I have recently been reading, slowly and with considerable effort, Hannah Arendt's The Human Condition. What I have read seems to suggest a surprising conclusion: Facebook.com, and many other comparable forms of what is commonly called "social media" or "social computing", is not fundamentally "social".
I try to explain the line of this thought, with help from Arendt's book. A fundamental concept for her is vita activa, consisting of three fundamental human activities labor, work, and action. They designate, respectively, the biological processes of life, the activity of man towards the world, and the activity of man towards other human beings.
Vita activa is rooted in the classical world of ancient Greek city-states, where the free citizens considered life's true worthiness to be found from the public activity in the city, polis (whence "politics"). For Aristotle, public active life, bios politikos, was one of the ways of life man can choose in freedom, in independence of life's bare necessities (that is, labor and work). To excel in bios politikos was to rise over the bestiality of just living and multiplying; a life spent in the privacy of "one's own", idion, was literally "idiotic".
We have long lost the privative trait of the word "privacy", literally meaning the state of being deprived of the active public life amongst peers, which for Greeks was the highest and most uniquely human of man's activities. Arendt explains this as a side-effect of the rise of the social, the "rise of housekeeping, its activities, problems, and organizational devices from the shadowy interior of the household into the light of the public sphere" (pg. 38), concomitant with the decline of the classic civilization.
Similarly, with the modern rise of the mass society, Arendt's own framework, "the various social groups have suffered the same absorption into one society that the family units had suffered earlier" (pg. 41). The resulting modern equality, based on society's inherent conformism, is very different from equality in the Greek city-states, where free life amongst free peers was fiercely competitive, requiring "everybody constantly to distinguish himself from all others" (pg. 41). It was only this public sphere where men could really show who they really were as individual and unique human beings.
Arendt explains that it is the modern conformism, that men behave instead of acting with respect to each other, that lies at the root of modern social sciences starting from classical economics, studying large uniform populations with help of laws of statistics. She writes: "If economics is the science of society in its early stages, when it could impose its rules of behavior only on sections of the population and on parts of their activities, the rise of the 'behavioral sciences' indicates clearly the final stage of this development, when mass society has devoured all strata of the nation and 'social behavior' has become the standard for all regions of life" (pg. 45).
Arendt wrote here book in 1958, perhaps at the peak moment of the "mass society" that she studies so sharply. Now, sixty years later, we already live in a different world, a compelling overall picture of which has been painted by Manuel Castells in his The Information Age. Economy, Society and Culture. This world, called "network society" by Castells, is driven two major developments: various kinds of networks binding developed regions and their elites globally in dynamic whole; and new identities developed to replace the old ones such as nation-states inherited from the now defunct mass society. Thus, our world is definitely no longer "mass society", but rather characterised by incessant networking and fierce individualism.
And this brings me, finally, to social media. Just a few years ago, "social computing" was considered as something best exemplified by Amazon.com. This characterisation is indeed apt: Amazon excels precisely in capturing information of the behaviour of a large user population, and applying methods of statistical modelling to create models powerful enough the make fairly good guesses of what items a certain person might be interested to buy in the future.
(I must make a detour here. My younger son studies archaeology, and took a course in Akkadian just for the fun of it. For this, he needed an English-Akkadian dictionary, which I bought for him from Amazon.de. For a long time, the service kept recommending me books such as "Beginner's course of French" and like. Of course, the statistical cluster of Akkadian speakers must be fairly small these days, considering that the language has been extinct for more than 3,000 years.)
Thus, Amazon.com is social media in the truest meaning of the word. But how about Facebook?
As I see it, Facebook is primarily a platform of building and maintaining a (somewhat playful) digital identity through action, and making that visible to other people who the service calls "friends" but who more aptly might be called "peers".
Now, one could very well approach Facebook as a social platform, and hence study its mass of users and their behaviour with methods of statistics. This would actually constitute an interesting line of research, and I fully expect that some of Facebook's "applications" eventually turn out to be experiments of some clever sociology postgrads.
This angle nevertheless misses the point. I suggest that Facebook should really be viewed as the digital version of the Greek agora where the individualistic peers are expressing their uniqueness through actions, a kind of bios politikos in its more restricted way. To be excluded from such peer interaction, while not literally meaning the end of life worthy of living, would surely not appeal to Facebook's fans the least. It is thus logical that their views of privacy (as explained in Vilma's earlier blog) are not unlike those of the ancient Greeks.
Thus, I am led to the punch line of this blog: Facebook is not social media. Instead, it is action media.
Is this a useful way to look at Facebook, in that it suggests an angle of illuminating research? I don't know, but I would be interested to see somebody give it a go.
perjantai 26. lokakuuta 2007
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Huippuyliopisto
Olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani tähän blogiin huippuyliopistosta.
Haluan kuitenkin pysyä alueella josta tiedän varmasti ja kokemusperäisesti jotakin. Siksi en kirjoita TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja TAIK:in yhtyessä syntyvästä yliopistosta, josta toistaiseksi voisin esittää vain toiveita ja arvailuja.
Stanfordista ja Berkeleystä sen sijaan tiedän jotakin. Kyseiset yliopistot ovat ihan kiistatta huippuyliopistoja. Uusimmalla Shanghai-listalla, josta kaikki sanovat ettei sille pidä antaa mitään arvoa, mutta jota kaikki kuitenkin siteeraavat, ne majailevat sijoilla 2 ja 3, ykkösenä kimaltelevan Haaahvaaahrdin, anteeksi Harvardin, jälkeen.
Miksi Stanford ja Berkeley ovat huippuyliopistoja?
Varmaan ensimmäinen asia, joka voi tulla mieleen, on raha. Varsinkin Stanfordilla sitä on runsaasti. Yliopiston budjetti on runsaan 3 miljardin dollarin tasoa, ja kun se on yksityinen, on sillä suuria vapauksia rahan käyttökohteiden valinnan suhteen.
Saatan nyt osoittaa epäsolidaarisuutta esimiehiäni ja kollegoitani kohtaan, mutta minusta raha ei ole kovin mielenkiintoinen tekijä yritettäessä ymmärtää huipulla olemista. Tuntemani Stanfordin ja Berkeleyn kollegat eivät vaikuta minusta olevan juurikaan sen kummemmin rahoitettuja kuin minä itsekään. Heillä näkyy olevan varaa ylläpitää sopivankokoista joukkoa tohtoriopiskelijoita, joille on tarjolla tarkoituksenmukaiset tilat ja työkalut. Rahaa riittää matkustamiseen ja tykötarpeisiin. Sitä tietenkin tarvitaan tietty määrä, mutta ei tässä puhuta valtavista summista. Jos joku arvelee, että vertailu omaan rahoitukseeni ei ole edustava, hän on varmaan oikeassa. Mutta eivät kaikki Berkeleyn ja Stanfordin kollegatkaan omaa miljoonabudjetteja.
Selitystä on varmaan haettava siitä, mitä rahalla ja muilla resursseilla, kuten omalla ajalla, koetetaan tehdä. Kun tapaan Stanfordin ja Berkeleyn kollegoja, huomaan nopeasti vaikuttuvani ennen muuta siitä miten he valitsevat ne asiat joita he tutkivat ja miten he valitsemiaan aiheita käsittelevät.
Tätä on vaikea selittää. Toisaalta aiheet valitaan siten, että kyse on Isosta Asiasta. Pieni inkrementti ei kiinnosta, vaan koetetaan etsiä sellainen aihepiiri ja tulosuunta, että tuloksena voi syntyä jotakin täysin uutta ja merkittävää. Ei hoideta oireita, vaan etsitään sairauden syy ja hoidetaan se. Mennään ydinkysymykseen ja ratkaistaan se. Ollaan rohkeita.
Toisaalta taas ollaan hirmuisen konkreettisia ja pragmaattisia. Tehdään asioita, joiden kautta päästään eteenpäin. Tehdään ne asiat loppuun asti. Kirjoitetaan julkaisuja ainoastaan parhaimpiin konferensseihin ja lehtiin. Ollaan hirmuisen päämäärätietoisia ja suoraviivaisia: huippukonferenssin deadline on kalenterissa merkittynä heti kun edellisen vuoden deadline on ohitettu. Sellaista työtä, josta huippupaperia ei voitaisi tehdä, ei edes ruveta tekemään.
Lopullisena maalina on impakti, ja nyt kyse ei ole julkaisujen impaktikertoimista, vaan siitä miten maailma muuttuu.
Nyt joku sanoo, että niin niin ja joo joo, kelpaahan sitä kun kaikki opiskelijat ovat huippufiksuja. Niinhän he ovatkin. Olen kuitenkin havainnut, että monet jatko-opiskelijat, joita me olemme Berkeley'iin lähettäneet, ovat tuossa joukossa pärjänneet erinomaisesti, elleivät suorastaan loistaneet tähtinä. Kieltäydyn uskomasta, että eroa esimerkiksi HIIT:in jatko-opiskelijoiden ja Berkeleyn jatko-opiskelijoiden välillä tässä suhteessa olisi ainakaan meidän tappioksemme. Ja tuntemani nuoret vaikkapa TKK:n Informaatiotekniikan labrasta tai Helsingin yliopiston Algodan-huippuyksiköstä ovat ihan samalla tasolla.
Se kuitenkin on totta, että meni Berkeleyssä minne tahansa, sama taso tulee vastaan. Tietojenkäsittelijöiden ohella minulla on ollut yhteyksiä Berkeleyn mediatutkijoihin, sosiologeihin, business-kouluun, oikikseen, taloustieteilijöihin ja koneinsinööreihin. Kaikki ovat aika kovia ja tekevät kiinnostavia juttuja. Ymmärtääkseni onkin niin, että yliopiston johto seuraa silmä kovana eri yksiköiden menestystä. Jos jokin porukka ei ole USA:n top tenissä, asiaan tartutaan ja nopeasti. Sama on totta kaikissa lähemmin tuntemissani huippuyliopistoissa. Kaikki mitä tehdään, on kovaa tasoa. Jos sille ei voi päästä syystä tai toisesta, luovutaan mielummin koko puuhasta.
Miksi tämä on tärkeää? Kun vierailen Berkeleyssä tai Stanfordissa, nautin kovasti tapaamisista eri alojen tutkijoiden kanssa. Tiedän tapaavani fiksuja ihmisiä, jotka koko ajan toimivat korkeaviritteisessä intellektuaalisessa ilmapiirissä. Se näyttää synnyttävän tiettyä henkistä liikkuvuutta, joka kertautuu vuorovaikutuksen kautta. Kyse on ilmiöstä, josta Pekka Himanen on puhunut eri yhteyksissä. Se on todellinen ja merkityksellinen.
Muistan kuulemani anekdootin ETH:sta, joka sekin on ihan varmasti huippuyliopisto. Sinne rekrytoitiin professoria, ja koulun rehtori keskusteli hakijoista asiantuntijaksi valitun aihealueen arvostetun professorin kanssa. "Onko kukaan ykkösluokan hakija?" kysyi rehtori. "Hyviä ovat, mutta eivät ihan kovinta kärkeä", vastasi asiantuntija. "Onko kukaan samalla tasolla kuin Te itse?", jatkoi rehtori. "Niin ei voi sanoa", vastasi asiantuntija hieman punastuen. Jonka jälkeen rehtori teki asiantuntijalle tarjouksen josta hän ei voinut kieltäytyä, eikä kieltäytynyt.
Makroskooppisemmalla tasolla huippujen yhteinen piirre on opiskelijajakauma. Berkeleyssä perusopiskelijoiden (graduate) ja jatko-opiskelijoiden (post-graduate) suhde on noin 1:2. Stanfordissa se on noin 1:2,5. Esimerkiksi Tsinghuan yliopistossa, joka on omalla laillaan huippua, se on 1:3.
Nyt joku sanoo, että entä sitten, "post-graduate":han sisältää myös maisteriopiskelijat. Ja: vaikka esimerkiksi TKK:lla jatko- ja perusopiskelijoiden lukumäärien suhde on noin 1:5, kun meidän jatko-opiskelijamme ovat kaikki kumminkin jo maisteritasoisen tutkinnon suorittaneita, niin onko tässä sitten jokin ero?
No onhan siinä. Berkeleyssä M.Sc. opiskelijat ovat itse asiassa tohtoriputkessa, ja useimmat tähtäävät tohtorin tutkintoon. M.Sc. tutkinto on välitavoite, tai joillekin ns. early exit, jos homma ei sujukaan. Ennen muuta he ovat kaikki päätoimisia opiskelijoita, jotka keskittyvät koko tarmollaan opiskeluun ja tutkimukseen.
Tuntemani huippuyliopistot eivät kerta kaikkiaan ole erityisen kiinnostuneita maisterien tuottamisesta. Niillä on kyllä hyvät bachelor-ohjelmat joihin halutaan ja saadaan hyviä opiskelijoita. Heistä osa jatkaa maisteri/tohtoriohjelmissa, mutta niihin hakee ja otetaan opiskelijoita kaikkialta maasta tai maailmasta. Omat bachelorit ovat samalla viivalla kuin kaikki muutkin. Kun professorilta kysytään, montako opiskelijaa hänellä on, hän kertoo tohtoriopiskelijoittensa määrän, ja saattaa lisäksi mainita montako postdoccia tällä hetkellä on rullissa. Siinäpä se.
Muistutan uudestaan, että tämän bloggauksen aiheena ei ollut TKK+HKKK+TAIK -yliopisto. Olen juuriltani ainakin 50% savolainen, joten jätän vastuun kaikista tulkinnoista lukijalle. Voeha se olla niinnii.
Haluan kuitenkin pysyä alueella josta tiedän varmasti ja kokemusperäisesti jotakin. Siksi en kirjoita TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja TAIK:in yhtyessä syntyvästä yliopistosta, josta toistaiseksi voisin esittää vain toiveita ja arvailuja.
Stanfordista ja Berkeleystä sen sijaan tiedän jotakin. Kyseiset yliopistot ovat ihan kiistatta huippuyliopistoja. Uusimmalla Shanghai-listalla, josta kaikki sanovat ettei sille pidä antaa mitään arvoa, mutta jota kaikki kuitenkin siteeraavat, ne majailevat sijoilla 2 ja 3, ykkösenä kimaltelevan Haaahvaaahrdin, anteeksi Harvardin, jälkeen.
Miksi Stanford ja Berkeley ovat huippuyliopistoja?
Varmaan ensimmäinen asia, joka voi tulla mieleen, on raha. Varsinkin Stanfordilla sitä on runsaasti. Yliopiston budjetti on runsaan 3 miljardin dollarin tasoa, ja kun se on yksityinen, on sillä suuria vapauksia rahan käyttökohteiden valinnan suhteen.
Saatan nyt osoittaa epäsolidaarisuutta esimiehiäni ja kollegoitani kohtaan, mutta minusta raha ei ole kovin mielenkiintoinen tekijä yritettäessä ymmärtää huipulla olemista. Tuntemani Stanfordin ja Berkeleyn kollegat eivät vaikuta minusta olevan juurikaan sen kummemmin rahoitettuja kuin minä itsekään. Heillä näkyy olevan varaa ylläpitää sopivankokoista joukkoa tohtoriopiskelijoita, joille on tarjolla tarkoituksenmukaiset tilat ja työkalut. Rahaa riittää matkustamiseen ja tykötarpeisiin. Sitä tietenkin tarvitaan tietty määrä, mutta ei tässä puhuta valtavista summista. Jos joku arvelee, että vertailu omaan rahoitukseeni ei ole edustava, hän on varmaan oikeassa. Mutta eivät kaikki Berkeleyn ja Stanfordin kollegatkaan omaa miljoonabudjetteja.
Selitystä on varmaan haettava siitä, mitä rahalla ja muilla resursseilla, kuten omalla ajalla, koetetaan tehdä. Kun tapaan Stanfordin ja Berkeleyn kollegoja, huomaan nopeasti vaikuttuvani ennen muuta siitä miten he valitsevat ne asiat joita he tutkivat ja miten he valitsemiaan aiheita käsittelevät.
Tätä on vaikea selittää. Toisaalta aiheet valitaan siten, että kyse on Isosta Asiasta. Pieni inkrementti ei kiinnosta, vaan koetetaan etsiä sellainen aihepiiri ja tulosuunta, että tuloksena voi syntyä jotakin täysin uutta ja merkittävää. Ei hoideta oireita, vaan etsitään sairauden syy ja hoidetaan se. Mennään ydinkysymykseen ja ratkaistaan se. Ollaan rohkeita.
Toisaalta taas ollaan hirmuisen konkreettisia ja pragmaattisia. Tehdään asioita, joiden kautta päästään eteenpäin. Tehdään ne asiat loppuun asti. Kirjoitetaan julkaisuja ainoastaan parhaimpiin konferensseihin ja lehtiin. Ollaan hirmuisen päämäärätietoisia ja suoraviivaisia: huippukonferenssin deadline on kalenterissa merkittynä heti kun edellisen vuoden deadline on ohitettu. Sellaista työtä, josta huippupaperia ei voitaisi tehdä, ei edes ruveta tekemään.
Lopullisena maalina on impakti, ja nyt kyse ei ole julkaisujen impaktikertoimista, vaan siitä miten maailma muuttuu.
Nyt joku sanoo, että niin niin ja joo joo, kelpaahan sitä kun kaikki opiskelijat ovat huippufiksuja. Niinhän he ovatkin. Olen kuitenkin havainnut, että monet jatko-opiskelijat, joita me olemme Berkeley'iin lähettäneet, ovat tuossa joukossa pärjänneet erinomaisesti, elleivät suorastaan loistaneet tähtinä. Kieltäydyn uskomasta, että eroa esimerkiksi HIIT:in jatko-opiskelijoiden ja Berkeleyn jatko-opiskelijoiden välillä tässä suhteessa olisi ainakaan meidän tappioksemme. Ja tuntemani nuoret vaikkapa TKK:n Informaatiotekniikan labrasta tai Helsingin yliopiston Algodan-huippuyksiköstä ovat ihan samalla tasolla.
Se kuitenkin on totta, että meni Berkeleyssä minne tahansa, sama taso tulee vastaan. Tietojenkäsittelijöiden ohella minulla on ollut yhteyksiä Berkeleyn mediatutkijoihin, sosiologeihin, business-kouluun, oikikseen, taloustieteilijöihin ja koneinsinööreihin. Kaikki ovat aika kovia ja tekevät kiinnostavia juttuja. Ymmärtääkseni onkin niin, että yliopiston johto seuraa silmä kovana eri yksiköiden menestystä. Jos jokin porukka ei ole USA:n top tenissä, asiaan tartutaan ja nopeasti. Sama on totta kaikissa lähemmin tuntemissani huippuyliopistoissa. Kaikki mitä tehdään, on kovaa tasoa. Jos sille ei voi päästä syystä tai toisesta, luovutaan mielummin koko puuhasta.
Miksi tämä on tärkeää? Kun vierailen Berkeleyssä tai Stanfordissa, nautin kovasti tapaamisista eri alojen tutkijoiden kanssa. Tiedän tapaavani fiksuja ihmisiä, jotka koko ajan toimivat korkeaviritteisessä intellektuaalisessa ilmapiirissä. Se näyttää synnyttävän tiettyä henkistä liikkuvuutta, joka kertautuu vuorovaikutuksen kautta. Kyse on ilmiöstä, josta Pekka Himanen on puhunut eri yhteyksissä. Se on todellinen ja merkityksellinen.
Muistan kuulemani anekdootin ETH:sta, joka sekin on ihan varmasti huippuyliopisto. Sinne rekrytoitiin professoria, ja koulun rehtori keskusteli hakijoista asiantuntijaksi valitun aihealueen arvostetun professorin kanssa. "Onko kukaan ykkösluokan hakija?" kysyi rehtori. "Hyviä ovat, mutta eivät ihan kovinta kärkeä", vastasi asiantuntija. "Onko kukaan samalla tasolla kuin Te itse?", jatkoi rehtori. "Niin ei voi sanoa", vastasi asiantuntija hieman punastuen. Jonka jälkeen rehtori teki asiantuntijalle tarjouksen josta hän ei voinut kieltäytyä, eikä kieltäytynyt.
Makroskooppisemmalla tasolla huippujen yhteinen piirre on opiskelijajakauma. Berkeleyssä perusopiskelijoiden (graduate) ja jatko-opiskelijoiden (post-graduate) suhde on noin 1:2. Stanfordissa se on noin 1:2,5. Esimerkiksi Tsinghuan yliopistossa, joka on omalla laillaan huippua, se on 1:3.
Nyt joku sanoo, että entä sitten, "post-graduate":han sisältää myös maisteriopiskelijat. Ja: vaikka esimerkiksi TKK:lla jatko- ja perusopiskelijoiden lukumäärien suhde on noin 1:5, kun meidän jatko-opiskelijamme ovat kaikki kumminkin jo maisteritasoisen tutkinnon suorittaneita, niin onko tässä sitten jokin ero?
No onhan siinä. Berkeleyssä M.Sc. opiskelijat ovat itse asiassa tohtoriputkessa, ja useimmat tähtäävät tohtorin tutkintoon. M.Sc. tutkinto on välitavoite, tai joillekin ns. early exit, jos homma ei sujukaan. Ennen muuta he ovat kaikki päätoimisia opiskelijoita, jotka keskittyvät koko tarmollaan opiskeluun ja tutkimukseen.
Tuntemani huippuyliopistot eivät kerta kaikkiaan ole erityisen kiinnostuneita maisterien tuottamisesta. Niillä on kyllä hyvät bachelor-ohjelmat joihin halutaan ja saadaan hyviä opiskelijoita. Heistä osa jatkaa maisteri/tohtoriohjelmissa, mutta niihin hakee ja otetaan opiskelijoita kaikkialta maasta tai maailmasta. Omat bachelorit ovat samalla viivalla kuin kaikki muutkin. Kun professorilta kysytään, montako opiskelijaa hänellä on, hän kertoo tohtoriopiskelijoittensa määrän, ja saattaa lisäksi mainita montako postdoccia tällä hetkellä on rullissa. Siinäpä se.
Muistutan uudestaan, että tämän bloggauksen aiheena ei ollut TKK+HKKK+TAIK -yliopisto. Olen juuriltani ainakin 50% savolainen, joten jätän vastuun kaikista tulkinnoista lukijalle. Voeha se olla niinnii.
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Avoin julkaisupolitiikka yritysten tutkimuslaitoksissa. Miksi ihmeessä?
Eikö tuloksia julkaisemalla yritys vain paljasta yrityksen tietoa kilpailijoille?
Kysymys palautuu perustavanlaatuisempaan kysymykseen: Mitä on tutkimus? Mor nimeää seitsemän syytä yrittää julkaista työtä kansainvälisellä tasolla:
- Kirjoittaminen edistää yritykselle tärkeiden asioiden ymmärtämistä. Kirjoittaminen pakottaa organisoimaan ajatukset ja esittämään tärkeimmät tulokset selkeästi. Kirjoittaminen voi auttaa erottamaan huonot ajatukset hyvistä.
- Julkaiseminen on paras tapa saada palautetta työn parantamiseksi. Tätä palautetta saa paitsi vertaisarvion myös itse konferenssiesityksen kautta.
- Julkaiseminen luo keskustelua ja tutkimusta akateemisessa yhteisössä ja tätä kautta tukee yrityksen omia ponnisteluja.
- Julkaiseminen suuntaa akateemisen yhteisön mielenkiinnonkohteita ja antaa yrityksestä kuvan ”hyvänä kansalaisena” akateemisessa yhteisössä.
- Julkaiseminen edesauttaa työn impaktia myös yrityksen sisällä. Esimerkiksi Yahoo!:n kokoisessa yrityksessä oikea käsi ei aina tiedä mitä vasen tekee.
- Julkaiseminen tekee paikasta houkettelevamman työpaikan. Mor kertoo, että briljantti esitys tai paperi lisää näkyvyyttä ja on tärkeä tekijä valmistuneiden valinnoissa.
Nämä seikat ovat todellisia. Jaan toimistoni bulgarialaisen tiedonlouhinnan tutkijan kanssa, joka on väittelyn lähestyessä saanut useita työpaikkaehdotuksia ja valinta kulminoitui Yahoo!:n ja Googlen välille. Yahoo!:n tutkimuskeskus osoittautui houkuttelevammaksi, koska se jopa rohkaisee työn tulosten julkaisemiseen. Google puolestaan on kuulemma huonossa maineessa, koska palkkaa väitelleitä Engineer-tittelillä ratkaisemaan ongelmia eikä rohkaise julkaisemaan.
Tässä on opittavaa suomalaisille yrityksille. Tällä alalla suomalaisista yrityksistä ainoastaan Nokian tutkimuskeskus on pystynyt konsistentisti julkaisemaan kansainvälisen tason konferensseissa, vaikka merkittävää tutkimuskapasiteettia on useissa muissakin yrityksissä. Suurten IT-alan yritysten, kuten TietoEnatorin, TeliaSoneran, Elisan, Suunnon, Polarin, Nordean sekä konsultointiyritysten, kuten Ideanin, Adagen ja Accenturen, julkaisuja näkee hajanaisesti siellä täällä. Suurin osa näistä on kuitenkin lähinnä kansallisen tason yhteyksissä tai B- tai C-tason konferensseissa. Kiinnostusta näilläkin yrityksillä on, heillä on usein yhden tai useamman henkilön delegaatio konferenssissa keskustelemassa ja verkottumassa.
Tämän ”mulla on, sulla ei” -vertailun takana on tärkeä pointti. Yrityksillä joko on ei-avointa tutkimusta tai sitten tutkimus ei yllä niin korkealle tasolle, että sitä voisi julkaista. Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja ja erottavat suomalaisen ICT-kentän Piilakson ympäristöön, jossa yritysten tutkimusyksiköt ovat elimellinen osa "innovaatioekologiaa". Tutkimusyksiköt ovat paitsi tutkijoiden että ideoiden kiertokulun yksi vaihe myös tärkeä yrityksen kompetenssin kannalta. ICT:n helpoimmat ongelmat on ratkaistu jo vuosia sitten, kilpailuetu saavutetaan tutkimuksellisesti ”kovien” ongelmien ratkaisulla ja tässä avoin julkaisupolitiikka on merkittävä tuki ponnisteluille.
Linkki:
Mor Naaman, ”Why do we write?”: http://yahooresearchberkeley.com/blog/2007/09/20/why-do-we-write/
lauantai 13. lokakuuta 2007
HIIT maailmaa pelastamassa
Tiistaina 9. lokakuuta oli EU:n 7. puiteohjelman toisen hakukierroksen määräpäivä. HIIT toimitti siihen hakemuksen, jonka avulla koetamme pelastaa maailman. Alunperin tarkoitukseni oli blogata aiheesta samantien. Jaiku-kauppa kuitenkin vaati puhetta heti, ja jätin EU-aiheen myöhempään.
Parempi niin, koska olisin silloin otsikonut jutun tyyliin Pelkoa ja kauhua HIIT:issä ja jatkanut samaan tapaan. Puiteohjelmahakemusten tekeminen on parhaimmillaankin työläs, ja pahimmillaan tuskallinen prosessi, joka kriisiytyy deadline-hetken (kello 17.00 Brysselin aikaa) lähestyessä. Tiistaina olisin vielä ollut kokemuksesta vereslihalla.
Tämän hakemuksen tekemistä vaikeutti tuntuvasti se, että kaksi hankkeen osapuolista vahvisti osallistumisensa vasta edellisen viikon lopulla, joten hakemusta oli muokattava loppuun asti. Saimme uusia tekstiosioita vielä pari tuntia ennen määräaikaa. Tätä seurasi kaaosta hipovia hetkiä, kun useat meistä muokkasivat hakemuksen eri osia samaan aikaan. Toimitimme lopullisen hakemuksen komisson palvelimelle kello 16.56.47. En usko, että jäljellä olevien 3 minuutin ja 13 sekunnin aikana olisimme olennaisesti enää voineet sitä parantaa.
Miten tämä auttaa maailmaa? Koetan selittää, miksi tunsin velvoitusta tehdä parhaani hakemuksen hyväksi.
Hankkeen tarkoituksena on tutkia, miten mobiilin, kaikkialla mukana kulkevan tietotekniikan avulla voitaisiin auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa sähköenergian kulutustaan tosiaikaisesti ja yksityiskohtaisesti, ja tätä kautta kannustaa heitä tekemään energian kulutusta pienentäviä valintoja arkielämän eri tilanteissa.
Mielestäni tietotekniikan pitäisi ylimalkaan osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen, joita se itse on luonut. Energiankulutuksen osalta tietotekniikan jalanjälki on raskas ja kasvava. Paitsi että tätä olisi hillittävä, olisi tietotekniikan mahdollisuuksia otettava käyttöön kaikissa muissakin kohteissa joihin se voi vaikuttaa. Ubiikin, kaikkialle ulottuvan tietotekniikan kautta otteen pitäisi ulottua kaikkiin käyttäjien arjen eri tilanteisiin.
Voisiko tämä onnistua? Kaikki riippuu lopulta ihmisten omista valinnoista. Emme aio tai halua rakentaa järjestelmää, joka tekisi päätöksiä ihmisten puolesta. Sen asemesta pyrimme tekemään eri tllanteista läpinäkyviä: tuomaan esiin, mistä juuri tämän hetken energiankulutuksen profiili muodostuu, ja mitä vaihtoehtoja siihen vaikuttamiseen juuri nyt on tarjolla. Tätä varten rakennamme tekniikkaa, jolla energian kulutusta koskevaa tietoa voidaan kerätä, muokata ja jalostaa, esittää sitä sopivalla tavalla päätösten tueksi sekä ohjata energiaa kuluttavien laitteiden ja järjestelmien toimintaa tehtyjen päätösten mukaisesti.
Avainkysymys on ihminen ja hänen motivointinsa. Ovatko käyttäjät valmiit ottamaan tällaisen järjestelmän käyttöön? Mitkä järjestelmän ominaisuudet ja piirteet edistäisivät parhaiten sen hyväksyttävyyttä, mitkä taas ovat sellaisia että niiden puutteellisuus ilman muuta tekisi järjestelmästä kelvottoman? Voidaanko ihmisiä kannustaa sisällyttämällä järjestelmään pelinomaisia tai sosiaalisia verkostoja hyödyntäviä piirteitä? Näiden kysymysten pohtiminen on HIIT:in tehtävä. Olen luottavainen että osaamme antaa niihin hyödyllisiä vastauksia.
Uskon, että ihmiset ovat halukkaita tekemään energian kulutustaan rajoittavia valintoja hieman omasta mukavuudestaan tinkienkin, jos he vain saavat tietoa eri tilanteiden tarpeiden mukaisesti. Toivon olevani oikeassa; vaihtoehto ei ole kovin miellyttävä.
Miksi tästä oli tehtävä EU-hanke? Eikö aihetta voisi tutkia muutenkin? Kyllä toki, ja olemmekin tehneet samansuuntaisen kansallisen hankealoitteen. EU-hankkeen avulla uskomme kuitenkin voivamme edistää tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Jos se hyväksytään rahoitettavaksi, voimme tehdä kenttäkokeita ja käyttäjätutkimuksia useissa maissa, ja tätä kautta ymmärtää laajemmin ja rikkaammin käyttäjien tarpeita ja edellytyksiä. Voimme myös esitellä tuloksiamme isommalla näyttämöllä. Lisäraha tutkimukselle on toki tervetullutta, mutta se yksin ei ole ratkaisevaa.
No, hanke on nyt toimitettu komission arvioitavaksi, ja juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin toivoa sille ymmärtäväisiä evaluoijia. Tällaisessa tilanteessa tutkija tuntee olonsa tyhjäksi ja turhautuneeksi: iso ponnistus on takana, ja kaikki mahdollinen mitä voitiin ja ehdittiin on tehty. Nyt tekisi jo mieli päästä itse työhön käsiksi. Mutta ei; joudumme odottamaan ainakin pari kuukautta. Siihen asti maailma saa vielä selvitä omin voimin.
Parempi niin, koska olisin silloin otsikonut jutun tyyliin Pelkoa ja kauhua HIIT:issä ja jatkanut samaan tapaan. Puiteohjelmahakemusten tekeminen on parhaimmillaankin työläs, ja pahimmillaan tuskallinen prosessi, joka kriisiytyy deadline-hetken (kello 17.00 Brysselin aikaa) lähestyessä. Tiistaina olisin vielä ollut kokemuksesta vereslihalla.
Tämän hakemuksen tekemistä vaikeutti tuntuvasti se, että kaksi hankkeen osapuolista vahvisti osallistumisensa vasta edellisen viikon lopulla, joten hakemusta oli muokattava loppuun asti. Saimme uusia tekstiosioita vielä pari tuntia ennen määräaikaa. Tätä seurasi kaaosta hipovia hetkiä, kun useat meistä muokkasivat hakemuksen eri osia samaan aikaan. Toimitimme lopullisen hakemuksen komisson palvelimelle kello 16.56.47. En usko, että jäljellä olevien 3 minuutin ja 13 sekunnin aikana olisimme olennaisesti enää voineet sitä parantaa.
Miten tämä auttaa maailmaa? Koetan selittää, miksi tunsin velvoitusta tehdä parhaani hakemuksen hyväksi.
Hankkeen tarkoituksena on tutkia, miten mobiilin, kaikkialla mukana kulkevan tietotekniikan avulla voitaisiin auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa sähköenergian kulutustaan tosiaikaisesti ja yksityiskohtaisesti, ja tätä kautta kannustaa heitä tekemään energian kulutusta pienentäviä valintoja arkielämän eri tilanteissa.
Mielestäni tietotekniikan pitäisi ylimalkaan osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen, joita se itse on luonut. Energiankulutuksen osalta tietotekniikan jalanjälki on raskas ja kasvava. Paitsi että tätä olisi hillittävä, olisi tietotekniikan mahdollisuuksia otettava käyttöön kaikissa muissakin kohteissa joihin se voi vaikuttaa. Ubiikin, kaikkialle ulottuvan tietotekniikan kautta otteen pitäisi ulottua kaikkiin käyttäjien arjen eri tilanteisiin.
Voisiko tämä onnistua? Kaikki riippuu lopulta ihmisten omista valinnoista. Emme aio tai halua rakentaa järjestelmää, joka tekisi päätöksiä ihmisten puolesta. Sen asemesta pyrimme tekemään eri tllanteista läpinäkyviä: tuomaan esiin, mistä juuri tämän hetken energiankulutuksen profiili muodostuu, ja mitä vaihtoehtoja siihen vaikuttamiseen juuri nyt on tarjolla. Tätä varten rakennamme tekniikkaa, jolla energian kulutusta koskevaa tietoa voidaan kerätä, muokata ja jalostaa, esittää sitä sopivalla tavalla päätösten tueksi sekä ohjata energiaa kuluttavien laitteiden ja järjestelmien toimintaa tehtyjen päätösten mukaisesti.
Avainkysymys on ihminen ja hänen motivointinsa. Ovatko käyttäjät valmiit ottamaan tällaisen järjestelmän käyttöön? Mitkä järjestelmän ominaisuudet ja piirteet edistäisivät parhaiten sen hyväksyttävyyttä, mitkä taas ovat sellaisia että niiden puutteellisuus ilman muuta tekisi järjestelmästä kelvottoman? Voidaanko ihmisiä kannustaa sisällyttämällä järjestelmään pelinomaisia tai sosiaalisia verkostoja hyödyntäviä piirteitä? Näiden kysymysten pohtiminen on HIIT:in tehtävä. Olen luottavainen että osaamme antaa niihin hyödyllisiä vastauksia.
Uskon, että ihmiset ovat halukkaita tekemään energian kulutustaan rajoittavia valintoja hieman omasta mukavuudestaan tinkienkin, jos he vain saavat tietoa eri tilanteiden tarpeiden mukaisesti. Toivon olevani oikeassa; vaihtoehto ei ole kovin miellyttävä.
Miksi tästä oli tehtävä EU-hanke? Eikö aihetta voisi tutkia muutenkin? Kyllä toki, ja olemmekin tehneet samansuuntaisen kansallisen hankealoitteen. EU-hankkeen avulla uskomme kuitenkin voivamme edistää tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Jos se hyväksytään rahoitettavaksi, voimme tehdä kenttäkokeita ja käyttäjätutkimuksia useissa maissa, ja tätä kautta ymmärtää laajemmin ja rikkaammin käyttäjien tarpeita ja edellytyksiä. Voimme myös esitellä tuloksiamme isommalla näyttämöllä. Lisäraha tutkimukselle on toki tervetullutta, mutta se yksin ei ole ratkaisevaa.
No, hanke on nyt toimitettu komission arvioitavaksi, ja juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin toivoa sille ymmärtäväisiä evaluoijia. Tällaisessa tilanteessa tutkija tuntee olonsa tyhjäksi ja turhautuneeksi: iso ponnistus on takana, ja kaikki mahdollinen mitä voitiin ja ehdittiin on tehty. Nyt tekisi jo mieli päästä itse työhön käsiksi. Mutta ei; joudumme odottamaan ainakin pari kuukautta. Siihen asti maailma saa vielä selvitä omin voimin.
tiistai 9. lokakuuta 2007
Google osti Jaikun
Kuin jatkoksi edelliselle kirjoitukselleni saimme tänään kuulla mielenkiintoisen uutisen: Google on ostanut Jaikun! En tainnut olla ihan väärässä kun rinnastin Jaikun Joostiin.
Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!
Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.
Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.
Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.
Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!
Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.
Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.
Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.
Mobile WOM Manifesto
If you receive a message on your mobile phone from a good friend of yours, would you open it? Surely. If the message contains some sort of a commercial message, would you read it? Most likely and certainly if your friend refers to it. Would you be offended or disturbed by this message? Most probably not. On the contrary, the odds are that you are interested in it because your close friend, who knows you, thought so. In addition, you are probably pleased that your friend thought about you, and you are flattered that he or she took the time to contact you, maybe even to the point that you will act upon the commercial message either by forwarding the message further or by purchasing the product or service promoted.
The scenario above explains why mobile media as a personal communication tool would seem to be the optimal platform for word-of-mouth (WOM) marketing. Still, groundbreaking mobile WOM campaigns are yet to be seen. Why?
Five years ago, I was doing my master’s thesis for Starcut Ltd. I studied how it would be possible to generate WOM around motion pictures using mobile devices. Back then, the buzz about WOM was only starting. The vast majority of mobile devices were still black & white and could hardly display an image. The content industries were in panic because of piracy and peer-to-peer distribution. It was clear that the industry wasn’t ready for mobile word-of-mouth marketing campaigns that needed understanding about WOM mechanisms, sophisticated mobiles devices, and a willingness to trust consumers to distribute branded content.
Since those days online word-of-mouth marketing has gained a lot of momentum. The fragmentation of media channels, the growing importance of reaching niche audiences and markets, and the poor return on investment (ROI) figures of traditional marketing methods have forced marketing professionals to look for alternative means to attract consumers’ attention.
Marketing techniques relying on word-of-mouth communication, that is non-commercial person-to-person communication concerning a brand, product or service, are not, however, a new or even a recent phenomenon. They have been studied since the 1950’s both by academics and marketing research companies. The interest towards word of mouth communication originates from studies trying to analyze consumers’ purchase decision behavior. Practically all studies demonstrated that the most influential advice and information regarding buying decisions come from the consumers’ peers.
Further research proved that through WOM, information can spread fast to different consumer clusters without loosing its persuasiveness and that WOM is especially influential in service industries where customer experience is paramount.
Over the years, many trials were made to harness the word of mouth concerning a given product, brand, or service. Although the results proved that within certain boundaries WOM can be influenced, WOM marketing strategies remained marginal within the over-all marketing mix, mostly because of the difficulty to measure the impact of WOM campaigns.
The digital revolution of the 90’s gave a new start to WOM-based marketing solutions. With the help of Internet and email people could communicate a lot easier and faster with much more people than before. The digital communication tools provided also new means to measure WOM and service providers could benefit from customer feedback and ratings to improve their service. This online WOM gave rise to such successes as Hotmail, Amazon.com, and Ebay. In academic circles, digital networks gave rise to a new interest in network analysis, links, and the small world –theory, all tightly connected to WOM research.
After the year 2000, the number of business books published on WOM has exploded many of them specializing in one form of sub-genre of WOM, such as viral, buzz, stealth, guerilla or influencer marketing. Numerous companies have specialized on WOM marketing, and the industry has organized itself around Word of Mouth Marketing Association WOMMA, founded in 2004. In addition, all successful web 2.0 services from YouTube to Facebook seem to be using WOM mechanisms as building blocks of their service offering. I must say, it is an exciting time to continue my research, now as a doctoral student, on word-of-mouth mechanisms and service design.
But coming back to my starting point, why hasn’t WOM reached the mobile media on a large scale? My guess is that the mobile industry has had a dubious attitude towards all sorts of marketing due to the fear of spam. It was because of spam that European Union enforced its opt-in regulation back in 2002 and for the very same reason industry organizations elsewhere in the world took similar self-regulating actions.
This fear is certainly well grounded when it comes to mobile advertising, but NGO-driven mobile campaigns have shown that WOM works also on portable devices. Only ten days ago, a worldwide SMS campaign urged people to wear red on September 28th in order to support the demonstrators in Burma (Myanmar) and last Friday I received a text message originating from Amnesty International inviting people to light candles in front of Russian Embassies to remember the murder of Anna Politkovskaya. I forwarded the messages, not to everyone on my contact list, but only to a selected few that I thought would appreciate it. I bet I am not only one acting this way.
Last September showed some signs that also mobile industry is slowly getting rid of its fears. September 17th Nokia announced the acquisition of Enpocket, a company providing mobile advertising campaign systems and management. A week later, Blyk, the first free ad-supported mobile phone service went live in the UK. Who knows, maybe next week we will hear of the first mobile WOM campaign. But no matter when it takes place, I am sure that the first company succeeding in making users forward its ads to their peers on mobile media is going to be on everybody’s lips.
The scenario above explains why mobile media as a personal communication tool would seem to be the optimal platform for word-of-mouth (WOM) marketing. Still, groundbreaking mobile WOM campaigns are yet to be seen. Why?
Five years ago, I was doing my master’s thesis for Starcut Ltd. I studied how it would be possible to generate WOM around motion pictures using mobile devices. Back then, the buzz about WOM was only starting. The vast majority of mobile devices were still black & white and could hardly display an image. The content industries were in panic because of piracy and peer-to-peer distribution. It was clear that the industry wasn’t ready for mobile word-of-mouth marketing campaigns that needed understanding about WOM mechanisms, sophisticated mobiles devices, and a willingness to trust consumers to distribute branded content.
Since those days online word-of-mouth marketing has gained a lot of momentum. The fragmentation of media channels, the growing importance of reaching niche audiences and markets, and the poor return on investment (ROI) figures of traditional marketing methods have forced marketing professionals to look for alternative means to attract consumers’ attention.
Marketing techniques relying on word-of-mouth communication, that is non-commercial person-to-person communication concerning a brand, product or service, are not, however, a new or even a recent phenomenon. They have been studied since the 1950’s both by academics and marketing research companies. The interest towards word of mouth communication originates from studies trying to analyze consumers’ purchase decision behavior. Practically all studies demonstrated that the most influential advice and information regarding buying decisions come from the consumers’ peers.
Further research proved that through WOM, information can spread fast to different consumer clusters without loosing its persuasiveness and that WOM is especially influential in service industries where customer experience is paramount.
Over the years, many trials were made to harness the word of mouth concerning a given product, brand, or service. Although the results proved that within certain boundaries WOM can be influenced, WOM marketing strategies remained marginal within the over-all marketing mix, mostly because of the difficulty to measure the impact of WOM campaigns.
The digital revolution of the 90’s gave a new start to WOM-based marketing solutions. With the help of Internet and email people could communicate a lot easier and faster with much more people than before. The digital communication tools provided also new means to measure WOM and service providers could benefit from customer feedback and ratings to improve their service. This online WOM gave rise to such successes as Hotmail, Amazon.com, and Ebay. In academic circles, digital networks gave rise to a new interest in network analysis, links, and the small world –theory, all tightly connected to WOM research.
After the year 2000, the number of business books published on WOM has exploded many of them specializing in one form of sub-genre of WOM, such as viral, buzz, stealth, guerilla or influencer marketing. Numerous companies have specialized on WOM marketing, and the industry has organized itself around Word of Mouth Marketing Association WOMMA, founded in 2004. In addition, all successful web 2.0 services from YouTube to Facebook seem to be using WOM mechanisms as building blocks of their service offering. I must say, it is an exciting time to continue my research, now as a doctoral student, on word-of-mouth mechanisms and service design.
But coming back to my starting point, why hasn’t WOM reached the mobile media on a large scale? My guess is that the mobile industry has had a dubious attitude towards all sorts of marketing due to the fear of spam. It was because of spam that European Union enforced its opt-in regulation back in 2002 and for the very same reason industry organizations elsewhere in the world took similar self-regulating actions.
This fear is certainly well grounded when it comes to mobile advertising, but NGO-driven mobile campaigns have shown that WOM works also on portable devices. Only ten days ago, a worldwide SMS campaign urged people to wear red on September 28th in order to support the demonstrators in Burma (Myanmar) and last Friday I received a text message originating from Amnesty International inviting people to light candles in front of Russian Embassies to remember the murder of Anna Politkovskaya. I forwarded the messages, not to everyone on my contact list, but only to a selected few that I thought would appreciate it. I bet I am not only one acting this way.
Last September showed some signs that also mobile industry is slowly getting rid of its fears. September 17th Nokia announced the acquisition of Enpocket, a company providing mobile advertising campaign systems and management. A week later, Blyk, the first free ad-supported mobile phone service went live in the UK. Who knows, maybe next week we will hear of the first mobile WOM campaign. But no matter when it takes place, I am sure that the first company succeeding in making users forward its ads to their peers on mobile media is going to be on everybody’s lips.
torstai 4. lokakuuta 2007
Joost-mietteitä
Luin eilen Digitodayn uutisen, että kohuttu Joost-palvelu on lopultakin avattu beta-versioisena yleisölle. Se soveltaa P2P-teknologiaa videomuotoisen sisällön jakeluun Internetissä. Palvelu on sillä tavalla suljetu, että käyttäjät eivät voi jakaa omia videoitaan; sen sijaan he voivat jakaa kavereittensa kanssa "ohjelmatietoja" ja itse laatimiaan koosteita, "kanavia".
Ennakkokohu johtui varmaan paljolti siitä, että palvelun takana ovat Janus Friis ja Niklas Zennström, joiden meriitteihin kuuluvat Kazaa ja Skype. Herrat ovat siis P2P-guruja, jotka ovat mullistaneet maailmaa jo pariin otteeseen ja samalla tulleet sangen varakkaiksi. Kun Joostin kehittäminen alkoi vuonna 2006, he arvatenkin tiesivät mitä olivat tekemässä ja saattoivat todennäköisesti itse rahoittaa koko hankkeen.
Tämä kaikki herättää minussa hieman kitkeriä tunteita, kun muistelen keväällä 2004 TEKES:ille tekemäämme hanke-ehdotusta, jonka nimi oli P2PdigiTV, eli pidemmin Multimedia Distribution for Heterogeneous Terminals on Unmanaged Peer-to-Peer Networks.
Tarkoituksena oli olennaisesti tehdä digipääte, joka voisi muodostaa P2P-verkon toisten samanlaisten päätelaitteiden kanssa. Ensin piti selvittää, onko tämä ylimalkaan teknisesti mahdollista, ja sitten sitä, miten tämä voitaisiin tehdä tavalla joka olisi myös kaupallisesti kiinnostavaa eri osapuolten kannalta, esimerkiksi Creative Commons -lisenssijärjestelmää soveltaen.
No, TEKES ei sitten kumminkaan rahoittanut hanketta, olennaisesti kaiketi sen takia että hakukohteena olleessa teknologiaohjelmassa oli rahaa aika niukalti, ja koska emme ponnistuksistamme huolimatta saaneet hankkeelle riittävän laajaa teollisuuskonsortiota. Taisi olla niin, että varsinkin teleoperaattorit vierastivat koko P2P-teknologiaa. En siis erityisesti soimaa TEKESiä tästä päätöksestä, joka varmaan oli heidän kriteeriensä ja valtuuksiensa mukainen.
(Niin, kaikki HIIT:in hakemukset eivät todellakaan saa rahoitusta, vaikka aiemmista tämän blogin teksteistä näin voisi päätelläkin.)
En tietenkään väitä, että olisimme keksineet Joostin. Mutta jotakin me olisimme varmaan tehneet sellaista, mikä ei sitten toteutunut. Hampaat irvessä me kuitenkin laadimme seuraavan talven aikana toimivan prototyypin järjestelmästä hankkeen ideamoottori Tommo Retin ohjaamien opiskelijoiden voimin, siis lähes "ilmaiseksi". Sitä me sitten demonstroimme eri osapuolille, jotka osoittivat vaihtelevan tasoista innostusta; sitä suurempaa, mitä pienemmät edellytykset niillä oli rahoittaa hankkeen jatkoa. Lopulta saimme EU:lta tukea samansuuntaiseen hankkeeseen vuonna 2006, mutta tietenkään Joostin kaltaista massapalvelua emme nyt enää voi tai aio tehdä.
Miksi tämä tarina?
Tutkijaa tietenkin harmittaa vietävästi, kun tilaisuus tehdä jotakin uutta ja merkittävää menee ohi, tai sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Toisista palkinnoista tai pistesijoista ei ole tässä lajissa mitään iloa. Olen kylläkin ylpeä viime vuoden aikana EU:n rahalla tekemästämme työstä, joka kurkottaa paljon Joost-teknologiaa pidemmälle, mutta kuitenkin ... olisimme voineet tehdä tätäkin jo vuonna 2005 tai 2006.
Ennen muuta jään kuitenkin ihmettelemään, mikä on se ero joka selittää sen miksi esimerkiksi ruotsalaiset toimijat tuottavat toistuvasti maailmanluokan innovaatioita, kun Suomessa samanaikaisesti ei synny juuri mitään erityisen merkittävää. Kyllä me vuonna 2004 uskoimme tähän ideaan, mutta miksi se ei lentänyt?
Osaamisessa tai luovuudessa ei ole eroa ainakaan suomalaisten tappioksi. Tämän osoittanee jo se että HIIT samoina vuosina tuotti Jaiku.com -palvelun, jota voinee pitää maailman ensimmäisenä mobiilina Web 2.0 -palveluna ja pari muutakin kaupalliseksi innovaatioksi edennyttä ideaa. Eivät ne häpeä hitustakaan Joostin rinnalla.
Kysymys on kasvanut mielessäni, koska olen viimeisten 1-2 vuoden aikana tullut yhä vakuuttunemmaksi, että jokin iso uusi juttu on aivan käden ulottuvilla: eri teknologiat ja menetelmät ovat kypsyneet ja tekevät melkein mahdolliseksi laatia aivan uudenlaisia palveluja, joilla voisi olla edellytykset tekstiviestin kaltaiseen läpimurtoon. Jotakin tällaista uskonee Nokiakin, joka sijoitti sangen paljon rahaa karttoihin. Toivottavasti niistä löytyy oikea polku tulevaisuuteen.
Niin, mikä se ero on? Mitä pitäisi tehdä eron umpeen kuromiseksi ja mieluiten muiden edelle menemiseksi? Tätä alkaa miettiä Kauppa- ja teollisuusministeriön syyskuun lopussa asettama arvovaltainen innovaatiostrategian johtoryhmä, joten minun ei ehkä pitäisi virkamiehenä pohdiskella tällaisia asioita, vaan odottaa valoa ylhäältä, tai osallistua strategian laatimistalkoisiin.
Ymmärrän kyllä että uusi hallitus haluaa selvitellä asioita ennen toimiin ryhtymistä, mutta jään kuitenkin miettimään, eikö Suomessa jo ole tehty strategioita useammankin hallituskauden tarpeiksi. Itse työhön olisi jo kiva ryhtyä.
Ennakkokohu johtui varmaan paljolti siitä, että palvelun takana ovat Janus Friis ja Niklas Zennström, joiden meriitteihin kuuluvat Kazaa ja Skype. Herrat ovat siis P2P-guruja, jotka ovat mullistaneet maailmaa jo pariin otteeseen ja samalla tulleet sangen varakkaiksi. Kun Joostin kehittäminen alkoi vuonna 2006, he arvatenkin tiesivät mitä olivat tekemässä ja saattoivat todennäköisesti itse rahoittaa koko hankkeen.
Tämä kaikki herättää minussa hieman kitkeriä tunteita, kun muistelen keväällä 2004 TEKES:ille tekemäämme hanke-ehdotusta, jonka nimi oli P2PdigiTV, eli pidemmin Multimedia Distribution for Heterogeneous Terminals on Unmanaged Peer-to-Peer Networks.
Tarkoituksena oli olennaisesti tehdä digipääte, joka voisi muodostaa P2P-verkon toisten samanlaisten päätelaitteiden kanssa. Ensin piti selvittää, onko tämä ylimalkaan teknisesti mahdollista, ja sitten sitä, miten tämä voitaisiin tehdä tavalla joka olisi myös kaupallisesti kiinnostavaa eri osapuolten kannalta, esimerkiksi Creative Commons -lisenssijärjestelmää soveltaen.
No, TEKES ei sitten kumminkaan rahoittanut hanketta, olennaisesti kaiketi sen takia että hakukohteena olleessa teknologiaohjelmassa oli rahaa aika niukalti, ja koska emme ponnistuksistamme huolimatta saaneet hankkeelle riittävän laajaa teollisuuskonsortiota. Taisi olla niin, että varsinkin teleoperaattorit vierastivat koko P2P-teknologiaa. En siis erityisesti soimaa TEKESiä tästä päätöksestä, joka varmaan oli heidän kriteeriensä ja valtuuksiensa mukainen.
(Niin, kaikki HIIT:in hakemukset eivät todellakaan saa rahoitusta, vaikka aiemmista tämän blogin teksteistä näin voisi päätelläkin.)
En tietenkään väitä, että olisimme keksineet Joostin. Mutta jotakin me olisimme varmaan tehneet sellaista, mikä ei sitten toteutunut. Hampaat irvessä me kuitenkin laadimme seuraavan talven aikana toimivan prototyypin järjestelmästä hankkeen ideamoottori Tommo Retin ohjaamien opiskelijoiden voimin, siis lähes "ilmaiseksi". Sitä me sitten demonstroimme eri osapuolille, jotka osoittivat vaihtelevan tasoista innostusta; sitä suurempaa, mitä pienemmät edellytykset niillä oli rahoittaa hankkeen jatkoa. Lopulta saimme EU:lta tukea samansuuntaiseen hankkeeseen vuonna 2006, mutta tietenkään Joostin kaltaista massapalvelua emme nyt enää voi tai aio tehdä.
Miksi tämä tarina?
Tutkijaa tietenkin harmittaa vietävästi, kun tilaisuus tehdä jotakin uutta ja merkittävää menee ohi, tai sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Toisista palkinnoista tai pistesijoista ei ole tässä lajissa mitään iloa. Olen kylläkin ylpeä viime vuoden aikana EU:n rahalla tekemästämme työstä, joka kurkottaa paljon Joost-teknologiaa pidemmälle, mutta kuitenkin ... olisimme voineet tehdä tätäkin jo vuonna 2005 tai 2006.
Ennen muuta jään kuitenkin ihmettelemään, mikä on se ero joka selittää sen miksi esimerkiksi ruotsalaiset toimijat tuottavat toistuvasti maailmanluokan innovaatioita, kun Suomessa samanaikaisesti ei synny juuri mitään erityisen merkittävää. Kyllä me vuonna 2004 uskoimme tähän ideaan, mutta miksi se ei lentänyt?
Osaamisessa tai luovuudessa ei ole eroa ainakaan suomalaisten tappioksi. Tämän osoittanee jo se että HIIT samoina vuosina tuotti Jaiku.com -palvelun, jota voinee pitää maailman ensimmäisenä mobiilina Web 2.0 -palveluna ja pari muutakin kaupalliseksi innovaatioksi edennyttä ideaa. Eivät ne häpeä hitustakaan Joostin rinnalla.
Kysymys on kasvanut mielessäni, koska olen viimeisten 1-2 vuoden aikana tullut yhä vakuuttunemmaksi, että jokin iso uusi juttu on aivan käden ulottuvilla: eri teknologiat ja menetelmät ovat kypsyneet ja tekevät melkein mahdolliseksi laatia aivan uudenlaisia palveluja, joilla voisi olla edellytykset tekstiviestin kaltaiseen läpimurtoon. Jotakin tällaista uskonee Nokiakin, joka sijoitti sangen paljon rahaa karttoihin. Toivottavasti niistä löytyy oikea polku tulevaisuuteen.
Niin, mikä se ero on? Mitä pitäisi tehdä eron umpeen kuromiseksi ja mieluiten muiden edelle menemiseksi? Tätä alkaa miettiä Kauppa- ja teollisuusministeriön syyskuun lopussa asettama arvovaltainen innovaatiostrategian johtoryhmä, joten minun ei ehkä pitäisi virkamiehenä pohdiskella tällaisia asioita, vaan odottaa valoa ylhäältä, tai osallistua strategian laatimistalkoisiin.
Ymmärrän kyllä että uusi hallitus haluaa selvitellä asioita ennen toimiin ryhtymistä, mutta jään kuitenkin miettimään, eikö Suomessa jo ole tehty strategioita useammankin hallituskauden tarpeiksi. Itse työhön olisi jo kiva ryhtyä.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Verkostosivustojen suosion salaisuus
Huomionkipeitä teinejä paljastelemassa itseään. Tämä käsitys netin yhteisöllisten palveluiden käyttäjäkunnasta on muuttunut, kun nuorten aikuisten puheenaihe on se yksi ja ykkönen: Facebook. Mediassakin huolet kotimaisen IRC-gallerian vaaroista ovat vaihtuneet ihmettelyksi Facebookin jättisuosiosta. Enää ei suurimpana uhkana olekaan pedofiilit ja koulukiusaamisen uudet muodot, vaan se, että vampyyrileikit lohkaisevat ison palan työpäivästä.
Huolimatta siitä että palvelut ovat saaneet erityyppistä huomiota, kotimaista IRC-galleriaa ja ulkomaisia palveluita yhdistää mahdollisuus sosiaalisten verkostojen julkiseen ja pysyvään esittämiseen. IRC-galleria kuitenkin eroaa monista muista verkostosivustoista siinä, että julkisten kaverilistojen puuttuessa sosiaalisia verkostoja esitellään varsin luovilla tavoilla. Pro gradu -tutkielmani aineistossa esimerkkejä näistä ovat tyhjänpäiväiseltä vaikuttava kommenttien vaihtaminen, kaverien nimien kirjoittaminen "omistukseksi" valokuviin tai profiilin laidassa olevaan vapaasti muokattavaan tekstilaatikkoon "ihkuboksiin", sekä yhteisöjen perustaminen kaveripiirin sisäpiirivitseille.
Tuttavapiirin jäsenten käsitystä keskinäisestä yhteenkuuluvuudestaan voidaan verkostosivustoilla rakentaa samaan tapaan kuin joukkoviestinnän on ajateltu rakentavan käsitystä yhtenäisestä kansakunnasta tai fanikunnasta. Tähän liittyy se, että tunteakseen yhteenkuuluvuutta jäsenten ei tarvitse välttämättä olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tosin verkostosivustojen tapauksessa yhteisyyttä rakentaa mediakoneiston lisäksi jäsenten oma toiminta. Jos muut vain jaksavat päivittää profiiliaan, näiden kuulumisista voi olla perillä ilman että kohde sitä huomaa.
Uteliaisuus toisten yksityiselämää kohtaan palvelee näin ollen yhteisön koossapysymistä. Verkostopalvelut tiivistävät hajanaiset sosiaaliset suhteet yhteen paikkaan. Lisäksi ne voivat jopa yhdistää erillisiä kaveripiirejä esimerkiksi löydettäessä yllättäviä yhteisiä tuttuja. Tämä yhdistävä voima tuottaa kuitenkin myös hankaluuksia. Ryhmäjäsenyydet voivat törmätä toisiinsa, esimerkiksi kun harrastuskavereille ei haluaisi paljastaa kuuluvansa Crocsien vastaiseen rintamaan tai kun ex-partnerin kaverit jättäisi mieluummin jo historiaan uuden kumppanin ilmaantuessa.
Tässä tapauksessa eri verkostosivustojen suosimiseen tuttavapiiristä riippuen ollaan valmiita kuluttamaan aikaa ja energiaa. Kokonaan verkostosivustoista luopuminen ei siis ole vääjäämätön kohtalo. Toisena vaihtoehtona on määritellä eri ryhmille eri yksityisyysasetukset. Kun sosiaalisia suhteita esitetään tallentuvassa ja julkisessa esitysmuodossa, on palveluiden suunnittelussa ja käytössä mietittävä sitä, mitä seurauksia tällä on yksilön, kaveripiirin ja koko yhteiskunnan tasolla.
Toinen verkostosivustojen hehkutuksessa vähemmälle huomiolle jäänyt kysymys on se, että verkostoissa eivät näy niiden ulkopuolelle jääneet ihmiset. Verkostosivustoilla niille annetaan joilla on: kaverilistan ihmiset, varsinkin yhteiset tutut, herättävät luottamusta potentiaalisissa uusissa tuttavuuksissa. Samalla tapaa kuin nettihuutokaupoissa muiden antama palaute lisää luottamusta kaupantekijää kohtaan, kaverilistalla olevat "suosittelijat" antavat uskottavuutta uudelle tuttavuudelle.
Uusien suhteiden luomisessa on siis pitkälti riippuvainen olemassa olevasta verkostosta. Uusille tuttavuuksille itsestä annettu kuva ei riipu ainoastaan omasta panoksesta, vaan kaverilistan ihmiset ovat suuressa osassa sen rakentamisessa. Verkostosivustoilla tästä on toisaalta hyötyä: samalla kun tuo itseään esille ja solmii uusia suhteita, voi ylläpitää suhteitaan olemassa olevaan verkostoon.
Jäävätkö yksinäiset siis käyttämään palveluita, joilla olemassa olevalla sosiaalisella verkostolla ei ole yhtä suurta merkitystä? Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen perustuvilla sivustoilla arvostus syntyy pikemminkin tietämyksestä ja taitavasta sisällön tuottamisesta kuin laajasta ja laadukkaasta tuttavaverkostosta. Tässä tapauksessa yhteinen kiinnostuksen kohde riittää tuttavuuden tekemiseen, eikä ilman sosiaalista verkostoakaan leimaudu epäilyttäväksi hiippariksi. Käyttäjäkuntansa laajentamiseen pyrkivän, yhteiskunnallisesti vastuullisen palvelun tulisikin tarjota tämänkaltaisia mahdollisuuksia olla rehellisesti etsimässä uusia tuttavuuksia.
Ovatko huomionkipeät teinit sittenkään kadonneet mihinkään? Huomionkipeys on yksi suurimmista yhteiskuntaamme koossapitävistä voimista. Huomionkipeyttä ei kuitenkaan pidä tulkita ainoastaan itsekkääksi motiiviksi, vaan yhtä lailla se on tulkittavissa haluksi olla yhteydessä muihin. Verkostosivustojen mahdollistama ihmissuhteiden julkinen ja pysyvä esittäminen rakentaa käsitystä yhteisestä porukasta ja vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta, joita hajanaisten sosiaalisten verkostojen aikana on hankalampi muuten ylläpitää. Verkostosivustojen suosion suurin salaisuus on mahdollisuus yhdistää kaksi nykyisessä yhteiskunnassamme arvostettua asiaa: oman persoonan esilletuominen ja yhteys kanssaihmisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)