lauantai 21. marraskuuta 2009

Kaksi kulttuuria ja monitieteinen tutkimus

Kuuluisassa teoksessaan "The Two Cultures" (1959) englantilainen fyysikko ja kirjailija C. P. Snow kirjoitti sattuvasti luonnontieteiden ja humanismin välisestä kuilusta, joka hänen silmissään vahingollisella tavalla estää maailman polttavien ongelmien ratkaisemista. Hän asetti vastakkain luonnontieteellisen maailmankuvan, joka matematiikan kieleen nojautuen pyrkii lausumaan objektiivisia väittämiä todellisuudesta, ja humanistisen maailmankuvan jonka lähtökohtana on ihmisen kielen ja kulttuurin jakamaton kokonaisuus. Asetelmaa on kritisoitu ja Snow itsekin pehmensi myöhemmin näkemystään.

Snow'n kirjan ilmestymisen jälkeiset viisi vuosikymmentä ovatkin tuoneet uusia vivahteita ja puheenvuoroja asetelmaan. Eläintieteilijä Edward O. Wilsonin teos ”Konsilienssi: Tiedon yhtenäisyys” (1998) argumentoi kuuluisalla tavalla tieteen ja kulttuurin pohjimmaisen yhtenäisyyden puolesta. Hän maalaa maailmankuvan, jossa yhteiskunta- ja humanistiset tieteet liittyvät mielekkäästi luonnontieteisiin. Fyysikko David Deutschin ”Todellisuuden rakenne” (1997) on toinen maineikas teos, joka sumeilematta koostaa eri tieteet yhdistävää kokonaishahmoa maailmasta.

Suurelta osin tässä kehityksessä on kuitenkin kyse luonnontieteiden soluttautumisesta muiden tieteiden alueelle. Laskennallinen tiede, joka nojaa tietokoneiden avulla tutkittaviin, eri ilmiöitä esittäviin ja yhdisteleviin matemaattisiin malleihin, onkin monilla alueilla noussut samanarvoiseen asemaan teoreettisen ja kokeellisen tieteen kanssa. Fysiikka, kemia, insinööritieteet sekä kasvava osa biologiaa ja lääketiedettä ovat jo sen piirissä. Käyttäytymistieteet ja monet yhteiskuntatieteet ovat nekin saaneet laskennallisen tieteen tartunnan. Olen itsekin argumentoinut tässä blogissa tällaisen ajattelun puolesta.

Kuilu ei kuitenkaan ole kadonnut, vain vaihtanut paikkaa. Kokonaisuutta korostava humanisti hylkää kaiken tämän reduktionismina, ja katsoo että kulttuurin, taiteen ja inhimillisen toiminnan kokonaisuutta ei edes periaatteessa voi johdella luonnontieteen tai laskennallisten tieteiden osasista. Tarvitaan tulkintoja ja luentoja, jotka aina tavoittavat vain osan kohdeilmiöstä ja jättävät tilaa uusille lähestymistavoille.

Onko ristiriita edelleen olemassa? On kyllä, ja se on yksi niistä kipukohdista joka halkaisee ensi vuoden alussa toimintansa aloittavan Aalto-yliopiston, ja tietenkin kaikki muutkin hyvät yliopistot. Onko se sovittamaton? Tätä kysymystä sopii tarkastella hieman laajemmin, ja se on tämän kirjoitelman tarkoitus.

Renessanssin megatähti, Leonardo da Vinci, oli monipuolinen mies jossa yhdistyivät arkkitehti, anatomi, kuvanveistäjä, insinööri, keksijä, matemaatikko, muusikko ja taidemaalari. Wikipedia tiivistää, että ”häntä pidetään yleisesti renessanssin ihmisihanteen, yleisneron, ruumiillistumana”. Vaikka suuri Leonardo oli varmasti omanakin aikanaan poikkeusyksilö, tällainen monipuolisuus ei ollut ainutkertaista. Silloiset huiput eivät kokeneet ristiriitaa taiteellisen, tieteellisen ja taloudellisen toimeliaisuuden välillä. Vaikka kaikki eivät Leonardoja olleetkaan, "uomo universale" oli kuitenkin se ihanne jota kohti he kykyjensä mukaan pyrkivät. Leonardo ei olisi ymmärtänyt lainkaan Snow'n asetelmaa.

Renessanssista on kulunut puoli vuosituhatta, ja ajat ovat toiset. Yleisneroja löytyy edelleen, mutta yleisemmin ajatellaan että taiteen, tieteen ja talouden polut ovat lopullisesti erkaantuneet.

Repeämä alkoi oikeastaan teollisesta vallankumouksesta. Sen liikkeellelaittajat eivät suinkaan olleet yliopiston kasvatteja, vaan käytännön miehiä jotka ratkaisivat eteensä tulleita käytännön ongelmia. Modernin höyrykoneen keksijä James Watt tosin sai tukea Glasgow'n yliopistolta, johon hän sai perustaa koepajan, mutta yliopistomies hän ei ollut. Monet modernin luonnontieteen perustajista olivatkin joko itsenäisiä herrasmiestutkijoita tai yhteiskunnan alemmista luokista nousseita itseoppineita lahjakkuuksia, joille tiede oli myös sosiaalisen nousun väylä. Yliopistojen asemesta tieteelliset järjestöt kuten Académie Française tai Royal Society of London toimivat kanavina heidän toiminnalleen. Itse asiassa traditionaaliset yliopistot vierastivat luonnontieteitä aina 1800-luvun loppupuolelle asti; vain matematiikka oli päässyt soluttautumaan humanismin marmoripalatseihin.

1800-luvun loppupuolen toinen teollinen vallankumous muutti tämän kaiken. Sen myötä luonnontieteet valloittivat sijansa yliopistoissa ja myös teknilliset yliopistot aloittivat muuntumisensa käytännön taitoja opettavista kouluista teknillistä tiedettä harjoittaviksi laitoksiksi. Teknillisen korkeakoulun edeltäjä, Polyteknillinen opisto oli osa tätä murrosta kun se uudelleenorganisoitiin v. 1879 kokonaan uudelle pohjalle. Opiston korottaminen TKK:ksi v. 1908 oli vain jo tapahtuneen muutoksen seuraus. Tämän myötä Snow'n kahden kulttuurin kuilu ilmestyi yliopistojen sisään, kun se aiemmin oli ollut niiden ja muualla oppinsa saaneiden käytännön insinöörien ja keksijöiden välissä. Yliopistoissa se on havaittavissa edelleen jopa entisestään vahvistuneena kun moderni tiedeyliopisto syntyi 2. maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden myötä.

Entä nyt? Olen koettanut argumentoida sen puolesta, että Snow'n kuilu ei ole luonnonlaki, vaan eräs teollisen vallankumouksen ja modernin maailman synnyn seurauksista. Sellaisena se on oman aikansa lapsi, ja vaipuu unholaan kun ajat muuttuvat.

Nyt elämme keskellä uutta vallankumousta. Kun olemme itse sen sisällä, meidän on vaikea ilmaista selkeästi mistä kaikesta on kyse. Sen avainsanoja kuitenkin ovat moderni tieto- ja viestintätekniikka, biotekniikka kaikkine "bio-" -alkuisine johdannaisineen, nanotekniikka (ja kaikki muukin "nano-") ja sen mahdollistamat uudet materiaalit. "Lyhyt 20. vuosisata" (Eric Hobsbawm) on takana, ja elämme uusien globaalien haasteiden aikaa joista ilmastonmuutos, uusiutuvaan energiaan siirtyminen, väestöräjähdyksen taittuminen, globalisaatio ja ylimalkaan hyvän elämän ainekset postmodernissa maailmassa tulevat varmastikin kaikkien mieleen.

Uumoilen itse, että kahden kulttuurin juopa on jo nyt vanhentunut. Joskin se on edelleen havaittavissa, aikaansa seuraavien tutkijoiden ja keskustelijoiden asenteet ovat muuttuneet. Täydellinen tietämättömyys oman spesiaalialan ulkopuolisista kysymyksistä ei enää oikein tunnu hyväksyttävältä ja luo moukkamaisen kuvan. Monitieteinen tutkimus (parhaimmillaan) ei ole enää seminaaripuuhastelua, johon ykkösluokan tutkijat eivät halua antaa kallista aikaansa, vaan vakavaa työtä jolla pyritään saamaan pitävä ote hyvin haastavista ja monisyisistä ongelmista joiden käsittelyyn yhden spesialiteetin keinot eivät riitä alkuunkaan. Tieteensä huipulla olevat tutkijat eivät epäröi tarttua haasteisiin jotka ovat heidän ydinalueensa vieressä ja hakevat yhteyksiä ensi katseella yllättäviltä tuntuviin suuntiin.

Kenties olemmekin uuden ajan kynnyksellä, jossa "uomo universale" 2000-luvun versiona tulee uudestaan ajankohtaiseksi? Pidin kovasti Tiede-lehdessä (10/2009) kuvatusta "horisontaalisen oppimisen mallista", jonka on laatinut Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuslaitoksen Tuomo Kuosa. Siinä oppimisura alkaa nuorena suoritetusta "spesialistin" tutkinnosta, ja jatkuu uran edetessä kohti "generalistin" ja "holistin" tutkintoja osaamisen ja tietojen karttuessa elämän myötä. Jos tällainen elämänkaari muodostuu ihanteeksi, jota kohti kaikkien sivistyneinä itseään pitävien ihmisten tulisi pyrkiä, on Snow'n juopa kadonnut.

Toivon näkeväni tällaisen ajan: se kuullostaa varsin miellyttävältä. Ja haluaisin itsekin joskus kasvaa "holistiksi".

3 kommenttia:

Lauri Gröhn kirjoitti...

Ei tarvitse kuin katsoa suomalaisia lukiolaisia, niin Snow:n kaksi kulttuuria on vieläkin todellisuutta.

Kannattaisi myös muistaa, että tieteen alkuaikoina tekniikka/craft oli usein virike tieteelliselle työlle, kun jonkin asian mittaaminen/havainnointi kävi mahdolliseksi.

Visa vietnam kirjoitti...

Doing and Getting visa vietnam .

Visa vietnam kirjoitti...

Doing and Getting visa vietnam .