Douglas Engelbartin tarina ja Innovaatioyliopisto

On aina inspiroivaa ja suuri kunnia päästä näkemään alan pioneerejä, mutta eilinen tapaus on minulle henkilökohtaisesti merkittävin. Kävin eilen Salu Yliriskun kanssa kuuntelemassa 83-vuotiasta Douglas Engelbartia, joka oli kampuksella keskustelemassa opiskelijoiden kanssa innovaatioista. Engelbartin elämäntarina on priimaesimerkki vision ja päättäväisyyden – ei kohtalon ja sattuman – johdattamasta innovaatiosta. Lista Engelbartin innovaatioista paitsi jättää haukkomaan henkeään on myös hengästyttävän pitkä. Hänen tarinallaan voi olla ehkä jotakin arvoa keskustelussa siitä miten teknologisia innovaatioita tehdään, jonkinlaisena antiteesinä sille 3 x 1=111 -ajattelumallille, jolle Innovaatioyliopistoa ollaan perustamassa.

Douglas Engelbart 26.2.2008 (Kuvan otti Salu Ylirisku)

Engelbart tunnetaan hiiren kehittäjänä ja ensimmäisenä hypertekstin, ryhmäsovellusten, emailin, telekonfferenssin, client-server -arkkitehtuurin ja graafisen käyttöliittymän esiasteiden toteuttajana. Hiiriä on tehty arviolta miljardi kappaletta ja graafinen käyttöliittymä on tärkein vuorovaikutusparadigma tämän päivän kannettavissa ja pöytäkoneissa, joten Engelbartia voidaan pitää kohtuullisena innovaattorina. Hänen Stanford Research Institutessa (SRI) tehty työ huipentui 1968 San Franciscossa pidettyyn demoon, “the Mother of All Demos”, jossa Engelbart esitteli Augment-järjestelmäänsä livenä Piilaaksosta käsin. Tätä spektaakkelia varten piti ratkaista mm. miten kuvaa lähetetään reaaliaikaisesti 40 mailin päästä ja miten kuva projisoidaan seinälle katsottavaksi (vastaus on mielenkiintoinen, se löytyy täältä). Engelbartin laboratorio oli myös yksi alkuperäisen 1969 käynnistetyn ARPANETin neljästä solmusta.

Retrospektiivisesti ajatellen ehkä suuri suksee, mutta Engelbartin ura on lähes kliseinen donquijote-saaga taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Engelbartin merkitys tietotekniikalle ymmärrettiin vasta hänen työnsä päättymisen jälkeen. Ymmärryksen puute rahoittajien ja kollegoiden taholla vaikeutti suunnattomasti hänen uraansa tutkijana ja johti hänen innovaatioiden aliarvioimiseen (ja alihinnoitteluun, hiiri lisensoitiin Applelle $40 000 hinnalla) myös SRI:ssä. Engelbart kertoi, että kun hän esitteli ideoitaan David Parckardille, hänet haluttiin palkata mukaan tiimiin, mutta ei kehittämään visiotaan vaan muihin töihin. Engelbart kieltäytyi, koska halusi toteuttaa omaa unelmaansa, ei toisten. Berkeleyssä, jossa hän oli väitellyt 1955, Electrical Engineering -laitos piti ideoita mahdottomina toteuttaa. Muualla sanottiin, että ihmiset eivät jaksa opetella mitään niin työlästä. Engelbart vastasi vertaamalla kolmipyöräistä ja kaksipyöräistä: Jos kolmipyöräisen polkeminen on niin paljon helpompi oppia, miksei kaikki aja sillä? Vasta hiiren patentin “X-Y position indicator for a display system” umpeutuessa vuonna 1984 nähtiin massamarkkinoilla ensimmäiset hiirtä hyödyntävät henkilökohtaiset tietokoneet.

Ehkä tärkein viestini tässä kirjoituksessa on seuraava. Engelbarttia ajoi visio siitä miten tietotekniikka voisi moninkertaistaa ihmisen kognitiivisen kapasiteetin vuorovaikutteisuuden avulla. Vuorovaikutteisuus mahdollistaisi informaation käsittelyn suoraan toisin kuin tietokoneet vielä 1960-luvulla. Engelbart seurasi aikaansa ja nojautui ajatuksissaan Benjamin Whorfin väitteeseen symboliemme ajattelua määrittävästä roolista. Sapir-Whorf -hypoteesin mukaan, hieman yksinkertaistaen, kielen rajat ovat ajattelun rajat. Vielä kauempana historiassa vaikutti Vannevar Bushin kuuluisa artikkeli “As we may think”, joka sai nuoren tutkanäyttöjen parissa laivastossa työskennelleen Engelbartin mielessä kangastelemaan näyn siitä kuinka kokonaiset kirjastot kirjoja ja lehtiä voisivat olla kirjaimellisesti käyttäjän sormenpäissä. Informaation hierarkian alimmalla tasolla oli yksilö henkilökohtaisine tietovarastoineen ja vuorovaikutteisine näyttöineen, ylimmällä organisaation jaettu wikipediamainen ymmärrys, johon kaikki työntekijät pääsisivät käsiksi. Informaation rakentuneisuus ja assosiatiivisuus olivat tärkeitä sen tuomiseksi nopeasti käytettäväksi kognition toimintaa tukemaan. Idea ihmisen kognition augmentoinnista on niin voimakas, että 83-vuotias Engelbart ei ole vieläkään tyytyväinen nykyteknologian suomiin mahdollisuuksiin vaan osoitteli sormella useita puutteita ja vielä toteuttamattomia mahdollisuuksia. (Ei, en kerro niitä tässä vaan kirjoitan niistä tutkimussuunnitelmia.)

Engelbartin visio resonoi joidenkin aikalaisten kanssa niin hyvin, että hän haali nopeasti ympärilleen taidokkaan ja aidosti monitieteisen ryhmän, joka kehitti teknologiaa ns. bootstrap-mentaliteetilla—itse sitä jatkuvasti työssään hyödyntäen ja käyttäen (a.k.a. eating one’s own dog food -lähestymistapa). Hiirtäkään ei keksitty sattumalta vaan osana ongelmanratkaisuprosessia, jota tavoitetilaan pyrkiminen väistämättä oli. Piti selvittää, mikä olisi tehokkain osoitinlaite sanojen ja lauseiden valitsemiseksi näytöltä. Valokynää oli raskasta pitää ja käyttää. Tätä varten rakennettiin useita osoitinlaitteita, ml. eksoottisemmat jalka- ja nenäohjattavat (!) osoitinlaitteet. Näitä testattiin kokeellisen psykologian menetelmin. Hiiren ylivoimaisuus ei ollut intuition vaan systemaattiseen tutkimukseen johtaneen ongelmanratkaisun saavutus.

"Alkuhiiri" (Kuvan otti Salu Ylirisku)

Miksi Engelbartin tarina on juuri nyt merkittävä? Keskusteluissa Suomen innovaatiomallista on mielestäni ehkä unohdettu se, että innovaatio ei tapahdu toivomalla parasta. Innovaatio tehdään. Se syntyy nykyisiä mahdollisuuksia ja rajoituksia rikkovan vision, omistautumisen ja kovan työn seurauksena. Visiota tavoitellessaan on osoitettava mahdolliseksi mahdoton ja systemaattisesti kaadettava raja-aitoja. Tämä voi vaatia useidenkin vuosien paneutumista. Riskit ovat suuret sekä rahoittajalle että tutkijalle itselleen. Kollegat sanoivat Engelbartille, että uhraamalla aikaansa hulluille ideoilleen Engelbart ei koskaan saa professuuria. Kuinka moni nykytutkija (ml. allekirjoittanut) on todella omistautunut työnsä symboloimalle tulevaisuudelle ja kuinka moni on vain töissä?

Engelbartin malli on tietenkin vain yksi malli, ei ehkä sellaisenaan toistettavissa. Se perustuu yhden yksilön periksiantamattomuuteen. Hänen tarina tuo esille sen, että laitoksia yhdistelemällä luodaan ehkä (kukaan ei tiedä) resursseja sattuman kautta tapahtuvalle innovaatiolle, mutta suunniteltu innovaatio tarvitsee erilaisen rahoitusinstrumentin—sellaisen joka soi innokkaalle mutta akateemisesti epäonniselle visionäärille puitteet toteuttaa unelmaansa keskeytyksettä lähes vuosikymmenen. Innovaatio ei Engelbartin tapauksessa ollut tulos eri laitosten yhteennaittamisesta vaan osaajat hankittiin tapauskohtaisesti. Hänen innovaatio ei ollut seurausta vesiputousmallisesta kolmivuotisesta projektisuunnitelmasta, eikä siihen sisältynyt mitään konsortiota, eikä sen tavoite ollut ns. “suora innovaatio” eli markkinoille tähtäävän tuotteen esiaste. Innovaatio on fundamentaalisesti eri asia kuin menestyvä tuote. Eikä Engelbart ei koskaan rikastunut innovaatioistaan, eikä hän pidä sitä edes tärkeänä.

Voisiko olla, että tulisi miettiä uudelleen rahoitusinstrumenttien suhde nimenomaan perustutkimuksellisempaan työhön, joka ajaa meitä kohti tavoitetilaa, mutta ei vielä suoraan luo tuotteita tai markkinoita? Parhaimmillaan Innovaatioyliopisto voisi olla SRI:n mallin mukainen korkean riskin perustutkimuksellisen innovaation hautomo, jonka mottona olisi "Kaikki helpot ongelmat maailmassa on jo ratkaistu".