Innovaatioyliopiston teoria ja käytäntö

SITRA:n johtaja Antti Hautamäki on hiljan palannut kaksivuotiselta tutkimusvierailultaan Berkeleyn yliopistossa tuomisinaan hyödyllinen kirja Kestävä innovointi. Muiden asioiden ohella kirja pohtii yliopistojen roolia tietämyspohjaisessa taloudessa. Lainaan suoraan Hautamäen tekstiä:

Yliopistot muodostavat innovaatiojärjestelmän ytimen tietämystaloudessa. Tästä lähtökohdasta nousee tietämyksen siirron perusmalli (kuva 4). Sen mukaan

- yliopistot ja korkeakoulut harjoittavat perustutkimusta ja luovat uutta tieteellistä tietoa
- korkeakoulut vastaavat korkeimmasta opetuksesta, joka perustuu yliopistojen tuottamaan tieteelliseen tietoon
- yritykset luovat innovaatioita yhdistäen omat kokemuksensa ja muut tietolähteensä uuteen tieteelliseen tietoon tukeutuen osaavaan työvoimaan, joka on saanut koulutuksensa korkeakouluissa.
- lisäksi käytetään erilaisia tietämyksen ja teknologian siirron kanavia, kuten yritysten ja yliopistojen yhteiset tutkimushankkeet ja tutkimuslaitokset, teknologian lisensiointi, yrityshautomot ja vastaavat; merkittävä tiedonsiirron kanava on yliopistojen ja yritysten suora tutkimusyhteistyö.

Kuva 4. Perusmalli yliopistojen tiedon siirron kanavista yrityksiin.

Hän jatkaa edelleen:

Esitetyn perusmallin valossa käsite innovaatioyliopisto on käsitesekaannus. Yliopistojen tehtävänä on harjoittaa perustutkimusta, ja innovaatiotoiminta taas tapahtuu pääasiassa yrityksissä. Ei ole mitään järkeä tehdä yliopistoista innovaatioiden tuottajia. Sen sijaan on perusteltua muodostaa yliopistoja, joissa on monipuolisesti edustettuina niitä tutkimusaloja, joita yritykset tarvitsevat.

Hautamäen teksti herättää kaksi kysymystä. Ensinnäkin, onko hän oikeassa, vai onko "perusmalli" vanhentunut ja ei enää kuvaa (tavoiteltavaa) todellisuutta? Ja toiseksi, jos hän on oikeassa, johtaako uuden yliopiston nyt saama työnimi eri osapuolten - kohteena olevat yliopistot, päättäjät, teollisuus - ajatukset ja odotukset väärille urille?

Hautamäen kuvaama "perusmalli" on itse asiassa sangen uusi ilmiö joka syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden alussa Yhdysvalloissa, josta sitä on paremmalla tai (tavallisemmin) huonommalla menestyksellä yritetty siirtää toisiin olosuhteisiin. Sitä ennen yliopistot näkivät itsensä paremminkin sivistyksen ja kulttuurin ylläpitäjinä kuin tiedelaitoksina, ja usein olivat paremminkin taantumuksen kuin edistyksen pesiä. Teknilliset yliopistot taas suuntautuivat käytäntöön ja paremminkin sietivät kuin suosivat tieteellistä tutkimusta.

Kuten MIT:n entinen rehtori Charles M. Vest kertoo kirjassaan The American Research University from World War II to World Wide Web: Governments, the Private Sector, and the Emerging Meta-University, perusmallin alkuhetkiä voidaan etsiä Vannevar Bushin, joka sodan aikana oli toiminut suurella menestyksellä sotatutkimusta koordinoineen organisaation Office of Scientific Research and Development (OSRD) johtajama, presidentti Trumanille toimittamasta raportista Science—The Endless Frontier.

Raportin ehdotus oli yksinkertainen: sen asemesta että tutkimustoiminta keskitettäisiin julkisiin ja yksityisiin, yliopistoista erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten monissa muissa maissa oli tapana), Bush esitti että liittovaltio alkaisi rahoittaa yliopistojen perustutkimusta kilpailulla rahoituksella, joka tukisi myös jatko-opiskelijoiden koulutusta. Vaikka Truman ei hyväksynytkään Bushin alkuperäistä ehdotusta, sen periaatteet kuitenkin muodostivat rungon tulevalle tutkimuspolitiikalle.

Aluksi yliopistotutkimusta rahoitti Office of Naval Research, ja myöhemmin varsinkin vuonna 1950 perustettu National Science Foundation. Sittemmin tähän joukoon liittyivät mm. puolustusministeriö (Department of Defense), National Institutes of Health (NIH), Department of Energy ja NASA. Vuoden 1958 Sputnik-järkytys nosti DoD:n Advanced Research Projects Agency (ARPA) -organisaation merkitystä; kuten muistamme, Internet "keksittiin" juuri ARPA:n rahoittamana. Teollisuuden tutkimuslaitokset, kuten Bell Labs, IBM Research, ja XEROX PARC muodostivat toisen tärkeän osan tätä järjestelmää, ja usein nekin pääsivät osalliseksi liittovaltion rahoituksesta.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja alkuperäinen amerikkalainen malli on jo historiaa. Teollisuuden tutkimuslaitokset ovat joko kadonneet maan päältä, tai vetäytyneet perustutkimuksesta ja suurelta osalta myös pitkän tähtäimen strategisesta tutkimuksesta. Myös mallin japanilainen variantti, jossa mahtava teollisuusministeriö (MITI) koordinoi ja rahoitti suuryritysten ja yliopistojen strategista tutkimusta, on lakannut olemasta.

Entä Suomi? Oma versiomme perusmallista on nojannut yliopistojen suoran budjettirahoituksen ohella varsinkin Suomen Akatemian ja TEKES:in tarjoamaan kilpailtuun rahoitukseen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2006 yliopistojen oma budjettipohjainen tutkimusrahoitus muodosti 46 % yliopistojen tutkimusmenoista. Muusta tutkimusrahoituksesta 39 % tuli julkiselta sektorilta (pääosin Suomen Akatemia ja TEKES), 7 % yrityksiltä ja 9 % ulkomailta (pääosin EU). Teknillisissä yliopistoissa ulkopuolisen tutkimusrahoituksen osuus tutkimuksen kustannuksista on vielä tätäkin suurempi, esimerkiksi TKK:ssa lähes 60 %.

Suomalainen perusmalliversio siis näyttää toimivan olennaisesti Vannevar Bushin viitoittamalla tavalla: yliopistot kilpailevat julkisen vallan tarjoamasta tutkimusrahoituksesta, joka tieteellisten tulosten ohella tuottaa osaavia ihmisiä yhteiskunnan ja yritysten eri tarpeisiin. Tähän sinänsä oikeaan yleiskuvaan joudun kuitenkin esittämään reunahuomautuksia.

Varsinkin viimeisten 10 vuoden aikana on yliopistojen perusrahoitus päässyt rapautumaan siinä määrin, että tutkimusrahoitusta yhä useammin joudutaan erilaisin kiertotein suuntaamaan tutkimuksen asemesta myös yliopistojen muihin perustehtäviin, varsinkin perustason opetukseen ja infrastruktuurin ylläpitoon. On toki hyödyllistä myös tutkijoiden itsensäkin kannalta, että he opettavat. Jos kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että perustutkintotason opetuksen järjestäminen suurelta osalta nojaa tutkimusrahoituksen kierrättämiseen (kuten tiedän monessa TKK:n laitoksessa asian olevan), ollaan epäterveessä tilanteessa. Senioritutkijoiden on suorastaan pakko kohdistaa suuri osa ajastaan rahoituksen hankkimiseen, ja tämä on poissa tutkimustyön ohjaamisesta ja johtamisesta, opetuksesta puhumattakaan. Tämä kasvattaa edelleen painetta tutkimusrahoituksen kierrättämiseen. Kun kaikki yliopistot ovat samassa jamassa, on kilpailu rahoituksesta yhä ankarampaa, ja edellyttää yhä suurempia ponnistuksia professoreilta. Tiivistäen voisi sanoa, että mallin transaktiokustannukset ovat kasvaneet lähes sietämättömälle tasolle.

Toinen, yhtä merkittävä muutos varsinkin 2000-luvun aikana on yliopistojen ja yritysten työnjaon liukuminen poispäin perusmallin asetelmasta, jossa yliopistot vastaavat perustutkimuksesta ja yritykset innovaatioista. Esimerkiksi HIIT:in toimialan osalta surullinen tosiasia on se, että varsinkin teleoperaattorit ja mediateollisuus ovat lähes kokonaan vetäytyneet tutkimuksen markkinoilta. Sinänsä ymmärrettävistä syistä niiden huomio on yhä enemmän kiinnittynyt lyhyemmän tähtäimen tutkimukseen, jossa kaupallisesti hyödynnettäviä tuloksia toivotaan syntyvän mielummin tänä kuin ensi vuonna.

TEKES on seurannut tätä kehitystä: sen uusi nimi "teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus" ei ole vain sanahelinää. Tutkimushankkeiden toivotaan nyt tuottavan tutkimustulosten ohella myös kaupallisesti hyödynnettävissä olevia ideoita liiketoimintamalleineen päivineen. Tämän myötä tutkimustulosten hyödyntämisoikeuksiin liittyvä IPR-problematiikka on tullut yhä vaikeammaksi. Tätä muutosta tosin kompensoi se, että TEKES viime vuosina on ryhtynyt rahoittamaan myös ns. strategista perustutkimusta jopa ilman yritysrahoitusta.

Minusta siis näyttää siltä, että suomalainen sovellutus tietämyksen siirron perusmallista on kriisiytynyt: yhä kasvava osa tutkimusrahoituksesta valuu perus- ja strategisen tutkimuksen ohi perustason opetukseen tai "innovaatioläheiseen tutkimukseen", tai suorastaan hukkuu järjestelmän transaktiokustannuksiin. Tämä ei voi olla tarkoituksenmukaista. Opetus tulisi voida hoitaa budjettirahoituksella, ja laajamittaiseen innovaatioiden tuottamiseen yliopistot eivät ole oikea paikka.

Yliopistolaitos on tunnetusti nyt suurten muutosten kourissa. Kyse ei ole vain "innovaatioyliopiston" perustamisesta, vaan koko perusmallin uudelleen rukkaamisesta, jossa varsinkin SHOK:ien perustamisella on suuri rooli. Korjaavatko nämä uudistukset tilanteen?

Se on mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että uusia toimintamalleja ja instrumentteja sovelletaan siten, että ne kohdistuvat kriisin juuriin asti. Jos uudistuksille asetetut odotukset vääristävät tätä päämäärää, niitä olisi syytä tarkistaa. Ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että "innovaatioyliopiston" työnimi on harhaanjohtava ja suorastaan vaarallinen. Se ilmaisee odotuksia, jotka eivät voi toteutua ja joiden tavoittelu ei johtaisi mihinkään hyvään.