Joukko HIIT:in Network Society -tutkimusryhmän tutkijoita varsinkin UIx-tutkimusryhmästä on vieraillut kuluneella viikolla Kaliforniassa, minä heidän mukanaan. Ohjelmassamme on ollut kolme työpajaa Berkeleyn ja Stanfordin yliopistoissa. Esitelmiä niissä ovat pitäneet sekä HIIT:in tutkijat että isännät. Edessä on vielä vierailu Nokian tutkimuskeskuksessa Palo Altossa ensi maanantaina 21.4.
Työpajoista ja niissä käydyistä keskusteluista saatujen vaikutelmien ja ajatusten punnitseminen vie varmaan vielä aikaa. Päällimmäisiä havaintoja ovat kuitenkin seuraavat:
Mobiliteetti. Vielä pari vuotta sitten Berkeleyn ja Stanfordin kollegat kuuntelivat kohteliaasti, kun kerroimme työstämme liikkuvan tieto- ja viestintätekniikan ja matkaviestimien alueella. Jos juttu kuitenkin jatkui liian pitkään heidän silmänsä alkoivat lasittua: aihepiiri ei kerta kaikkiaan ollut heidän kartallaan. Viime vuonna huomasin tämän jo muuttuneen: he olivat aidosti uteliaita ja kiinnostuneita ja kyselivät kaikenlaista. Ilmassa oli jopa hypeä.
Tänä vuonna saatoimme sitten havaita, että täkäläiset ovat käyneet töihin. Kuulimme useita esityksiä, jotka suuntautuvat erilaisten matkapuhelimilla toimivien palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen: paikkatietoiset, käyttäjien itsensä tuottamat palvelut; emootiot huomioon ottavat palvelut; käyttäjien itse tuottama ubiikkimedia; matkaviestimien ja sosiaalisen median leikkauskohdat. Muutos on todella nopea ja jyrkkä. Perästä tulee kuulumaan.
Kehitysmaat. Berkeley ja Stanford ovat aina suunnanneet merkittävästi tutkimusta ja muuta työtä kehitysmaiden eri ongelmien ratkaisemiseen. Nyt kun mobiliteetin tutkimus on noussut näkyvään rooliin, tämä koskee myös sitä. Tästäkin saimme kuulla useita esityksiä mm. matkaviestimien käytön ympärille syntyneistä epäformaaleista markkinoista Ugandassa sekä lukutaidon edistämiseen, englanninkielen oppimiseen ja terveyspalvelujen laadun parantamiseen tarkoitetuista mobiilipalveluista Intiassa.
Tällainen työ asettaa aivan uudenlaisia haasteita tutkijoille. Miten käyttöliittymä olisi suunniteltava, kun ei voi olettaa että kaikki käyttäjät osaavat liukea? Miten ne saadaan toimimaan hyvin vaihtelevissa laitteissa? Näiden palvelujen ekonomia on kiehtovaa ja haastavaa: rahan asemesta tai rinnalla kätytössä voi olla muitakin vaihdannan välineitä.
Tämä laittaa miettimään, onko vain kehittyneiden maiden palveluiden ja markkinoiden tutkimus liian kapea lähtökohta alueen ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle? Kehitysmaiden käyttötavat tuntuvat asettavan eteemme peilin, jonka kautta voisi katsoa omiakin konventioitamme: kenties kaikki ei olekaan sitä miltä läheltä katsoen näyttää. Jään miettimään, mitä HIIT:in pitäisi aihealueelle tehdä.
Kenttäkokeet. HIIT:issä tehtyä tutkimusta luonnehtii konseptien suunnittelusta, prototyyppien tuottamisesta, kenttäolosuhteissa tehtävistä käyttäjäkokeista sekä niiden antamien tulosten analysoinnista ja reflektoinnista koostuva kehä, jota mieluusti toistetaan hankkeen aikana useita kertoja kumuloituvan ymmärryksen muodostamiseksi. Tätä täydentää abstraktimmalla tasolla käsitteellinen ja teoriaa muodostava tutkimus.
Työpajoissa saimme havaita, että tällainen tutkimusprosessi ei ole täällä tyypillinen. Useammin kyse oli eksploraatiosta, jossa tietty rajallinen idea toteutetaan ja sen toimivuutta kokeillaan. Tämä johtunee monesta syystä: tutkimushankkeet ovat tyypillisesti yhden jatko-opiskelijan oman työn kokoisia, kenttäkokeiden tekemistä todellisilla ihmisillä reguloidaan ankarasti ja myös tekninen infrastruktuuri asettaa hankalasti kierrettäviä rajoituksia.
Kehitysmaissa tehtävä tutkimus muodostaa tästä kuitenkin merkittävän poikkeuksen. Esimerkiksi Intiassa Berkeleyn kollegat tekevät yhteistyötä paikallisten yliopistojen (Indian Institute of Technology eri kampukset) kanssa ja sitä kautta harjoittaa laajoja kenttätutkimuksia ja -kokeita. Tällaisessa työssä tarvittavat resurssit ovatkin melkoiset, ja tekevät koko hankkeesta sotilasoperaatiota muodostavan logistisen tehtävän, kuten meille kerrottiin.
Tämä tietenkin tarkoittaa, että HIIT:illä on tietty kilpailuetu verrattuna Kalifornian huippuyliopistojen tutkijoihin. Voimme tehdä tutkimusta ja kokeita, joihin he ainakaan nyt eivät helposti voi käydä käsiksi. Miten tätä tulisi parhaiten hyödyntää on hyvä kysymys johon en nyt yritä vastata.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stanford. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stanford. Näytä kaikki tekstit
lauantai 19. huhtikuuta 2008
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Huippuyliopisto
Olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani tähän blogiin huippuyliopistosta.
Haluan kuitenkin pysyä alueella josta tiedän varmasti ja kokemusperäisesti jotakin. Siksi en kirjoita TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja TAIK:in yhtyessä syntyvästä yliopistosta, josta toistaiseksi voisin esittää vain toiveita ja arvailuja.
Stanfordista ja Berkeleystä sen sijaan tiedän jotakin. Kyseiset yliopistot ovat ihan kiistatta huippuyliopistoja. Uusimmalla Shanghai-listalla, josta kaikki sanovat ettei sille pidä antaa mitään arvoa, mutta jota kaikki kuitenkin siteeraavat, ne majailevat sijoilla 2 ja 3, ykkösenä kimaltelevan Haaahvaaahrdin, anteeksi Harvardin, jälkeen.
Miksi Stanford ja Berkeley ovat huippuyliopistoja?
Varmaan ensimmäinen asia, joka voi tulla mieleen, on raha. Varsinkin Stanfordilla sitä on runsaasti. Yliopiston budjetti on runsaan 3 miljardin dollarin tasoa, ja kun se on yksityinen, on sillä suuria vapauksia rahan käyttökohteiden valinnan suhteen.
Saatan nyt osoittaa epäsolidaarisuutta esimiehiäni ja kollegoitani kohtaan, mutta minusta raha ei ole kovin mielenkiintoinen tekijä yritettäessä ymmärtää huipulla olemista. Tuntemani Stanfordin ja Berkeleyn kollegat eivät vaikuta minusta olevan juurikaan sen kummemmin rahoitettuja kuin minä itsekään. Heillä näkyy olevan varaa ylläpitää sopivankokoista joukkoa tohtoriopiskelijoita, joille on tarjolla tarkoituksenmukaiset tilat ja työkalut. Rahaa riittää matkustamiseen ja tykötarpeisiin. Sitä tietenkin tarvitaan tietty määrä, mutta ei tässä puhuta valtavista summista. Jos joku arvelee, että vertailu omaan rahoitukseeni ei ole edustava, hän on varmaan oikeassa. Mutta eivät kaikki Berkeleyn ja Stanfordin kollegatkaan omaa miljoonabudjetteja.
Selitystä on varmaan haettava siitä, mitä rahalla ja muilla resursseilla, kuten omalla ajalla, koetetaan tehdä. Kun tapaan Stanfordin ja Berkeleyn kollegoja, huomaan nopeasti vaikuttuvani ennen muuta siitä miten he valitsevat ne asiat joita he tutkivat ja miten he valitsemiaan aiheita käsittelevät.
Tätä on vaikea selittää. Toisaalta aiheet valitaan siten, että kyse on Isosta Asiasta. Pieni inkrementti ei kiinnosta, vaan koetetaan etsiä sellainen aihepiiri ja tulosuunta, että tuloksena voi syntyä jotakin täysin uutta ja merkittävää. Ei hoideta oireita, vaan etsitään sairauden syy ja hoidetaan se. Mennään ydinkysymykseen ja ratkaistaan se. Ollaan rohkeita.
Toisaalta taas ollaan hirmuisen konkreettisia ja pragmaattisia. Tehdään asioita, joiden kautta päästään eteenpäin. Tehdään ne asiat loppuun asti. Kirjoitetaan julkaisuja ainoastaan parhaimpiin konferensseihin ja lehtiin. Ollaan hirmuisen päämäärätietoisia ja suoraviivaisia: huippukonferenssin deadline on kalenterissa merkittynä heti kun edellisen vuoden deadline on ohitettu. Sellaista työtä, josta huippupaperia ei voitaisi tehdä, ei edes ruveta tekemään.
Lopullisena maalina on impakti, ja nyt kyse ei ole julkaisujen impaktikertoimista, vaan siitä miten maailma muuttuu.
Nyt joku sanoo, että niin niin ja joo joo, kelpaahan sitä kun kaikki opiskelijat ovat huippufiksuja. Niinhän he ovatkin. Olen kuitenkin havainnut, että monet jatko-opiskelijat, joita me olemme Berkeley'iin lähettäneet, ovat tuossa joukossa pärjänneet erinomaisesti, elleivät suorastaan loistaneet tähtinä. Kieltäydyn uskomasta, että eroa esimerkiksi HIIT:in jatko-opiskelijoiden ja Berkeleyn jatko-opiskelijoiden välillä tässä suhteessa olisi ainakaan meidän tappioksemme. Ja tuntemani nuoret vaikkapa TKK:n Informaatiotekniikan labrasta tai Helsingin yliopiston Algodan-huippuyksiköstä ovat ihan samalla tasolla.
Se kuitenkin on totta, että meni Berkeleyssä minne tahansa, sama taso tulee vastaan. Tietojenkäsittelijöiden ohella minulla on ollut yhteyksiä Berkeleyn mediatutkijoihin, sosiologeihin, business-kouluun, oikikseen, taloustieteilijöihin ja koneinsinööreihin. Kaikki ovat aika kovia ja tekevät kiinnostavia juttuja. Ymmärtääkseni onkin niin, että yliopiston johto seuraa silmä kovana eri yksiköiden menestystä. Jos jokin porukka ei ole USA:n top tenissä, asiaan tartutaan ja nopeasti. Sama on totta kaikissa lähemmin tuntemissani huippuyliopistoissa. Kaikki mitä tehdään, on kovaa tasoa. Jos sille ei voi päästä syystä tai toisesta, luovutaan mielummin koko puuhasta.
Miksi tämä on tärkeää? Kun vierailen Berkeleyssä tai Stanfordissa, nautin kovasti tapaamisista eri alojen tutkijoiden kanssa. Tiedän tapaavani fiksuja ihmisiä, jotka koko ajan toimivat korkeaviritteisessä intellektuaalisessa ilmapiirissä. Se näyttää synnyttävän tiettyä henkistä liikkuvuutta, joka kertautuu vuorovaikutuksen kautta. Kyse on ilmiöstä, josta Pekka Himanen on puhunut eri yhteyksissä. Se on todellinen ja merkityksellinen.
Muistan kuulemani anekdootin ETH:sta, joka sekin on ihan varmasti huippuyliopisto. Sinne rekrytoitiin professoria, ja koulun rehtori keskusteli hakijoista asiantuntijaksi valitun aihealueen arvostetun professorin kanssa. "Onko kukaan ykkösluokan hakija?" kysyi rehtori. "Hyviä ovat, mutta eivät ihan kovinta kärkeä", vastasi asiantuntija. "Onko kukaan samalla tasolla kuin Te itse?", jatkoi rehtori. "Niin ei voi sanoa", vastasi asiantuntija hieman punastuen. Jonka jälkeen rehtori teki asiantuntijalle tarjouksen josta hän ei voinut kieltäytyä, eikä kieltäytynyt.
Makroskooppisemmalla tasolla huippujen yhteinen piirre on opiskelijajakauma. Berkeleyssä perusopiskelijoiden (graduate) ja jatko-opiskelijoiden (post-graduate) suhde on noin 1:2. Stanfordissa se on noin 1:2,5. Esimerkiksi Tsinghuan yliopistossa, joka on omalla laillaan huippua, se on 1:3.
Nyt joku sanoo, että entä sitten, "post-graduate":han sisältää myös maisteriopiskelijat. Ja: vaikka esimerkiksi TKK:lla jatko- ja perusopiskelijoiden lukumäärien suhde on noin 1:5, kun meidän jatko-opiskelijamme ovat kaikki kumminkin jo maisteritasoisen tutkinnon suorittaneita, niin onko tässä sitten jokin ero?
No onhan siinä. Berkeleyssä M.Sc. opiskelijat ovat itse asiassa tohtoriputkessa, ja useimmat tähtäävät tohtorin tutkintoon. M.Sc. tutkinto on välitavoite, tai joillekin ns. early exit, jos homma ei sujukaan. Ennen muuta he ovat kaikki päätoimisia opiskelijoita, jotka keskittyvät koko tarmollaan opiskeluun ja tutkimukseen.
Tuntemani huippuyliopistot eivät kerta kaikkiaan ole erityisen kiinnostuneita maisterien tuottamisesta. Niillä on kyllä hyvät bachelor-ohjelmat joihin halutaan ja saadaan hyviä opiskelijoita. Heistä osa jatkaa maisteri/tohtoriohjelmissa, mutta niihin hakee ja otetaan opiskelijoita kaikkialta maasta tai maailmasta. Omat bachelorit ovat samalla viivalla kuin kaikki muutkin. Kun professorilta kysytään, montako opiskelijaa hänellä on, hän kertoo tohtoriopiskelijoittensa määrän, ja saattaa lisäksi mainita montako postdoccia tällä hetkellä on rullissa. Siinäpä se.
Muistutan uudestaan, että tämän bloggauksen aiheena ei ollut TKK+HKKK+TAIK -yliopisto. Olen juuriltani ainakin 50% savolainen, joten jätän vastuun kaikista tulkinnoista lukijalle. Voeha se olla niinnii.
Haluan kuitenkin pysyä alueella josta tiedän varmasti ja kokemusperäisesti jotakin. Siksi en kirjoita TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja TAIK:in yhtyessä syntyvästä yliopistosta, josta toistaiseksi voisin esittää vain toiveita ja arvailuja.
Stanfordista ja Berkeleystä sen sijaan tiedän jotakin. Kyseiset yliopistot ovat ihan kiistatta huippuyliopistoja. Uusimmalla Shanghai-listalla, josta kaikki sanovat ettei sille pidä antaa mitään arvoa, mutta jota kaikki kuitenkin siteeraavat, ne majailevat sijoilla 2 ja 3, ykkösenä kimaltelevan Haaahvaaahrdin, anteeksi Harvardin, jälkeen.
Miksi Stanford ja Berkeley ovat huippuyliopistoja?
Varmaan ensimmäinen asia, joka voi tulla mieleen, on raha. Varsinkin Stanfordilla sitä on runsaasti. Yliopiston budjetti on runsaan 3 miljardin dollarin tasoa, ja kun se on yksityinen, on sillä suuria vapauksia rahan käyttökohteiden valinnan suhteen.
Saatan nyt osoittaa epäsolidaarisuutta esimiehiäni ja kollegoitani kohtaan, mutta minusta raha ei ole kovin mielenkiintoinen tekijä yritettäessä ymmärtää huipulla olemista. Tuntemani Stanfordin ja Berkeleyn kollegat eivät vaikuta minusta olevan juurikaan sen kummemmin rahoitettuja kuin minä itsekään. Heillä näkyy olevan varaa ylläpitää sopivankokoista joukkoa tohtoriopiskelijoita, joille on tarjolla tarkoituksenmukaiset tilat ja työkalut. Rahaa riittää matkustamiseen ja tykötarpeisiin. Sitä tietenkin tarvitaan tietty määrä, mutta ei tässä puhuta valtavista summista. Jos joku arvelee, että vertailu omaan rahoitukseeni ei ole edustava, hän on varmaan oikeassa. Mutta eivät kaikki Berkeleyn ja Stanfordin kollegatkaan omaa miljoonabudjetteja.
Selitystä on varmaan haettava siitä, mitä rahalla ja muilla resursseilla, kuten omalla ajalla, koetetaan tehdä. Kun tapaan Stanfordin ja Berkeleyn kollegoja, huomaan nopeasti vaikuttuvani ennen muuta siitä miten he valitsevat ne asiat joita he tutkivat ja miten he valitsemiaan aiheita käsittelevät.
Tätä on vaikea selittää. Toisaalta aiheet valitaan siten, että kyse on Isosta Asiasta. Pieni inkrementti ei kiinnosta, vaan koetetaan etsiä sellainen aihepiiri ja tulosuunta, että tuloksena voi syntyä jotakin täysin uutta ja merkittävää. Ei hoideta oireita, vaan etsitään sairauden syy ja hoidetaan se. Mennään ydinkysymykseen ja ratkaistaan se. Ollaan rohkeita.
Toisaalta taas ollaan hirmuisen konkreettisia ja pragmaattisia. Tehdään asioita, joiden kautta päästään eteenpäin. Tehdään ne asiat loppuun asti. Kirjoitetaan julkaisuja ainoastaan parhaimpiin konferensseihin ja lehtiin. Ollaan hirmuisen päämäärätietoisia ja suoraviivaisia: huippukonferenssin deadline on kalenterissa merkittynä heti kun edellisen vuoden deadline on ohitettu. Sellaista työtä, josta huippupaperia ei voitaisi tehdä, ei edes ruveta tekemään.
Lopullisena maalina on impakti, ja nyt kyse ei ole julkaisujen impaktikertoimista, vaan siitä miten maailma muuttuu.
Nyt joku sanoo, että niin niin ja joo joo, kelpaahan sitä kun kaikki opiskelijat ovat huippufiksuja. Niinhän he ovatkin. Olen kuitenkin havainnut, että monet jatko-opiskelijat, joita me olemme Berkeley'iin lähettäneet, ovat tuossa joukossa pärjänneet erinomaisesti, elleivät suorastaan loistaneet tähtinä. Kieltäydyn uskomasta, että eroa esimerkiksi HIIT:in jatko-opiskelijoiden ja Berkeleyn jatko-opiskelijoiden välillä tässä suhteessa olisi ainakaan meidän tappioksemme. Ja tuntemani nuoret vaikkapa TKK:n Informaatiotekniikan labrasta tai Helsingin yliopiston Algodan-huippuyksiköstä ovat ihan samalla tasolla.
Se kuitenkin on totta, että meni Berkeleyssä minne tahansa, sama taso tulee vastaan. Tietojenkäsittelijöiden ohella minulla on ollut yhteyksiä Berkeleyn mediatutkijoihin, sosiologeihin, business-kouluun, oikikseen, taloustieteilijöihin ja koneinsinööreihin. Kaikki ovat aika kovia ja tekevät kiinnostavia juttuja. Ymmärtääkseni onkin niin, että yliopiston johto seuraa silmä kovana eri yksiköiden menestystä. Jos jokin porukka ei ole USA:n top tenissä, asiaan tartutaan ja nopeasti. Sama on totta kaikissa lähemmin tuntemissani huippuyliopistoissa. Kaikki mitä tehdään, on kovaa tasoa. Jos sille ei voi päästä syystä tai toisesta, luovutaan mielummin koko puuhasta.
Miksi tämä on tärkeää? Kun vierailen Berkeleyssä tai Stanfordissa, nautin kovasti tapaamisista eri alojen tutkijoiden kanssa. Tiedän tapaavani fiksuja ihmisiä, jotka koko ajan toimivat korkeaviritteisessä intellektuaalisessa ilmapiirissä. Se näyttää synnyttävän tiettyä henkistä liikkuvuutta, joka kertautuu vuorovaikutuksen kautta. Kyse on ilmiöstä, josta Pekka Himanen on puhunut eri yhteyksissä. Se on todellinen ja merkityksellinen.
Muistan kuulemani anekdootin ETH:sta, joka sekin on ihan varmasti huippuyliopisto. Sinne rekrytoitiin professoria, ja koulun rehtori keskusteli hakijoista asiantuntijaksi valitun aihealueen arvostetun professorin kanssa. "Onko kukaan ykkösluokan hakija?" kysyi rehtori. "Hyviä ovat, mutta eivät ihan kovinta kärkeä", vastasi asiantuntija. "Onko kukaan samalla tasolla kuin Te itse?", jatkoi rehtori. "Niin ei voi sanoa", vastasi asiantuntija hieman punastuen. Jonka jälkeen rehtori teki asiantuntijalle tarjouksen josta hän ei voinut kieltäytyä, eikä kieltäytynyt.
Makroskooppisemmalla tasolla huippujen yhteinen piirre on opiskelijajakauma. Berkeleyssä perusopiskelijoiden (graduate) ja jatko-opiskelijoiden (post-graduate) suhde on noin 1:2. Stanfordissa se on noin 1:2,5. Esimerkiksi Tsinghuan yliopistossa, joka on omalla laillaan huippua, se on 1:3.
Nyt joku sanoo, että entä sitten, "post-graduate":han sisältää myös maisteriopiskelijat. Ja: vaikka esimerkiksi TKK:lla jatko- ja perusopiskelijoiden lukumäärien suhde on noin 1:5, kun meidän jatko-opiskelijamme ovat kaikki kumminkin jo maisteritasoisen tutkinnon suorittaneita, niin onko tässä sitten jokin ero?
No onhan siinä. Berkeleyssä M.Sc. opiskelijat ovat itse asiassa tohtoriputkessa, ja useimmat tähtäävät tohtorin tutkintoon. M.Sc. tutkinto on välitavoite, tai joillekin ns. early exit, jos homma ei sujukaan. Ennen muuta he ovat kaikki päätoimisia opiskelijoita, jotka keskittyvät koko tarmollaan opiskeluun ja tutkimukseen.
Tuntemani huippuyliopistot eivät kerta kaikkiaan ole erityisen kiinnostuneita maisterien tuottamisesta. Niillä on kyllä hyvät bachelor-ohjelmat joihin halutaan ja saadaan hyviä opiskelijoita. Heistä osa jatkaa maisteri/tohtoriohjelmissa, mutta niihin hakee ja otetaan opiskelijoita kaikkialta maasta tai maailmasta. Omat bachelorit ovat samalla viivalla kuin kaikki muutkin. Kun professorilta kysytään, montako opiskelijaa hänellä on, hän kertoo tohtoriopiskelijoittensa määrän, ja saattaa lisäksi mainita montako postdoccia tällä hetkellä on rullissa. Siinäpä se.
Muistutan uudestaan, että tämän bloggauksen aiheena ei ollut TKK+HKKK+TAIK -yliopisto. Olen juuriltani ainakin 50% savolainen, joten jätän vastuun kaikista tulkinnoista lukijalle. Voeha se olla niinnii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
