Kaupunkilaisen perusaamu. “Bussipysäkin roskis TAAS aivan turvoksissa. EDELLEEN fillari töyssähtää sadeveden uurtamaan rotkoon. Mutta VIHDOIN tuosta on lähteneet tiellä olleet oksat! Siitä laitoinkin kiitokset kaupungille – menivätköhän perille?”
Kaupungin työntekijän perusaamu. “TAAS saatiin haukut, vaikka tuo pysäkki ei kuulu meidän hommiin. Ja kaikki valittaa VIELÄKIN pyörätielle olevasta urasta. Ei IKINÄ kiitosta – tai sitten ne ei vaan kerro meille.”
Kykyymme toimia arkiympäristössämme vaikuttaa suuresti se, miten hyvin kaupunkimme tai kuntamme huolehtii päivittäisten kulkureittiemme ylläpidosta. Aina välillä kuitenkin tuntuu, että elinympäristöstämme huolehtivat organisaatiot eivät tarpeeksi arvosta heille kaikkein olennaisinta informaatiota: aktiivisesti ja laajalti ympäristössä liikkuvien ihmisten tarjoamaa palautetta. Missä vika?
Palautteesta eikä palautekanavista ei ole puutetta. Asukasyhteydenottojen määrä liikkuu vuosittain kymmenissä tuhansissa. Puhelimitse, sähköpostitse, netissä, hihasta nykäisten. Ehkä ongelmana onkin asukaspalautteen laatu eikä määrä.
Laadukkaampaa asukaspalautetta? Asukkaiden mielipiteitähän pitäisi kunnioittaa sellaisinaan. Ei asukkaita voi vaatia itse tietämään, minkälaista palautetta kaupunki sattuu haluamaan.
Ei voikaan. Ongelmana onkin se, miten saada asukkaiden tarjoama arvokas tieto sellaiseen muotoon, että kaupungin edustajat näkisivät sen työnsä kannalta merkityksellisenä. Toisaalta, kaupungin edustajien duunari- ja virkamiesslangi pitäisi saada käännettyä asukkaiden ymmärtämään muotoon, jotta asukkaat kokisivat tulleensa kuulluiksi. Lyhyesti: miten saada asukkaat ja ammattilaiset ymmärtämään toisiaan?
Tällä hetkellä tärkeintä työtä asukkaiden ja ammattilaisten välisen ymmärryksen lisäämiseksi tekevät kaupungin tai kunnan asiakaspalvelun työntekijät. He toimivat ‘tulkkeina’ ammattislangin ja asukkaiden arkikielen välissä. Asukkaiden palaute pyritään keskittämään asiakaspalveluun, jotta se löytäisi parhaiten oikeaan osoitteeseen ja samalla tallentuisi tulevaa käyttöä varten. Palautteen keskittämisellä pyritään myös välttämään asukkaiden ja työntekijöiden välisen suorassa kommunikoinnissa mahdollisesti syntyvät ymmärrysongelmat.
Apunaan asiakaspalvelijoilla on karttapohjaiset tietojärjestelmät, joihin he luokittelevat asukaspalautteen sen mukaan, kelle työ kuuluu ja minkä laatuinen se on. Tästä järjestelmästä kenttätyöntekijät käyvät lukemassa saadun tiedon. He puolestaan pitävät järjestelmän ajan tasalla työn vaiheista. Asiakaspalvelun ‘tulkkien’ ja työn vaiheita kirjaavien työntekijöiden työtaakka on tässä prosessissa suuri. Miten tätä työtaakkaa voitaisiin helpottaa?
Paras ratkaisu olisi tietysti: lisää työntekijöitä! Tähän suuntaan ei kuitenkaan olla menossa julkisen eikä yksityisen kiinteistö- ja ympäristönhuollon puolella. On siis keksittävä jokin muu ratkaisu edistämään asukkaiden ja ammattilaisten vuorovaikutusta.
Olisiko tieto- ja viestintäjärjestelmien kehittämisestä apua? Kyllä, jos nykyiset järjestelmät ja toimintakäytännöt otetaan huomioon uusia kaavailtaessa. Vuorovaikutuksen haasteet ovat kuitenkin pääosin ei-teknisiä; kyse on vastaanottavan organisaation kulttuurin, asenteiden ja sisäisten prosessien kehittämisestä siten, että kansalaisten tuottamaa hajanaista, epätäsmällistä ja ajoittain virheellistäkin tietoa voidaan jalostaa muotoon, jossa sitä voidaan käyttää elinympäriston turvallisuuden ja laadun parantamiseen.
Olemassaolevia asukaspalautejärjestelmiä tulisi kehittää niin, että ne tarjoaisivat ympäristön, jossa asukkaat ja ammattilaiset voisivat keskenään luoda yhteistä kieltään ja vaikka äänestää parhaista ilmaisukäytännöistä – mahdollisesti jopa ilman tulkkien apua. Yhteistä kieltä ja vuorovaikutuksen tapoja kehittämällä asukaspalautteesta saataisiin merkityksellistä työntekijöille, ja ammattilaisten kielestä ja toiminnasta puolestaan ymmärrettävää asukkaille.
Tämä mahdollisuus tulisi rakentaa olemassaolevat käytännöt huomioon ottaen: esimerkiksi muuttamalla asukkaiden ja ammattilaisten kommunikaatio avoimeksi, ja samalla luoda mahdollisuus myös näiden kahden ryhmän sisäiseen neuvonpitoon. Toiseksi on kehitettävä liikkuvaan, hiekkaiseen ja usein kiireiseen toimintaan sopivia vuorovaikutuksen välineitä. Tässä haastetta heille, joilla on valtaa suunnata resursseja asukaspalautejärjestelmien kehittämiseen.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
lauantai 19. huhtikuuta 2008
UIx Kaliforniassa
Joukko HIIT:in Network Society -tutkimusryhmän tutkijoita varsinkin UIx-tutkimusryhmästä on vieraillut kuluneella viikolla Kaliforniassa, minä heidän mukanaan. Ohjelmassamme on ollut kolme työpajaa Berkeleyn ja Stanfordin yliopistoissa. Esitelmiä niissä ovat pitäneet sekä HIIT:in tutkijat että isännät. Edessä on vielä vierailu Nokian tutkimuskeskuksessa Palo Altossa ensi maanantaina 21.4.
Työpajoista ja niissä käydyistä keskusteluista saatujen vaikutelmien ja ajatusten punnitseminen vie varmaan vielä aikaa. Päällimmäisiä havaintoja ovat kuitenkin seuraavat:
Mobiliteetti. Vielä pari vuotta sitten Berkeleyn ja Stanfordin kollegat kuuntelivat kohteliaasti, kun kerroimme työstämme liikkuvan tieto- ja viestintätekniikan ja matkaviestimien alueella. Jos juttu kuitenkin jatkui liian pitkään heidän silmänsä alkoivat lasittua: aihepiiri ei kerta kaikkiaan ollut heidän kartallaan. Viime vuonna huomasin tämän jo muuttuneen: he olivat aidosti uteliaita ja kiinnostuneita ja kyselivät kaikenlaista. Ilmassa oli jopa hypeä.
Tänä vuonna saatoimme sitten havaita, että täkäläiset ovat käyneet töihin. Kuulimme useita esityksiä, jotka suuntautuvat erilaisten matkapuhelimilla toimivien palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen: paikkatietoiset, käyttäjien itsensä tuottamat palvelut; emootiot huomioon ottavat palvelut; käyttäjien itse tuottama ubiikkimedia; matkaviestimien ja sosiaalisen median leikkauskohdat. Muutos on todella nopea ja jyrkkä. Perästä tulee kuulumaan.
Kehitysmaat. Berkeley ja Stanford ovat aina suunnanneet merkittävästi tutkimusta ja muuta työtä kehitysmaiden eri ongelmien ratkaisemiseen. Nyt kun mobiliteetin tutkimus on noussut näkyvään rooliin, tämä koskee myös sitä. Tästäkin saimme kuulla useita esityksiä mm. matkaviestimien käytön ympärille syntyneistä epäformaaleista markkinoista Ugandassa sekä lukutaidon edistämiseen, englanninkielen oppimiseen ja terveyspalvelujen laadun parantamiseen tarkoitetuista mobiilipalveluista Intiassa.
Tällainen työ asettaa aivan uudenlaisia haasteita tutkijoille. Miten käyttöliittymä olisi suunniteltava, kun ei voi olettaa että kaikki käyttäjät osaavat liukea? Miten ne saadaan toimimaan hyvin vaihtelevissa laitteissa? Näiden palvelujen ekonomia on kiehtovaa ja haastavaa: rahan asemesta tai rinnalla kätytössä voi olla muitakin vaihdannan välineitä.
Tämä laittaa miettimään, onko vain kehittyneiden maiden palveluiden ja markkinoiden tutkimus liian kapea lähtökohta alueen ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle? Kehitysmaiden käyttötavat tuntuvat asettavan eteemme peilin, jonka kautta voisi katsoa omiakin konventioitamme: kenties kaikki ei olekaan sitä miltä läheltä katsoen näyttää. Jään miettimään, mitä HIIT:in pitäisi aihealueelle tehdä.
Kenttäkokeet. HIIT:issä tehtyä tutkimusta luonnehtii konseptien suunnittelusta, prototyyppien tuottamisesta, kenttäolosuhteissa tehtävistä käyttäjäkokeista sekä niiden antamien tulosten analysoinnista ja reflektoinnista koostuva kehä, jota mieluusti toistetaan hankkeen aikana useita kertoja kumuloituvan ymmärryksen muodostamiseksi. Tätä täydentää abstraktimmalla tasolla käsitteellinen ja teoriaa muodostava tutkimus.
Työpajoissa saimme havaita, että tällainen tutkimusprosessi ei ole täällä tyypillinen. Useammin kyse oli eksploraatiosta, jossa tietty rajallinen idea toteutetaan ja sen toimivuutta kokeillaan. Tämä johtunee monesta syystä: tutkimushankkeet ovat tyypillisesti yhden jatko-opiskelijan oman työn kokoisia, kenttäkokeiden tekemistä todellisilla ihmisillä reguloidaan ankarasti ja myös tekninen infrastruktuuri asettaa hankalasti kierrettäviä rajoituksia.
Kehitysmaissa tehtävä tutkimus muodostaa tästä kuitenkin merkittävän poikkeuksen. Esimerkiksi Intiassa Berkeleyn kollegat tekevät yhteistyötä paikallisten yliopistojen (Indian Institute of Technology eri kampukset) kanssa ja sitä kautta harjoittaa laajoja kenttätutkimuksia ja -kokeita. Tällaisessa työssä tarvittavat resurssit ovatkin melkoiset, ja tekevät koko hankkeesta sotilasoperaatiota muodostavan logistisen tehtävän, kuten meille kerrottiin.
Tämä tietenkin tarkoittaa, että HIIT:illä on tietty kilpailuetu verrattuna Kalifornian huippuyliopistojen tutkijoihin. Voimme tehdä tutkimusta ja kokeita, joihin he ainakaan nyt eivät helposti voi käydä käsiksi. Miten tätä tulisi parhaiten hyödyntää on hyvä kysymys johon en nyt yritä vastata.
Työpajoista ja niissä käydyistä keskusteluista saatujen vaikutelmien ja ajatusten punnitseminen vie varmaan vielä aikaa. Päällimmäisiä havaintoja ovat kuitenkin seuraavat:
Mobiliteetti. Vielä pari vuotta sitten Berkeleyn ja Stanfordin kollegat kuuntelivat kohteliaasti, kun kerroimme työstämme liikkuvan tieto- ja viestintätekniikan ja matkaviestimien alueella. Jos juttu kuitenkin jatkui liian pitkään heidän silmänsä alkoivat lasittua: aihepiiri ei kerta kaikkiaan ollut heidän kartallaan. Viime vuonna huomasin tämän jo muuttuneen: he olivat aidosti uteliaita ja kiinnostuneita ja kyselivät kaikenlaista. Ilmassa oli jopa hypeä.
Tänä vuonna saatoimme sitten havaita, että täkäläiset ovat käyneet töihin. Kuulimme useita esityksiä, jotka suuntautuvat erilaisten matkapuhelimilla toimivien palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen: paikkatietoiset, käyttäjien itsensä tuottamat palvelut; emootiot huomioon ottavat palvelut; käyttäjien itse tuottama ubiikkimedia; matkaviestimien ja sosiaalisen median leikkauskohdat. Muutos on todella nopea ja jyrkkä. Perästä tulee kuulumaan.
Kehitysmaat. Berkeley ja Stanford ovat aina suunnanneet merkittävästi tutkimusta ja muuta työtä kehitysmaiden eri ongelmien ratkaisemiseen. Nyt kun mobiliteetin tutkimus on noussut näkyvään rooliin, tämä koskee myös sitä. Tästäkin saimme kuulla useita esityksiä mm. matkaviestimien käytön ympärille syntyneistä epäformaaleista markkinoista Ugandassa sekä lukutaidon edistämiseen, englanninkielen oppimiseen ja terveyspalvelujen laadun parantamiseen tarkoitetuista mobiilipalveluista Intiassa.
Tällainen työ asettaa aivan uudenlaisia haasteita tutkijoille. Miten käyttöliittymä olisi suunniteltava, kun ei voi olettaa että kaikki käyttäjät osaavat liukea? Miten ne saadaan toimimaan hyvin vaihtelevissa laitteissa? Näiden palvelujen ekonomia on kiehtovaa ja haastavaa: rahan asemesta tai rinnalla kätytössä voi olla muitakin vaihdannan välineitä.
Tämä laittaa miettimään, onko vain kehittyneiden maiden palveluiden ja markkinoiden tutkimus liian kapea lähtökohta alueen ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle? Kehitysmaiden käyttötavat tuntuvat asettavan eteemme peilin, jonka kautta voisi katsoa omiakin konventioitamme: kenties kaikki ei olekaan sitä miltä läheltä katsoen näyttää. Jään miettimään, mitä HIIT:in pitäisi aihealueelle tehdä.
Kenttäkokeet. HIIT:issä tehtyä tutkimusta luonnehtii konseptien suunnittelusta, prototyyppien tuottamisesta, kenttäolosuhteissa tehtävistä käyttäjäkokeista sekä niiden antamien tulosten analysoinnista ja reflektoinnista koostuva kehä, jota mieluusti toistetaan hankkeen aikana useita kertoja kumuloituvan ymmärryksen muodostamiseksi. Tätä täydentää abstraktimmalla tasolla käsitteellinen ja teoriaa muodostava tutkimus.
Työpajoissa saimme havaita, että tällainen tutkimusprosessi ei ole täällä tyypillinen. Useammin kyse oli eksploraatiosta, jossa tietty rajallinen idea toteutetaan ja sen toimivuutta kokeillaan. Tämä johtunee monesta syystä: tutkimushankkeet ovat tyypillisesti yhden jatko-opiskelijan oman työn kokoisia, kenttäkokeiden tekemistä todellisilla ihmisillä reguloidaan ankarasti ja myös tekninen infrastruktuuri asettaa hankalasti kierrettäviä rajoituksia.
Kehitysmaissa tehtävä tutkimus muodostaa tästä kuitenkin merkittävän poikkeuksen. Esimerkiksi Intiassa Berkeleyn kollegat tekevät yhteistyötä paikallisten yliopistojen (Indian Institute of Technology eri kampukset) kanssa ja sitä kautta harjoittaa laajoja kenttätutkimuksia ja -kokeita. Tällaisessa työssä tarvittavat resurssit ovatkin melkoiset, ja tekevät koko hankkeesta sotilasoperaatiota muodostavan logistisen tehtävän, kuten meille kerrottiin.
Tämä tietenkin tarkoittaa, että HIIT:illä on tietty kilpailuetu verrattuna Kalifornian huippuyliopistojen tutkijoihin. Voimme tehdä tutkimusta ja kokeita, joihin he ainakaan nyt eivät helposti voi käydä käsiksi. Miten tätä tulisi parhaiten hyödyntää on hyvä kysymys johon en nyt yritä vastata.
lauantai 5. huhtikuuta 2008
Bledin julistus
Tulevaisuuden Internetin tutkimus kuuluu EU:n 7. puiteohjelman painavimpiin aihepiireihin. Ohjelman kahdessa ensimmäisessä haussa käynnistettiin noin 80 tutkimushanketta joiden yhteinen budjetti on runsaat 400 miljoonaa euroa. Vuoden 2008 aikana aukenevissa hauissa alueeseen tultaneen kohdentamaan vielä jopa 200 miljoonaa euroa lisää.
Tämä on paljon rahaa. EU-veronmaksajilla on oikeus odottaa, että runsaalla rahoituksella myös saadaan jotakin aikaan, samoin EU-parlamentilla. Ääneen lausutut odotukset ovatkin korkealla: kuullostaa suorastaan siltä, että tulevaisuuden Internetin tutkimuksen niskaan ollaan sälyttämässä jo hieman surullisen kuuluisan Lissabonin julistuksen tavoitteita. Uuden Internetin tulisi antaa avaimet ikääntyvän väestön, julkisten palvelujen tehostamisen ja ympäristönmuutoksen hallinnan ongelmiin. Eurooppalaisen ICT-teollisuuden ja ICT:n soveltajien (eli melkein kaikkien) tulisi voida kehittää globaalisti kilpailukykyisiä tuotteita ja palveluja ja tätä kautta edistää koko mantereen menestystä.
Jos tämä kuullostaa poliittiselta hypetykseltä, niin sitähän se toki onkin. Poliittinen paine on kuitenkin realiteetti, joka on otettava huomioon. Niinpä puiteohjelmaa koordinoiva EU-komission yksikkö onkin ryhtynyt hieman poikkeavanlaatuisiin toimiin.
Jo loppuvuodesta 2007 kuulimme huhuja tulevaisuuden Internetin alueelle perustettavan yhteistyörakenteen, Future Internet Assemblyn (FIA) perustamisesta. Sen tarkoituksena oli edistää käynnistettyjen ja käynnistyvien EU-hankkeiden keskinäistä läpinäkyvyyttä sekä erityisesti tutkimuksen eri linjojen välistä vuoropuhelua. Epäselväksi jäi, missä määrin tarkoituksena olisi myös tutkimuksen "koordinointi" ellei suorastaan "ohjailu".
Temaattisesti FIA on tarkoitus "varsinaisen" Internet-teknologian ohella kattaa myös digitaaliset palvelut ja niiden tekniset alustat ("Internet of Services"), digitaalisten sisältöjen tuotanto ja jakelu, ubiikkiteknologia ("Internet of Things"), tietoturva, yksityisyydensuoja ja luottamus sekä Internet-tutkimuksen kokeelliset alustat.
Helmikuussa 2008 kaikkien käynnissä olleiden EU-hankkeiden vetäjät saivat hieman erikoisen viestin. Se oli kutsu Slovenian Bledissä pidettävään tulevaisuuden Internetiä koskevaan konferenssiin ja työpajaan, jossa FIA aloittaisi toimintansa. Epätavalliseksi kutsun teki sen mukana ollut liite, "The Bled Declaration" eli Bledin julistus. Vastaanottajia pyydettiin ilmaisemaan tiukan määräajan kuluessa tukensa julistuksen ajatuksille; vastaamatta jättäminen katsottiin myöntymiseksi.
Julistuksen alkuperäinen versio säpsäytti monia vastaanottajia. Olennaisesti komissio pyysi hankkeiden tukea sille, että tulevaisuuden Internetin tutkimukseen tulisi suunnata vielä entistä enemmänkin rahoitusta ja sille, että myös myös eri jäsenmaiden kansallisten tutkimusrahoittajien panoksia tulisi suunnata komission ohjauksessa aihepiirin rahoitukseen. Tämä versio sai sen verran kritiikkiä osakseen, että lopullisen version muotoiluja pehmennettiin jonkin verran. Se saikin varsin laajan kannatuksen, erityisesti kaikilta alueen teknologiayhteisöiltä.
Komission päätavoite oli kuitenkin jo tullut selväksi, vaikka lopullinen teksti ei sitä nimenomaan maininnutkaan: kannustaa alan teollisuutta ja jäsenmaita yhteisen teknologia-aloitteen (Joint Technology Initiative, JTI) muodostamiseen tulevaisuuden Internetin alueelle. Nämä ovat yrityksen muotoon organisoituja yhteenliittymiä, jotka saavat rahoitusta teollisuudelta, jäsenmailta ja komissiolta ja suuntaavat rahoituksen yhteisesti määritellyn tutkimusohjelman mukaisiin hankkeisiin. Varmaankin juuri tämä tavoite sai osan kutsutuista osapuolista miettimään kahteen kertaan tukensa ilmaisemista, koska vielä ei ole tiedossa millaisen tutkimusohjelman synnyttämisestä lopulta saattaisi olla kyse.
Koska HIIT toimii EU-hanke PRISP:in koordinaattorina, myös me saimme kutsun. Pienen pohtimisen jälkeen päädyimme antamaan tukemme julistukselle, kuitenkin sillä varauksella että puoltomme koskee vain PSIRP-hanketta itseään, eikä välttämättä tarkoita että kaikki hankkeesen osallistuvat osapuolet tukisivat julistuksen ajatuksia. Tämä rajaus ei tainnut kuitenkaan sopia komissiolle, koska PRISP puuttui lopullisten allekirjoittajien luettelosta.
Varsinainen konferenssi ja työpajat pidettiin 31.3.-2.4. HIIT:istä siihen osallustui PRISP-hattua kantaen Arto Karila, Pekka Nikander, Kristiina Karvonen sekä allekirjoittanut. Varsinkin omana roolinani oli katsella FIA:n käynnistymistä käynnistymisvaiheessa olevan ICT SHOK:in ja etenkin sen Future Internet -hankkeen näkökulmasta. Saimme havaita, että komission edustajat olivat hyvin tietoisia ICT SHOK:in valmistelusta ja halusivat tietoa sen edistymisestä.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Ainakin on selvää, että suomalaisilla on halutessaan erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa EU-komission ohjailemaan Internet-tutkimukseen ICT SHOK:in myötävaikutuksella. Tämä tietenkin edellyttää myös sitoutumista yhteisiin eurooppalaisiin tavoitteisiin, varsinkin uuden JTI:n synnyttämiseen. Kun Suomi on jo voimakkaasti sitoutunut tänä vuonna toimintansa aloittavaan Artemis-JTI:in, on syytä miettiä riittääkö meillä voimia myös toiseen painavaan osallistumiseen.
Tämä on paljon rahaa. EU-veronmaksajilla on oikeus odottaa, että runsaalla rahoituksella myös saadaan jotakin aikaan, samoin EU-parlamentilla. Ääneen lausutut odotukset ovatkin korkealla: kuullostaa suorastaan siltä, että tulevaisuuden Internetin tutkimuksen niskaan ollaan sälyttämässä jo hieman surullisen kuuluisan Lissabonin julistuksen tavoitteita. Uuden Internetin tulisi antaa avaimet ikääntyvän väestön, julkisten palvelujen tehostamisen ja ympäristönmuutoksen hallinnan ongelmiin. Eurooppalaisen ICT-teollisuuden ja ICT:n soveltajien (eli melkein kaikkien) tulisi voida kehittää globaalisti kilpailukykyisiä tuotteita ja palveluja ja tätä kautta edistää koko mantereen menestystä.
Jos tämä kuullostaa poliittiselta hypetykseltä, niin sitähän se toki onkin. Poliittinen paine on kuitenkin realiteetti, joka on otettava huomioon. Niinpä puiteohjelmaa koordinoiva EU-komission yksikkö onkin ryhtynyt hieman poikkeavanlaatuisiin toimiin.
Jo loppuvuodesta 2007 kuulimme huhuja tulevaisuuden Internetin alueelle perustettavan yhteistyörakenteen, Future Internet Assemblyn (FIA) perustamisesta. Sen tarkoituksena oli edistää käynnistettyjen ja käynnistyvien EU-hankkeiden keskinäistä läpinäkyvyyttä sekä erityisesti tutkimuksen eri linjojen välistä vuoropuhelua. Epäselväksi jäi, missä määrin tarkoituksena olisi myös tutkimuksen "koordinointi" ellei suorastaan "ohjailu".
Temaattisesti FIA on tarkoitus "varsinaisen" Internet-teknologian ohella kattaa myös digitaaliset palvelut ja niiden tekniset alustat ("Internet of Services"), digitaalisten sisältöjen tuotanto ja jakelu, ubiikkiteknologia ("Internet of Things"), tietoturva, yksityisyydensuoja ja luottamus sekä Internet-tutkimuksen kokeelliset alustat.
Helmikuussa 2008 kaikkien käynnissä olleiden EU-hankkeiden vetäjät saivat hieman erikoisen viestin. Se oli kutsu Slovenian Bledissä pidettävään tulevaisuuden Internetiä koskevaan konferenssiin ja työpajaan, jossa FIA aloittaisi toimintansa. Epätavalliseksi kutsun teki sen mukana ollut liite, "The Bled Declaration" eli Bledin julistus. Vastaanottajia pyydettiin ilmaisemaan tiukan määräajan kuluessa tukensa julistuksen ajatuksille; vastaamatta jättäminen katsottiin myöntymiseksi.
Julistuksen alkuperäinen versio säpsäytti monia vastaanottajia. Olennaisesti komissio pyysi hankkeiden tukea sille, että tulevaisuuden Internetin tutkimukseen tulisi suunnata vielä entistä enemmänkin rahoitusta ja sille, että myös myös eri jäsenmaiden kansallisten tutkimusrahoittajien panoksia tulisi suunnata komission ohjauksessa aihepiirin rahoitukseen. Tämä versio sai sen verran kritiikkiä osakseen, että lopullisen version muotoiluja pehmennettiin jonkin verran. Se saikin varsin laajan kannatuksen, erityisesti kaikilta alueen teknologiayhteisöiltä.
Komission päätavoite oli kuitenkin jo tullut selväksi, vaikka lopullinen teksti ei sitä nimenomaan maininnutkaan: kannustaa alan teollisuutta ja jäsenmaita yhteisen teknologia-aloitteen (Joint Technology Initiative, JTI) muodostamiseen tulevaisuuden Internetin alueelle. Nämä ovat yrityksen muotoon organisoituja yhteenliittymiä, jotka saavat rahoitusta teollisuudelta, jäsenmailta ja komissiolta ja suuntaavat rahoituksen yhteisesti määritellyn tutkimusohjelman mukaisiin hankkeisiin. Varmaankin juuri tämä tavoite sai osan kutsutuista osapuolista miettimään kahteen kertaan tukensa ilmaisemista, koska vielä ei ole tiedossa millaisen tutkimusohjelman synnyttämisestä lopulta saattaisi olla kyse.
Koska HIIT toimii EU-hanke PRISP:in koordinaattorina, myös me saimme kutsun. Pienen pohtimisen jälkeen päädyimme antamaan tukemme julistukselle, kuitenkin sillä varauksella että puoltomme koskee vain PSIRP-hanketta itseään, eikä välttämättä tarkoita että kaikki hankkeesen osallistuvat osapuolet tukisivat julistuksen ajatuksia. Tämä rajaus ei tainnut kuitenkaan sopia komissiolle, koska PRISP puuttui lopullisten allekirjoittajien luettelosta.
Varsinainen konferenssi ja työpajat pidettiin 31.3.-2.4. HIIT:istä siihen osallustui PRISP-hattua kantaen Arto Karila, Pekka Nikander, Kristiina Karvonen sekä allekirjoittanut. Varsinkin omana roolinani oli katsella FIA:n käynnistymistä käynnistymisvaiheessa olevan ICT SHOK:in ja etenkin sen Future Internet -hankkeen näkökulmasta. Saimme havaita, että komission edustajat olivat hyvin tietoisia ICT SHOK:in valmistelusta ja halusivat tietoa sen edistymisestä.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Ainakin on selvää, että suomalaisilla on halutessaan erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa EU-komission ohjailemaan Internet-tutkimukseen ICT SHOK:in myötävaikutuksella. Tämä tietenkin edellyttää myös sitoutumista yhteisiin eurooppalaisiin tavoitteisiin, varsinkin uuden JTI:n synnyttämiseen. Kun Suomi on jo voimakkaasti sitoutunut tänä vuonna toimintansa aloittavaan Artemis-JTI:in, on syytä miettiä riittääkö meillä voimia myös toiseen painavaan osallistumiseen.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Kimmo Raatikainen 1955-2008
(English translation at end.)
Professori Kimmo Raatikainen menehtyi tänä aamuna pitkällisen sairauden uuvuttamana. Hän oli 52-vuotias.
Kimmo oli HIIT:in Future Internet -tutkimusohjelman johtaja ja siten tärkeä henkilö HIIT:ille. Hän oli myös hyvä kollega ja mielenkiintoinen ihminen. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia sanoja hänestä.
Tutustuin Kimmoon ensi kerran vuoden 1995 paikkeilla, kun TKK:n ja HY:n yhteinen tohtorikoulu HeCSE aloitti toimintansa ja tulin sen johtajaksi. Kimmo perusti niihin aikoihin liikkuvaan tietotekniikkaan suuntautuneen tutkimusryhmänsä Helsingin yliopistossa, ja sain tutkijakoulun kautta tutustua myös moniin hänen jatko-opiskelijoihinsa. Sitä kautta oppii professoristakin yhtä ja toista.
Läheisempi suhde alkoi vuoden 2001 alkupuolella, kun HIIT oli perustettu ja sen toiminta haki muotoaan. Muistan hyvin, kuinka Kimmo tuli kertomaan, että hän oli päättänyt liittyä laitoksen toimintaan tuomalla oman tutkimusryhmänsä sen tiloihin Ruoholahteen, johon laitos muutti syyskuussa. Seuraavan vuoden alussa käynnistyi hänen johtamansa Fuego Core -hanke, joka sitten jatkui lopulta viime vuoden loppuun asti.
Fuego Core toimi nimensä mukaisesti koko Future Internet -ohjelman ydinhankkeena, josta vuosien varrella silmikoitui ensin pienempiä, sitten suuremmaksi kasvaneita sivuhaaroja. Tällainen oli esimerkiksi HIP-protokollan kanssa aloitettu työ, jota ensin tehtiin FC:n osana vuonna 2003, ja sitten omana hankkeenaan vuodesta 2004 alkaen. HIIT:in nykyisin Internet-arkkitehtuurissa tekemä työ sai alkunsa tästä siemenestä.
Kimmolla oli myös suuri vaikutus HIIT:in kansainvälistymiseen. Hänellä oli hyviä suhteita ympäri maailmaa, erityisesti Berkeleyn yliopistoon. Tämä auttoi meitä kovasti rakentamaan sinne siltaa HIIT:in alkuvuosina.
Kimmon elämä noina vuosina oli hyvin intensiivistä. Hän jakoi aikaansa HIIT:in, Helsingin yliopiston ja Nokian tutkimuskeskuksen kesken. Matkapäiviä ympäri maailmaa tuli runsaasti. Ihmettelin, miten hän ylimalkaan ehti myös ohjata jatko-opiskelijoitaan kaiken muun ohessa. Tuloksista päätellen ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi hyvin, koska väitöksiä tuli runsaasti. Nyt Kimmon tohtoriin osuu joka kerta, kun heittää kiven Nokian tutkimuskeskuksen suuntaan, ja on heitä useita TKK:llekin riittänyt.
Kimmo ei ollut mikään luontainen puhuja, vaan sanat tahtoivat kompastella toisiinsa. Intensiteetti ja voimakas sanomisen tahto tuli kuitenkin läpi, ja pakotti yleisön kuuntelemaan mitä miehellä on sanottavaa. Luulen, että Kimmon Nokia-ura alkoi yhdestä kuulemastani esityksestä, jossa hän esitteli HY:n ryhmänsä työtä tavalla joka varasti shown samassa tilaisuudessa mukana olleilta TKK:n professoreilta.
Kimmon työ oli kovaa tekniikkaa, mutta hän oli kuitenkin myös hyvin kiinnostunut tietotekniikan "pehmeistä" puolista: miten tietotekniikan läpitunkeva vaikutus on vuorovaikutuksessa ihmisten ja yhteiskunnan kanssa. Hän viihtyi hyvin HIIT:issä senkin takia, että sen kautta hän oli mukana myös tämänlaisessa keskustelussa ja toiminnassa, vaikkei se aina ulos näkynytkään.
Tätä kiinnostusta osoitti myös Kimmon syksyllä 2006 pitämä Johdatus tietojenkäsittelytieteesen -kurssi, jota varten hän kirjoitti kokonaan uuden luentomonisteen. Se oli iso ponnistus mieheltä, joka jo silloin oli sairas. Kuitenkin hän halusi kirjata näkyviin, mikä tietojenkäsittelyssä hänen mielestään oikeastaan on tärkeää ja mielenkiintoista. Tuo kirjoitus oli tavallaan hänen joutsenlaulunsa.
Vielä yksi asia Kimmosta. Jo kauan sitten kuolleen isäni ohella hän oli ainoa tuntemani ihminen, joka toistuvasti käytti sanaa "selma", kun kaikki muut sanovat "selvä". Se tuntui minusta hyvin hellyttävältä. Nyt minua kaduttaa, etten koskaan tullut kysyneeksi, mistä hän tuon sanansa oli poiminut.
------------------------------------------------------------------------------
Professor Kimmo Raatikainen finally succumbed this morning to a long-time illness. He was 52.
Kimmo was the director of HIIT's Future Internet programme and thus an important person for us. More, he was a good colleague and an interesting man. Therefore I decided to write a few words about him.
I first learnt to know Kimmo around 1995, when the joint TKK-UH doctoral programme HeCSE was launched and I became its director. Kimmo started his mobile computing group at University of Helsinki at the same time. Through the doctoral programme, I got acquainted with his students too. Through them, I learned a thing and another of the professor.
Our link became closer in early 2001 when HIIT had been founded and was building up its operation. I remember clearly how Kimmo came to my office and told me that he had decided to join the institute by moving a research group to the premises in Ruoholahti, where we moved in September. At the start of 2002 Kimmo's Fuego Core project was started in HIIT; ultimately, it would continue until the end of 2007.
As the name suggests, Fuego Core was the core activity of the Future Internet programme throughout. During the years, other activities spun out of it, initially small, later larger. Such was the work on HIP that was first commenced as part of FC in 2003, and became an independent project from 2004. The work HIIT now is doing on Internet architecture grew from that seed.
Kimmo's role in building HIIT's international relations was decisive as well. He had an extensive network around the globe, especially to UC Berkeley. This helped us a lot to build a bridge there during HIIT's early years.
Kimmo led an intensive life during those years. He shared his time between HIIT, University of Helsinki and Nokia Research Center. The count of days on travel was high. I wondered how he found time to guide his postgrad students at all, given his all other activities. Deemed on the results, he nevertheless managed pretty well: dissertation followed another in a steady stream. Now I would hit one of his doctors every time I threw a stone towards NRC. Several of them work at TKK, too.
Kimmo was no natural presenter: words tended to stumble upon each other in his speech. Nevertheless a certain intensity and will of expressing came through, and forced the audience to listen to what the man had to say. I think that Kimmo's Nokia career was initiated with a single presentation that I heard, where he told about the accomplishments of his group at UH. The way he did it stole the show from the TKK professors also presenting in the same event.
Kimmo worked on hard technology, but he was deeply interested on the softer aspects of information technology as well, the impact of IT on people and society. He enjoyed being in HIIT because it offered him opportunities to participate in discussion on these themes, even if his contribution was not always very visible from the outside.
The same interest was also displayed in the freshman course "Introduction to computer science" that he gave in Fall 2006, for which he also prepared an entirely new set of lecture notes. It was a major effort from a man who was already ill. Still, he wanted to give expression to what he thought was really worthwhile and interesting in computer science. That writing was, in a manner of speaking, his swan song.
I must tell still another thing about Kimmo. Apart from my father, deceased a long time ago, Kimmo was the only person I have ever met who used the Finnish language expression selma, instead of the usual selvä, to mean (roughly) "all clear", or "clear enuf". It was very endearing. I am very sorry I never happened to ask where he picked the expression up.
Professori Kimmo Raatikainen menehtyi tänä aamuna pitkällisen sairauden uuvuttamana. Hän oli 52-vuotias.
Kimmo oli HIIT:in Future Internet -tutkimusohjelman johtaja ja siten tärkeä henkilö HIIT:ille. Hän oli myös hyvä kollega ja mielenkiintoinen ihminen. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia sanoja hänestä.
Tutustuin Kimmoon ensi kerran vuoden 1995 paikkeilla, kun TKK:n ja HY:n yhteinen tohtorikoulu HeCSE aloitti toimintansa ja tulin sen johtajaksi. Kimmo perusti niihin aikoihin liikkuvaan tietotekniikkaan suuntautuneen tutkimusryhmänsä Helsingin yliopistossa, ja sain tutkijakoulun kautta tutustua myös moniin hänen jatko-opiskelijoihinsa. Sitä kautta oppii professoristakin yhtä ja toista.
Läheisempi suhde alkoi vuoden 2001 alkupuolella, kun HIIT oli perustettu ja sen toiminta haki muotoaan. Muistan hyvin, kuinka Kimmo tuli kertomaan, että hän oli päättänyt liittyä laitoksen toimintaan tuomalla oman tutkimusryhmänsä sen tiloihin Ruoholahteen, johon laitos muutti syyskuussa. Seuraavan vuoden alussa käynnistyi hänen johtamansa Fuego Core -hanke, joka sitten jatkui lopulta viime vuoden loppuun asti.
Fuego Core toimi nimensä mukaisesti koko Future Internet -ohjelman ydinhankkeena, josta vuosien varrella silmikoitui ensin pienempiä, sitten suuremmaksi kasvaneita sivuhaaroja. Tällainen oli esimerkiksi HIP-protokollan kanssa aloitettu työ, jota ensin tehtiin FC:n osana vuonna 2003, ja sitten omana hankkeenaan vuodesta 2004 alkaen. HIIT:in nykyisin Internet-arkkitehtuurissa tekemä työ sai alkunsa tästä siemenestä.
Kimmolla oli myös suuri vaikutus HIIT:in kansainvälistymiseen. Hänellä oli hyviä suhteita ympäri maailmaa, erityisesti Berkeleyn yliopistoon. Tämä auttoi meitä kovasti rakentamaan sinne siltaa HIIT:in alkuvuosina.
Kimmon elämä noina vuosina oli hyvin intensiivistä. Hän jakoi aikaansa HIIT:in, Helsingin yliopiston ja Nokian tutkimuskeskuksen kesken. Matkapäiviä ympäri maailmaa tuli runsaasti. Ihmettelin, miten hän ylimalkaan ehti myös ohjata jatko-opiskelijoitaan kaiken muun ohessa. Tuloksista päätellen ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi hyvin, koska väitöksiä tuli runsaasti. Nyt Kimmon tohtoriin osuu joka kerta, kun heittää kiven Nokian tutkimuskeskuksen suuntaan, ja on heitä useita TKK:llekin riittänyt.
Kimmo ei ollut mikään luontainen puhuja, vaan sanat tahtoivat kompastella toisiinsa. Intensiteetti ja voimakas sanomisen tahto tuli kuitenkin läpi, ja pakotti yleisön kuuntelemaan mitä miehellä on sanottavaa. Luulen, että Kimmon Nokia-ura alkoi yhdestä kuulemastani esityksestä, jossa hän esitteli HY:n ryhmänsä työtä tavalla joka varasti shown samassa tilaisuudessa mukana olleilta TKK:n professoreilta.
Kimmon työ oli kovaa tekniikkaa, mutta hän oli kuitenkin myös hyvin kiinnostunut tietotekniikan "pehmeistä" puolista: miten tietotekniikan läpitunkeva vaikutus on vuorovaikutuksessa ihmisten ja yhteiskunnan kanssa. Hän viihtyi hyvin HIIT:issä senkin takia, että sen kautta hän oli mukana myös tämänlaisessa keskustelussa ja toiminnassa, vaikkei se aina ulos näkynytkään.
Tätä kiinnostusta osoitti myös Kimmon syksyllä 2006 pitämä Johdatus tietojenkäsittelytieteesen -kurssi, jota varten hän kirjoitti kokonaan uuden luentomonisteen. Se oli iso ponnistus mieheltä, joka jo silloin oli sairas. Kuitenkin hän halusi kirjata näkyviin, mikä tietojenkäsittelyssä hänen mielestään oikeastaan on tärkeää ja mielenkiintoista. Tuo kirjoitus oli tavallaan hänen joutsenlaulunsa.
Vielä yksi asia Kimmosta. Jo kauan sitten kuolleen isäni ohella hän oli ainoa tuntemani ihminen, joka toistuvasti käytti sanaa "selma", kun kaikki muut sanovat "selvä". Se tuntui minusta hyvin hellyttävältä. Nyt minua kaduttaa, etten koskaan tullut kysyneeksi, mistä hän tuon sanansa oli poiminut.
------------------------------------------------------------------------------
Professor Kimmo Raatikainen finally succumbed this morning to a long-time illness. He was 52.
Kimmo was the director of HIIT's Future Internet programme and thus an important person for us. More, he was a good colleague and an interesting man. Therefore I decided to write a few words about him.
I first learnt to know Kimmo around 1995, when the joint TKK-UH doctoral programme HeCSE was launched and I became its director. Kimmo started his mobile computing group at University of Helsinki at the same time. Through the doctoral programme, I got acquainted with his students too. Through them, I learned a thing and another of the professor.
Our link became closer in early 2001 when HIIT had been founded and was building up its operation. I remember clearly how Kimmo came to my office and told me that he had decided to join the institute by moving a research group to the premises in Ruoholahti, where we moved in September. At the start of 2002 Kimmo's Fuego Core project was started in HIIT; ultimately, it would continue until the end of 2007.
As the name suggests, Fuego Core was the core activity of the Future Internet programme throughout. During the years, other activities spun out of it, initially small, later larger. Such was the work on HIP that was first commenced as part of FC in 2003, and became an independent project from 2004. The work HIIT now is doing on Internet architecture grew from that seed.
Kimmo's role in building HIIT's international relations was decisive as well. He had an extensive network around the globe, especially to UC Berkeley. This helped us a lot to build a bridge there during HIIT's early years.
Kimmo led an intensive life during those years. He shared his time between HIIT, University of Helsinki and Nokia Research Center. The count of days on travel was high. I wondered how he found time to guide his postgrad students at all, given his all other activities. Deemed on the results, he nevertheless managed pretty well: dissertation followed another in a steady stream. Now I would hit one of his doctors every time I threw a stone towards NRC. Several of them work at TKK, too.
Kimmo was no natural presenter: words tended to stumble upon each other in his speech. Nevertheless a certain intensity and will of expressing came through, and forced the audience to listen to what the man had to say. I think that Kimmo's Nokia career was initiated with a single presentation that I heard, where he told about the accomplishments of his group at UH. The way he did it stole the show from the TKK professors also presenting in the same event.
Kimmo worked on hard technology, but he was deeply interested on the softer aspects of information technology as well, the impact of IT on people and society. He enjoyed being in HIIT because it offered him opportunities to participate in discussion on these themes, even if his contribution was not always very visible from the outside.
The same interest was also displayed in the freshman course "Introduction to computer science" that he gave in Fall 2006, for which he also prepared an entirely new set of lecture notes. It was a major effort from a man who was already ill. Still, he wanted to give expression to what he thought was really worthwhile and interesting in computer science. That writing was, in a manner of speaking, his swan song.
I must tell still another thing about Kimmo. Apart from my father, deceased a long time ago, Kimmo was the only person I have ever met who used the Finnish language expression selma, instead of the usual selvä, to mean (roughly) "all clear", or "clear enuf". It was very endearing. I am very sorry I never happened to ask where he picked the expression up.
lauantai 8. maaliskuuta 2008
Web 2.0:aa lapsiperheille
Poikani 2-vuotis syntymäpäivien lähestyessä mieleeni tuli toteuttaa yliopiston kolmatta tehtävää lastenhoidon saralla. Olen tässä vanhemmuuden yhteydessä havainnut viimeisimmän internet- ja mediateknologian olevan aivan keskeistä vauva- ja taaperoperheen elämässä. En voi ymmärtää miten yksikään lapsiperhe voi selvitä ilman tallentavaa digiboksia, kamerakännykkää, YouTubea ja Skypeä.
Tallentavan digiboksin toiminto, jolla voi pysäyttää “live-tv:n” ja jatkaa sopivan hetken tullen, tekee vauvan ensimmäisinä kuukausina television ja elokuvien katsomisen mahdolliseksi. Pikku enkelin nälkää voivotellessa tai muuten vain hänen huutaessaan televisiolähetyksen voi pysäyttää ja jatkaa tilanteen rauhoituttua. Ei jää puoli yhdeksän uutiset näkemättä.
Digiboksille voi myös tallentaa kasapäin Muumeja, Puuha-Peteä, Postimies Patea, Naperoa, Pingua jne. Vauvaikäiselle riittää viihdykkeeksi tv-chatti tai virityskuva, mutta yli yksivuotiaalle pitää olla laatuohjelmaa. Laatuohjelmaa ei tule 24h, vaikka Suomessa digi-tv onkin. Nyt isä tai äiti voi parilla napin painalluksella loihtia boksin kovalevyltä ruudulle 15min hypnoottista tv-ohjelmaa ja käyttää tämän ajan hyväksi vaikkapa lapsen ulkovaatteiden pukemiseen.
Mobiilisuus tuo ratkaisun siihen ongelmaan, että digiboksi ei kulje mukana uimahalliin, junamatkalle, kahvilaan jne. Kun syystä tai toisesta lasta pitää viihdyttää kodin ulkopuolella, niin kamerakännykkä on loistava apuväline. Kamerakännykästä voi näyttää videoita vaikkapa viime kesän trampoliinilla pomppimisesta tai naapurityömaan kaivinkoneista. Videonpätkällä (muista laittaa jatkuva toisto päälle) saa huijattua pari lusikallista puuroa suuhun uimahallin kahvilassa.
Nykyaikaisen kamerakännykän ehkä loistavin ominaisuus on kuitenkin offline-tila. Se on kännykän moodi, jossa se ei ole verkossa, mutta napeista silti kuuluu “piip” ja kuva ruudulla vaihtuu pienten sormien painellessa näppäimiä. Offline-tilan nerokkuus on siinä, että ei tule soitettua kenellekään vahingossa. Pieni riski on kyllä olemassa siinä, että osoitetietoja, valokuvia tai kallisarvoisia videoita katoaa satunnaisen näppäilyn seurauksena.
Kolmantena lapsiperheen apuvälineenä on YouTube, joka on noussut arvoonsa 2-vuotissynttärien lähestyessä. YouTubessa on paljon lastenohjelmia, mutta erityisesti Sesame Streetin klassikkoja, jotka ovat aivan loistavia. Poikanikin jaksaa niitä katsoa (kts. esim “Meet me at the Bus Stop”). Mutta YouTubesta saa esiin videoita kaikenmaailman eläimistä ja tietenkin erilaisista koneista. Mikäs sen kivempaa kun avata tietokone ja katsoa roska-autoja, aura-autoja, rekkoja, maansiirtokoneita, nostureita, kaivinkoneita jne. Yksi yhteinen suosikkimme on jonkinlaiset kuorma-autojen enduro-kisat Tšekeissä (Truck Trial Chříč, Vránov).
Lopuksi pitää ehkä vielä mainita Skype ja sen video-ominaisuus. Vaikka kuvapuhelimen historia on täynnä epäonnistumisia, niin sen toimivuutta ei voi epäillä lapsiperheiden välisessä kommunikaatiossa. Skypen avulla mummon voi kirjaimellisesti ottaa kainaloon ja kuljettaa pojan mukana iltapuurolta hampaiden pesun kautta omaan sänkyyn (tarvitaan Skype, läppäri, web-kamera ja langaton verkko). Lisäksi videokuvan kautta voi olla yhteyksissä vaikkapa Norjan serkkuihin livenä ja kuvan kanssa: lähisukulaiset pysyvät lähellä vaikka asuvatkin kaukana.
Välillä aina ihmettelen sitä, että miksi näitä teknologioita ei markkinoida lapsiperheille. Pikkulasten vanhemmille tupataan kyllä kaikenlaista muuta ostettavaa, joita erityisesti tuoreet vanhemmat ostavat unettomuuden ja kokemattomuuden sumussaan. En minä markkinamiesten toimeentulosta huolissani ole, vaan siitä, että millainen mielikuva tietotekniikan ympärillä on. Tämä kirjoitus, ja aikaisempi postaus senioreiden facebookista, korostavat sitä, kuinka ns. web 2.0 -teknologioiden ja -palveluiden maailmankuva on kapea ja rajoittunut. Ehkä se kertoo myös siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia jo olemassa oleva tekniikka tarjoaa uusissa käyttöympäristöissä.
Tallentavan digiboksin toiminto, jolla voi pysäyttää “live-tv:n” ja jatkaa sopivan hetken tullen, tekee vauvan ensimmäisinä kuukausina television ja elokuvien katsomisen mahdolliseksi. Pikku enkelin nälkää voivotellessa tai muuten vain hänen huutaessaan televisiolähetyksen voi pysäyttää ja jatkaa tilanteen rauhoituttua. Ei jää puoli yhdeksän uutiset näkemättä.
Digiboksille voi myös tallentaa kasapäin Muumeja, Puuha-Peteä, Postimies Patea, Naperoa, Pingua jne. Vauvaikäiselle riittää viihdykkeeksi tv-chatti tai virityskuva, mutta yli yksivuotiaalle pitää olla laatuohjelmaa. Laatuohjelmaa ei tule 24h, vaikka Suomessa digi-tv onkin. Nyt isä tai äiti voi parilla napin painalluksella loihtia boksin kovalevyltä ruudulle 15min hypnoottista tv-ohjelmaa ja käyttää tämän ajan hyväksi vaikkapa lapsen ulkovaatteiden pukemiseen.
Mobiilisuus tuo ratkaisun siihen ongelmaan, että digiboksi ei kulje mukana uimahalliin, junamatkalle, kahvilaan jne. Kun syystä tai toisesta lasta pitää viihdyttää kodin ulkopuolella, niin kamerakännykkä on loistava apuväline. Kamerakännykästä voi näyttää videoita vaikkapa viime kesän trampoliinilla pomppimisesta tai naapurityömaan kaivinkoneista. Videonpätkällä (muista laittaa jatkuva toisto päälle) saa huijattua pari lusikallista puuroa suuhun uimahallin kahvilassa.
Nykyaikaisen kamerakännykän ehkä loistavin ominaisuus on kuitenkin offline-tila. Se on kännykän moodi, jossa se ei ole verkossa, mutta napeista silti kuuluu “piip” ja kuva ruudulla vaihtuu pienten sormien painellessa näppäimiä. Offline-tilan nerokkuus on siinä, että ei tule soitettua kenellekään vahingossa. Pieni riski on kyllä olemassa siinä, että osoitetietoja, valokuvia tai kallisarvoisia videoita katoaa satunnaisen näppäilyn seurauksena.
Kolmantena lapsiperheen apuvälineenä on YouTube, joka on noussut arvoonsa 2-vuotissynttärien lähestyessä. YouTubessa on paljon lastenohjelmia, mutta erityisesti Sesame Streetin klassikkoja, jotka ovat aivan loistavia. Poikanikin jaksaa niitä katsoa (kts. esim “Meet me at the Bus Stop”). Mutta YouTubesta saa esiin videoita kaikenmaailman eläimistä ja tietenkin erilaisista koneista. Mikäs sen kivempaa kun avata tietokone ja katsoa roska-autoja, aura-autoja, rekkoja, maansiirtokoneita, nostureita, kaivinkoneita jne. Yksi yhteinen suosikkimme on jonkinlaiset kuorma-autojen enduro-kisat Tšekeissä (Truck Trial Chříč, Vránov).
Lopuksi pitää ehkä vielä mainita Skype ja sen video-ominaisuus. Vaikka kuvapuhelimen historia on täynnä epäonnistumisia, niin sen toimivuutta ei voi epäillä lapsiperheiden välisessä kommunikaatiossa. Skypen avulla mummon voi kirjaimellisesti ottaa kainaloon ja kuljettaa pojan mukana iltapuurolta hampaiden pesun kautta omaan sänkyyn (tarvitaan Skype, läppäri, web-kamera ja langaton verkko). Lisäksi videokuvan kautta voi olla yhteyksissä vaikkapa Norjan serkkuihin livenä ja kuvan kanssa: lähisukulaiset pysyvät lähellä vaikka asuvatkin kaukana.
Välillä aina ihmettelen sitä, että miksi näitä teknologioita ei markkinoida lapsiperheille. Pikkulasten vanhemmille tupataan kyllä kaikenlaista muuta ostettavaa, joita erityisesti tuoreet vanhemmat ostavat unettomuuden ja kokemattomuuden sumussaan. En minä markkinamiesten toimeentulosta huolissani ole, vaan siitä, että millainen mielikuva tietotekniikan ympärillä on. Tämä kirjoitus, ja aikaisempi postaus senioreiden facebookista, korostavat sitä, kuinka ns. web 2.0 -teknologioiden ja -palveluiden maailmankuva on kapea ja rajoittunut. Ehkä se kertoo myös siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia jo olemassa oleva tekniikka tarjoaa uusissa käyttöympäristöissä.
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Douglas Engelbartin tarina ja Innovaatioyliopisto
On aina inspiroivaa ja suuri kunnia päästä näkemään alan pioneerejä, mutta eilinen tapaus on minulle henkilökohtaisesti merkittävin. Kävin eilen Salu Yliriskun kanssa kuuntelemassa 83-vuotiasta Douglas Engelbartia, joka oli kampuksella keskustelemassa opiskelijoiden kanssa innovaatioista. Engelbartin elämäntarina on priimaesimerkki vision ja päättäväisyyden – ei kohtalon ja sattuman – johdattamasta innovaatiosta. Lista Engelbartin innovaatioista paitsi jättää haukkomaan henkeään on myös hengästyttävän pitkä. Hänen tarinallaan voi olla ehkä jotakin arvoa keskustelussa siitä miten teknologisia innovaatioita tehdään, jonkinlaisena antiteesinä sille 3 x 1=111 -ajattelumallille, jolle Innovaatioyliopistoa ollaan perustamassa.
Douglas Engelbart 26.2.2008 (Kuvan otti Salu Ylirisku)
Engelbart tunnetaan hiiren kehittäjänä ja ensimmäisenä hypertekstin, ryhmäsovellusten, emailin, telekonfferenssin, client-server -arkkitehtuurin ja graafisen käyttöliittymän esiasteiden toteuttajana. Hiiriä on tehty arviolta miljardi kappaletta ja graafinen käyttöliittymä on tärkein vuorovaikutusparadigma tämän päivän kannettavissa ja pöytäkoneissa, joten Engelbartia voidaan pitää kohtuullisena innovaattorina. Hänen Stanford Research Institutessa (SRI) tehty työ huipentui 1968 San Franciscossa pidettyyn demoon, “the Mother of All Demos”, jossa Engelbart esitteli Augment-järjestelmäänsä livenä Piilaaksosta käsin. Tätä spektaakkelia varten piti ratkaista mm. miten kuvaa lähetetään reaaliaikaisesti 40 mailin päästä ja miten kuva projisoidaan seinälle katsottavaksi (vastaus on mielenkiintoinen, se löytyy täältä). Engelbartin laboratorio oli myös yksi alkuperäisen 1969 käynnistetyn ARPANETin neljästä solmusta.
Retrospektiivisesti ajatellen ehkä suuri suksee, mutta Engelbartin ura on lähes kliseinen donquijote-saaga taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Engelbartin merkitys tietotekniikalle ymmärrettiin vasta hänen työnsä päättymisen jälkeen. Ymmärryksen puute rahoittajien ja kollegoiden taholla vaikeutti suunnattomasti hänen uraansa tutkijana ja johti hänen innovaatioiden aliarvioimiseen (ja alihinnoitteluun, hiiri lisensoitiin Applelle $40 000 hinnalla) myös SRI:ssä. Engelbart kertoi, että kun hän esitteli ideoitaan David Parckardille, hänet haluttiin palkata mukaan tiimiin, mutta ei kehittämään visiotaan vaan muihin töihin. Engelbart kieltäytyi, koska halusi toteuttaa omaa unelmaansa, ei toisten. Berkeleyssä, jossa hän oli väitellyt 1955, Electrical Engineering -laitos piti ideoita mahdottomina toteuttaa. Muualla sanottiin, että ihmiset eivät jaksa opetella mitään niin työlästä. Engelbart vastasi vertaamalla kolmipyöräistä ja kaksipyöräistä: Jos kolmipyöräisen polkeminen on niin paljon helpompi oppia, miksei kaikki aja sillä? Vasta hiiren patentin “X-Y position indicator for a display system” umpeutuessa vuonna 1984 nähtiin massamarkkinoilla ensimmäiset hiirtä hyödyntävät henkilökohtaiset tietokoneet.
Ehkä tärkein viestini tässä kirjoituksessa on seuraava. Engelbarttia ajoi visio siitä miten tietotekniikka voisi moninkertaistaa ihmisen kognitiivisen kapasiteetin vuorovaikutteisuuden avulla. Vuorovaikutteisuus mahdollistaisi informaation käsittelyn suoraan toisin kuin tietokoneet vielä 1960-luvulla. Engelbart seurasi aikaansa ja nojautui ajatuksissaan Benjamin Whorfin väitteeseen symboliemme ajattelua määrittävästä roolista. Sapir-Whorf -hypoteesin mukaan, hieman yksinkertaistaen, kielen rajat ovat ajattelun rajat. Vielä kauempana historiassa vaikutti Vannevar Bushin kuuluisa artikkeli “As we may think”, joka sai nuoren tutkanäyttöjen parissa laivastossa työskennelleen Engelbartin mielessä kangastelemaan näyn siitä kuinka kokonaiset kirjastot kirjoja ja lehtiä voisivat olla kirjaimellisesti käyttäjän sormenpäissä. Informaation hierarkian alimmalla tasolla oli yksilö henkilökohtaisine tietovarastoineen ja vuorovaikutteisine näyttöineen, ylimmällä organisaation jaettu wikipediamainen ymmärrys, johon kaikki työntekijät pääsisivät käsiksi. Informaation rakentuneisuus ja assosiatiivisuus olivat tärkeitä sen tuomiseksi nopeasti käytettäväksi kognition toimintaa tukemaan. Idea ihmisen kognition augmentoinnista on niin voimakas, että 83-vuotias Engelbart ei ole vieläkään tyytyväinen nykyteknologian suomiin mahdollisuuksiin vaan osoitteli sormella useita puutteita ja vielä toteuttamattomia mahdollisuuksia. (Ei, en kerro niitä tässä vaan kirjoitan niistä tutkimussuunnitelmia.)
Engelbartin visio resonoi joidenkin aikalaisten kanssa niin hyvin, että hän haali nopeasti ympärilleen taidokkaan ja aidosti monitieteisen ryhmän, joka kehitti teknologiaa ns. bootstrap-mentaliteetilla—itse sitä jatkuvasti työssään hyödyntäen ja käyttäen (a.k.a. eating one’s own dog food -lähestymistapa). Hiirtäkään ei keksitty sattumalta vaan osana ongelmanratkaisuprosessia, jota tavoitetilaan pyrkiminen väistämättä oli. Piti selvittää, mikä olisi tehokkain osoitinlaite sanojen ja lauseiden valitsemiseksi näytöltä. Valokynää oli raskasta pitää ja käyttää. Tätä varten rakennettiin useita osoitinlaitteita, ml. eksoottisemmat jalka- ja nenäohjattavat (!) osoitinlaitteet. Näitä testattiin kokeellisen psykologian menetelmin. Hiiren ylivoimaisuus ei ollut intuition vaan systemaattiseen tutkimukseen johtaneen ongelmanratkaisun saavutus.
"Alkuhiiri" (Kuvan otti Salu Ylirisku)
Miksi Engelbartin tarina on juuri nyt merkittävä? Keskusteluissa Suomen innovaatiomallista on mielestäni ehkä unohdettu se, että innovaatio ei tapahdu toivomalla parasta. Innovaatio tehdään. Se syntyy nykyisiä mahdollisuuksia ja rajoituksia rikkovan vision, omistautumisen ja kovan työn seurauksena. Visiota tavoitellessaan on osoitettava mahdolliseksi mahdoton ja systemaattisesti kaadettava raja-aitoja. Tämä voi vaatia useidenkin vuosien paneutumista. Riskit ovat suuret sekä rahoittajalle että tutkijalle itselleen. Kollegat sanoivat Engelbartille, että uhraamalla aikaansa hulluille ideoilleen Engelbart ei koskaan saa professuuria. Kuinka moni nykytutkija (ml. allekirjoittanut) on todella omistautunut työnsä symboloimalle tulevaisuudelle ja kuinka moni on vain töissä?
Engelbartin malli on tietenkin vain yksi malli, ei ehkä sellaisenaan toistettavissa. Se perustuu yhden yksilön periksiantamattomuuteen. Hänen tarina tuo esille sen, että laitoksia yhdistelemällä luodaan ehkä (kukaan ei tiedä) resursseja sattuman kautta tapahtuvalle innovaatiolle, mutta suunniteltu innovaatio tarvitsee erilaisen rahoitusinstrumentin—sellaisen joka soi innokkaalle mutta akateemisesti epäonniselle visionäärille puitteet toteuttaa unelmaansa keskeytyksettä lähes vuosikymmenen. Innovaatio ei Engelbartin tapauksessa ollut tulos eri laitosten yhteennaittamisesta vaan osaajat hankittiin tapauskohtaisesti. Hänen innovaatio ei ollut seurausta vesiputousmallisesta kolmivuotisesta projektisuunnitelmasta, eikä siihen sisältynyt mitään konsortiota, eikä sen tavoite ollut ns. “suora innovaatio” eli markkinoille tähtäävän tuotteen esiaste. Innovaatio on fundamentaalisesti eri asia kuin menestyvä tuote. Eikä Engelbart ei koskaan rikastunut innovaatioistaan, eikä hän pidä sitä edes tärkeänä.
Voisiko olla, että tulisi miettiä uudelleen rahoitusinstrumenttien suhde nimenomaan perustutkimuksellisempaan työhön, joka ajaa meitä kohti tavoitetilaa, mutta ei vielä suoraan luo tuotteita tai markkinoita? Parhaimmillaan Innovaatioyliopisto voisi olla SRI:n mallin mukainen korkean riskin perustutkimuksellisen innovaation hautomo, jonka mottona olisi "Kaikki helpot ongelmat maailmassa on jo ratkaistu".
torstai 14. helmikuuta 2008
Living Labs, osa II: Tutkijan näkökulma
In HIIT -blogissa aiemmin kerrattujen suopeiden kehityskulkujen ansiosta on HIIT lähitulevaisuudessa kantava yhä raskaampaa viittaa suomalaisessa Living Lab -hovissa. On siksi ajankohtaista kirjoittaa auki kantamme tähän problematiikkaan. Living Lab on avokätisimmänkin arvion mukaan käsitteenä hieman epäselvä, vasta hakemassa paikkaansa platonisessa ideoiden taivaassa. Kuten Prof. Mäntylä sarjan ensimmäisessä osassa totesi, erinäiset käärmeöljy-linimenttien kaupustelijat ovat vehkeilleet itsensä mukaan hoviin.
Siinä missä Mäntylä luotasi soveliaimpia ja toivotuimpia tarkoitusperiä ”elävälle laboratoriolle”, tämä kirjoitus pyrkii kuvaamaan systemaattisemmin sen luonnetta tieteellisenä menetelmänä. Tuloksena on karakterisointi sen mahdollisuuksista, rajoista sekä horisontissa siintävistä haasteista nimenomaan tutkijoille. Lähtökohdakseni otan Mäntylän lainaaman Prof. Mitchellin alkuperäisen määritelmän: Living Labin päämääränä on ”luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.”
Metodologiselta kannalta tämä määritelmä kattaa kuitenkin enemmän ”Labin” tavoitteita kuin sen luonnetta.
Oman näkemykseni kristallisoin seuraavasti:
Kokeellisen tutkimuksen teknisiä termejä käyttäen Living Lab on tutkimusalusta suuren mittaluokan kvasi-kokeille, joiden tarkoituksena on prototyyppien konstruktiivinen evaluointi lopputuotteen kannalta realistisessa kontekstissa.
Tämä on kirjoitukseni takeaway—kiireellisimmät ”show me the money” -lukijat voivat tämän sisäistettyään siirtyä vaikka seuraamaan putoavia pörssikursseja. Kärsivällisemmille lukijoille esitän seuraavassa ruumiinavauksen ja prognoosin.
Tiukasti ottaen Living Lab ei siis itsessään ole tieteellinen menetelmä vaan tutkimusalusta, jonka päällä voidaan käyttää useita menetelmiä. Kun jokin alue tai yhteisö on instrumentoitu ja infrastruktuuri rakennettu, voidaan sovelluksia testata useasti eikä vain kerran. Tätä Living Lab -terminäkin vihjaa: voidaanhan vaikka kemian laboratoriotakin voidaan käyttää useisiin kokeisiin. Alustan toivotaan laskevan yksittäisen kokeen kustannuksia.
Mutta aivan kuten ”oikeatkin” laboratoriot, määrittää Living Lab puitteissaan suoritetuille kokeille reunaehtoja. Purettuna leikkauspöydälle, Living Labin sisältä löytyy viisi yhteistä nimittäjää sen piirissä suoritettavalle tutkimukselle:
1. Suuri mittaluokka. Tutkittavaan kenttään on sisällytetty tekijöitä suuremmassa mittakaavassa kuin mitä aikaisemmat menetelmät ovat mahdollistaneet.
2. Naturalistisuus. Tutkimus toteutetaan luonnollisissa olosuhteissa, vähintäänkin laboratorion ulkopuolella.
3. Teknologia-keskeisyys. Tutkimuksessa tuotettu tieto koskee ensisijassa jotakin teknologista prototyyppiä.
4. Kontrollin osittaisuus. Tutkimuksen tapahtumat on (vain) osittain tutkijan harjoittaman kontrollin piirissä.
5. Konstruktiivisuus. Tutkimuksen tavoite on luoda konstruktiivista ymmärrystä, sellaista josta on hyötyä suunnittelussa ja päätöksenteossa.
Käydäänpä läpi näitä yksi kerrallaan.
1. Suuri mittakaava on ehkä distinktiivisin piirre, mutta valitettavasti relativistinen. Suuri mihin nähden? Mieleen tulee omaa häntäänsä jahtaava kissa. Living Lab –retoriikka on lyönyt vastapalloon nimenomaan nykyistä evaluonti-metodiikkaa, joka on ollut otannoiltaan rajoittunutta. Living Lab on lupaus tavoittaa sellaisia emergenttejä ilmiöitä teknologian käytössä, joiden ajatellaan (tai luullaan) olevan pienempien kokeiden saavuttamattomissa. Mäntylä luetteli useita ilmiöitä, joita näillä haetaan, enkä näe niitä tarpeen kerrata. Living Labia on oikeastaan turha järjestää, mikäli pyydykseen ei aiota saada juuri tällaisia ilmiöitä. Esimerkiksi olisi arveluttavaa järjestää Living Lab pelkästään tutkiakseen kännykän LCD-näyttöjen ulko- ja sisätilakäyttöä tai jonkin nettisivuston layouttia. Yleisemmin ottaen, ”suuruuden” kategorioita ovat ainakin:
- Kokeen kesto. Nykyiset kestot ovat kertaluokkaa viikko.
- Osallistujamäärä. Tyypillinen n mitataan kymmenissä ei sadoissa.
- Toimijaryhmät. Tätä voidaan ajatella myös laajemmin osallistujaryhmien lukumäärällä, jos peruskäyttäjien lisäksi on mukana muita toimijoita kaupallisista kunnallisiin ja yhteisöllisiin.
- Geografinen laajuus. Yksittäisen kodin sijasta koko kaupunginosa.
- Sovelluskonteksti. Yksittäisen sovelluksen sijasta kokonainen ICT-paradigma?
Toteutuneissa Living Labeissa, kuten Rotuaari, on osasia jokaisesta kategoriasta.
Suuruus on investointi myös kahden muun tutkimuspäämäärän kannalta: a) tilastollinen voima ja b) tulosten yleistyvyys. Yksinkertaisesti mitä enemmän on havaintopisteitä, sitä pienempiä ja pienempiä ilmiöitä datasta voidaan luotettavasti eritellä. Toiseksi, mitä enemmän on havaintopisteitä tuottavia ihmisiä, sitä laajempaan joukkoon tulostenkin voidaan toivoa yleistyvän. Molemmat hyödyt voidaan kuitenkin vesittää harkitsemattomalla koeasuunnittelulla. Jo niin triviaali asia kuin tilastollisen testin valinta voi mennä pieleen, esimerkiksi jos ei huomioida epätasapainoista koeasetelmaa, puuttuvaa dataa tai ei-gaussilaisia jakaumia.
2. Toinen piirre, naturalistisuus, on näennäisesti yhtä vaikea piirre kuin ensimmäinen. Tämä piirre on kuitenkin merkityksellinen rajanvetona laboratoriossa järjestetyille kokeille. Tässä kontekstissa se on siksi helppo määritellä: naturalistisuus tarkoittaa yksinkertaisesti, että kokeessa vaikuttavat tekijät syntyvät ja elävät tutkijan vaikutuksen ulkopuolella. No, Living Labin järjestely väistämättä vaikuttaa esiin nouseviin ilmöihin. Ajatellaan esimerkiksi Oulun Rotuaaria. Se, että kyseinen alue oli instrumentoitu ja sinneoli tuotu uusia vimpaimia ei voinut olla merkkaamatta aluetta paikalliseksi kuriositeetiksi jota tullaan ehkä katsomaan matkankin takaa kuten isoisämme sirkusten friikkejä. Hyvää tahtovat Living Lab -turistit tahtomattaan tuottavat näin ei-todenmukaista dataa tutkijan mielipahaksi. Johtopäätösten validiteetin kannalta on äärimmäisen tärkeää pystyä selvittämään tämä solmuinen vyyhti: missä määrin jokin havaittu ilmiö oli keinotekoisten tekijöiden ja missä määrin luonnollisten tekijöiden aikaansaama?
3. Living Lab on noussut esille nimenomaan ICT:n ympärillä olevissa keskusteluissa, ja on luonnollista liittää se ponnisteluihin, jotka tähtäävät prototyyppien kehittämiseen. Tällä kriteerillä esimerkiksi MIT:n Reality Mining -koe ei ollut Living Lab. Ko. kokeessa 60 MIT:n opiskelijalle annettiin ContextPhone-puhelimet, jotka keräsivät sensoridataa lukukauden ajan. Tutkimuksen tarkoitusperänä ei ollut sovellusprototyypin (tai itse kännykän) testaaminen vaan yhteisön jäsenten liikkeiden ja kohtaamisten louhiminen ja mallintaminen. Yleisemminkin, ihmis- ja sosiaalitieteelliset kokeet oikeilla ihmisillä oikeissa konteksteissa eivät ole Living Labeja vaan vain suuren mittakaavan naturalistisia kokeita. Ne ovat Living Labeja vasta kun niiden tarkoitus on konstruktiivinen: prototyypin kehittäminen sitä oikeilla käyttäjällä testaamalla. Tämän rajanvedon takia näen tämän kolmannen kriteerin keskeisenä.
4. Neljäs piirre on suoraa seurausta toisesta ja kolmannesta. Living Lab on koe. Piste. Yksikään Living Lab ei väistä tätä ongelmaa, koska jokaisessa on vähintään se kontrollin aspekti, että jokin prototyyppi tuodaan käyttäjien luonnolliseen elinympäristöön. Kontrollia voidaan harjoittaa toki monella sofistikoituneemmallakin tavalla, mm. käyttäjäpopulaation valinnalla, tuotteen eri variaatioissa, käyttöliittymämuutoksin, ohjeistuksin, hinnotteluin, teknologisia ja kaupallisia toimijoita sisällyttämällä yms. Mutta koska tutkija ei pysty kontrolloimaan kaikkia ilmiöön vaikuttavia aspekteja, se on vain ”muka koe”, kvasi-koe (engl. quasi-experiment). Miksi tämä on ongelma? Tehdessään päätelmiä muutoksesta tiede nojaa aina ns. kontrafaktuaaliseen päättelyyn: muutos (efekti) päätellään vertaamalla kahta havaintoa ikään kuin ne olisivat syntyneet samassa paikassa samalla hetkellä. Esimerkiksi uuden prototyypin impaktia verrataan joko kuvitteelliseen tai todella kerättyyn vertailukohtaan siitä, millaista käyttäjien elämä oli ennen prototyyppiä.
Laboratoriossa, jossa muut kausaaliset tekijät voidaan (ideaalisesti) eristää kokeen ulkopuolelle, tämä kontrafaktuaalinen päättely toimii kohtuullisen luotettavasti. Living Labille tästä avautuu kuitenkin keskeinen haaste. Huolellisen kontrollin kautta nostetaan tutkijan kykyä attribuoida havaitut muutokset teknologiaan ja sen piirteisiin eikä satunnaisilmiöihin. Esimerkiksi kuvitteellisessa paikkatietoista palvelua testaavassa Living Labissa voitaisiin esimerkiksi havaita, että tietyn sovelluksen käytön aikana ihmiset käyvät tavarataloissa useammin kuin toisten sovellusten aikana. Onko tämä sovelluksen ansiota? Entä jos kyseinen testi tapahtui joulun aikana, kuinka tutkija pystyy erottelemaan joulun ja itse sovelluksen vaikutukset toisistaan? Tästä kysymyksestä palaamme luonnollisen ja keinotekoisen (koeasetelman luoman) ongelmaan. Vain osa keinotekoisesti tuotetuista ilmiöistä on hyväksyttäviä, osa ei ole.
5. Prototyypit ovat, by definition, epätäydellisiä artefakteja. Niistä puuttuu jokin piirre tai toiminnallisuus, joka mahdollistaisi niiden korottamisen oikean tuotteen tai palvelun kastiin. Living Labien suuri lupaus perustuu arveltuun potentiaan tämän epätäydellisyyden (ja tietämättömyyden) paikkaamisessa. Tämän takia ensimmäinen kysymys Living Lab –tutkimusta mietittäessä tulisi olla: Mikä on kysymys. Living Labit ovat ongelmanratkaisun ja päätöksenteon välineitä. Niillä tuotetaan tutkimustietoa koskien jotakin epäkypsää, ts. prototyypin asteella olevaa konseptia ja näin ratkaisevasti edesautetaan sen kehitystä tuotteeksi. On keskeistä tietää mikä tuo epäkypsä kohta on ja millainen tutkimus voisi sitä mitenkään auttaa.
Lainaten Mäntylää, Suomi on viimeaikoina menestynyt hyvin nimen omaan tuotteiden kehittäjänä, mutta painopiste on siirtymässä tuotteista lisäarvoa tuottaviin palveluihin. Tällä alueella suomalaiset eivät ole olleet lainkaan yhtä kilpailukykyisiä. Niiden kehittäminen edellyttää tekniikan osaamisen ohella käyttäytymis-, yhteiskunta- ja suunnittelutiedeiden osaamista. Living Lab näyttäytyy tässä kriisissä keitaana erämään keskellä. Valitettavasti Living Lab on käsitteellistetty eräänlaisenä “brute force” -ratkaisuna: järjestetään iso koe ja katsotaan mitä käyttäjät pitävät. Keidas voikin olla kangastus. Ensin pitää identifioida yksikin niin merkittävä ongelma, että kevyemmät menetelmät eivät työhön sovellu ja on aivan pakko haaskata miljoonia asian selvittämiseksi. Sen jälkeen on työstettävä suunnitelma tinkimättömästä kokeesta, joka tuottaa kiistämättömän vastauksen kysymykseen eikä sorru kokeellisen tutkimuksen lapsentauteihin.
Kirjoituksiani teknologian evaluoinnista:
Oulasvirta, A. (2005). Grounding the innovation of future technologies. Human Technology, 1 (1), 58-75.
Oulasvirta, A. (2008). Black boxes and white boxes: Where is evaluation heading. interfaces, 72, 7-9.
Oulasvirta, A. (painossa). Field experiments in HCI: Promises and challenges. Future Interaction Design, Part 2. Springer.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
