sunnuntai 23. joulukuuta 2007

HIIT maailmaa pelastamassa, osa II

Pari kuukautta sitten blogasin EU-hakemuksesta, jonka juuri olimme jättäneet ICT-ohjelman toiseen hakuun. Kysehän oli hankkeesta, jossa ubiikkia tietotekniikkaa sovellettaisiin käyttäjien kannustamiseksi energian säästämiseen.

Olemme tietenkin odottaneet jännityksen vallassa hakemuksen evaluoinnin tuloksia. EU-hankkeet arvioidaan varsin tiukalla menettelyllä, jossa riippumattomista asiantuntijoista koostuva ryhmä evaluoi hakemuksia useiden eri kriteerien osalta. Jotta hakemus voisi valikoitua edes jatkoharkintaan, on sen ylitettävä tietty taso kunkin kriteerin osalta. Käytännössä kaikista kohdista on saatava hyvä arvio, koska evaloinnin läpäisseetkin hakemukset sijoitetaan paremmuusjärjestykseen ja vain listan kärkipään hankkeilla on todelliset mahdollisuudet tulla rahoitetuiksi. (Tunnemme arviointimenettelyn hyvin koska useampikin HIIT:in senioritutkijoista on itse toiminut arvioijana.)

Voi siis arvata tyytyväisyytemme ja helpotuksen tunteemme, kun kuulimme toissa viikolla hakemuksen saaneen arvioijilta 13,5 pistettä viidestätoista. Evaluaattorit olivat pitäneet hakemuksen peruskonseptista ja tutkimuslinjoista. Kritiikkiä saaneet asiat olivat toisarvoisia ja kohtalaisen helposti korjattavia. Haku oli kuitenkin korkeatasoinen ja näilläkin pisteillä hakemuksemme oli "vasta" sijaluvulla 8. Lopullinen tieto hakemuksen kohtalosta saatiin sen takia vasta juuri ennen joulutaukoa, perjantaina 21.12. Komissio oli lopulta päätynyt kutsumaan rahoitusneuvotteluihin kaksitoista hanke-ehdotusta, joten olimme kirkkaasti mukana. Näyttää selvältä, että hanke voi alkaa kesällä 2008.

Tämä oli todella mieluinen joululahja kaikille asianosaisille, ennenkaikkea FT Giulio Jacuccille, joka oli toiminut hankkeen valmistelun moottorina. Voimme siis todellakin kantaa oman kortemme kekoon kestävän kehityksen mukaiseen energiankulutuksen siirtymiseksi.

torstai 20. joulukuuta 2007

"Paper 2.0" -joululahjavinkki

Itse tehty lahja on perinteisesti ollut joko virkattu, kudottu, leivottu tai ehkä jopa askarreltu. Peruskoulun teknisen työn ja tekstiilityön tunnit ovat olleet omiaan näiden kotikutoisten patalappujen ja kukkarahien tuotannossa. Onneksi (?) 2000-luvulla itse tehtyjen lahjojen valikoimaan on tullut lisää koko digitaalisen median kirjo: CD-musakokoelman tekeminen kaverille, vanhojen kaitafilmien polttaminen DVD:lle ja tietysti myös erilaiset digitaaliset jouluntoivotukset. Nyt on paperin vuoro.

Edellisessä kirjoituksessani toin esille, että paperilla on potentiaalia löytyä uudelleen, jos vain olisi työkaluja ja palveluita, jotka hyödyntäisivät sekä paperin että internetin parhaita puolia. Siksi seuraava joulutarina:

Halusin ostaa isälleni Prokopiuksen 500-luvun historiankirjoituksia joululahjaksi - erityisesti hänen virallisen historiikin Justianuksen sodista (engl. "The History of The Wars"). Mielestäni Amazon pyysi liian kovaa hintaa tästä antiikin klassikosta ($18,95 (13,15€) tai £14,50 (20,27€) ilman postikuluja), joten jotain piti keksiä.

Kyseinen kirja on vapaasti ladattavissa ja käytettävissä Project Gutenbergin verkkosivuilla, joten tallensin sen sieltä koneelleni HTML-muodossa. Avasin tiedoston tekstinkäsittelyohjelmassa, jossa määrittelin sivun kooksi taskupokkarin 6x9 tuumaa. Kävin hiukan tekstiä läpi ja poistin turhia rivinvaihtoja. Lopuksi kirjoitin kirjan alkuun omistuskirjoituksen ja päivämäärän.

Seuraavaksi kirjauduin Lulu.com -palveluun. Lulu on verkossa oleva kustannuspalvelu, jossa kuka tahansa saa tehdä oman kirjan. Kirjan voi sitten laittaa joko myyntiin tai tilata omaksi iloksi. Kirjoja painetaan "on demand": kun joku kirjan tilaa, niin se painetaan.

Latasin siis sormeilemani Prokopiuksen tekstin Luluun, joka teki siitä PDF:n esikatselua varten. Lulu tarjosi myös mahdollisuuden suunnitella kirjalle kannet. Sitä varten etsin verkosta kuvan keisari Justianuksesta ja takakanteen tekstinpätkän Prokopiuksesta itsestään. Edellisen tarjosi Wikimedia ja jälkimmäisen Wikipedia.

Tilasin kirjoja kaksi kappaletta. Yhden hinnaksi tuli 9,71€ ja postikulut kahdelle 3,99€. Nyt odottelen postilaatikon kolahdusta.

Sen lisäksi, että sain kirjan halvemmalla kuin Amazonista, kirja on myös henkilökohtaisempi: omat kannet sekä omistuskirjoitus. Lainatakseni erään luottokortin mainoslausetta: "Priceless".

Tämä on hyvä esimerkki paperimedian ajattelelemisesta uudenlaisesta vinkkelistä. Internet mahdollistaa sen, että kotiprintterin lisäksi kenellä tahansa on painokoneet ja julkaisukanavat oman laajakaistayhteyden päässä. Hatunnosto Lulu.com:lle, joka on pioneeri alalla.

Lahjavinkkini taitaa tulla ikävä kyllä hiukan myöhässä tämän vuoden joulua ajatellen, mutta nyt on vuosi aikaa kerätä kasaan tekstejä ja kuvia omista arkistoista ja surffata vaikka Project Gutenbergiä ensi joulua ajatellen.

Hyvää joulua!

tiistai 18. joulukuuta 2007

Digitaalisten palvelujen tutkimus

Suomalaiset - tai siis oikeastaan Nokia - ovat viimeisen 15 vuoden aikana menestyneet hyvin tieto- ja viestintätekniikan tuotteiden tekijöinä. Tämä on hieno juttu, mutta ei itsessään vielä takaa yhtä ruusuista tulevaisuutta maapalloistuneessa maailmassa.

Tähän verrattuna olemme menestyneet vain suhteellisen vaatimattomasti ICT:n mahdollistamien palvelujen tekijöinä. IRC:in ja tekstiviestin jälkeen Suomessa ei ole syntynyt ainuttakaan todelliseen läpimurtoon yltänyttä Internet-palvelua. Mobiili-Internetin alueella todellisia jättimenestyksiä ei ole ainuttakaan: surullinen tosiasia lienee, että 3G:n "killer-sovellutus" näyttää ainakin IP-pakettien määrällä mitaten olevan Microsoft Windows. Tällä alueella tosin kukaan muukaan maailmassa ei vielä ole osunut maaliin.

Tämä heikkous näyttää vakavalta. Kohtalaisen hyvin perustein voi arvella, että tulevaisuudessa suurin lisäarvo saavutetaan nimen omaan uusien palvelujen alueella. Nokian viime kuukausina tekemät julkistukset antavat olettaa, että myös siellä ajatellaan näin. Vuonna 2008 toimintansa aloittavan tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymän (ICT SHOK) tutkimuskaavailut nojaavat nekin samaan arvioon.

Mitä tietotekniikan tutkijoiden pitäisi tehdä asialle? Miten digitaalisia palveluja pitäisi tutkia?

HIIT:in piirissä on tietenkin tehty palveluihin liittyvää tutkimusta oikeastaan laitoksen alkuvaiheista asti. Kehotan lukijoita vilkaisemaan esimerkiksi vv. 2001-2003 toteutetun Between-projektin tuloksia, jotka nykypäivänkin perspektiivistä ovat jopa surullisenkin ajankohtaisia. Tämä hanke painottui uusien palvelukonseptien käyttäjäkeskeiseen kehittämiseen. Olemme edelleen sangen ylpeitä myös Context ja MC2 -projektien työstä.

Mutta mutta. Jos nämä hankkeet olivat niin hyviä, missä ne uudet palvelut sitten oikein ovat? No, Jaiku toki on olemassa, mutta sen osalta ansio kyllä kuuluu yrityksen perustaneille entreprenööreille enemmän kuin HIIT:ille itselleen. Nämä kysymykset ovat siis aiheellisia.

Olemmekin pohtineet aika tavalla palvelujen tutkimuksen kysymyksiä sekä HIIT:in piirissä että myös TKK:n (ja muidenkin yliopistojen) kollegojen kanssa. Olemme tässä saaneet innoitusta ns. palvelutieteen noususta tietotekniikan lehtien otsikoihin, suurelta osalta IBM:n ajamana. Emme ole löytäneet kokonaista vastausta, mutta luulen että käteen on jäänyt tarpeeksi vastauksen murusia jotta työ voitaisiin aloittaa. Koetan tässä koota yhteen näitä murusia.

Tärkein lähtökohta on se, että palveluja ei voi tutkia laboratoriossa, vaan ne on vietävä käyttäjiensä käsiin ja tutkittava mitä sitten alkaa tapahtua. Hyviä ideoita riittää, ja niitä voidaan tuottaa esimerkiksi Betweenissä kokeiltuja menetelmiä soveltaen. Ratkaisevaa on tehdä jotakin niille. Itse asiassa olemme sangen vakuuttuneita siitä, että hyvältä tuntuva idea on toteutettava nopeasti ja yksinkertaisesti liikaa tuumimatta: Launch first, think later! Tässä suhteessa ns. Living Labien perusajatus on oikea.

Tämä kuullostaa varmasti tavattoman epätieteelliseltä, ja kenties onkin sitä. Uskon kuitenkin, että palvelujen menestymiselle ratkaisevia palvelujen laadullisia ominaisuuksia voidaan tutkia ainoastaan tällaisen toiminnan mahdollistaman empirian ja kokeilujen kautta. Tällaisia ominaisuuksia vaikuttaisivat olevan ainakin seuraavat:

Sosiaalisten verkostojen rooli: Näyttää siltä, että palvelut "tarttuvat" käyttäjiinsä hyvin usein sosiaalisten linkkien kautta. Jos kaverisi kutsuu sinut palvelun piiriin, todennäköisyys sille että ainakin kokeilet sitä on olennaisesti suurempi kuin vaikkapa mainonnan kautta löydetyn palvelun kokeiluun. Tätä ilmiötä ei luultavasti voi tutkia muuten kuin kohtalaisen suuressa mittakaavassa.

Käyttäjien omat innovaatiot: Tekstiviesti kehitettiin alunperin operaattorin palveluviestien lähettämistä varten. Se, että siitä tuli suurmenestys, nojasi lähes kokonaan siihen että käyttäjät itse keksivät sille lähes loputtomasti uusia käyttötarkoituksia. Palvelututkijan on siis seurattava korva maassa, mitä käyttäjät palvelulla oikeastaan tekevät, huomattava käyttäjien emergoituvat oivallukset ja arjen käytännöt, ja heitettävä bensaa liekkeihin heti kun jossakin alkaa kärytä.

Palveluekonomia: Palvelu onnistuu, jos se tuottaa lisäarvoa käyttäjilleen, ja jos lisäarvo voidaan jakaa palvelun tuottamiseen osallistuvien osapuolten kesken siten että kaikilla on riittävä insentiivi olla mukana. Tässä ei ole kyse yksin rahassa mitattavasta ekonomiasta, vaan muistakin arvoista.

Identiteetit, yksityisyys, luottamus: Varsinkin yhteisöpalveluissa käyttäjät haluavat tuoda identiteettinsä esiin ja jakaa sisältöjä ja elämyksiä toisten käyttäjien kanssa. Siltikin heidän yksityisyyttään on varjeltava ja pyrittävä luomaan edellytykset luottamuksen syntymiselle. Nämä ovat tavattoman vaikeita asioita, joiden tutkiminen tuntuu myös edellyttävän empiriaa ja kokeita.

Tekninen skaalautuvuus: Mitä tapahtuu, kun palvelu kasvaa mittakaavasta toiseen, esimerkiksi kymmenistä tuhansista miljooniin? Tämä on hankala ja kamalan pragmaattinen aihepiiri, jota on vaikea tutkia. Voi olla, että vain Googlen ja Amazonin kaltaiset yritykset, joiden elämänlankana on todella skaalautuvan palvelualustan rakentaminen ja ylläpitäminen, voivat tehdä oikeasti vaikuttavaa työtä tällä alueella. Yliopistolle tämän aihepiirin osalta kenties mielenkiintoisinta on tutkia uudentyyppisiä, esimerkiksi P2P overlay -tekniikoihin nojaavia palveluarkkitehtuureja todellisten palvelujen yhteydessä.

Tässä on siis aika paljon tutkimista. Tämä on vieläpä sillä tavalla epäkiitollista, että työtä on tehtävä aika paljon ennenkuin mielenkiintoisia tuloksia voi edes odottaa. Myös IPR-asioiden hoitaminen on haasteellista, koska yritykset herkästi ja ymmärrettävästi tulevat varovaisiksi kun aletaan tutkia kukaties lähellä kaupallista hyödynnettävyyttä olevia asioita. Ihan pienessä mittakaavassa tällaista tutkimusta ei voi tehdä, koska tarvitaan monenlaista osaamista kenttä- ja empiirisistä menetelmistä data-analyysiin ja palveluteknologiaan asti.

Siltikin tällaiselle tutkimukselle on selkeä tilaus, ja aiomme ryhtyä töihin. Odotamme lopullista rahoituspäätöstä ensimmäiselle tätä koko aluetta tavoittelevalle hankkeelle näinä päivinä.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Miksi Innovaatioyliopisto on välttämätön?

Hallitus päätti iltakoulussaan 21.11. innovaatioyliopiston perustamisen periaatteista hallitusohjelmassa esitettyjen suuntaviivojen pohjalta. Päätöksen mukaan Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu yhdistetään säätiömuodossa toimivaksi uudeksi innovaatioyliopistoksi. Valtio ja elinkeinoelämä sitoutuvat innovaatioyliopiston säätiövarallisuuden muodostamiseen. Tavoitteena on, että se aloittaa toimintansa 1.8.2009.

Innovaatioyliopisto on siis toteutumassa osana suurta, koko yliopistolaitosta koskevaa muutosta. Varsinkin innovaatioyliopistoa koskeva keskustelu on kuitenkin suuntautunut melkein alusta asti väärille raiteille. Sitä on sävyttänyt epäluulo koko hankkeen tarkoitusperiä kohtaan. Siksi on hyvä palata vielä kerran koko hankkeen juurille ja kysyä, miksi se on välttämätön.

Vastausta on todellakin haettava ihan juurista asti, siitä alkaen minkälaisessa maailmassa me itse asiassa elämme, hyvässä ja pahassa. Vaikuttavan kokonaiskuvan tästä on muodostanut sosiologi Manuel Castells laajassa teoksessaan The Information Age: Economy, Society and Culture. Hänen maailmanselityksensä muodostuu kahdesta vuorovaikuttavasta komponentista: maailman kehittyneet alueet toisiinsa liittävistä globaaleista verkostoista ja aiemman massayhteiskunnan rakenteita korvaavista uusista identiteeteistä. Informaation synnyttäminen, levittäminen ja hyödyntäminen ovat näin muodostuvan verkostoyhteiskunnan perusta; siten verkostoyhteiskunta on sekä modernin tieto- ja viestintätekniikan luomus että sen kehitystä alati piiskaava ohjastaja. Verkostoyhteiskunnan suurimmat haasteet – ympäristönmuutoksen hallinta, siirtyminen kestävän kehityksen mukaiseen energiaan, sodat ja terrorismi, hyvä elämä ylimalkaan – ovat nekin globaaleja, ja edellyttävät sen mukaisia ratkaisuja.

Yliopistojen asema tällaisessa maailmassa on ratkaisevasti muuttunut entisestä. Kun niiden tehtävä kulttuurin ja sivistyksen ylläpitämisen ja tiettyihin ammatteihin kouluttamisen ohella aiemmin rajoittui perustutkimukseen nojaavan uuden tiedon tuottamiseen yhteiskunnan eri toimijoiden kuten yritysten ja yhteiskunnan itsensä hyödynnettäväksi, asettaa verkostoyhteiskunta niille sekä aiempaa laajempia että luonteeltaan uudenlaisia haasteita.

Yliopistoilla ei enää ole monopolia – jos sitä niillä koskaan on ollutkaan – uuden tiedon tuottamiseen. Uudet ideat syntyvät yhä useammin uusissa, nopeasti kasvavissa yrityksissä ja verkostoissa jotka liittävät ne yliopistoihin ja isompiin yrityksiin. Nämä verkostot ovat globaaleja: suuret yritykset voivat hakea yhteistyökumppaneita kaikkialta maailmasta, ja avoimessa taloudessa niiden pitää niin tehdäkin. Tämän ilmiön kuvaamiseen on alettu lainata biologian käsitteitä: puhutaan ”ekosysteemistä”, jossa eri toimijat vuorovaikuttavat synnyttääkseen ja soveltaakseen uutta tietoa uusissa, alati muuttuvissa eri mittakaavan rakenteissa. Myös yliopistot joutuvat etsimään oman roolinsa näissä rakenteissa ja sopeuttamaan oman toimintansa niiden logiikan mukaiseksi.

Yliopistoille on toki tarjolla erilaisia ekologisia lokeroita. Ne voivat pyrkiä vaikuttamaan lähinnä paikalliseen toimintaympäristöönsä etevinä kouluttajina, osaajina ja yhteistyökumppaneina. Suomessa varsinkin ammattikorkeakoulut ovat etsineet omaa rooliaan tällaisista lähtökohdista. Myös useimmat yliopistot löytänevät itsensä tästä asetelmasta.

Yliopistojen kerma – todelliset huippuyliopistot – löytävät oman lokeronsa kuitenkin nimen omaan uuden tutkimuspohjaisen tiedon tuottajina integroituna osana verkostoa, joka pystyy nopeasti ja tehokkaasti hyödyntämään uusia ideoita ja tuottamaan niihin perustuvia innovaatioita. Ne toimivat ekosysteemissä, joka tukee uusien yritysten perustamista ja innovaatioiden syntymistä kaikilla tarvittavilla tavoilla, kuten rahoitus, johtamisosaaminen, markkinointi, immateriaalioikeuksien hallinta sekä muut nopean kasvun edellyttämät osaamiset ja palvelut. Siten nämä yliopistot ovat sekä globaalin kehikon että paikallisen ekosysteemin osia: puhutaan ”glokaalista” toimintatavasta. Tarvitaan myös erilaisuutta ja luovaa hulluutta sietävä ilmapiiri, joka luo edellytykset eri osaajien vuorovaikutukselle ja houkuttelee heitä piiriinsä kaikkialta maailmasta.

Tarvitaanko Suomessa tällainen yliopisto? Jos tarvitaan, mitä on tehtävä jotta sellainen voisi syntyä? Innovaatioyliopiston perustelut kumpuavat harkituista vastauksista näihin kysymyksiin. Viime kädessä kyse on poliittisista valinnoista.

Viimeisten noin 15 vuoden aikana Suomi on menestynyt globaalissa taloudessa erinomaisesti etsimällä menestyksellisesti oman roolinsa uuden tiedon tuottajana ja siihen pohjautuvien innovaatioiden kehittäjänä. Kyse ei ole vain Nokian menestystarinasta, vaikka se onkin tämän kehityksen johtotähti ja lipunkantaja. Tämän kokemuksen pohjalta myönteisen vastauksen antaminen ensimmäiseen kysymykseen tuntuu hyvältä valinnalta.

Jos tällainen yliopisto tarvitaan, mitä on tehtävä? Nyt tehty päätös TKK:n, HKKK:n ja TAIK:in yhdistämisestä ei perustu näiden yliopistojen lähtökohtaiseen erinomaisuuteen, vaan kokonaisvaltaisempaan arvioon huipputason yliopiston syntymisen edellytyksistä.

Mielestäni on kiistatonta, että Suomessa vain pääkaupunkiseutu tarjoaa lähtökohdat huippuyliopiston edellyttämän ekosysteemin syntymiselle, ei vähiten sen johdosta että siellä jo toimii myös Helsingin yliopisto. Oulun seutu tarjoaa kylläkin painavan vastaesimerkin, mutta jäänee kokonaisuutena kuitenkin perusedellytyksiltään toiselle sijalle. Kyse on siis kokonaisuutta tarkastelevasta poliittisesta harkinnasta, ja keskustelu siitä ”ansaitsevatko” yhdistettävät yliopistot niille lankeavan aseman on pohjimmiltaan turhanaikaista. Niille ei oikeastaan ole tarjolla muuta vaihtoehtoa kun ne sattuvat sijaitsemaan Helsingissä.

On tietenkin selvää, että kolmen yliopiston yhdistäminen ei itsessään ratkaise mitään, ellei sen rinnalla luoda edellytyksiä koko huipputason toiminnan tarvitseman ekosysteemin – johon myös Helsingin yliopisto kuuluu olennaisena elementtinä – kehittymiselle. Tätä kautta innovaatioyliopistohanke on yhteydessä samanaikaisesti synnytettäviin strategisen huippuosaamisen keskuksiin eli SHOK:keihin; niiden tarkoituksenahan on synnyttää uudenlaisia innovaatioiden tuottamiseen pystyviä ekosysteemejä jotka yhdistävät yritysten ja yliopistojen voimavaroja ja osaamisia. Sama koskee tulevina vuosina mahdollisesti syntyvää Euroopan teknologiainstituuttia, jolle Euroopan parlamentti viime kesänä antoi alustavan siunauksensa. Tarvitaan myös monenlaisia muita toimia, joiden avulla pääkaupunkiseudun houkuttelevuutta uusille ideoille alttiina, rikastavaa vuorovaikutusta mahdollistavana ympäristönä parannetaan olennaisesti. Innovaatioyliopistossa on oltava tekemisen meininki.

Voiko tämä hanke onnistua, kun siinä on näinkin monia samanaikaisesti liikkuvia osia? Tehtävä ei tule olemaan lainkaan helppo. Nyt saavutettu tahtotila on kuitenkin hyvä ennusmerkki. Nyt on vain käytävä työhön.