Aallon harjalla?

Suomalainen yliopistojärjestelmä on parhaillaan keskellä syvällistä muutosta. Uusi yliopistolaki on valmisteilla, ja se on tarkoitus esittää hyväksyttäväksi ensi keväänä. Lain mukaan yliopistot muuttuvat taloudellisesti autonomisiksi toimijoiksi kahden vaihtoehdon pohjalta: joko julkisoikeudellinen laitos tai yksityisoikeudellinen säätiö.

HIIT:in emoyliopistoista Helsingin yliopisto tulee valitsemaan edellisen ja Teknillinen korkeakoulu jälkimmäisen mallin osana Aalto-yliopistoa, johon TKK:n ohella liittyvät myös Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen yliopisto. Kun HKKK ja TAIK ovat HIIT:in pitkäaikaisia ja keskeisiä tutkimuspartnereita, on HIIT tulevan murroksen saumakohdassa.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Tässä ja nyt vastausta on vielä vaikea antaa. Aalto-yliopiston valmistelutyö juuri siirtymässä uuteen vaiheeseen. Aalto-säätiön hallitus on aloittanut toimintansa, ja etsii yliopistolle rehtoria. Muu valmistelutyö on saamassa vauhtia seitsemässä työryhmässä, joiden käynnistysseminaari pidetään 7.11.2008. Ne pohtivat uuden yliopiston fokusta ja missiota, yhteiskunnallista vuorovaikutusta, tutkimusta, opetusta, henkilöstöasioita, vaikuttavuutta sekä hallinnollisia palveluja.

Minusta kuitenkin tuntuu, että eräitä kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista teemoista ei vielä ole tuotu julkiseen keskusteluun, vaikka ne varmaankin kuuluvat Aalto-säätiön hallituksen agendaan.

Ensimmäinen näistä on uuden yliopiston profiili ja toiminta-ajatus, ja niiden kautta sen hallinnollinen rakenne ja johtamisjärjestelmä.

Aalto-yliopiston perustamishankkeen taustalla olevan Sailaksen raportin mukaan ”uusi yliopisto muodostuisi liikkeellelähtövaiheessa kolmesta korkeakoulusta (School): Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu”. Epäilemättä näin voidaankin aloittaa, mutta uskon että tästä rakenteesta on hyvin nopeasti siirryttävä yliopiston tarkoitusta paremmin vastaavaan malliin.

Tässä suhteessa näyttää siltä, että Aalto-yliopistoon sulautuvista yliopistoista HKKK ja TAIK ovat jo oman kantansa ratkaisseet. HKKK haluaa olla ”Aalto School of Business” joka vertailee itseään maailman parhaisiin liiketaloustieteen yksiköihin (Harvard, MIT, Stanford, Berkeley, ...). Samoin TAIK voisi olla ”Aalto School of Art and Design” joka asemoi itsensä maailman johtavien alansa koulujen joukkoon.

Mitä TKK haluaa olla Aalto-yliopistossa? Valitettavasti tähän ei ole vielä annettu yhtä kirkasta vastausta. TKK:n pitkäaikaisiin ongelmiin kuuluu, että se ei oikein ole osannut päättää haluaako se olla insinöörikoulu (”School of Engineering”) vai tekniikan kannalta relevanttiin tieteeseen suuntautunut yliopisto (”School of Science”). Selkeän valinnan asemesta TKK on tasapainoillut näiden kahden näkemyksen välillä kompromissia hakien.

Kolmen koulun asemesta Aalto-yliopisto voisikin paremmin koostua neljästä koulusta, siis School of Business, School of Art and Design, School of Engineering, ja School of Science. Näistä viimeisen runkona olisi TKK:n nykyinen Informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta täydennettynä ja yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa erityisesti käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden osalta. Joskin tällainen muutos olisi tuskallinen, se samalla avaisi portit myös muille järjestelyille nykyisten koulujen kesken.

Toinen vaikea teema on tutkintorakenteen uudistaminen Bologna-mallin hengen mukaisesti.

Tätä nykyä Bologna-mallin kirjain on toteutettu TKK:ssa sisällyttämällä kandidaatintutkinto kaikkiin tutkinto-ohjelmiin. Tämä on kuitenkin jäänyt puolitiehen, koska todellinen opiskelijoiden liikkuvuus kandidaatti- ja maisteriohjelmien taitekohdassa on vähäistä.

Uskon, että Aalto-yliopistossa Bologna-uudistus olisi vietävä loppuun asti erottamalla kandidaatti- ja maisteriohjelmat toisistaan anglosaksisen undergraduate-graduate –mallin tapaan. Tähän on useita syitä:

1. Bachelor-tasoisten kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointi helpottuu, kun maisteriohjelmista tulee itsenäisempiä kokonaisuuksia.
2. Valmistuvien opiskelijoiden osaaminen voidaan sovittaa nopeammin ja joustavammin yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeisiin uusia maisteriohjelmia perustamalla kuin kokonaisten tutkinto-ohjelmien avulla.
3. Kandidaattiohjelmien määrää ja sisäänottoa voidaan supistaa ja niiden laatua parantaa.

Tärkein syy on kuitenkin se, että tässä rakenteessa maisteriohjelmat voidaan suunnata eri tavoin: jotkut ovat suoraan ammattiin johtavia ”terminaaliohjelmia”, toiset taas on tarkoitettu vain väliasteeksi tohtorin tutkintoon johtavissa opinnoissa.

Todelliset huippuyliopistot toimivat juuri näin: ne rekrytoivat piiriinsä lahjakkaita bachelor-tasoisia opiskelijoita kaikkialta maailmasta ja imaisevat heidät suoraan tohtoriputkeen. Myös itse kasvatettuihin, tutkimuksesta kiinnostuneisiin fiksuihin bacheloreihin on saatava pitävä ote jo maisteriopintojen varhaisessa vaiheessa. Nykymallissahan TKK:n ote opiskelijoihinsa kirpoaa juuri silloin kun he alkaisivat todella osata jotakin.

Tämäkin muutos on tuskallinen, ei vähiten siksi että opiskelijajärjestöt ovat pitäneet tiukasti kiinni siitä että uudet opiskelijat saavat opinto-oikeuden aina maisteritasoiseen loppututkintoon asti tietyssä opinto-ohjelmassa. Tätä kipua olisi lievitettävä parantamalla tutkimukseen suuntautuvien maisteriohjelmien opiskelijoiden etuuksia sen vastineena, että heitä edellytetään 100% paneutumista opintoihinsa.

Kolmas tärkeä teema on Aalto-yliopiston rajapinta teollisuuteen, yhteiskuntaan ja maailmaan ylimalkaan ja varsinkin sen suhde muihin suomalaista innovaatiojärjestelmää muokkaaviin hankkeisiin.

Kun Aalto-hanketta vielä kutsuttiin ”innovaatioyliopistoksi”, en ollut yhtä pahoillani termistä kuin monet kollegani. Aalto-yliopistossa tulisi tosiaankin olla tekemisen meininki. Sen onnistumisen tärkeimpiin mittareihin kuuluu todellinen, tiedepohjaisina innovaatioina toteutuva impakti. Tässä suhteessa sen tulisi profiloitua omaleimaisesti esimerkiksi Helsingin yliopistoon verrattuna.

Jotta tämä olisi mahdollista, Aalto-yliopiston tulisi hakeutua tiiviiseen ja rikastavaan yhteistyöhön mielenkiintoisten ja haastavien käyttäjien, soveltajien ja kehittäjien kanssa. Tähän tarvitaan ”tutkimusalustoja”, ulkoiseen maailmaan kurottuvia yliopiston ulokkeita jotka tunkeutuvat sinne missä innovaatiot todella syntyvät.

Tässä suhteessa Aalto-yliopiston Design Factory –kärkihanke on oikeansuuntainen, kun se etsii uudenkaltaista vuorovaikutusta ongelmien omistajien ja ratkaisujen hyödyntäjien kanssa. HIIT:in koordinoima OtaSizzle-hanke sisältää myös oikeanlaisia ituja. Tällaisia aloitteita tarvittaisiin kuitenkin lisää. Koska DF:n ja OtaSizzlen mallineet eivät sovellu kaikkeen, tulisi Aalto-yliopistolla olla valmiutta kokeilla erilaisia alustoja joiden varassa ongelma ja ratkaisu voivat kohdata toisensa.

Yliopistouudistuksen rinnalla Suomessa ollaan toteuttamassa myös toista merkittävää uudistusta, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) perustamista. Ensi vaiheessa näitä on tarkoitus perustaa viidelle alueelle: energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja –palvelut. Myös rakennetun ympäristön SHOK:in perustamista selvitellään.

Toistaiseksi yliopistouudistus ja SHOK:it ovat edenneet toisistaan suhteellisen riippumattomina. SHOK:ien osalta näyttää siltä, että niistä ei ensi alkuun tule sen paremmin strategisia, huippuja kuin keskittymiäkään, vaan että ne pahimmillaan tuovat EU-puiteohjelmien huonoimmat piirteet suomalaiseen tutkimuskenttään ja ohjautuvat pääosin lyhyehkön tähtäimen soveltavaan tutkimukseen. Jos tämä uhkakuva toteutuu, SHOK:it eivät ole Aalto-yliopistolle keskeisiä tutkimusalustoja, vaan ainoastaan rahoituslähde muiden joukossa. Sama koskee niiden EU-tasoisia vastineita, kuten JTU-hankkeita ja Euroopan teknologiainstituutti EIT:tä.

Olisi tietenkin parempi, jos näin ei kävisi, vaan että SHOK:it voisivat osaltaan tuottaa juuri sellaisia alustoja, joita Aalto-yliopisto ja muutkin impaktiin suuntautuvan strategian valitsevat yliopistot tarvitsevat. Toivon, että SHOK:ien evoluutio tulee viemään niitä tähän suuntaan.

Entä HIIT? Sille on tarjolla kaksikin tehtävää, jotka eivät sulje toisiaan pois. Se voi toimia (eräänä) linkkinä Aalto-yliopiston koulujen ja Helsingin yliopiston välillä niiden osaamisia ja voimavaroja hyödyntäen ja emojensa keskinäistä vuorovaikutusta ja läpinäkyvyyttä edistäen. Se voi myös toimia tutkimusalustana, jonka kautta nämä yliopistot voivat päästä käsiksi ongelmiin ja haasteisiin jotka muuten olisivat hankalasti saavutettavissa. Siksi en tunne erityistä huolta HIIT:in kohtalosta edessä olevien muutosten pyörteissä.

Innovaatioyliopiston teoria ja käytäntö

SITRA:n johtaja Antti Hautamäki on hiljan palannut kaksivuotiselta tutkimusvierailultaan Berkeleyn yliopistossa tuomisinaan hyödyllinen kirja Kestävä innovointi. Muiden asioiden ohella kirja pohtii yliopistojen roolia tietämyspohjaisessa taloudessa. Lainaan suoraan Hautamäen tekstiä:

Yliopistot muodostavat innovaatiojärjestelmän ytimen tietämystaloudessa. Tästä lähtökohdasta nousee tietämyksen siirron perusmalli (kuva 4). Sen mukaan

- yliopistot ja korkeakoulut harjoittavat perustutkimusta ja luovat uutta tieteellistä tietoa
- korkeakoulut vastaavat korkeimmasta opetuksesta, joka perustuu yliopistojen tuottamaan tieteelliseen tietoon
- yritykset luovat innovaatioita yhdistäen omat kokemuksensa ja muut tietolähteensä uuteen tieteelliseen tietoon tukeutuen osaavaan työvoimaan, joka on saanut koulutuksensa korkeakouluissa.
- lisäksi käytetään erilaisia tietämyksen ja teknologian siirron kanavia, kuten yritysten ja yliopistojen yhteiset tutkimushankkeet ja tutkimuslaitokset, teknologian lisensiointi, yrityshautomot ja vastaavat; merkittävä tiedonsiirron kanava on yliopistojen ja yritysten suora tutkimusyhteistyö.

Kuva 4. Perusmalli yliopistojen tiedon siirron kanavista yrityksiin.

Hän jatkaa edelleen:

Esitetyn perusmallin valossa käsite innovaatioyliopisto on käsitesekaannus. Yliopistojen tehtävänä on harjoittaa perustutkimusta, ja innovaatiotoiminta taas tapahtuu pääasiassa yrityksissä. Ei ole mitään järkeä tehdä yliopistoista innovaatioiden tuottajia. Sen sijaan on perusteltua muodostaa yliopistoja, joissa on monipuolisesti edustettuina niitä tutkimusaloja, joita yritykset tarvitsevat.

Hautamäen teksti herättää kaksi kysymystä. Ensinnäkin, onko hän oikeassa, vai onko "perusmalli" vanhentunut ja ei enää kuvaa (tavoiteltavaa) todellisuutta? Ja toiseksi, jos hän on oikeassa, johtaako uuden yliopiston nyt saama työnimi eri osapuolten - kohteena olevat yliopistot, päättäjät, teollisuus - ajatukset ja odotukset väärille urille?

Hautamäen kuvaama "perusmalli" on itse asiassa sangen uusi ilmiö joka syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden alussa Yhdysvalloissa, josta sitä on paremmalla tai (tavallisemmin) huonommalla menestyksellä yritetty siirtää toisiin olosuhteisiin. Sitä ennen yliopistot näkivät itsensä paremminkin sivistyksen ja kulttuurin ylläpitäjinä kuin tiedelaitoksina, ja usein olivat paremminkin taantumuksen kuin edistyksen pesiä. Teknilliset yliopistot taas suuntautuivat käytäntöön ja paremminkin sietivät kuin suosivat tieteellistä tutkimusta.

Kuten MIT:n entinen rehtori Charles M. Vest kertoo kirjassaan The American Research University from World War II to World Wide Web: Governments, the Private Sector, and the Emerging Meta-University, perusmallin alkuhetkiä voidaan etsiä Vannevar Bushin, joka sodan aikana oli toiminut suurella menestyksellä sotatutkimusta koordinoineen organisaation Office of Scientific Research and Development (OSRD) johtajama, presidentti Trumanille toimittamasta raportista Science—The Endless Frontier.

Raportin ehdotus oli yksinkertainen: sen asemesta että tutkimustoiminta keskitettäisiin julkisiin ja yksityisiin, yliopistoista erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten monissa muissa maissa oli tapana), Bush esitti että liittovaltio alkaisi rahoittaa yliopistojen perustutkimusta kilpailulla rahoituksella, joka tukisi myös jatko-opiskelijoiden koulutusta. Vaikka Truman ei hyväksynytkään Bushin alkuperäistä ehdotusta, sen periaatteet kuitenkin muodostivat rungon tulevalle tutkimuspolitiikalle.

Aluksi yliopistotutkimusta rahoitti Office of Naval Research, ja myöhemmin varsinkin vuonna 1950 perustettu National Science Foundation. Sittemmin tähän joukoon liittyivät mm. puolustusministeriö (Department of Defense), National Institutes of Health (NIH), Department of Energy ja NASA. Vuoden 1958 Sputnik-järkytys nosti DoD:n Advanced Research Projects Agency (ARPA) -organisaation merkitystä; kuten muistamme, Internet "keksittiin" juuri ARPA:n rahoittamana. Teollisuuden tutkimuslaitokset, kuten Bell Labs, IBM Research, ja XEROX PARC muodostivat toisen tärkeän osan tätä järjestelmää, ja usein nekin pääsivät osalliseksi liittovaltion rahoituksesta.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja alkuperäinen amerikkalainen malli on jo historiaa. Teollisuuden tutkimuslaitokset ovat joko kadonneet maan päältä, tai vetäytyneet perustutkimuksesta ja suurelta osalta myös pitkän tähtäimen strategisesta tutkimuksesta. Myös mallin japanilainen variantti, jossa mahtava teollisuusministeriö (MITI) koordinoi ja rahoitti suuryritysten ja yliopistojen strategista tutkimusta, on lakannut olemasta.

Entä Suomi? Oma versiomme perusmallista on nojannut yliopistojen suoran budjettirahoituksen ohella varsinkin Suomen Akatemian ja TEKES:in tarjoamaan kilpailtuun rahoitukseen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2006 yliopistojen oma budjettipohjainen tutkimusrahoitus muodosti 46 % yliopistojen tutkimusmenoista. Muusta tutkimusrahoituksesta 39 % tuli julkiselta sektorilta (pääosin Suomen Akatemia ja TEKES), 7 % yrityksiltä ja 9 % ulkomailta (pääosin EU). Teknillisissä yliopistoissa ulkopuolisen tutkimusrahoituksen osuus tutkimuksen kustannuksista on vielä tätäkin suurempi, esimerkiksi TKK:ssa lähes 60 %.

Suomalainen perusmalliversio siis näyttää toimivan olennaisesti Vannevar Bushin viitoittamalla tavalla: yliopistot kilpailevat julkisen vallan tarjoamasta tutkimusrahoituksesta, joka tieteellisten tulosten ohella tuottaa osaavia ihmisiä yhteiskunnan ja yritysten eri tarpeisiin. Tähän sinänsä oikeaan yleiskuvaan joudun kuitenkin esittämään reunahuomautuksia.

Varsinkin viimeisten 10 vuoden aikana on yliopistojen perusrahoitus päässyt rapautumaan siinä määrin, että tutkimusrahoitusta yhä useammin joudutaan erilaisin kiertotein suuntaamaan tutkimuksen asemesta myös yliopistojen muihin perustehtäviin, varsinkin perustason opetukseen ja infrastruktuurin ylläpitoon. On toki hyödyllistä myös tutkijoiden itsensäkin kannalta, että he opettavat. Jos kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että perustutkintotason opetuksen järjestäminen suurelta osalta nojaa tutkimusrahoituksen kierrättämiseen (kuten tiedän monessa TKK:n laitoksessa asian olevan), ollaan epäterveessä tilanteessa. Senioritutkijoiden on suorastaan pakko kohdistaa suuri osa ajastaan rahoituksen hankkimiseen, ja tämä on poissa tutkimustyön ohjaamisesta ja johtamisesta, opetuksesta puhumattakaan. Tämä kasvattaa edelleen painetta tutkimusrahoituksen kierrättämiseen. Kun kaikki yliopistot ovat samassa jamassa, on kilpailu rahoituksesta yhä ankarampaa, ja edellyttää yhä suurempia ponnistuksia professoreilta. Tiivistäen voisi sanoa, että mallin transaktiokustannukset ovat kasvaneet lähes sietämättömälle tasolle.

Toinen, yhtä merkittävä muutos varsinkin 2000-luvun aikana on yliopistojen ja yritysten työnjaon liukuminen poispäin perusmallin asetelmasta, jossa yliopistot vastaavat perustutkimuksesta ja yritykset innovaatioista. Esimerkiksi HIIT:in toimialan osalta surullinen tosiasia on se, että varsinkin teleoperaattorit ja mediateollisuus ovat lähes kokonaan vetäytyneet tutkimuksen markkinoilta. Sinänsä ymmärrettävistä syistä niiden huomio on yhä enemmän kiinnittynyt lyhyemmän tähtäimen tutkimukseen, jossa kaupallisesti hyödynnettäviä tuloksia toivotaan syntyvän mielummin tänä kuin ensi vuonna.

TEKES on seurannut tätä kehitystä: sen uusi nimi "teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus" ei ole vain sanahelinää. Tutkimushankkeiden toivotaan nyt tuottavan tutkimustulosten ohella myös kaupallisesti hyödynnettävissä olevia ideoita liiketoimintamalleineen päivineen. Tämän myötä tutkimustulosten hyödyntämisoikeuksiin liittyvä IPR-problematiikka on tullut yhä vaikeammaksi. Tätä muutosta tosin kompensoi se, että TEKES viime vuosina on ryhtynyt rahoittamaan myös ns. strategista perustutkimusta jopa ilman yritysrahoitusta.

Minusta siis näyttää siltä, että suomalainen sovellutus tietämyksen siirron perusmallista on kriisiytynyt: yhä kasvava osa tutkimusrahoituksesta valuu perus- ja strategisen tutkimuksen ohi perustason opetukseen tai "innovaatioläheiseen tutkimukseen", tai suorastaan hukkuu järjestelmän transaktiokustannuksiin. Tämä ei voi olla tarkoituksenmukaista. Opetus tulisi voida hoitaa budjettirahoituksella, ja laajamittaiseen innovaatioiden tuottamiseen yliopistot eivät ole oikea paikka.

Yliopistolaitos on tunnetusti nyt suurten muutosten kourissa. Kyse ei ole vain "innovaatioyliopiston" perustamisesta, vaan koko perusmallin uudelleen rukkaamisesta, jossa varsinkin SHOK:ien perustamisella on suuri rooli. Korjaavatko nämä uudistukset tilanteen?

Se on mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että uusia toimintamalleja ja instrumentteja sovelletaan siten, että ne kohdistuvat kriisin juuriin asti. Jos uudistuksille asetetut odotukset vääristävät tätä päämäärää, niitä olisi syytä tarkistaa. Ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että "innovaatioyliopiston" työnimi on harhaanjohtava ja suorastaan vaarallinen. Se ilmaisee odotuksia, jotka eivät voi toteutua ja joiden tavoittelu ei johtaisi mihinkään hyvään.

SHOKeeraavaa menoa

Kun Vanhasen II hallitus viime keväänä sisällytti ohjelmaansa maininnan "huippuyliopistosta", sai aihe varsin paljon huomiota osakseen. Samassa yhteydessä esitetty maininta "strategisen huippuosaamisen keskittymien" (eli SHOK:ien) synnyttämisestä on sen sijaan pysynyt julkisuuden näkymättömissä. Silti kyse on sangen merkittävästä asiasta, josta kannattaa kirjoittaa jotakin, ehkä lukeakin.

Termin takana on Valtion tiede- ja teknologianeuvoston kesäkuussa 2006 julkaisema raportti. Raporttia edelsi jo vuonna 2005 alkanut valmistelu, johon myös HIIT osallistui. Se ehdotti perustettavaksi teollisuuden, tutkimuslaitosten ja yliopistojen yhteenliittymiä, jotka yhteisesti sovittujen tutkimusohjelmien pohjalta tähtäisivät maailmanluokan tasoiseen tutkimukseen ja merkittävään impaktiin. Ensi vaiheessa SHOK:eja perustettaisiin viisi kappaletta, teema-alueina energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja -palvelut. SHOK:eista kaavailtiin tulevan pitkäaikaisia (10 v) ja kriittiseen massaan (100-200 htv/v) yltäviä kokonaisuuksia.

Raportti jätti kuitenkin sangen avoimeksi sen, miten SHOK:it itse asiassa pitäisi organisoida. Kun metsäteollisuus jo loppuvuonna 2006 päätyi siihen vaihtoehtoon, että klusterin tutkimusta koordinoimaan perustetaan teollisuuden ja yliopistojen omistama yritys - Metsäklusteri Oy - muodostui tämä rakenne kuitenkin pian lähtökohdaksi muidenkin SHOK:ien kehittämiselle. Yritys saikin klusteristatuksen kesällä 2007. Varsinaista tutkimustoimintaa se ei kuitenkaan ole vielä näyttänyt käynnistäneen.

Tieto- ja viestintäteollisuuden (ICT) SHOK:in valmistelu alkoi TEKES:in vetämänä alkuvuodesta 2007 ja sai lisävauhtia uuden hallitusohjelman myötä. Niin vihdoin tultiin kesäkuun 1. päivään 2007, jolloin TEKES kutsui koolle avoimen kokouksen, jossa sen tarkoituksena oli luovuttaa valmisteluvastuu ICT-toimialan toimijoille itselleen. Muistan hyvin ajatukseni, kun saavuin TEKES:in auditorioon tuona aamuna ja havaitsin sen olevan tupaten täynnä ihmisiä eri yrityksistä, yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja muualtakin. "Tämä ei tule olemaan ihan helppoa", huokaisin.

Oli jo alusta asti ilmeistä, että ICT-toimialan koko kirjoa ei voida pakottaa yhden ainoan tutkimusrakenteen muotoon ilman huomattavaa väkivaltaa. Kun kenelläkään ei ollut tahtoa sellaisen käyttöön, ratkaisuksi muodostui jakaa ICT-tutkimuksen aihepiiri muutamaksi rinnakkain valmisteltavaksi teema-alueeksi joita pyrittäisiin koordinoimaan yhtenäisten periaatteiden mukaisesti. Muodostettiin kaksi työryhmää, joista toinen alkoi miettiä valittavia teema-alueita VTT:n Tatu Koljosen vetämänä ja toinen keskittymän muodollis-hallinnollista rakennetta Dimes ry:n johtaja Kimmo Ojuvan vetämänä. Koko valmisteluhankeen vetovastuun sai Nokian Erkki Ormala, varamiehehään Elektrobitin Reijo Paananen.

Sisältöryhmä aloitti toimintansa todella vauhdikkaasti, ilmeisenä tarkoituksenaan saattaa hitaammin heräävät osapuolet fait accompli'n eteen. Siksi päätin osallistua sen toimintaan.

Monestakin syystä (joita tässä blogissa on jo käsitelty) tuntui välttämättömältä, että ICT SHOK:iin sisältyy tulevaisuuden Internetiin suuntautuva tutkimuslinja. Tärkein peruste oli kuitenkin se että suurten yritysten kuten Nokian, Nokia-Siemensin, Ericssonin ja teleoperaattoreiden kiinnostukset kohtaavat toisensa sen piirissä, sitä voimakkaammin mitä pidemmän aikavälin impaktia tutkimuksella tavoitellaan. Sain teollisuudesta tukea tälle idealle, ja Future Internet valittiinkin yhdeksi jatkotyön teema-alueeksi 20.6. pidetyssä kokouksessa. Ericssonin Raimo Vuopionperä otti alueen vetovastuun, ja minusta tuli valmisteluryhmän sihteeri. Muut valitut alueet olivat digitaaliset palvelut, älykäs liikenne sekä vaikeasti nimetty hanke Device Interoperability Ecosystem, joka suuntautuu ubiikkiteknologiaan liikkuvien päätelaitteiden tulokulmasta.

Kovin lyhyeltä tuntuneen kesäloman jälkeen tutkimussisältöjen valmistelutyö jatkui kiivasta vauhtia. Maaliksi oli asetettu lokakuun loppu, jotta ICT SHOK voisi saada virallisen "SHOK-statuksen" marraskuussa ja aloittaa toimintansa vuoden 2008 alussa. Oma sihteeritehtäväni oli onneksi kohtalaisen suoraviivainen, koska keskeisten yritysten tutkijat ottivat pallon haltuunsa ja kokosivat jo elokuun loppuun mennessä alueen tutkimusohjelman rungon. Pidin tätä välttämättömänä, jotta ohjelmasta tulisi riittävän fokusoitu ja jotta keskeisten yritysten sitoutuminen voitaisiin varmistaa alusta alkaen.

Kun elokuun lopussa pidettiin ensimmäinen avoin teema-alueen suunnittelukokous, joutuivat siihen kutsutut muut osapuolet jo osin katettuun pöytään. Oli kuitenkin tärkeää saada riittävästi eri yliopistojen parhaita tutkijoita mukaan, joten ovet avattiin syyskuun ajaksi heidän ehdotuksilleen. Niiden tuli kuitenkin sopia temaattisesti ja sisällöllisesti jo valmisteltuun perustaan. Soveltuvia palasia yhteen sovitellen saimme lähes valmiin tuloksen määräaikaan mennessä.

Alkuperäisestä aikataulusta jouduttiin kuitenkin luopumaan, koska muiden teema-alueiden ja varsinkin ICT SHOK:in hallintomallin valmistelu oli edennyt huomattavasti hitaammin. Hallintomallin valmistelua hankaloitti varsinkin se, että osa toimijoista piti tarkoituksenmukaisena muodostaa ICT SHOK:ia koordinoiva yhtiö jo olemassa olevasta tutkimusyhtiö RTT Oy:stä. Paitsi että tämä herätti epäluuloja muissa osapuolissa, se edellytti kohtalaisen monimutkaista järjestelyä kaksivaiheisine osakeanteineen. Kun valmistelu vielä tapahtui hieman salamyhkäisesti ja kömpelösti, ei valmista tullut. Myös sopimusasioiden miettiminen osoittautui takkuiseksi.

Näiden mutkien oikominen vei lopulta aikaa aina joulukuun alkuun asti. Future Internet -ryhmä käytti tämän ajan hyväkseen paitsi tutkimusohjelman loppuhiontaan, myös pienille ja keskisuurille yrityksille suunnatun seminaarin järjestämiseen NRC:ssä 2.11.2007.

Vauhdin säilyttämiseksi päätimme tässä vaiheessa, että "valmisteluryhmä" muuntautuu "ohjelmaksi" samantien. Tätä varten muodostettiin "väliaikainen ohjausryhmä", joka koostui keskeisten yritysten edustajista. Sen tehtävänä oli tuottaa tutkimussuunnitelma, joka voitaisiin toimittaa TEKES:in katseltavaksi heti vuoden 2008 alussa. Myös vetohevosia vaihdettiin: Nokian Pasi Sarolahti otti Interim Programme Leader -tehtävän, ja HIIT:in Kristiina Karvonen ryhtyi ohjausryhmän sihteeriksi. Valmistelua tehtiin useissa rinnakkaisissa työryhmissä ja koordinoitiin yhteisen Wikin avulla. Sisällöllinen loppuhionta tehtiin joulun ja uuden vuoden raossa, ja luonnosteksti toimitettiin TEKES:iin tammikuun alussa.

Lopullinen läpimurto hallinnollis-juridisten ongelmien osalta saavutettiin vasta 11.1.2008 pidetyssä ICT SHOK -yleiskokouksessa, jossa TKK:n vararehtori Outi Krause pontevasti purki sumaa ICT SHOK -yhtiön osakemerkinnän tasapainotilan saavuttamisen tieltä. Nyt on ilmeistä, että SHOK-toimintaa koordinoiva Tivit Oy voi aloittaa toimintansa helmikuussa 2008. Virallisen SHOK-statuksen se saanee 23.1.2008.

Tämä kertomus siis jatkuu edelleen, ja on itse asiassa vasta alussa. Jos vastaan ei tule uusia yllättäviä vaikeuksia, tutkimustoiminta voi alkaa loppukeväästä 2008. Olisin yllättynyt mikäli Future Internet ei olisi ensimmäisten alkavien hankkeiden joukossa. Sitä ennen on vielä monia kysymyksiä mietittävänä, ennen muuta se miten tutkimus saadaan organisoiduksi siten että koko puuhan laadullinen tavoite - huipputason strateginen tutkimus - voidaan saavuttaa. Tämä on tärkeää erityisesti Innovaatioyliopiston kannalta, se kun luullakseni tulee poimimaan SHOK:ien kattamia alueita tutkimuksensa keihäänkärjiksi. ICT SHOK:in osalta tämä koskee Future Internetin ohella erityisesti digitaalisten palvelujen teema-aluetta.

Miksi tämä tarina? Ainakin se kertoo, kuinka hankalan väännön takana uudet ideat lopulta ovat, ja kenties myös sen kuinka vaikeaa on pitää katse horisontissa kun koko ajan pitää väistellä eteen tulevia esteitä. Voi olla, että ICT SHOK:ista on tulossa takin asemesta tuluskukkaro. Ihan perusteita vailla ei ole sellainenkaan mielipide, että nyt syntyvä ICT SHOK ei ole sen paremmin "strateginen", "huippu" kuin "keskittymäkään". Tällaisen väitteen esittäjää kehottaisin kuitenkin tutustumaan läheisemmin varsinkin Future Internet tutkimusagendaan. Toki agendat ovat papereita, vain tutkijat tutkivat.

Voiko hanke onnistua? Voi kyllä, mutta se tulee edelleen vaatimaan vaivannäköä ja tämän uuden instrumentin virittämistä. Minulla on sellainen tunne, että varsinkin Innovaatioyliopiston edistyminen tulee vuorovaikuttamaan ICT SHOK -toiminnan evoluution kanssa jonkinlaisen symbioottisen yhteiselon muodossa. Tämä on luonnollisesti HIIT:in kannalta varsin kiinnostava kehityssuunta, jonka toteutumisen hyväksi tulemme tekemään aloitteita ja muita tarvittavia toimia. Sellaisia on jo mietintämyssyssä.

Suurin pullonkaula tulee olemaan lopultakin hyvin rajallisten osaajavoimien kohdentaminen kaikkein tärkeimpiin ja hedelmällisimpiin kysymyksiin. On myös selvää, että meidän olisi osattava kiihottaa opiskelevaa nuorisoa hakeutumaan ICT SHOK -alueen tutkimuksen piiriin. Se viesti olisi saatava läpi, että tietotekniikka on edelleen kuuma alue, kenties kuumempi kuin koskaan ennen. Suuria asioita on tapahtumassa, ja suuria tekoja on tehtävissä.