vaikeasti nimetty hanke Device Interoperability Ecosystem, joka suuntautuu ubiikkiteknologiaan liikkuvien päätelaitteiden tulokulmasta.

Kovin lyhyeltä tuntuneen kesäloman jälkeen tutkimussisältöjen valmistelutyö jatkui kiivasta vauhtia. Maaliksi oli asetettu lokakuun loppu, jotta ICT SHOK voisi saada virallisen "SHOK-statuksen" marraskuussa ja aloittaa toimintansa vuoden 2008 alussa. Oma sihteeritehtäväni oli onneksi kohtalaisen suoraviivainen, koska keskeisten yritysten tutkijat ottivat pallon haltuunsa ja kokosivat jo elokuun loppuun mennessä alueen tutkimusohjelman rungon. Pidin tätä välttämättömänä, jotta ohjelmasta tulisi riittävän fokusoitu ja jotta keskeisten yritysten sitoutuminen voitaisiin varmistaa alusta alkaen.

Kun elokuun lopussa pidettiin ensimmäinen avoin teema-alueen suunnittelukokous, joutuivat siihen kutsutut muut osapuolet jo osin katettuun pöytään. Oli kuitenkin tärkeää saada riittävästi eri yliopistojen parhaita tutkijoita mukaan, joten ovet avattiin syyskuun ajaksi heidän ehdotuksilleen. Niiden tuli kuitenkin sopia temaattisesti ja sisällöllisesti jo valmisteltuun perustaan. Soveltuvia palasia yhteen sovitellen saimme lähes valmiin tuloksen määräaikaan mennessä.

Alkuperäisestä aikataulusta jouduttiin kuitenkin luopumaan, koska muiden teema-alueiden ja varsinkin ICT SHOK:in hallintomallin valmistelu oli edennyt huomattavasti hitaammin. Hallintomallin valmistelua hankaloitti varsinkin se, että osa toimijoista piti tarkoituksenmukaisena muodostaa ICT SHOK:ia koordinoiva yhtiö jo olemassa olevasta tutkimusyhtiö RTT Oy:stä. Paitsi että tämä herätti epäluuloja muissa osapuolissa, se edellytti kohtalaisen monimutkaista järjestelyä kaksivaiheisine osakeanteineen. Kun valmistelu vielä tapahtui hieman salamyhkäisesti ja kömpelösti, ei valmista tullut. Myös sopimusasioiden miettiminen osoittautui takkuiseksi.

Näiden mutkien oikominen vei lopulta aikaa aina joulukuun alkuun asti. Future Internet -ryhmä käytti tämän ajan hyväkseen paitsi tutkimusohjelman loppuhiontaan, myös pienille ja keskisuurille yrityksille suunnatun seminaarin järjestämiseen NRC:ssä 2.11.2007.

Vauhdin säilyttämiseksi päätimme tässä vaiheessa, että "valmisteluryhmä" muuntautuu "ohjelmaksi" samantien. Tätä varten muodostettiin "väliaikainen ohjausryhmä", joka koostui keskeisten yritysten edustajista. Sen tehtävänä oli tuottaa tutkimussuunnitelma, joka voitaisiin toimittaa TEKES:in katseltavaksi heti vuoden 2008 alussa. Myös vetohevosia vaihdettiin: Nokian Pasi Sarolahti otti Interim Programme Leader -tehtävän, ja HIIT:in Kristiina Karvonen ryhtyi ohjausryhmän sihteeriksi. Valmistelua tehtiin useissa rinnakkaisissa työryhmissä ja koordinoitiin yhteisen Wikin avulla. Sisällöllinen loppuhionta tehtiin joulun ja uuden vuoden raossa, ja luonnosteksti toimitettiin TEKES:iin tammikuun alussa.

Lopullinen läpimurto hallinnollis-juridisten ongelmien osalta saavutettiin vasta 11.1.2008 pidetyssä ICT SHOK -yleiskokouksessa, jossa TKK:n vararehtori Outi Krause pontevasti purki sumaa ICT SHOK -yhtiön osakemerkinnän tasapainotilan saavuttamisen tieltä. Nyt on ilmeistä, että SHOK-toimintaa koordinoiva Tivit Oy voi aloittaa toimintansa helmikuussa 2008. Virallisen SHOK-statuksen se saanee 23.1.2008.

Tämä kertomus siis jatkuu edelleen, ja on itse asiassa vasta alussa. Jos vastaan ei tule uusia yllättäviä vaikeuksia, tutkimustoiminta voi alkaa loppukeväästä 2008. Olisin yllättynyt mikäli Future Internet ei olisi ensimmäisten alkavien hankkeiden joukossa. Sitä ennen on vielä monia kysymyksiä mietittävänä, ennen muuta se miten tutkimus saadaan organisoiduksi siten että koko puuhan laadullinen tavoite - huipputason strateginen tutkimus - voidaan saavuttaa. Tämä on tärkeää erityisesti Innovaatioyliopiston kannalta, se kun luullakseni tulee poimimaan SHOK:ien kattamia alueita tutkimuksensa keihäänkärjiksi. ICT SHOK:in osalta tämä koskee Future Internetin ohella erityisesti digitaalisten palvelujen teema-aluetta.

Miksi tämä tarina? Ainakin se kertoo, kuinka hankalan väännön takana uudet ideat lopulta ovat, ja kenties myös sen kuinka vaikeaa on pitää katse horisontissa kun koko ajan pitää väistellä eteen tulevia esteitä. Voi olla, että ICT SHOK:ista on tulossa takin asemesta tuluskukkaro. Ihan perusteita vailla ei ole sellainenkaan mielipide, että nyt syntyvä ICT SHOK ei ole sen paremmin "strateginen", "huippu" kuin "keskittymäkään". Tällaisen väitteen esittäjää kehottaisin kuitenkin tutustumaan läheisemmin varsinkin Future Internet tutkimusagendaan. Toki agendat ovat papereita, vain tutkijat tutkivat.

Voiko hanke onnistua? Voi kyllä, mutta se tulee edelleen vaatimaan vaivannäköä ja tämän uuden instrumentin virittämistä. Minulla on sellainen tunne, että varsinkin Innovaatioyliopiston edistyminen tulee vuorovaikuttamaan ICT SHOK -toiminnan evoluution kanssa jonkinlaisen symbioottisen yhteiselon muodossa. Tämä on luonnollisesti HIIT:in kannalta varsin kiinnostava kehityssuunta, jonka toteutumisen hyväksi tulemme tekemään aloitteita ja muita tarvittavia toimia. Sellaisia on jo mietintämyssyssä.

Suurin pullonkaula tulee olemaan lopultakin hyvin rajallisten osaajavoimien kohdentaminen kaikkein tärkeimpiin ja hedelmällisimpiin kysymyksiin. On myös selvää, että meidän olisi osattava kiihottaa opiskelevaa nuorisoa hakeutumaan ICT SHOK -alueen tutkimuksen piiriin. Se viesti olisi saatava läpi, että tietotekniikka on edelleen kuuma alue, kenties kuumempi kuin koskaan ennen. Suuria asioita on tapahtumassa, ja suuria tekoja on tehtävissä.

Kiinalaisia ajatuksia

Vietän kuluvan viikon Beijingissä HIIT:in senioritutkijoiden TkT Arto Karilan ja FT Andrei Gurtovin kanssa. Miksi olemme täällä ja mitä koetamme saada aikaan?

En turvaudu "Kiina-ilmiö" -retoriikkaan muuten kuin toteamalla, että Kiinan pisimmälle edistyneet alueet, kuten Hong Kong, Beijing ja Shanghai, kärsivät siitä itsekin: kustannustason nopea kohoaminen on alkanut aiheuttaa kokoonpanotyyppisen teollisuuden siirtymistä vielä edullisempiin paikkoihin. Kiinalaiset tietävät tämän itse kaikkein parhaiten, ja pyrkivät sen takia tarmokkaasti siirtämään toimintansa painopistettä yksinkertaisesta teollisuudesta suuremman jalostusarvon toimintaan aina tuotekehitystä ja tutkimusta myöten.

Tieto- ja viestintätekniikka kulkevat tämän kehityksen kärjessä. Sen suhteen kiinalaisten tavoitteet näyttäisivät olevan kahdella toisiaan tukevalla alueella: toisaalta hyödyntää modernia tietotekniikkaa aggressiivisesti maan nopean kehityksen vauhdittamiseen ja sen laadullisen kilpailukyvyn nostamiseen ja toisaalta synnyttää vahvoihin kotimarkkinoihin nojaavaa globaalisti kilpailukykyistä teollisuutta varsinkin tietoliikenteen ympäristöön. Siten kiinalaisten strategia poikkeaa olennaisesti esimerkiksi Intian valitsemasta tiestä tulla maailman ohjelmistolaboratorioksi.

Painopisteen asettamiselle tietoliikenteeseen kiinalaisilla onkin hyviä ja pakottavia syitä. Kun Internetin IPV4-numerot aikanaan jaettiin, tuli niitä kaikille kiinalaisille vähemmän kuin esimerkiksi Stanfordin yliopistolle. Siksi Kiinan on ollut suorastaan pakko ottaa Internet-protokollan uusi versio IPV6 käyttöön muita nopeammin: Kiinan CERNET2 lieneekin maailman laajin puhdas IPV6-verkko. Tätä kautta lähtötilanteen heikkous onkin muuttunut vahvuudeksi kun kiinalaiset valmistajat ovat saaneet lentävän lähdön uuden tekniikan tuottajina. Samalla tavalla kiinalaiset tietoliikenteen tutkijat ovat aktivoituneet tutkimusyhteisössä ja ovat nyt vakio-osallistujia parhaissa konferensseissa ja Internet-standardeja kehittävässä IETF-yhteisössä. Kiinalaiset pitävät selkeästikin tärkeänä, että he kehittävät immateriaalioikeuksilla suojattuja omia teknologioita.

Kiinalaiset ovat siis ilman muuta mukana ratkaisemassa sitä, millaiseksi tulevaisuuden tietotekniikka ja varsinkin tulevaisuuden Internet muodostuvat. Kun tämä kiinnostaa kovasti myös HIIT:iä (ja sen kanssa yhteistyössä toimivia yrityksiä), olemme jo useiden vuosien ajan etsineet yhteyksiä keskeisiin kiinalaisiin tutkijoihin. Tätä varten olen vieraillut Kiinassa HIIT:in hattu päässä säännöllisesti vuodesta 2002 alkaen.

Onnekkaasti tulin silloin ottaneeksi yhteyttä Tsinghuan yliopiston Computer Science -osaston silloiseen dekaaniin prof. Zhou Lizhuun. Löysimme yhteisen kiinnostusalueen ensitapaamisella, ja prof. Zhoun ryhmä tuli mukaan silloin aloittamaamme Internet-hakua koskevaan työhön roolinaan erityisesti kiinankielisen materiaalin esikäsittely ja indeksointi. Yhteistyö prof. Zhoun kanssa onkin jatkunut puolin ja toisin tehtyjen vierailujen avustamana näihin päiviin asti.

Tsinghuan yliopisto on mainio valinta yhteistyökumppaniksi, koska sen asema Kiinan tietoliikenteen tutkimuksessa on keskeinen. Se toimii CERNET:in kotipesänä ja sen kautta tietoliikennealan yritysten klusterin keskuksena. Yliopiston yhteydessä toimii "superosaamiskeskittymä" Tsinghua National Laboratory for Information Science and Technology jota varten rakennettiin oma yli 36,000 m2 rakennus kampukselle; sen työstä ainakin puolet on suuntautunut tietoliikenteen ja Internetin alueelle. Keskuksen välittömään läheisyyteen on noussut kuin yhdessä yössä vielä laajempi Science Park, jonka pilvenpiirtäjissä kiinalaisten ohella toimii koko joukko maailmanluokan yrityksiä Googlea myöten. Kiinalaisten vauhti onkin häkellyttävä, samoin se mittakaava jolla he toimivat. Myös itseluottamus on heillä kohdallaan.

Voimmeko päästä molempia osapuolia hyödyntävään yhteistyöhön Tsinghuan yliopiston verkkotutkijoiden kanssa? Tätä olemme nyt selvittämässä. On kysyttävä, mitä HIIT:illä tai suomalaisilla ylimalkaan on annettavana Tsinghuan tutkijoille, joilta ei puutu sen paremmin rahaa, fiksuja ihmisiä kuin kontaktejakaan.

Uskomme tietenkin, että annettavaa löytyy: muutenhan emme olisi tänne tulleet. Meillä on jo tehtyä työtä ja uusia ideoita jotka menevät kiinalaisten tutkimuksen yli ja ohi. Olemme painavasti mukana Suomeen juuri synnytettävässä tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymässä, joka yhdistää maailmanluokan yritysten resursseja yliopistojen ja tutkimuslaitosten osaamiseen varsinkin tulevaisuuden Internetin tutkimuksessa. Olemme integroituneet hyvin eurooppalaiseen tutkimuskenttään, jossa kiinalaiset ovat vain niukasti mukana toisin kuin USA:ssa. Oman etunsa vuoksi kiinalaisten kannattaisi kuunnella meitä. He ovat hyviä, mutta meidän kanssamme he voisivat olla vielä parempia.

Mitä me haluamme? Toivon konkreettista yhteistyötä, jonka ytimenä ovat yhteiset testiympäristöt, niissä toteutettavat yhteiset empiiristä tietoa tuottavat kenttäkokeet, teknologian siirto molempiin suuntiin ja tätä kaikkea tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi paketoivat yhteiset tutkimushankkeet. Näiden yhteydessä haluaisin nähdä tutkijavaihtoa kaikilla tasoilla senioritutkijoista jatko-opiskelijoihin asti. Laadullisena tavoitteena on vaikuttaa kiinalaisten omaan ajatteluun ja agendaan siten, että he tulisivat täysipainoisesti mukaan siihen työhön, jota tulevaisuuden Internetin rakentaminen näyttää edellyttävän. Me hyötyisimme merkittävästi kaikesta tästä, kun voisimme olennaisesti nopeuttaa omaa tutkimustamme jakamalla sen edellyttämää työtä.

Joku voi kysyä, onko tämä kuitenkaan järkevää suomalaisten veronmaksajien kannalta. Sahaammeko omaa oksaamme, jos autamme kiinalaisia omilla ideoillamme ja osaamisellamme?

Nämä eivät olekaan ihan yksioikoisia kysymyksiä. Jos kyse olisi lähellä soveltamiskynnystä olevista yksittäisistä digitaalisista palveluista, olisin varautuneempi kovin intiimin yhteistyön suhteen - kiinalaiset ovat nopealiikkeisiä ja eivät arkaile kopioida hyviksi havaitsemiaan ideoita.

Nyt puhe kuitenkin on geneerisestä perusteknologiasta, jonka tulee joka tapauksessa olla kaikille avointa open source -hengessä. Mitä nopeammin ja mitä laajempaan koekäyttöön se saadaan, sitä nopeammin kaikki hyötyvät. Toivon tietenkin, että suomalaiset aikanaan tulevat olemaan nopeiden hyödyntäjien joukossa, ja pystyvät tuottamaan globaaleja innovaatioita joille myös Kiinan markkinat tulevat olemaan avoinna. Jotta tämä ei jäisi vain toiveeksi, tarvitaan myös tulevaisuuden palveluihin suuntautuvaa tutkimusta. Sen syntymisestä koetamme myös pitää huolen.

Google osti Jaikun

Kuin jatkoksi edelliselle kirjoitukselleni saimme tänään kuulla mielenkiintoisen uutisen: Google on ostanut Jaikun! En tainnut olla ihan väärässä kun rinnastin Jaikun Joostiin.

Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!

Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.

Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.

Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.

Joost-mietteitä

Luin eilen Digitodayn uutisen, että kohuttu Joost-palvelu on lopultakin avattu beta-versioisena yleisölle. Se soveltaa P2P-teknologiaa videomuotoisen sisällön jakeluun Internetissä. Palvelu on sillä tavalla suljetu, että käyttäjät eivät voi jakaa omia videoitaan; sen sijaan he voivat jakaa kavereittensa kanssa "ohjelmatietoja" ja itse laatimiaan koosteita, "kanavia".

Ennakkokohu johtui varmaan paljolti siitä, että palvelun takana ovat Janus Friis ja Niklas Zennström, joiden meriitteihin kuuluvat Kazaa ja Skype. Herrat ovat siis P2P-guruja, jotka ovat mullistaneet maailmaa jo pariin otteeseen ja samalla tulleet sangen varakkaiksi. Kun Joostin kehittäminen alkoi vuonna 2006, he arvatenkin tiesivät mitä olivat tekemässä ja saattoivat todennäköisesti itse rahoittaa koko hankkeen.

Tämä kaikki herättää minussa hieman kitkeriä tunteita, kun muistelen keväällä 2004 TEKES:ille tekemäämme hanke-ehdotusta, jonka nimi oli P2PdigiTV, eli pidemmin Multimedia Distribution for Heterogeneous Terminals on Unmanaged Peer-to-Peer Networks.

Tarkoituksena oli olennaisesti tehdä digipääte, joka voisi muodostaa P2P-verkon toisten samanlaisten päätelaitteiden kanssa. Ensin piti selvittää, onko tämä ylimalkaan teknisesti mahdollista, ja sitten sitä, miten tämä voitaisiin tehdä tavalla joka olisi myös kaupallisesti kiinnostavaa eri osapuolten kannalta, esimerkiksi Creative Commons -lisenssijärjestelmää soveltaen.

No, TEKES ei sitten kumminkaan rahoittanut hanketta, olennaisesti kaiketi sen takia että hakukohteena olleessa teknologiaohjelmassa oli rahaa aika niukalti, ja koska emme ponnistuksistamme huolimatta saaneet hankkeelle riittävän laajaa teollisuuskonsortiota. Taisi olla niin, että varsinkin teleoperaattorit vierastivat koko P2P-teknologiaa. En siis erityisesti soimaa TEKESiä tästä päätöksestä, joka varmaan oli heidän kriteeriensä ja valtuuksiensa mukainen.

(Niin, kaikki HIIT:in hakemukset eivät todellakaan saa rahoitusta, vaikka aiemmista tämän blogin teksteistä näin voisi päätelläkin.)

En tietenkään väitä, että olisimme keksineet Joostin. Mutta jotakin me olisimme varmaan tehneet sellaista, mikä ei sitten toteutunut. Hampaat irvessä me kuitenkin laadimme seuraavan talven aikana toimivan prototyypin järjestelmästä hankkeen ideamoottori Tommo Retin ohjaamien opiskelijoiden voimin, siis lähes "ilmaiseksi". Sitä me sitten demonstroimme eri osapuolille, jotka osoittivat vaihtelevan tasoista innostusta; sitä suurempaa, mitä pienemmät edellytykset niillä oli rahoittaa hankkeen jatkoa. Lopulta saimme EU:lta tukea samansuuntaiseen hankkeeseen vuonna 2006, mutta tietenkään Joostin kaltaista massapalvelua emme nyt enää voi tai aio tehdä.

Miksi tämä tarina?

Tutkijaa tietenkin harmittaa vietävästi, kun tilaisuus tehdä jotakin uutta ja merkittävää menee ohi, tai sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Toisista palkinnoista tai pistesijoista ei ole tässä lajissa mitään iloa. Olen kylläkin ylpeä viime vuoden aikana EU:n rahalla tekemästämme työstä, joka kurkottaa paljon Joost-teknologiaa pidemmälle, mutta kuitenkin ... olisimme voineet tehdä tätäkin jo vuonna 2005 tai 2006.

Ennen muuta jään kuitenkin ihmettelemään, mikä on se ero joka selittää sen miksi esimerkiksi ruotsalaiset toimijat tuottavat toistuvasti maailmanluokan innovaatioita, kun Suomessa samanaikaisesti ei synny juuri mitään erityisen merkittävää. Kyllä me vuonna 2004 uskoimme tähän ideaan, mutta miksi se ei lentänyt?

Osaamisessa tai luovuudessa ei ole eroa ainakaan suomalaisten tappioksi. Tämän osoittanee jo se että HIIT samoina vuosina tuotti Jaiku.com -palvelun, jota voinee pitää maailman ensimmäisenä mobiilina Web 2.0 -palveluna ja pari muutakin kaupalliseksi innovaatioksi edennyttä ideaa. Eivät ne häpeä hitustakaan Joostin rinnalla.

Kysymys on kasvanut mielessäni, koska olen viimeisten 1-2 vuoden aikana tullut yhä vakuuttunemmaksi, että jokin iso uusi juttu on aivan käden ulottuvilla: eri teknologiat ja menetelmät ovat kypsyneet ja tekevät melkein mahdolliseksi laatia aivan uudenlaisia palveluja, joilla voisi olla edellytykset tekstiviestin kaltaiseen läpimurtoon. Jotakin tällaista uskonee Nokiakin, joka sijoitti sangen paljon rahaa karttoihin. Toivottavasti niistä löytyy oikea polku tulevaisuuteen.

Niin, mikä se ero on? Mitä pitäisi tehdä eron umpeen kuromiseksi ja mieluiten muiden edelle menemiseksi? Tätä alkaa miettiä Kauppa- ja teollisuusministeriön syyskuun lopussa asettama arvovaltainen innovaatiostrategian johtoryhmä, joten minun ei ehkä pitäisi virkamiehenä pohdiskella tällaisia asioita, vaan odottaa valoa ylhäältä, tai osallistua strategian laatimistalkoisiin.

Ymmärrän kyllä että uusi hallitus haluaa selvitellä asioita ennen toimiin ryhtymistä, mutta jään kuitenkin miettimään, eikö Suomessa jo ole tehty strategioita useammankin hallituskauden tarpeiksi. Itse työhön olisi jo kiva ryhtyä.

Uusia tutkimushankkeita

Eilinen oli aika kiva päivä.

Suomen Akatemian yleisen tutkimushankehaun määräpäivä oli ollut tammikuussa, ja toimitimme siihen silloin kaksi rahoitushakemusta. Tällainen rahoitus on ankarasti kilpailtua, ja arvokasta: se on tarkoitettu vapaaseen perustutkimukseen ja "vaikeiden" asioiden tekemiseen. Se on myös pitkäaikaista: rahoitus saadaan kolmeksi, jopa neljäksi vuodeksi.

Aikaisemmin Akatemian päätöksiä saatiin odottaa marraskuun loppupuolelle asti. Tästä vuodesta alkaen aikataulua oli aikaistettu, mitä itse kuitenkaan en ollut tullut panneeksi merkille. Siksi päätökset tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sitäkin makeampaa oli, että molemmat hakemukset menestyivät.

Mitä niissä nyt sitten on tarkoitus tehdä?

Toisella läpi menneellä hankkeella on hieman vaikea nimi AMOVEO: Work Practises and the Transition to Ubicomp. Sen taustalla on jo pidemmän aikaa meneillään ollut työ, jossa olemme pyrkineet ymmärtämään miten kehittyneet mobiilisovellutukset vaikuttavat ihmisten arkielämään ja kommunikaatioon. Sen tuloksena syntyi esimerkiksi Jaiku.com -palvelun alkuperäinen prototyyppi, jota voi pitää maailman ensimmäisenä mobiilina "Web 2.0" -sovellutuksena.

Olemme jo pitkään tunteneet huomattavaa kiihkoa tutkia, miten olennaisesti samantapaiset teknologiat ja palvelut vaikuttaisivat työtehtävien yhteydessä tapahtuvaan käyttäjien toimintaan. Voidaan arvella, että esiin nousevat ilmiöt olisivat erilaisia kuin arkielämässä, mutta juuri miten? Tätä haluaisimme ymmärtää, kuvata ja mallintaa erilaisilla kenttämenetelmillä saatavan tiedon analysoinnin pohjalta. Ja juuri tähän AMOVEO antaa meille tilaisuuden!

Hanke tullaan toteuttamaan yhdessä VTT:n Systems Usability -ryhmän kanssa ja sitä johtaa FT Giulio Jacucci. Mukana tulee olemaan myös nyt Berkeleyssä postdoc-vierailulla oleva FT Antti Oulasvirta ja muut HIIT:in Ubiquitous Interaction -ryhmän tutkijat.

Toinen hanke on nimeltään IPOS: Information Processing in Overlay Systems ja sen vetäjä on vielä yksi nuori tohtori, FT Sasu Tarkoma. Hanke liittyy temaattisesti laajempaan tutkimuskokonaisuuteen, jossa pyrimme ymmärtämään miten Internetin perusrakenteita tulisi muuttaa siten että se selviäisi näköpiirissä olevan tulevaisuuden sille asettamista haasteista.

Kyse on siitä, että Internet ei enää oikeastaan ole tietokoneita yhdistävä verkko, vaan erilaisia sisältöjä toisiinsa liittävä verkko. Käyttäjä ei useinkaan ole kovin kiinnostunut siitä, miltä palvelimelta jokin tieto löytyy, vaan siitä että tietoon pääsee käsiksi tehokkaasti ja vaivattomasti ja että se on laadultaan sitä mitä pitääkin.

Pidemmän päälle tämä saattaa edellyttää sangen perusteellista remonttia, jonka kautta nykyinen IP-arkkitehtuuri on korvataan jollakin muulla. Sitä odoteltaessa (ja mietittäessä) aihepiiriä voidaan edistää kehittämällä IP-arkkitehtuurin päällä toimivia overlay-verkkoja, jotka tarjoavat sisältöjen löytämiseen ja reititykseen tarvittavia ominaisuuksia. Nämä taas tarvitsevat uusia tietorakenteita ja algoritmeja, joiden tulisi soveltua Internet-mittakaavan tehtäviin, siis hyvin suurien tietomassojen käsittelyyn. Juuri tästä IPOS:issa on kyse. Tätä työtä tulemme tekemään yhdessä TKK:n TML-laboratorion kanssa.

Saadaanko näistä aikaan sitä nyt niin kaivattua "huippututkimusta"? Kunnianhimo on ainakin kohdallaan: aihepiirit ovat ajankohtaisia ja vaikeita. Luottamukseni sille, että hyvän tieteen syntymiselle on edellytyksiä, on korkea. Onneksemme myös Akatemian arvioijat ilmeisesti olivat samaa mieltä.

Paraneeko maailma? Toisin sanoen, saadaanko tutkimuksella myös sellaisia tuloksia joita joku joskus voi todella soveltaa käytännössä? Tätä ei ole ihan helppoa ennustaa, eikä se riipu yksin meistä tai työmme laadusta. Myös askelmerkkien on osuttava kohdalleen. Riskitaso on korkea, mutta niin on myös mahdollinen impakti, jos jalka tosiaan osuu lankulle.

Onko tällainen tutkimus oikea tapa käyttää arvokasta ja niukkaa perustutkimuksen rahoitusta, vai pitäisikö meidän pelata enemmän varman päälle? Ymmärrän tavallaan sitäkin ajatusta että tietojenkäsittelyn tutkijoiden pitäisi tyytyä ratkomaan konkreettisempia eri sovellutusalueiden tarjoamia ongelmia, joista ei todellakaan ole pulaa. On ehkä arroganttia sanoa "kiitos ei" ja sen sijaan katsoa kauemmas tulevaisuuteen. Niin me nyt kuitenkin haluamme Akatemian hankkeissa tehdä.