Toissa viikolla HIIT:n vanha tuttu Marc Davis kävi pitkästä aikaa vierailemassa. Kiitos siitä Tekesille ja Finprolle, jotka järjestivät Marcin vierailun ja lohkaisivat kiireisestä aikataulusta HIIT:lle siivun.
Marc Davisin käyntikortissa oli pitkään titteli "Social Media Guru, Yahoo! Inc". Nykyään titteli oli edelleen hiukan kieli poskessa: "Director of ESP". "ESP tarkoittaa Early Stage Products", Marc väitti (eikä esimerkiksi Extrasensory perception). Ennen Yahoo!:ta Marc veti Yahoo! Research Berkeley:n tutkimuslaboratoriota, jonka hän perusti ollessaan professori Berkeleyn yliopistossa.
Marcin luotsaamat Yahoo!:n kännykkäsovellukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka mobiiliteknologian aallonharjalla ollaan siirrytty pois teknisemmistä haasteista kohti palveluiden kehittämistä ja ihmisten vuorovaikutuksen ymmärtämistä.
Parisen vuotta sitten, kun Marc ja HIIT viimeksi vaihtoivat kuulumisiaan Berkeleyn vastaperustetun Yahoo! Research -labran tiloissa, yahoolaiset kuuntelivat korvat höröllä. Esittelimme tutkimuksiamme ja prototyyppejämme, joissa kännykän kontekstitietoa tai kännykkäkuvia sovellettiin ihmisten vuorovaikutuksessa. Päivän päätteeksi syntyi aihio Yahoo! Research Helsinki -labran perustamisesta HIIT:n yhteyteen Nokian naapuriin.
Pari vuotta kului. Yahoo!:n läsnäolo Helsingissä ei ottanut onkeen, mutta Marc ryhmineen ei jäänyt odottelemaan. Tuskin liiottelen, jos totean, että Yahoo! Research Berkeley imi itseensä kaiken kännykkäosaamisen mitä irti sai (ei vain HIIT:n) ja alkoi rakentaa omia tuotteitaan.
Nyt syksyllä 2008 Marc esitteli hienoja kännykkäsovelluksia, jotka eivät olleet vain idea-asteella: OneConnect yhdistää puhelinluettelon sekä yhteisöpalvelut yhdeksi kaverilistaksi kännykässä (vrt. HIIT:n ContextContacts ja siitä syntynyt Jaiku). Fire Eagle pyrkii tarjoamaan helppoa yksityisyydenhallintaa ja yhteensopivuutta paikkatiedon ja sovellusten välillä. Blueprint on kunnianhimoinen tavoite tehdä kännyköiden ohjelmointi helpoksi: kirjoitat sovelluksesi Blueprint:llä, niin se toimii automaattisesti kaikissa älypuhelimissa.
Tämä on merkki siitä, että mobiilimaailman kehitys on entisestään palveluiden kehittämistä. Meidän Nokiammekin on todennut keskittävänsä palveluihin.
1990-luvulla GSM ja NMT -standardointi loivat kivijalan nykyisille kännyköille. Se oli raakaa insinöörityötä. Palveluinnovaatiot syntyivät vahingossa, esimerkiksi koko SMS-liiketoiminta. Vielä 2000-luvulle tultaessa kännykän kivijalkoja rakennettiin, kun älypuhelimien käyttöjärjestelmiä suunniteltiin ja standardoitiin. Symbian-ohjelmoinnin osaaminen oli kuumaa kamaa.
Nyt 2008 (in the era of the iPhone), kännykällä verkon surffaaminen ei ole tavatonta ja kännyköiden ympärille on vakiintunut palveluita, kuten soittoäänien, musiikin tai metrolipun ostaminen. Ei maailma tietenkään valmis ole: sekä peruspalikoiden standardoinnissa että käyttöjärjestelmäpuolella on työsarkaa, mutta liiketoimintaa vetävät palvelut. Sitä paitsi, ideoiden markkinoissa kuluttajille ja toimittajille on helpompi puhua seksikkäistä palveluista kuin seksikkäistä sovellusrajapinnoista.
Nyt kun maailman kuluttajille alkaa olla se internetti kännykässä, niin Suomen insinöörivetoinen etulyöntiasema on katoamassa. Perusteknologioiden haltuunotto vaatii ainoastaan resursseja, ei kekseliäisyyttä. Kännykkäpalveluiden keksiminen vaatii myös resursseja, mutta myös henkimaailman asioita, kuten luovuutta, verkostoja ja epäteknistä osaamista.
Emme voi tuudittautua uneen, että kyllä Suomi on etevä kännykkäinnovaatiomaa, kun meillä on Nokia. Ensinnäkin, Nokia ei ole Suomi. Toiseksi, se osaaminen, joka teki meistä maailman huipun on jo kopioitu. Seuraava askel, verkkopalvelut, ei ole meidän parasta osaamistamme, mutta on kyllä peruskauraa vaikkapa piilaakson hakukonefirmoille puhumattakaan mitä siitä mitä japanilaiset keksivät.
Yhteiskuntana mobiili-Suomi kaipaa potkua: intoa ja uskallusta kokeilla ja rahoittaa palveluideoita. Nykyistä horrosta voi havaita esimerkiksi kotimaisten teleoperaattorien passiivisuudessa palveluinnovaatioissa. Unissakävely kostautuu, kun Intian tai Kiinan insinöörimassat ajavat ohitsemme perustekniikoissa ja Amerikan isot firmat työntävät meidät sivuun mobiilin internetin sovellutamisessa.
P.S. Työkaverini Mikael ehdotti lonkalta jotain radikaalia ja yhteiskunnallista: kaikkiin Suomen Nokia-puhelimiin asennetaan ohjelma, joka kysyy käyttäjältä yhden kysymyksen viikossa. Vuoroviikoin kysymyksen saisi kysyä joku valtion taho, yliopisto, kaupallinen toimija ja joku matti meikäläinen. Vastaajien kesken arvottaisiin joka viikko palkinto.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste innovaatiot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste innovaatiot. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
perjantai 2. toukokuuta 2008
Almadenissa
http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/Almaden_from_Quicksilver_park.jpgSää on niin kirkas, että aurinkolasit olisivat tarpeen. Parkkeeraan autoni vierasparkkipaikalle ja taistelen itseni pyöröovista sisään (kyllä, niistä kärsitään täälläkin). IBM Almaden Research Center on paljon mediahuomiota kähveltäneen Googleplexin edeltäjä monella tapaa: täältä löytyy ”pääkatu”, kirjasto, ravintola ja teatteri sekä oma sähkövoimala, vedenpuhdistamo, poliisiasema, terveysasema, posti, jätehuolto, punttisali, huoltoasema. Rantalentopallokenttää tai uima-allasta ei ole kuten Googleplexissä, mutta oman todistukseni mukaan ei niitä Googlella kukaan näytä käyttävänkään. IBM:n oman sivun mukaan on 25 konferenssihuonetta, 180 laboratoriota ja 695 toimistoa. Tätä ”all inclusive” -minikaupunkia kansoittaa noin 800 työntekijää, josta noin puolet tutkijoita ja yli neljäsosa tohtoreita. Alhaalla laaksossa sijaitseva Almadenin kylä on heille ”kotiyhteisö”, sellainen jonka koulut ovat tarpeeksi priimaa jälkikasvuille. Tutkijat pyöräilevät sieltä töihin ja urheilevat lounastauolla auringon kuluttamilla, lähes puuttomilla kukkuloilla.
http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/124-2493_CRW.jpgTutkijan idylli vai helvetti? En ota kantaa--olen täällä vain pitämässä esitelmää. Big Bluen johto on ollut kaukaaviisas ja investoinut perustutkimukseen, joka on aina välillä vivuttanut sen kertaluokkien voittoon kilpailijoista. Kiintolevyt lienevät tästä paras esimerkki, relaatiotietokannat toinen. Tässä ajattelussa tutkija on Kuningas. Viihtyvyyteen on satsattu. Aivotyötyöläisten crème de la créme kokee paikan houkuttelevaksi ja uskaltaa juurruttaa myös perheensä tänne.
Sisäänkirjautumisen jälkeen isäntäni Jeffrey Pierce saattaa minut ryhmänsä tiloihin. Jeff jätti Georgia Techin professuurinsa tehdäkseen työtä täällä, mikä kertoo jotakin paikan arvostuksesta. Myöhemmin esitykseni jälkeen tapaan vielä kuulun CSCW-tutkijan, John Tangin, sekä Piercen kollega Jeffrey Nicholsin. Olin vuosi sitten julkaissut ensimmäisen artikkelin ”monilaiteongelmasta”; ts. siitä miten ihmiset, joilla on useita tietokoneita (ml. älypuhelimet, kannettavat, pöytäkoneet, mediasoittimet yms.), tekevät valintoja ja yleensä manageeraavat tietosisältöjä näiden välillä. Nyt vuotta myöhemmin Pierce julkaisi jatkotutkimuksen tälle ja on par’aikaa kehittelemässä konkreettisia ideoita helpottaa tätä ongelmaa.
Puuverhoillun tilan seesteisyys ja paikan ongelmattomuus ovat mielessäni ristiriidassa Piercen ryhmän tutkimusongelman kanssa: kuinka kiireinen business-käyttäjä, siis IBM:n tavoiteasiakas, voisi vieläkin tehokkaammin hallita kaikkialle hajoavia tietosisältöjään.
Jeff näyttää minulle live-demon työhuoneessaan, jonka pöydällä on iso Transformers-robotti. Tätä kannattaa seurata tarkkaan. IBM Almadenin johtoajatus on, että tulevaisuus on sellainen millaiseksi se tehdään. Demoista pitäisi näkyä millaista tulevaisuutta Jeffin ryhmä on edistämässä. En tiedä tekeekö seuraava yhteenvetoni oikeutta näkimilleni noin puolelle tusinalle demoja. Viittaan asiasta enemmän kiinnostuneet tutustumaan itse seuraaviin sivuihin:
* HCI-tutkimus Almadenissa
* PIE-projekti
* Highlight-projekti
Alustan nimi on Personal Information Environment (PIE). Yleisellä tasolla sen tavoite on tehdä data saavutettavaksi missä tahansa ja mistä tahansa. Kuten Platonin universaalit, PIE:ssä dokumentit oleilevat dokumenttien taivaassa, josta niitä voi käydä poimimassa tarpeen tullen. Tai ainakin siltä tämän pitäisi näyttää käyttäjälle. Käytännössä dokumentit on sekä laitteissa että serverillä, joka hoitaa synkronoinnin älykkäästi. No, eihän siinä että tieto yritetään tehdä saataville yli laite-, sovellus- ja lokaatiorajojen ole mitään uutta—mikä juju tässä muka on?
Monilaitetutkimuksissa (engl. multi-device management) on havaittu, kuinka käyttäjät lähettävät itselleen emaileja, unohtelevat mikä viesti oli oikeasti luettu tai vastattu versus oliko vain otsikko luettu taksin takapenkillä, synkronoivat tietoa hyvin eri tavoin ja joskus epäviisaasti ja työläästi ja yleisesti epäonnistuvat turhauttavan usein pitämään halutun tiedon mukanaan. Tämä on iskenyt varsinkin älypuhelimiin, joiden käyttöliittymät Internettiin ovat kehnommat. Seurauksena on uskoakseni se, että ihmiset raahaavat mieluummin kannettavaa mukanaan kuin luottaisivat ja viitsisivät käyttää aikaa älypuhelimiensa ominaisuuksien hyödyntämiseen.
Jeff kertoo, kuinka PIE:n kohteena on muutama avainongelma:
1. Laitteiden erikoisaseman huomioiminen: Käyttäjillä on useita laitteita, mutta ne eivät ole keskenään samanarvoisia. Kännykässä riittää usein vain kopiota tärkeistä tiedostoista selausta varten. Ehkä riittää pääsy vain viimeisimpiin PC:llä editoituihin tiedostoihin. Kännykällä luettu email ei ole samanarvoinen PC:llä luetun kanssa, eikä kännykällä edes vastata meileihin samalla tavalla.
2. Tiedon samanarvoistaminen: Sovellukset ja käyttöjärjestelmät ovat luoneet keinotekoisia rajoja henkilökohtaisen tiedon hallinnalle. PIE:n tavoite on mahdollistaa tiedostojen ohella myös linkkien, dokumenttien kuin email-viestienkin jakaminen Eri laitteissa on eri käyttöjärjestelmät (ja tiedostojärjestelmät), tiedonsiirron pitää toimia eroista huolimatta.
3. Mobiilin käytön realiteettien hyväksyminen: Kaiken pitää toimia siitä riippumatta, onko jokin laite verkossa vai ei. Käyttäjän tulee ymmärtää missä suhteessa milläkin laitteella oleva tieto on muihin nähden: onko se päivitetty ja mistä laitteesta versio on peräisin. Mobiili käyttäjä ei ole kiinnostunut koko informaatioavaruudesta vaan vain osajoukosta.
Millaisilla kilkkeillä näitä ongelmia ratkotaan? Tässä maistiainen: Ryhmä on suunnitellut eräänlaisen portaalin tietoon eri laitteiden välillä. Sen avulla voi jakaa niin tiedostoja kuin linkkejä ja emailejakin drag’n’droppaamalla, tehdä monikonehakua, valita automaattisesti synkronoitavia tiedostoja, päästä käsiksi viimeksi käytettyihin tiedostoihin (recent shortcuts), editoida reaaliajassa tietoa eri laitteilla. Tiedostoja ja emaileja voi tägätä ja etsiä näillä tägeillä yli laiterajojen. Tiimitasolla ihmiset voivat kontribuoida wiki-tyyppisiin ”aktiviteettikansiohin” mitä tahansa tietoa. Jeff Nichols on kehittänyt Highlight-nimistä sovellusta, joka on antiteesi mashupeille: sen sijasta, että kootaan paljon tietoa monelta sivulta yhteen, yksinkertaistetaan yhden sivun näkymää, riisuen tiettyyn tavoitteeseen sopimaton tieto. Selaimelle opetetaan polku esimerkiksi lentoyhtiön sivuilla ja tämä skripti voidaan toistaa mobiililaitteessa, esimerkiksi kun halutaan nähdä seuraava lento Helsinki-Tukholma.
80-luvun sisutusarkkitehtuuri iskee vastaan käytävillä; halogenispottien sävyttämässä tunnelmassa on jotakin samaa kuin Kekkosen uima-allasosastolla Tamminiemessä. Käytävillä ja labroissa on hiljaista, mutta kaikkialla on merkkejä että esiripun takana on päällä touhu ja tekeminen: ei väsätä powerpointteja tai abstraktia middlewarea vaan ratkotaan oikeita ongelmia tekemällä oikeita sovelluksia, kokoajan pitäen mielessä empiiriset tulokset ja loppukäyttäjä. IBM itse kuvaa ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimusta seuraavasti:
Human Computer Interaction (HCI) lies at the heart of imagining the future of interactive systems and making sure they are useful and usable when developed.Työtä tehdään kuitenkin muotilla, jonka olen huomannut toistuvan amerikkalaisissa HCI-ryhmissä: Insinööri rakentaa, insinööri testaa. Poikkeus vahvistaa säännön tässäkin: Esimerkiksi Intelin People and Practices -ryhmä koostuu pääasiassa PhD-tason ihmistutkijoista. Kolmen tunnin keskustelujen jälkeen on aika palata takaisin parkkipaikalle. Jeff ja John myöntävät että suomalaisessa HCI-tutkimuksessa ollaan mobiilipuolella pitkällä.
Aurinko porottaa edelleen ja haastaa Subarun automaattisen ilmastoinnin kun puikkelehdin kukkuloita myötäillen takaisin 101-tielle ja suuntaan nokan kohti itä-Bayn ruuhkia. Mietin, että IBM:n tutkimus on selvästi henkilökohtaisen tiedonhallinnan eturintamassa, ja sen realisointipotentiaali on yrityskontekstin takia merkittävä, mutta mitä sillä aiotaan saavuttaa konkreettisesti: tuote, standardi, open source -honoria, vai jotakin muuta? Jeffin ikäväksi Microsoft julkaisi hiljattain LiveMesh-palvelunsa, joka toteuttaa osan PIE:n toiminnallisuuksista. Yksi mahdollisuus on nyhtää mattoa Ballmerin alta ja julkaista softa ilmaisena työkaluna kehittäjille. Vielä tällä hetkellä softa on avointa vain erillissopimuksella tutkimuskumppaneille. Tässä on ryhmä jonka toimintaa meidän kannattaa seurata.
Kirjallisuus:
Dearman, D. & Pierce, J.S. (2008) "It's on my other computer!": Computing with Multiple Devices. Proceedings of CHI 2008, ACM Press, New York, pp. 1144-1153.
Oulasvirta, A. & Sumari, L. (2007). Mobile kits and laptop trays: Managing multiple devices in mobile information work. Proceedings of CHI 2007, ACM Press, New York, pp. 1127-1136.
Oulasvirta, A. (2008). When users "do" the ubicomp. interactions, 15 (2&3).
lauantai 8. maaliskuuta 2008
Web 2.0:aa lapsiperheille
Poikani 2-vuotis syntymäpäivien lähestyessä mieleeni tuli toteuttaa yliopiston kolmatta tehtävää lastenhoidon saralla. Olen tässä vanhemmuuden yhteydessä havainnut viimeisimmän internet- ja mediateknologian olevan aivan keskeistä vauva- ja taaperoperheen elämässä. En voi ymmärtää miten yksikään lapsiperhe voi selvitä ilman tallentavaa digiboksia, kamerakännykkää, YouTubea ja Skypeä.
Tallentavan digiboksin toiminto, jolla voi pysäyttää “live-tv:n” ja jatkaa sopivan hetken tullen, tekee vauvan ensimmäisinä kuukausina television ja elokuvien katsomisen mahdolliseksi. Pikku enkelin nälkää voivotellessa tai muuten vain hänen huutaessaan televisiolähetyksen voi pysäyttää ja jatkaa tilanteen rauhoituttua. Ei jää puoli yhdeksän uutiset näkemättä.
Digiboksille voi myös tallentaa kasapäin Muumeja, Puuha-Peteä, Postimies Patea, Naperoa, Pingua jne. Vauvaikäiselle riittää viihdykkeeksi tv-chatti tai virityskuva, mutta yli yksivuotiaalle pitää olla laatuohjelmaa. Laatuohjelmaa ei tule 24h, vaikka Suomessa digi-tv onkin. Nyt isä tai äiti voi parilla napin painalluksella loihtia boksin kovalevyltä ruudulle 15min hypnoottista tv-ohjelmaa ja käyttää tämän ajan hyväksi vaikkapa lapsen ulkovaatteiden pukemiseen.
Mobiilisuus tuo ratkaisun siihen ongelmaan, että digiboksi ei kulje mukana uimahalliin, junamatkalle, kahvilaan jne. Kun syystä tai toisesta lasta pitää viihdyttää kodin ulkopuolella, niin kamerakännykkä on loistava apuväline. Kamerakännykästä voi näyttää videoita vaikkapa viime kesän trampoliinilla pomppimisesta tai naapurityömaan kaivinkoneista. Videonpätkällä (muista laittaa jatkuva toisto päälle) saa huijattua pari lusikallista puuroa suuhun uimahallin kahvilassa.
Nykyaikaisen kamerakännykän ehkä loistavin ominaisuus on kuitenkin offline-tila. Se on kännykän moodi, jossa se ei ole verkossa, mutta napeista silti kuuluu “piip” ja kuva ruudulla vaihtuu pienten sormien painellessa näppäimiä. Offline-tilan nerokkuus on siinä, että ei tule soitettua kenellekään vahingossa. Pieni riski on kyllä olemassa siinä, että osoitetietoja, valokuvia tai kallisarvoisia videoita katoaa satunnaisen näppäilyn seurauksena.
Kolmantena lapsiperheen apuvälineenä on YouTube, joka on noussut arvoonsa 2-vuotissynttärien lähestyessä. YouTubessa on paljon lastenohjelmia, mutta erityisesti Sesame Streetin klassikkoja, jotka ovat aivan loistavia. Poikanikin jaksaa niitä katsoa (kts. esim “Meet me at the Bus Stop”). Mutta YouTubesta saa esiin videoita kaikenmaailman eläimistä ja tietenkin erilaisista koneista. Mikäs sen kivempaa kun avata tietokone ja katsoa roska-autoja, aura-autoja, rekkoja, maansiirtokoneita, nostureita, kaivinkoneita jne. Yksi yhteinen suosikkimme on jonkinlaiset kuorma-autojen enduro-kisat Tšekeissä (Truck Trial Chříč, Vránov).
Lopuksi pitää ehkä vielä mainita Skype ja sen video-ominaisuus. Vaikka kuvapuhelimen historia on täynnä epäonnistumisia, niin sen toimivuutta ei voi epäillä lapsiperheiden välisessä kommunikaatiossa. Skypen avulla mummon voi kirjaimellisesti ottaa kainaloon ja kuljettaa pojan mukana iltapuurolta hampaiden pesun kautta omaan sänkyyn (tarvitaan Skype, läppäri, web-kamera ja langaton verkko). Lisäksi videokuvan kautta voi olla yhteyksissä vaikkapa Norjan serkkuihin livenä ja kuvan kanssa: lähisukulaiset pysyvät lähellä vaikka asuvatkin kaukana.
Välillä aina ihmettelen sitä, että miksi näitä teknologioita ei markkinoida lapsiperheille. Pikkulasten vanhemmille tupataan kyllä kaikenlaista muuta ostettavaa, joita erityisesti tuoreet vanhemmat ostavat unettomuuden ja kokemattomuuden sumussaan. En minä markkinamiesten toimeentulosta huolissani ole, vaan siitä, että millainen mielikuva tietotekniikan ympärillä on. Tämä kirjoitus, ja aikaisempi postaus senioreiden facebookista, korostavat sitä, kuinka ns. web 2.0 -teknologioiden ja -palveluiden maailmankuva on kapea ja rajoittunut. Ehkä se kertoo myös siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia jo olemassa oleva tekniikka tarjoaa uusissa käyttöympäristöissä.
Tallentavan digiboksin toiminto, jolla voi pysäyttää “live-tv:n” ja jatkaa sopivan hetken tullen, tekee vauvan ensimmäisinä kuukausina television ja elokuvien katsomisen mahdolliseksi. Pikku enkelin nälkää voivotellessa tai muuten vain hänen huutaessaan televisiolähetyksen voi pysäyttää ja jatkaa tilanteen rauhoituttua. Ei jää puoli yhdeksän uutiset näkemättä.
Digiboksille voi myös tallentaa kasapäin Muumeja, Puuha-Peteä, Postimies Patea, Naperoa, Pingua jne. Vauvaikäiselle riittää viihdykkeeksi tv-chatti tai virityskuva, mutta yli yksivuotiaalle pitää olla laatuohjelmaa. Laatuohjelmaa ei tule 24h, vaikka Suomessa digi-tv onkin. Nyt isä tai äiti voi parilla napin painalluksella loihtia boksin kovalevyltä ruudulle 15min hypnoottista tv-ohjelmaa ja käyttää tämän ajan hyväksi vaikkapa lapsen ulkovaatteiden pukemiseen.
Mobiilisuus tuo ratkaisun siihen ongelmaan, että digiboksi ei kulje mukana uimahalliin, junamatkalle, kahvilaan jne. Kun syystä tai toisesta lasta pitää viihdyttää kodin ulkopuolella, niin kamerakännykkä on loistava apuväline. Kamerakännykästä voi näyttää videoita vaikkapa viime kesän trampoliinilla pomppimisesta tai naapurityömaan kaivinkoneista. Videonpätkällä (muista laittaa jatkuva toisto päälle) saa huijattua pari lusikallista puuroa suuhun uimahallin kahvilassa.
Nykyaikaisen kamerakännykän ehkä loistavin ominaisuus on kuitenkin offline-tila. Se on kännykän moodi, jossa se ei ole verkossa, mutta napeista silti kuuluu “piip” ja kuva ruudulla vaihtuu pienten sormien painellessa näppäimiä. Offline-tilan nerokkuus on siinä, että ei tule soitettua kenellekään vahingossa. Pieni riski on kyllä olemassa siinä, että osoitetietoja, valokuvia tai kallisarvoisia videoita katoaa satunnaisen näppäilyn seurauksena.
Kolmantena lapsiperheen apuvälineenä on YouTube, joka on noussut arvoonsa 2-vuotissynttärien lähestyessä. YouTubessa on paljon lastenohjelmia, mutta erityisesti Sesame Streetin klassikkoja, jotka ovat aivan loistavia. Poikanikin jaksaa niitä katsoa (kts. esim “Meet me at the Bus Stop”). Mutta YouTubesta saa esiin videoita kaikenmaailman eläimistä ja tietenkin erilaisista koneista. Mikäs sen kivempaa kun avata tietokone ja katsoa roska-autoja, aura-autoja, rekkoja, maansiirtokoneita, nostureita, kaivinkoneita jne. Yksi yhteinen suosikkimme on jonkinlaiset kuorma-autojen enduro-kisat Tšekeissä (Truck Trial Chříč, Vránov).
Lopuksi pitää ehkä vielä mainita Skype ja sen video-ominaisuus. Vaikka kuvapuhelimen historia on täynnä epäonnistumisia, niin sen toimivuutta ei voi epäillä lapsiperheiden välisessä kommunikaatiossa. Skypen avulla mummon voi kirjaimellisesti ottaa kainaloon ja kuljettaa pojan mukana iltapuurolta hampaiden pesun kautta omaan sänkyyn (tarvitaan Skype, läppäri, web-kamera ja langaton verkko). Lisäksi videokuvan kautta voi olla yhteyksissä vaikkapa Norjan serkkuihin livenä ja kuvan kanssa: lähisukulaiset pysyvät lähellä vaikka asuvatkin kaukana.
Välillä aina ihmettelen sitä, että miksi näitä teknologioita ei markkinoida lapsiperheille. Pikkulasten vanhemmille tupataan kyllä kaikenlaista muuta ostettavaa, joita erityisesti tuoreet vanhemmat ostavat unettomuuden ja kokemattomuuden sumussaan. En minä markkinamiesten toimeentulosta huolissani ole, vaan siitä, että millainen mielikuva tietotekniikan ympärillä on. Tämä kirjoitus, ja aikaisempi postaus senioreiden facebookista, korostavat sitä, kuinka ns. web 2.0 -teknologioiden ja -palveluiden maailmankuva on kapea ja rajoittunut. Ehkä se kertoo myös siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia jo olemassa oleva tekniikka tarjoaa uusissa käyttöympäristöissä.
lauantai 9. helmikuuta 2008
Living Labs: kriittistä arviointia
Digitaalisten palvelujen tutkimuksesta ei voi puhua pitkään ilman että keskusteluun ilmestyy termi "Living Lab". Suomeen niitä on kuulemma noussut puolisen tusinaa, Eurooppaan peräti kuutisenkymmentä. Mistä on oikein kyse?
Termi on peräisin MIT:n arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun professori William Mitchelliltä, jonka mukaan Living Labs represent a user-centric research methodology for sensing, prototyping, validating and refining complex solutions in multiple and evolving real life contexts.
Tarkoituksena on siis luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.
Aihetta koskevassa esityksessään IST-konferenssissa vuonna 2006 Atos Origin -konsulttiyrityksen asiantuntija Nuria di Lama pyrki ilmaisemaan Living Lab -konseptin luonnetta alla olevalla kuvalla, jossa se on rinnastettu muihin tekniikan ja käyttäjien kohtaamiseen tarkoitettuihin lähestymistapoihin.
Hänen mielestään konsepti siis tasapainoilee kuvan akselien puolitiessä. Kyse on yhtä lailla suunnittelemisesta kuin testaamisestakin; kohteena ovat tuotteet ja palvelut, jotka eivät ole aivan raakileita, mutta eivät valmiitakaan.
Tämä "sekä-että" -luonne näyttää kuitenkin johtaneen termin inflaatioon: melkein mitä tahansa toimintaa, jossa tekniikka ja sen tarkoitetut käyttäjät kohtaavat, on alettu kutsua "living labiksi". Siten ilmaisua on alettu käyttää kattamaan koko kuvan alue, ja sen merkitys on hämärtynyt lähes tyhjäksi.
Onko "Living Lab" -käsitteellä ylimalkaan jokin hyödyllinen ja omaleimainen merkitys, vai onko se vain stiiknafuuliaa, tyhjänpäiväistä koreilua jolla koetetaan peittää olematon sisältö? Mitä lisäarvoa käsite voisi tuottaa? Miten tämä lisäarvo saadaan toteutumaan? Koetan seuraavassa soveltaa kriittistä arviointia näihin kysymyksiin vastaamiseksi.
Herkässä nuoruudessani saamani fyysikkokoulutus, joka tosin katkesi surullisella tavalla altistuttuani tietotekniikan turmelevalle vaikutukselle, laittaa minut etsimään analogiaa fysiikan tutkimien asioiden piiristä.
Fysiikassa puhutaan "muutaman kappaleen ilmiöistä" ja "monen kappaleen ilmiöistä"; TKK:n Fysiikan osasto tarjosi ainakin aikaisemmin juuri näin nimetyt kurssitkin. Ero on laadullinen: kun keskenään vuorovaikuttavien asioiden määrä kasvaa, esiin tulee uudenlaisia, joko emergenttejä tai residuaalisia ilmiöitä, joita on käsiteltävä eri tavalla kuin yksinkertaisempia tilanteita.
Mielestäni tämä analogia on sovitettavissa living lab -kysymyksiin parillakin tavalla.
Normaalit laboratoriotutkimuksen menetelmät pyrkivät luomaan tarkasti kontrolloidun tilanteen, jossa tutkittavaa ilmiötä häiritsevät tai siihen vaikuttavat tekijät on joko eliminoitu tai niiden vaikutusta voidaan ohjata. Tämä on tietenkin mahdollista vain, jos tutkittava ilmiö on sen laatuinen, että tämä on ylimalkaan mahdollista - siis tavallaan "muutaman kappaleen ilmiö". Traditionaalinen käytettävyystutkimus, jossa tuotteen ja käyttäjän vuorovaikutusta tutkittiin (enemmän tai vähemmän) tarkasti kontrolloidussa käytettävyyslaboratoriossa, käy esimerkkinä tällaisesta.
Kontrolloitu laboratoriotutkimus on ylivertainen menetelmä silloin kun se on sovellettavissa, ja suosittelen lämpimästi sen käyttämistä aina kun se vain on mahdollista. Kokeellisen tieteen edistyminen onkin enimmäkseen sitä, että tutkijat oivaltavat uusia fiksuja tapoja luoda laboratorioon testiolosuhteita, joissa jokin ilmiö tulee näkyväksi ja mitattavaksi. Tässä tutkijan hyvä kaveri, insinööri, joka rakentelee uusia mittauslaitteita tai uusia menetelmiä mitatun datan analysoimiseksi, on suureksi avuksi ja hyödyksi.
Kun Mitchell sanoo living labien kohteena olevan "complex solutions in multiple and evolving real life contexts", hän uskoakseni tarkoittaa ongelmia ja ilmiöitä, jotka eivät suostu tulemaan esiin laboratorion suljettujen seinien sisällä - "monen kappaleen ilmiöt".
Liikkuva tietotekniikka, jonka olennainen sisältö on tietotekniikan mahdollistama ihminen-ihminen -viestintä mitä erilaisimmissa paikoissa ja tilanteissa, on tyypillinen alue jonka tutkiminen laboratoriossa on hankalaa ja validiteetin osalta suspektia. Senkin piirissä voidaan tutkimuskysymyksiä sopivasti rajaamalla rakentaa "osittain kontrolloituja" testiasetelmia, joissa vain todellisessa maailmassa ja sen naturalistisissa olosuhteissa esiin tuleva ilmiö voidaan saada laboratoriomaisin menetelmin tutkittavaksi. HIIT:issä kehitetty "liikkuva käytettävyyslaboratorio" on esimerkki tällaisesta. Silloin ilmiö onkin saatu redusoitua "muutaman kappaleen" tasoon, ja "living labista" ei ole syytä puhua.
Mitä ovat "monen kappaleen ilmiöt", jotka vaativat uudentyyppistä tutkimuksen lähestymistapaa? Korvataan sana "kappale" muilla sanoilla, niin asia alkaa aueta:
Monen käyttäjän ilmiöt: Erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä harjoitettu tietotekniikan tukema viestintä - jota kutsumme hieman harhaanjohtavasti sosiaaliseksi mediaksi - on ilmiö, jota ei voi irrottaa siitä maailmasta jossa ryhmiä ja yhteisöjä muodostavat ihmiset elävät. Sitä on tutkittava in situ, tai ei ollenkaan. Millaisia viestejä ihmiset lähettävät toisilleen, minkälaisin merkityksin, millaisissa tilanteissa, mihin muuhun toimintaan liittyvinä? Miten he valitsevat kanavan jonka kautta he viestivät, jos tarjolla on eri vaihtoehtoja? Miten viestejä tulkitaan, millaisten oletusten varassa? Miten viestintäongelmat syntyvät ja miten niitä oiotaan? Kysymysten sarja on lähes loputon.
Monen palvelun/kanavan ilmiöt: Maailma on monimutkainen paikka, samoin jokaisen siinä elävän ihmisen elämä omine ainutkertaisine piirteineen. Mikään tuote tai palvelu ei tule tyhjiöön, vaan asettuu osaksi kunkin käyttäjän omaksumaa ja usein tietoisesti ja tavoitteellisesti rakentamaa monista tuotteista, palveluista ja niiden hyödyntämistavoista koostuvaa kokonaisuutta. Tästä nousee runsaasti kysymyksiä, jotka ovat tutkimisen arvoisia. Miten käyttäjät rakentavat useista palveluista koostuvan henkilökohtaisen portfolion? Millaisia arjen käytäntöjä ja uusia oivalluksia niiden yhteydessä ilmenee? Miten ne siirtyvät käyttäjältä toiselle? Minkälaista "ristiin-adaptaatiota" ilmenee palveluportfolion sisällä, kuten että palvelun A käyttöönotto edistää myös palvelujen B ja C käyttöä, mutta vaimentaa palvelun D käyttöä? Nämä kysymykset edellyttävät välttämättä holistista tutkimusasetelmaa, jossa ei rajauduta vain yhden kanavan tai laitteen kautta tapahtuviin toimiin.
Monen kontekstin ilmiöt: Mitchell sanoo "multiple and evolving real life contexts". Tilanteet, paikat ja ajanhetket ovat erilaisia, ja palvelujen asettuminen osaksi kunkin käyttäjän omaa arsenaalia on suurelta osalta sarja oivalluksia, että palvelu X sopii tilanteessa Y esiin nousevien tarpeiden tyydyttämiseen tai ongelmien ratkomiseen. Tuotteiden ja palvelujen kehittävät voivat usein vain vaivoin kuvitella, vielä vähemmän analysoida, kaikkia mahdollisia tilanteita joihin heidän tuotteensa saattaa joutua. Silloin esimerkiksi käytettävyyslaboratorion menetelmien soveltaminen on jokseenkin hyödytöntä paitsi sellaisten kaikkein ilmeisempien puutteiden poistamiseksi jotka estäisivät tuotteen käytön kaikissa ajateltavissa olevissa konteksteissa. Todella relevanttia tietoa saa vain seuraamalla tuotteen muuttuvia kohtaloita käyttäjien käsissä ja todellisissa olosuhteissa. Parhaimmillaan näiden havaintojen pohjalta voi muodostaa testiasetelmia, jotka soveltuvat muilla menetelmillä tarkemmin tutkittaviksi, tai jotka tarjoavat mahdollisuuden tehdä jokin interventio todelliseen maailmaan manipuloimalla tietynlaisia kontekteja.
Mielestäni "living lab" -käsitteen ydinmerkitys on nimenomaan tämänkaltaisissa asetelmissa ja kysymyksissä - "monen X:n ilmiöt".
Tunnen halua myös käsitteen negatiiviseen rajaamiseen: mitä living lab ei ole eikä pidäkään olla.
Arvon konsulttimme kuvan ylälaidassa puhutaanavoimen innovoinnin käsittein: "in-house R&D" versus "open innovation platforms". Minusta tämän aihepiirin liimaaminen living labeihin on painolastia, joka tulisi poistaa.
Tähän on kaksi syytä. Esimerkkikuvan ilmaisema ajattelu rajautuu herkästi lineaarisesti etenevän tuotekehitysprosessin raamiin: ensin kehitellään teknologioita, sitten "living labataan" niitä käyttäjien kanssa, ja lopuksi pilotoidaan valmiita tuotteita ja palveluja. Tästä on vain lyhyt askel vasara-naula -myopiaan, jossa maailmaa tirkistellään vain tietyn teknologian, tuotteen tai palvelun tarjoaman reiän läpi. Olennaisesti on palattu "muutaman kappaleen ilmiöiden" alueelle.
Kysymys siitä, miten tuotekehityksen menetelmät ja prosessit voidaan sovittaa living lab -metodiikkaan, on tietenkin sinänsä validi ja mielenkiintoinen. Raa'asti sanottuna se on kuitenkin tuotekehityksen tutkijoiden ongelma eikä kuulu living lab -konseptin ytimeen. Mitchellin määrittely pitää mielestäni ylimalkaan lukea ongelmista käsin, ei ratkaisuista, vaikka hän ei sitä niin ole onnistunut muotoilemaankaan.
"Open innovation" tuo mukanaan myös kaikenlaista muuta painolastia, kuten "public-private partnership" -puheita ja erilaista "open source" ja "open content" -käsitteiden ympärillä liikkuvaa keskustelua. Nämä teemat ovat mielestäni pragmaattisia asioita jotka saattavat olla relevantteja kun halutaan keskittyä tietyntyyppisiin osa-alueisiin tai teemoihin. Tässäkin on varottava tekemästä rajauksia tai hyväksymästä muotoiluja jotka redusoivat kohdemaailmaa siten, että palataan "muutaman kappaleen ilmiöiden" tasoon. Voin aivan helposti kuvitella "living labin", jossa ei sovelleta lainkaan PPP- tai OS/OC-käsitteitä, -malleja tai -työkaluja. Se jo osoittaa että ne eivät kuulu käsitteen ytimeen.
Tunnen eri syistä hieman aversiota termiä "innovaatio" (i-sana) kohtaan, ja puhuessani yllä "monen X:n ilmiöistä" en käyttänyt sitä lainkaan. Mielestäni sitä ei tarvittukaan. Tietenkin se, että käyttäjä oivaltaa voivansa sovittaa tietyn tuotteen tai palvelun tietyissä tilanteissa esiintyvien tarpeiden tyydyttämiseen, on "innovaatio". Kun hän kertoo kavereilleen oivalluksestaan, tapahtuu "diffuusiota". Kun ryhmä tai yhteisö omaksuu ajan myötä tietyn tavan hyödyntää eri viestintäkanavia omien asioittensa hoitamiseen, voi myös puhua "innovaatiosta".
Tässä mielessä innovaatioiden tutkiminen on tietenkin living labien kovassa ytimessä. Epäilemättä kyse on vieläpä "avoimesta innovaatiosta", koska nämä oivallukset ja niiden omaksuminen arjen käytäntöön tapahtuvat yritysten ulkopuolella ja useimmiten niiden tietämättömissä. Minulle on kuitenkin epäselvää, mitä lisäarvoa tällaisen puhetavan omaksuminen tuo itse kohdeilmöiden ymmärtämisen kannalta. Siksi jättäisin koko i-sanaretoriikan living labien ytimestä.
Termi on peräisin MIT:n arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun professori William Mitchelliltä, jonka mukaan Living Labs represent a user-centric research methodology for sensing, prototyping, validating and refining complex solutions in multiple and evolving real life contexts.
Tarkoituksena on siis luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.
Aihetta koskevassa esityksessään IST-konferenssissa vuonna 2006 Atos Origin -konsulttiyrityksen asiantuntija Nuria di Lama pyrki ilmaisemaan Living Lab -konseptin luonnetta alla olevalla kuvalla, jossa se on rinnastettu muihin tekniikan ja käyttäjien kohtaamiseen tarkoitettuihin lähestymistapoihin.
Hänen mielestään konsepti siis tasapainoilee kuvan akselien puolitiessä. Kyse on yhtä lailla suunnittelemisesta kuin testaamisestakin; kohteena ovat tuotteet ja palvelut, jotka eivät ole aivan raakileita, mutta eivät valmiitakaan.
Tämä "sekä-että" -luonne näyttää kuitenkin johtaneen termin inflaatioon: melkein mitä tahansa toimintaa, jossa tekniikka ja sen tarkoitetut käyttäjät kohtaavat, on alettu kutsua "living labiksi". Siten ilmaisua on alettu käyttää kattamaan koko kuvan alue, ja sen merkitys on hämärtynyt lähes tyhjäksi.
Onko "Living Lab" -käsitteellä ylimalkaan jokin hyödyllinen ja omaleimainen merkitys, vai onko se vain stiiknafuuliaa, tyhjänpäiväistä koreilua jolla koetetaan peittää olematon sisältö? Mitä lisäarvoa käsite voisi tuottaa? Miten tämä lisäarvo saadaan toteutumaan? Koetan seuraavassa soveltaa kriittistä arviointia näihin kysymyksiin vastaamiseksi.
Herkässä nuoruudessani saamani fyysikkokoulutus, joka tosin katkesi surullisella tavalla altistuttuani tietotekniikan turmelevalle vaikutukselle, laittaa minut etsimään analogiaa fysiikan tutkimien asioiden piiristä.
Fysiikassa puhutaan "muutaman kappaleen ilmiöistä" ja "monen kappaleen ilmiöistä"; TKK:n Fysiikan osasto tarjosi ainakin aikaisemmin juuri näin nimetyt kurssitkin. Ero on laadullinen: kun keskenään vuorovaikuttavien asioiden määrä kasvaa, esiin tulee uudenlaisia, joko emergenttejä tai residuaalisia ilmiöitä, joita on käsiteltävä eri tavalla kuin yksinkertaisempia tilanteita.
Mielestäni tämä analogia on sovitettavissa living lab -kysymyksiin parillakin tavalla.
Normaalit laboratoriotutkimuksen menetelmät pyrkivät luomaan tarkasti kontrolloidun tilanteen, jossa tutkittavaa ilmiötä häiritsevät tai siihen vaikuttavat tekijät on joko eliminoitu tai niiden vaikutusta voidaan ohjata. Tämä on tietenkin mahdollista vain, jos tutkittava ilmiö on sen laatuinen, että tämä on ylimalkaan mahdollista - siis tavallaan "muutaman kappaleen ilmiö". Traditionaalinen käytettävyystutkimus, jossa tuotteen ja käyttäjän vuorovaikutusta tutkittiin (enemmän tai vähemmän) tarkasti kontrolloidussa käytettävyyslaboratoriossa, käy esimerkkinä tällaisesta.
Kontrolloitu laboratoriotutkimus on ylivertainen menetelmä silloin kun se on sovellettavissa, ja suosittelen lämpimästi sen käyttämistä aina kun se vain on mahdollista. Kokeellisen tieteen edistyminen onkin enimmäkseen sitä, että tutkijat oivaltavat uusia fiksuja tapoja luoda laboratorioon testiolosuhteita, joissa jokin ilmiö tulee näkyväksi ja mitattavaksi. Tässä tutkijan hyvä kaveri, insinööri, joka rakentelee uusia mittauslaitteita tai uusia menetelmiä mitatun datan analysoimiseksi, on suureksi avuksi ja hyödyksi.
Kun Mitchell sanoo living labien kohteena olevan "complex solutions in multiple and evolving real life contexts", hän uskoakseni tarkoittaa ongelmia ja ilmiöitä, jotka eivät suostu tulemaan esiin laboratorion suljettujen seinien sisällä - "monen kappaleen ilmiöt".
Liikkuva tietotekniikka, jonka olennainen sisältö on tietotekniikan mahdollistama ihminen-ihminen -viestintä mitä erilaisimmissa paikoissa ja tilanteissa, on tyypillinen alue jonka tutkiminen laboratoriossa on hankalaa ja validiteetin osalta suspektia. Senkin piirissä voidaan tutkimuskysymyksiä sopivasti rajaamalla rakentaa "osittain kontrolloituja" testiasetelmia, joissa vain todellisessa maailmassa ja sen naturalistisissa olosuhteissa esiin tuleva ilmiö voidaan saada laboratoriomaisin menetelmin tutkittavaksi. HIIT:issä kehitetty "liikkuva käytettävyyslaboratorio" on esimerkki tällaisesta. Silloin ilmiö onkin saatu redusoitua "muutaman kappaleen" tasoon, ja "living labista" ei ole syytä puhua.
Mitä ovat "monen kappaleen ilmiöt", jotka vaativat uudentyyppistä tutkimuksen lähestymistapaa? Korvataan sana "kappale" muilla sanoilla, niin asia alkaa aueta:
Monen käyttäjän ilmiöt: Erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä harjoitettu tietotekniikan tukema viestintä - jota kutsumme hieman harhaanjohtavasti sosiaaliseksi mediaksi - on ilmiö, jota ei voi irrottaa siitä maailmasta jossa ryhmiä ja yhteisöjä muodostavat ihmiset elävät. Sitä on tutkittava in situ, tai ei ollenkaan. Millaisia viestejä ihmiset lähettävät toisilleen, minkälaisin merkityksin, millaisissa tilanteissa, mihin muuhun toimintaan liittyvinä? Miten he valitsevat kanavan jonka kautta he viestivät, jos tarjolla on eri vaihtoehtoja? Miten viestejä tulkitaan, millaisten oletusten varassa? Miten viestintäongelmat syntyvät ja miten niitä oiotaan? Kysymysten sarja on lähes loputon.
Monen palvelun/kanavan ilmiöt: Maailma on monimutkainen paikka, samoin jokaisen siinä elävän ihmisen elämä omine ainutkertaisine piirteineen. Mikään tuote tai palvelu ei tule tyhjiöön, vaan asettuu osaksi kunkin käyttäjän omaksumaa ja usein tietoisesti ja tavoitteellisesti rakentamaa monista tuotteista, palveluista ja niiden hyödyntämistavoista koostuvaa kokonaisuutta. Tästä nousee runsaasti kysymyksiä, jotka ovat tutkimisen arvoisia. Miten käyttäjät rakentavat useista palveluista koostuvan henkilökohtaisen portfolion? Millaisia arjen käytäntöjä ja uusia oivalluksia niiden yhteydessä ilmenee? Miten ne siirtyvät käyttäjältä toiselle? Minkälaista "ristiin-adaptaatiota" ilmenee palveluportfolion sisällä, kuten että palvelun A käyttöönotto edistää myös palvelujen B ja C käyttöä, mutta vaimentaa palvelun D käyttöä? Nämä kysymykset edellyttävät välttämättä holistista tutkimusasetelmaa, jossa ei rajauduta vain yhden kanavan tai laitteen kautta tapahtuviin toimiin.
Monen kontekstin ilmiöt: Mitchell sanoo "multiple and evolving real life contexts". Tilanteet, paikat ja ajanhetket ovat erilaisia, ja palvelujen asettuminen osaksi kunkin käyttäjän omaa arsenaalia on suurelta osalta sarja oivalluksia, että palvelu X sopii tilanteessa Y esiin nousevien tarpeiden tyydyttämiseen tai ongelmien ratkomiseen. Tuotteiden ja palvelujen kehittävät voivat usein vain vaivoin kuvitella, vielä vähemmän analysoida, kaikkia mahdollisia tilanteita joihin heidän tuotteensa saattaa joutua. Silloin esimerkiksi käytettävyyslaboratorion menetelmien soveltaminen on jokseenkin hyödytöntä paitsi sellaisten kaikkein ilmeisempien puutteiden poistamiseksi jotka estäisivät tuotteen käytön kaikissa ajateltavissa olevissa konteksteissa. Todella relevanttia tietoa saa vain seuraamalla tuotteen muuttuvia kohtaloita käyttäjien käsissä ja todellisissa olosuhteissa. Parhaimmillaan näiden havaintojen pohjalta voi muodostaa testiasetelmia, jotka soveltuvat muilla menetelmillä tarkemmin tutkittaviksi, tai jotka tarjoavat mahdollisuuden tehdä jokin interventio todelliseen maailmaan manipuloimalla tietynlaisia kontekteja.
Mielestäni "living lab" -käsitteen ydinmerkitys on nimenomaan tämänkaltaisissa asetelmissa ja kysymyksissä - "monen X:n ilmiöt".
Tunnen halua myös käsitteen negatiiviseen rajaamiseen: mitä living lab ei ole eikä pidäkään olla.
Arvon konsulttimme kuvan ylälaidassa puhutaan
Tähän on kaksi syytä. Esimerkkikuvan ilmaisema ajattelu rajautuu herkästi lineaarisesti etenevän tuotekehitysprosessin raamiin: ensin kehitellään teknologioita, sitten "living labataan" niitä käyttäjien kanssa, ja lopuksi pilotoidaan valmiita tuotteita ja palveluja. Tästä on vain lyhyt askel vasara-naula -myopiaan, jossa maailmaa tirkistellään vain tietyn teknologian, tuotteen tai palvelun tarjoaman reiän läpi. Olennaisesti on palattu "muutaman kappaleen ilmiöiden" alueelle.
Kysymys siitä, miten tuotekehityksen menetelmät ja prosessit voidaan sovittaa living lab -metodiikkaan, on tietenkin sinänsä validi ja mielenkiintoinen. Raa'asti sanottuna se on kuitenkin tuotekehityksen tutkijoiden ongelma eikä kuulu living lab -konseptin ytimeen. Mitchellin määrittely pitää mielestäni ylimalkaan lukea ongelmista käsin, ei ratkaisuista, vaikka hän ei sitä niin ole onnistunut muotoilemaankaan.
"Open innovation" tuo mukanaan myös kaikenlaista muuta painolastia, kuten "public-private partnership" -puheita ja erilaista "open source" ja "open content" -käsitteiden ympärillä liikkuvaa keskustelua. Nämä teemat ovat mielestäni pragmaattisia asioita jotka saattavat olla relevantteja kun halutaan keskittyä tietyntyyppisiin osa-alueisiin tai teemoihin. Tässäkin on varottava tekemästä rajauksia tai hyväksymästä muotoiluja jotka redusoivat kohdemaailmaa siten, että palataan "muutaman kappaleen ilmiöiden" tasoon. Voin aivan helposti kuvitella "living labin", jossa ei sovelleta lainkaan PPP- tai OS/OC-käsitteitä, -malleja tai -työkaluja. Se jo osoittaa että ne eivät kuulu käsitteen ytimeen.
Tunnen eri syistä hieman aversiota termiä "innovaatio" (i-sana) kohtaan, ja puhuessani yllä "monen X:n ilmiöistä" en käyttänyt sitä lainkaan. Mielestäni sitä ei tarvittukaan. Tietenkin se, että käyttäjä oivaltaa voivansa sovittaa tietyn tuotteen tai palvelun tietyissä tilanteissa esiintyvien tarpeiden tyydyttämiseen, on "innovaatio". Kun hän kertoo kavereilleen oivalluksestaan, tapahtuu "diffuusiota". Kun ryhmä tai yhteisö omaksuu ajan myötä tietyn tavan hyödyntää eri viestintäkanavia omien asioittensa hoitamiseen, voi myös puhua "innovaatiosta".
Tässä mielessä innovaatioiden tutkiminen on tietenkin living labien kovassa ytimessä. Epäilemättä kyse on vieläpä "avoimesta innovaatiosta", koska nämä oivallukset ja niiden omaksuminen arjen käytäntöön tapahtuvat yritysten ulkopuolella ja useimmiten niiden tietämättömissä. Minulle on kuitenkin epäselvää, mitä lisäarvoa tällaisen puhetavan omaksuminen tuo itse kohdeilmöiden ymmärtämisen kannalta. Siksi jättäisin koko i-sanaretoriikan living labien ytimestä.
tiistai 18. joulukuuta 2007
Digitaalisten palvelujen tutkimus
Suomalaiset - tai siis oikeastaan Nokia - ovat viimeisen 15 vuoden aikana menestyneet hyvin tieto- ja viestintätekniikan tuotteiden tekijöinä. Tämä on hieno juttu, mutta ei itsessään vielä takaa yhtä ruusuista tulevaisuutta maapalloistuneessa maailmassa.
Tähän verrattuna olemme menestyneet vain suhteellisen vaatimattomasti ICT:n mahdollistamien palvelujen tekijöinä. IRC:in ja tekstiviestin jälkeen Suomessa ei ole syntynyt ainuttakaan todelliseen läpimurtoon yltänyttä Internet-palvelua. Mobiili-Internetin alueella todellisia jättimenestyksiä ei ole ainuttakaan: surullinen tosiasia lienee, että 3G:n "killer-sovellutus" näyttää ainakin IP-pakettien määrällä mitaten olevan Microsoft Windows. Tällä alueella tosin kukaan muukaan maailmassa ei vielä ole osunut maaliin.
Tämä heikkous näyttää vakavalta. Kohtalaisen hyvin perustein voi arvella, että tulevaisuudessa suurin lisäarvo saavutetaan nimen omaan uusien palvelujen alueella. Nokian viime kuukausina tekemät julkistukset antavat olettaa, että myös siellä ajatellaan näin. Vuonna 2008 toimintansa aloittavan tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymän (ICT SHOK) tutkimuskaavailut nojaavat nekin samaan arvioon.
Mitä tietotekniikan tutkijoiden pitäisi tehdä asialle? Miten digitaalisia palveluja pitäisi tutkia?
HIIT:in piirissä on tietenkin tehty palveluihin liittyvää tutkimusta oikeastaan laitoksen alkuvaiheista asti. Kehotan lukijoita vilkaisemaan esimerkiksi vv. 2001-2003 toteutetun Between-projektin tuloksia, jotka nykypäivänkin perspektiivistä ovat jopa surullisenkin ajankohtaisia. Tämä hanke painottui uusien palvelukonseptien käyttäjäkeskeiseen kehittämiseen. Olemme edelleen sangen ylpeitä myös Context ja MC2 -projektien työstä.
Mutta mutta. Jos nämä hankkeet olivat niin hyviä, missä ne uudet palvelut sitten oikein ovat? No, Jaiku toki on olemassa, mutta sen osalta ansio kyllä kuuluu yrityksen perustaneille entreprenööreille enemmän kuin HIIT:ille itselleen. Nämä kysymykset ovat siis aiheellisia.
Olemmekin pohtineet aika tavalla palvelujen tutkimuksen kysymyksiä sekä HIIT:in piirissä että myös TKK:n (ja muidenkin yliopistojen) kollegojen kanssa. Olemme tässä saaneet innoitusta ns. palvelutieteen noususta tietotekniikan lehtien otsikoihin, suurelta osalta IBM:n ajamana. Emme ole löytäneet kokonaista vastausta, mutta luulen että käteen on jäänyt tarpeeksi vastauksen murusia jotta työ voitaisiin aloittaa. Koetan tässä koota yhteen näitä murusia.
Tärkein lähtökohta on se, että palveluja ei voi tutkia laboratoriossa, vaan ne on vietävä käyttäjiensä käsiin ja tutkittava mitä sitten alkaa tapahtua. Hyviä ideoita riittää, ja niitä voidaan tuottaa esimerkiksi Betweenissä kokeiltuja menetelmiä soveltaen. Ratkaisevaa on tehdä jotakin niille. Itse asiassa olemme sangen vakuuttuneita siitä, että hyvältä tuntuva idea on toteutettava nopeasti ja yksinkertaisesti liikaa tuumimatta: Launch first, think later! Tässä suhteessa ns. Living Labien perusajatus on oikea.
Tämä kuullostaa varmasti tavattoman epätieteelliseltä, ja kenties onkin sitä. Uskon kuitenkin, että palvelujen menestymiselle ratkaisevia palvelujen laadullisia ominaisuuksia voidaan tutkia ainoastaan tällaisen toiminnan mahdollistaman empirian ja kokeilujen kautta. Tällaisia ominaisuuksia vaikuttaisivat olevan ainakin seuraavat:
Sosiaalisten verkostojen rooli: Näyttää siltä, että palvelut "tarttuvat" käyttäjiinsä hyvin usein sosiaalisten linkkien kautta. Jos kaverisi kutsuu sinut palvelun piiriin, todennäköisyys sille että ainakin kokeilet sitä on olennaisesti suurempi kuin vaikkapa mainonnan kautta löydetyn palvelun kokeiluun. Tätä ilmiötä ei luultavasti voi tutkia muuten kuin kohtalaisen suuressa mittakaavassa.
Käyttäjien omat innovaatiot: Tekstiviesti kehitettiin alunperin operaattorin palveluviestien lähettämistä varten. Se, että siitä tuli suurmenestys, nojasi lähes kokonaan siihen että käyttäjät itse keksivät sille lähes loputtomasti uusia käyttötarkoituksia. Palvelututkijan on siis seurattava korva maassa, mitä käyttäjät palvelulla oikeastaan tekevät, huomattava käyttäjien emergoituvat oivallukset ja arjen käytännöt, ja heitettävä bensaa liekkeihin heti kun jossakin alkaa kärytä.
Palveluekonomia: Palvelu onnistuu, jos se tuottaa lisäarvoa käyttäjilleen, ja jos lisäarvo voidaan jakaa palvelun tuottamiseen osallistuvien osapuolten kesken siten että kaikilla on riittävä insentiivi olla mukana. Tässä ei ole kyse yksin rahassa mitattavasta ekonomiasta, vaan muistakin arvoista.
Identiteetit, yksityisyys, luottamus: Varsinkin yhteisöpalveluissa käyttäjät haluavat tuoda identiteettinsä esiin ja jakaa sisältöjä ja elämyksiä toisten käyttäjien kanssa. Siltikin heidän yksityisyyttään on varjeltava ja pyrittävä luomaan edellytykset luottamuksen syntymiselle. Nämä ovat tavattoman vaikeita asioita, joiden tutkiminen tuntuu myös edellyttävän empiriaa ja kokeita.
Tekninen skaalautuvuus: Mitä tapahtuu, kun palvelu kasvaa mittakaavasta toiseen, esimerkiksi kymmenistä tuhansista miljooniin? Tämä on hankala ja kamalan pragmaattinen aihepiiri, jota on vaikea tutkia. Voi olla, että vain Googlen ja Amazonin kaltaiset yritykset, joiden elämänlankana on todella skaalautuvan palvelualustan rakentaminen ja ylläpitäminen, voivat tehdä oikeasti vaikuttavaa työtä tällä alueella. Yliopistolle tämän aihepiirin osalta kenties mielenkiintoisinta on tutkia uudentyyppisiä, esimerkiksi P2P overlay -tekniikoihin nojaavia palveluarkkitehtuureja todellisten palvelujen yhteydessä.
Tässä on siis aika paljon tutkimista. Tämä on vieläpä sillä tavalla epäkiitollista, että työtä on tehtävä aika paljon ennenkuin mielenkiintoisia tuloksia voi edes odottaa. Myös IPR-asioiden hoitaminen on haasteellista, koska yritykset herkästi ja ymmärrettävästi tulevat varovaisiksi kun aletaan tutkia kukaties lähellä kaupallista hyödynnettävyyttä olevia asioita. Ihan pienessä mittakaavassa tällaista tutkimusta ei voi tehdä, koska tarvitaan monenlaista osaamista kenttä- ja empiirisistä menetelmistä data-analyysiin ja palveluteknologiaan asti.
Siltikin tällaiselle tutkimukselle on selkeä tilaus, ja aiomme ryhtyä töihin. Odotamme lopullista rahoituspäätöstä ensimmäiselle tätä koko aluetta tavoittelevalle hankkeelle näinä päivinä.
Tähän verrattuna olemme menestyneet vain suhteellisen vaatimattomasti ICT:n mahdollistamien palvelujen tekijöinä. IRC:in ja tekstiviestin jälkeen Suomessa ei ole syntynyt ainuttakaan todelliseen läpimurtoon yltänyttä Internet-palvelua. Mobiili-Internetin alueella todellisia jättimenestyksiä ei ole ainuttakaan: surullinen tosiasia lienee, että 3G:n "killer-sovellutus" näyttää ainakin IP-pakettien määrällä mitaten olevan Microsoft Windows. Tällä alueella tosin kukaan muukaan maailmassa ei vielä ole osunut maaliin.
Tämä heikkous näyttää vakavalta. Kohtalaisen hyvin perustein voi arvella, että tulevaisuudessa suurin lisäarvo saavutetaan nimen omaan uusien palvelujen alueella. Nokian viime kuukausina tekemät julkistukset antavat olettaa, että myös siellä ajatellaan näin. Vuonna 2008 toimintansa aloittavan tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymän (ICT SHOK) tutkimuskaavailut nojaavat nekin samaan arvioon.
Mitä tietotekniikan tutkijoiden pitäisi tehdä asialle? Miten digitaalisia palveluja pitäisi tutkia?
HIIT:in piirissä on tietenkin tehty palveluihin liittyvää tutkimusta oikeastaan laitoksen alkuvaiheista asti. Kehotan lukijoita vilkaisemaan esimerkiksi vv. 2001-2003 toteutetun Between-projektin tuloksia, jotka nykypäivänkin perspektiivistä ovat jopa surullisenkin ajankohtaisia. Tämä hanke painottui uusien palvelukonseptien käyttäjäkeskeiseen kehittämiseen. Olemme edelleen sangen ylpeitä myös Context ja MC2 -projektien työstä.
Mutta mutta. Jos nämä hankkeet olivat niin hyviä, missä ne uudet palvelut sitten oikein ovat? No, Jaiku toki on olemassa, mutta sen osalta ansio kyllä kuuluu yrityksen perustaneille entreprenööreille enemmän kuin HIIT:ille itselleen. Nämä kysymykset ovat siis aiheellisia.
Olemmekin pohtineet aika tavalla palvelujen tutkimuksen kysymyksiä sekä HIIT:in piirissä että myös TKK:n (ja muidenkin yliopistojen) kollegojen kanssa. Olemme tässä saaneet innoitusta ns. palvelutieteen noususta tietotekniikan lehtien otsikoihin, suurelta osalta IBM:n ajamana. Emme ole löytäneet kokonaista vastausta, mutta luulen että käteen on jäänyt tarpeeksi vastauksen murusia jotta työ voitaisiin aloittaa. Koetan tässä koota yhteen näitä murusia.
Tärkein lähtökohta on se, että palveluja ei voi tutkia laboratoriossa, vaan ne on vietävä käyttäjiensä käsiin ja tutkittava mitä sitten alkaa tapahtua. Hyviä ideoita riittää, ja niitä voidaan tuottaa esimerkiksi Betweenissä kokeiltuja menetelmiä soveltaen. Ratkaisevaa on tehdä jotakin niille. Itse asiassa olemme sangen vakuuttuneita siitä, että hyvältä tuntuva idea on toteutettava nopeasti ja yksinkertaisesti liikaa tuumimatta: Launch first, think later! Tässä suhteessa ns. Living Labien perusajatus on oikea.
Tämä kuullostaa varmasti tavattoman epätieteelliseltä, ja kenties onkin sitä. Uskon kuitenkin, että palvelujen menestymiselle ratkaisevia palvelujen laadullisia ominaisuuksia voidaan tutkia ainoastaan tällaisen toiminnan mahdollistaman empirian ja kokeilujen kautta. Tällaisia ominaisuuksia vaikuttaisivat olevan ainakin seuraavat:
Sosiaalisten verkostojen rooli: Näyttää siltä, että palvelut "tarttuvat" käyttäjiinsä hyvin usein sosiaalisten linkkien kautta. Jos kaverisi kutsuu sinut palvelun piiriin, todennäköisyys sille että ainakin kokeilet sitä on olennaisesti suurempi kuin vaikkapa mainonnan kautta löydetyn palvelun kokeiluun. Tätä ilmiötä ei luultavasti voi tutkia muuten kuin kohtalaisen suuressa mittakaavassa.
Käyttäjien omat innovaatiot: Tekstiviesti kehitettiin alunperin operaattorin palveluviestien lähettämistä varten. Se, että siitä tuli suurmenestys, nojasi lähes kokonaan siihen että käyttäjät itse keksivät sille lähes loputtomasti uusia käyttötarkoituksia. Palvelututkijan on siis seurattava korva maassa, mitä käyttäjät palvelulla oikeastaan tekevät, huomattava käyttäjien emergoituvat oivallukset ja arjen käytännöt, ja heitettävä bensaa liekkeihin heti kun jossakin alkaa kärytä.
Palveluekonomia: Palvelu onnistuu, jos se tuottaa lisäarvoa käyttäjilleen, ja jos lisäarvo voidaan jakaa palvelun tuottamiseen osallistuvien osapuolten kesken siten että kaikilla on riittävä insentiivi olla mukana. Tässä ei ole kyse yksin rahassa mitattavasta ekonomiasta, vaan muistakin arvoista.
Identiteetit, yksityisyys, luottamus: Varsinkin yhteisöpalveluissa käyttäjät haluavat tuoda identiteettinsä esiin ja jakaa sisältöjä ja elämyksiä toisten käyttäjien kanssa. Siltikin heidän yksityisyyttään on varjeltava ja pyrittävä luomaan edellytykset luottamuksen syntymiselle. Nämä ovat tavattoman vaikeita asioita, joiden tutkiminen tuntuu myös edellyttävän empiriaa ja kokeita.
Tekninen skaalautuvuus: Mitä tapahtuu, kun palvelu kasvaa mittakaavasta toiseen, esimerkiksi kymmenistä tuhansista miljooniin? Tämä on hankala ja kamalan pragmaattinen aihepiiri, jota on vaikea tutkia. Voi olla, että vain Googlen ja Amazonin kaltaiset yritykset, joiden elämänlankana on todella skaalautuvan palvelualustan rakentaminen ja ylläpitäminen, voivat tehdä oikeasti vaikuttavaa työtä tällä alueella. Yliopistolle tämän aihepiirin osalta kenties mielenkiintoisinta on tutkia uudentyyppisiä, esimerkiksi P2P overlay -tekniikoihin nojaavia palveluarkkitehtuureja todellisten palvelujen yhteydessä.
Tässä on siis aika paljon tutkimista. Tämä on vieläpä sillä tavalla epäkiitollista, että työtä on tehtävä aika paljon ennenkuin mielenkiintoisia tuloksia voi edes odottaa. Myös IPR-asioiden hoitaminen on haasteellista, koska yritykset herkästi ja ymmärrettävästi tulevat varovaisiksi kun aletaan tutkia kukaties lähellä kaupallista hyödynnettävyyttä olevia asioita. Ihan pienessä mittakaavassa tällaista tutkimusta ei voi tehdä, koska tarvitaan monenlaista osaamista kenttä- ja empiirisistä menetelmistä data-analyysiin ja palveluteknologiaan asti.
Siltikin tällaiselle tutkimukselle on selkeä tilaus, ja aiomme ryhtyä töihin. Odotamme lopullista rahoituspäätöstä ensimmäiselle tätä koko aluetta tavoittelevalle hankkeelle näinä päivinä.
tiistai 9. lokakuuta 2007
Google osti Jaikun
Kuin jatkoksi edelliselle kirjoitukselleni saimme tänään kuulla mielenkiintoisen uutisen: Google on ostanut Jaikun! En tainnut olla ihan väärässä kun rinnastin Jaikun Joostiin.
Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!
Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.
Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.
Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.
Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!
Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.
Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.
Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
