HIIT maailmaa pelastamassa

Tiistaina 9. lokakuuta oli EU:n 7. puiteohjelman toisen hakukierroksen määräpäivä. HIIT toimitti siihen hakemuksen, jonka avulla koetamme pelastaa maailman. Alunperin tarkoitukseni oli blogata aiheesta samantien. Jaiku-kauppa kuitenkin vaati puhetta heti, ja jätin EU-aiheen myöhempään.

Parempi niin, koska olisin silloin otsikonut jutun tyyliin Pelkoa ja kauhua HIIT:issä ja jatkanut samaan tapaan. Puiteohjelmahakemusten tekeminen on parhaimmillaankin työläs, ja pahimmillaan tuskallinen prosessi, joka kriisiytyy deadline-hetken (kello 17.00 Brysselin aikaa) lähestyessä. Tiistaina olisin vielä ollut kokemuksesta vereslihalla.

Tämän hakemuksen tekemistä vaikeutti tuntuvasti se, että kaksi hankkeen osapuolista vahvisti osallistumisensa vasta edellisen viikon lopulla, joten hakemusta oli muokattava loppuun asti. Saimme uusia tekstiosioita vielä pari tuntia ennen määräaikaa. Tätä seurasi kaaosta hipovia hetkiä, kun useat meistä muokkasivat hakemuksen eri osia samaan aikaan. Toimitimme lopullisen hakemuksen komisson palvelimelle kello 16.56.47. En usko, että jäljellä olevien 3 minuutin ja 13 sekunnin aikana olisimme olennaisesti enää voineet sitä parantaa.

Miten tämä auttaa maailmaa? Koetan selittää, miksi tunsin velvoitusta tehdä parhaani hakemuksen hyväksi.

Hankkeen tarkoituksena on tutkia, miten mobiilin, kaikkialla mukana kulkevan tietotekniikan avulla voitaisiin auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa sähköenergian kulutustaan tosiaikaisesti ja yksityiskohtaisesti, ja tätä kautta kannustaa heitä tekemään energian kulutusta pienentäviä valintoja arkielämän eri tilanteissa.

Mielestäni tietotekniikan pitäisi ylimalkaan osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen, joita se itse on luonut. Energiankulutuksen osalta tietotekniikan jalanjälki on raskas ja kasvava. Paitsi että tätä olisi hillittävä, olisi tietotekniikan mahdollisuuksia otettava käyttöön kaikissa muissakin kohteissa joihin se voi vaikuttaa. Ubiikin, kaikkialle ulottuvan tietotekniikan kautta otteen pitäisi ulottua kaikkiin käyttäjien arjen eri tilanteisiin.

Voisiko tämä onnistua? Kaikki riippuu lopulta ihmisten omista valinnoista. Emme aio tai halua rakentaa järjestelmää, joka tekisi päätöksiä ihmisten puolesta. Sen asemesta pyrimme tekemään eri tllanteista läpinäkyviä: tuomaan esiin, mistä juuri tämän hetken energiankulutuksen profiili muodostuu, ja mitä vaihtoehtoja siihen vaikuttamiseen juuri nyt on tarjolla. Tätä varten rakennamme tekniikkaa, jolla energian kulutusta koskevaa tietoa voidaan kerätä, muokata ja jalostaa, esittää sitä sopivalla tavalla päätösten tueksi sekä ohjata energiaa kuluttavien laitteiden ja järjestelmien toimintaa tehtyjen päätösten mukaisesti.

Avainkysymys on ihminen ja hänen motivointinsa. Ovatko käyttäjät valmiit ottamaan tällaisen järjestelmän käyttöön? Mitkä järjestelmän ominaisuudet ja piirteet edistäisivät parhaiten sen hyväksyttävyyttä, mitkä taas ovat sellaisia että niiden puutteellisuus ilman muuta tekisi järjestelmästä kelvottoman? Voidaanko ihmisiä kannustaa sisällyttämällä järjestelmään pelinomaisia tai sosiaalisia verkostoja hyödyntäviä piirteitä? Näiden kysymysten pohtiminen on HIIT:in tehtävä. Olen luottavainen että osaamme antaa niihin hyödyllisiä vastauksia.

Uskon, että ihmiset ovat halukkaita tekemään energian kulutustaan rajoittavia valintoja hieman omasta mukavuudestaan tinkienkin, jos he vain saavat tietoa eri tilanteiden tarpeiden mukaisesti. Toivon olevani oikeassa; vaihtoehto ei ole kovin miellyttävä.

Miksi tästä oli tehtävä EU-hanke? Eikö aihetta voisi tutkia muutenkin? Kyllä toki, ja olemmekin tehneet samansuuntaisen kansallisen hankealoitteen. EU-hankkeen avulla uskomme kuitenkin voivamme edistää tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Jos se hyväksytään rahoitettavaksi, voimme tehdä kenttäkokeita ja käyttäjätutkimuksia useissa maissa, ja tätä kautta ymmärtää laajemmin ja rikkaammin käyttäjien tarpeita ja edellytyksiä. Voimme myös esitellä tuloksiamme isommalla näyttämöllä. Lisäraha tutkimukselle on toki tervetullutta, mutta se yksin ei ole ratkaisevaa.

No, hanke on nyt toimitettu komission arvioitavaksi, ja juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin toivoa sille ymmärtäväisiä evaluoijia. Tällaisessa tilanteessa tutkija tuntee olonsa tyhjäksi ja turhautuneeksi: iso ponnistus on takana, ja kaikki mahdollinen mitä voitiin ja ehdittiin on tehty. Nyt tekisi jo mieli päästä itse työhön käsiksi. Mutta ei; joudumme odottamaan ainakin pari kuukautta. Siihen asti maailma saa vielä selvitä omin voimin.