Yritysten palvelut eivät valitettavan usein vastaa asiakkaiden odotuksia ja tarpeita. Tämä johtaa siihen, että yritykset menettävät paljon rahaa asiakkaiden vaihtaessa palvelun tarjoajaa ja yrityksen joutuessa tekemään isoja korjauksia palveluihinsa jälkikäteen. Yksi syy on palvelusuunnittelun alkuvaiheessa käytettävien laadullisten tarvetutkimusmenetelmien kalleus ja hitaus. Hyvin usein paljon aikaa ja työtä vievä käyttäjätutkimus suunnitteluprojektin alussa jätetään tekemättä ja halutaan aloittaa heti palvelun suunnittelusta. Silloin asiakkaiden tarpeiden ymmärrys tulee usein palveluorganisaatioiden omien kokemusten pohjalta. Sekin on arvokasta tietoa, mutta uusia näkökulmia avaava ajattelu saattaa jäädä puutteelliseksi.
Yhteissuunnittelu on kustannustehokas tapa osallistaa asiakkaat palvelussuunnitteluun
Yritykset voivat kuitenkin hyödyntää keveämpiä keinoja asiakkaiden tarpeiden ymmärtämisessä. Yhteissuunnittelu (co-design) on keino osallistaa asiakkaat palvelusuunnitteluun jo konseptointivaiheessa kustannustehokkaasti mutta innovatiivisesti. Se mahdollistaa raskaan käyttäjätukimuksen keventämisen yhteisiksi suunnittelutyöpajoiksi. Yhteissunnittelun menetelmin kaikki osapuolet – palvelusuunnittelijat, palvelun tarjoajat, palvelun tarjoajan liiketoimintakumppanit sekä loppuasiakkaat - voivat kokoontua saman pöydän äärelle suunnittelemaan työn alla olevaa palvelua yhdessä. Menetelminä voidaan käyttää mm. pelejä, draamaa ja tarinankerrontaa, jotka tukevat kaikkein osapuolien luovaa ajattelua ja innostunutta osallistumista.
eXtreme Design –hankkeessa kehitettiin palveluiden yhteissuunnittelumentelmiä
HIITin, Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun ja Aalto-yliopiston Teknillisen korkeakoulun (SoberIT) yhteisessä eXtreme Design –hankkeessa kehitettiin yhdessä OPK:n, Koneen, Palmun ja Ideanin kanssa yhteissuunnittelumenetelmiä, jotka pohjautuivat draamaan ja suunnittelupeleihin. Yritysten lisäksi hanketta rahoitti Tekesin Serve-ohjelma. Hankkeessa kehitetyt menetelmät on kuvattu eXtreme Design Cookbook esitteessä.
Yhtenä esimerkkinä kehitetystä menetelmästä voidaan mainita Tarinnankerrontaryhmä-niminen tekniikka, joka yhdistää ryhmähaastattelua sekä skenaarion luontia. Sen avulla käyttäjistä saadaan monentasoista tietoa ja inspiraatioita palvelusuunnittelun alkuvaiheeseen. Yhteisen tilaisuuden aikana ryhmä luo kuvitteellisen tarinan (skenaarion) tietystä palvelupolusta. Se kuvaa unelmatilanteen, “mitä jos” maailman. Se on tarina palvelupolusta tietyllä aikavälillä. Se sisältää hahmot, jotka ovat tarinassa päähenkilönä, palveluhetket joissa hahmot ovat mukana, palvelukanavat, joita hahmot käyttävät, ja sosiaalisen vuorovaikutuksen hahmojen välillä. Lisäksi osallistujat luonnostaan kertovat myös omia tarinoita heidän oikeasta elämästään. Ne antavat paremman ymmärryksen millainen historiallinen tausta motivoi heitä käyttämään suunnittelun kohteena olevaa palvelua tietyllä tavalla. Skenaarion luonnin aikana osallistujat myös keksivät uusia palveluideoita ja vuorovaikutuskeinoja palveluhetkissä. Välissä ja lopussa luova sihteeri voi kysyä osallistujien asenteita ja mielipiteitä palveluun liittyen. Palvelun tarjoaja ja hänen kumppaninsa voivat toimia osana tarinankerrontaa tai luovana sihteerinä.
Yhteissuunnittelun menetelmät tuovat siis käyttäjän näkökulman hyvin rikkaasti ja luovasti osaksi nopeasyklistä palvelusuunnittelua. Palvelun ja sen arvon asiakkaalle sanotaan syntyvän vuorovaikutuksessa asiakaan kanssa. Se vuorovaikutus voidaan aloittaa jo silloin kun palvelua vasta aletaan ideoimaan ja suunnittelemaan.
Kirjoittajasta:
Anu Kankainen on psykologi, joka on väitellyt Aalto-yliopiston Teknillisestä korkeakoulusta käyttäjäkeskeisestä konseptisuunnittelusta. Tällä hetkellä hän toimii vanhempana tutkijana Tietotekniikan tutkimuslaitoksessa HIITissä ja vetää siellä DCC tutkimusryhmää yhdessä professori Marko Turpeisen kanssa . Hän on myös dosentti sekä Aalto-yliopiston Teknillisessä korkeakoulussa että Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa. Aikaisemmin hän toimi tutkimusjohtajana ja johtavana konsulttina Ideanissa. eXtreme Design -hankkeessa hänen kanssaan tutkimusta tekivät Kai Kuikkaniemi, Vilma Lehtinen, Vesa Kantola, Sofia Johansson, Kirsikka Vaajakallio, Peter Kaario , Mikael Runonen ja Petri Mannonen.
perjantai 24. syyskuuta 2010
perjantai 4. kesäkuuta 2010
“Ubiquitous and Social media” at Shanghai Expo 2010
Here is a script for a talk that I gave at the Finnish Pavilion at the Shanghai Expo in an event organized by Helsinki Education and Research Area (HERA). It presents a summary of research that we have been coducting over the past few years in this area.
---
Talk: Ubiquitous and Social Media
Good afternoon ladies and gentlemen.
I want to talk to you today about how the concepts such as “publishing”, “social interaction”, “participation”, “mobile and ubiquitous”meet and how their combinations are rapidly evolving and changing how we define “media”. I do this by illustrating these trends and showing some research highlights from our research institute in Finland.
Helsinki Institute for Information Technology (HIIT) is a joint research unit of Aalto University and University of Helsinki, which are two largest and most prominent universities in Finland. HIIT has an inter-disciplinary approach that combines different scientific backgrounds. It is a place where computer science meets natural, behavioral and social sciences, as well as design and art. HIIT has the goal of being one of the leading European IT research institutes. Our lines of work cover areas such as mobile interaction, user-created media, future Internet architecture and technologies, data analysis, and probabilistic modeling.
At HIIT, I lead a research programme entitled Network Society, which pioneers and develops human-centric, ubiquitous information and communication technology based on understanding of needs and practices in our everyday life and our social relationships. The four research groups that mainly contribute to this work are Ubiquitous Interaction, Self-Made Media, Digital Content Communities and Empirical Law and Economy.
Looking from the media perspective, the traditional roles of media customers, such as reader of a newspaper, a book or a magazine, watcher of television and movies, listener of music recordings and radio, user of media services, and consumer of media content; are complemented with new, more socially active roles of storyteller, player, participant, developer, and producer.
Trendstream has produced an infographic that illustrates a global map of how Internet users in different countries are adopting social technologies differently. The size of the disc represents the Internet user population in a country. The arcs visualize the number of photo uploaders, video sharers, members on social networking sites, active bloggers, and microbloggers.
Based on this analysis, it is clear that the social media is already a massive phenomena: Hundreds of millions of people are participating, creating and sharing every day. It is also interesting to note that, although internationally best-known social media services such as Facebook and YouTube are coming from the USA, the Social Web participation in absolute numbers is the largest in China.
It is not at all new that media use is strongly social. Most forms of media include some component of social interaction. For example,traditional way of watching television was that families and friends gathered around a television set to watch the same programme together.
This somewhat idealized picture of domestic television use does not hold true that well today. The amount of media available is rapidly growing, partially because of platforms that enable social media, and we face the reality of media abundance and problems of information overflow. Media is everywhere and there is more and more of it. It is increasingly ubiquitous in our everyday life.
All different forms of media fight for one of most important human scarce resources: attention. The ubiquitous and social nature of modern media almost forces us to become media multitaskers, to follow several unrelated streams of information simultaneously to cope with the information overload. Some use this as a survival strategy, some do it purely because it makes them feel more in tune with events and more connected with other people. However, there are several studies that suggest that we are not very good at this type of media multitasking. Recent work by Professor Clifford Nass from Stanford University shows that the so-called “high multitaskers” think that they are very adept in following and responding to multiple media simultaneously, but in fact perform much poorer than low multitaskers.
Digital screen technology and related interaction techniques that allow participation are rapidly developing. We see large displays all around us in shopping malls, airports and as road signs. In the future, big interactive public displays can change how public spaces look and feel like. HIIT has been a pioneer in multitouch technology for many simultaneous participants and large displays, resulting in prototypes such as Citywall that has been used in the city-centre of Helsinki for browsing pictures related to the city that people are taking and sharing on the Social Web sites like Flickr. This research has also resulted in a spin-off company called Multitouch, which specializes in modular displays that can be stacked to form large displays of any size required.
This video shows our latest research prototype, which will be installed in a big jazz music festival in Finland this summer. Our research explores different types of multitouch interaction paradigms. We believe that this is an enabler of content creation and multimodal communication, and facilitates direct social interaction between people in that physical space. Bubble metaphor is used for content creation, content browsing or just for playing around with friends and family merging playful interaction and utility.
Another example of a rapidly changing area of media is snapshot photography. The “always available” nature of digital cameras and camera phones has meant that the volume of pictures taken and shared has exploded in the past ten years. Our research in this track starting from collaboration with UC Berkeley on automated picture content analysis, from which we moved on to facilitating easy and instant sharing of photos with friends, and helping to create a commercial service that has become one of the most popular sites in sharing photos in Finland.
However, our research shows that the actual uses for snapshot photography, such as constructing an image of one’s self and family relations have not changed much. The technology has evolved and become arguably much better, but the underlying social need for snapshot photos has fundamentally remained the same.
One important technological change is the possibility of mobile devices in sensing the context of the user. We have pioneered this area of research with an open software platform for smartphones called ContextPhone that allowed access to different types of data captured by a mobile phone, which then enabled new forms of context-aware applications like this prototype called ContextContacts developed in 2005. This in turn was commercialized in a spin-off called Jaiku that was later bought by Google. In addition to automatically shared context data, such as user’s location, Jaiku was extensively used for publishing short textual status updates. This service started the microblogging phenomena together with other services like Twitter.
We have analysed the content of few first years data of Jaiku usage, showing how this type of a service is mostly used by people to communicate about the ordinary events in their lives and make them visible to others, as illustrated by these examples and statistics about content categories of Jaiku messages with current activities and most recent experiences providing the content for social interaction.
It is also clear that these new forms of communication services can play other, more crucial societal roles. This picture depicts a traditional process of news gathering and publishing, as done by the professional news journalists, and how there is typically several hours of lag between a newsworthy event and first news being published. Now, compare it with the influence of Twitter microblogging, which allows anyone to post the news as they happen, and reporters follow Twitter feeds while they work on the story. The benefits of this immediate news publishing process have been most evident with recent catastrophic events, such as the Haiti earthquake.
There are also other options for interaction mechanisms with mobile devices than speaking, typing text and taking pictures and video such as demonstrated by this research prototype from HIIT called AtWink, which uses a pen and paper interface, connects it with a smartphone and allows people to share their written notes over the internet.
We have also identified four different forms of Mobile Spatial Interaction: the magic wand, the smart lens, the virtual peephole, and the sixth sense. Theses illustrate different ways in which the mobile interaction device is used for pointing at things or augmenting our senses.
To give an example, HIIT is coordinating a European project called BeAware, which has created a solution to motivate and empower citizens to become active energy consumers, by offering them the opportunity to raise awareness of their own power consumption in real time. Our system called Energy Life includes a mobile phone application and an ambient interface that makes use of the home lighting and lamps as a means to communicate with the user. This example shows how novel uses of mobile interaction and the practical goal of everyday energy saving can meet in interesting ways.
One topic of common interest to provider of ubiquitous and social media services is what is their revenue model, how do they make money? A surprising development in this area has been the rise of virtual consumption, i.e. purchase and sale of artificially scarce digital goods. Versions of this business model structure have been implemented in various types of social interaction services and games. This business model has really thrived in Asian countries, but is also the main business model of Habbo, which is an online service originated from Finland and used by more than 150 million children and teenagers all around the world. At HIIT, we have formed a website called Virtual Economy Research Network that specializes in topics related to virtual goods and economies.
In most research areas that I introduced, one underlying and crucial topic is privacy. This has been a key topic ever since the collection of personal data has increased in ICT services, but seems to be even more strategically important as illustrated by these recent examples from US-based services: Google’s Buzz and Facebook’s changes in privacy setting management. We are more and more exposed in social ways by these modern tools. There also seems to be a strong social driver to make our lives more public. Our researchers at HIIT are interested to help people better manage this tension and balance their everyday needs for privacy and publicity.
Final example that combines several aspects of our work is a large Aalto University project called Sizzle - Ubiquitous Social Media for Urban Communities. We have created an open experimentation environment for testing mobile social media services. We have currently a testbed of thousands of users and hundreds of potential developers on different campuses of Aalto University. We expect also to launch Sizzle trials in the near future in Berkeley, Nairobi and Beijing. One topic of particular interest for us is privacy/publicity management in different
cultures.
In summary, I would like to conclude that the Internet is at its most powerful as a social media relying on active participation of Internet users in content-creation and service development. Social Web expands currently rapidly to mobile devices and I expect this to be one of the main future drivers for the mobile industry. Intensified collection and analysis of sensor data, context data, usage data will result in significantly more complex issues with privacy.
Thank you for your interest.
---
Talk: Ubiquitous and Social Media
Good afternoon ladies and gentlemen.
I want to talk to you today about how the concepts such as “publishing”, “social interaction”, “participation”, “mobile and ubiquitous”meet and how their combinations are rapidly evolving and changing how we define “media”. I do this by illustrating these trends and showing some research highlights from our research institute in Finland.
Helsinki Institute for Information Technology (HIIT) is a joint research unit of Aalto University and University of Helsinki, which are two largest and most prominent universities in Finland. HIIT has an inter-disciplinary approach that combines different scientific backgrounds. It is a place where computer science meets natural, behavioral and social sciences, as well as design and art. HIIT has the goal of being one of the leading European IT research institutes. Our lines of work cover areas such as mobile interaction, user-created media, future Internet architecture and technologies, data analysis, and probabilistic modeling.
At HIIT, I lead a research programme entitled Network Society, which pioneers and develops human-centric, ubiquitous information and communication technology based on understanding of needs and practices in our everyday life and our social relationships. The four research groups that mainly contribute to this work are Ubiquitous Interaction, Self-Made Media, Digital Content Communities and Empirical Law and Economy.
Looking from the media perspective, the traditional roles of media customers, such as reader of a newspaper, a book or a magazine, watcher of television and movies, listener of music recordings and radio, user of media services, and consumer of media content; are complemented with new, more socially active roles of storyteller, player, participant, developer, and producer.
Trendstream has produced an infographic that illustrates a global map of how Internet users in different countries are adopting social technologies differently. The size of the disc represents the Internet user population in a country. The arcs visualize the number of photo uploaders, video sharers, members on social networking sites, active bloggers, and microbloggers.
Based on this analysis, it is clear that the social media is already a massive phenomena: Hundreds of millions of people are participating, creating and sharing every day. It is also interesting to note that, although internationally best-known social media services such as Facebook and YouTube are coming from the USA, the Social Web participation in absolute numbers is the largest in China.
It is not at all new that media use is strongly social. Most forms of media include some component of social interaction. For example,traditional way of watching television was that families and friends gathered around a television set to watch the same programme together.
This somewhat idealized picture of domestic television use does not hold true that well today. The amount of media available is rapidly growing, partially because of platforms that enable social media, and we face the reality of media abundance and problems of information overflow. Media is everywhere and there is more and more of it. It is increasingly ubiquitous in our everyday life.
All different forms of media fight for one of most important human scarce resources: attention. The ubiquitous and social nature of modern media almost forces us to become media multitaskers, to follow several unrelated streams of information simultaneously to cope with the information overload. Some use this as a survival strategy, some do it purely because it makes them feel more in tune with events and more connected with other people. However, there are several studies that suggest that we are not very good at this type of media multitasking. Recent work by Professor Clifford Nass from Stanford University shows that the so-called “high multitaskers” think that they are very adept in following and responding to multiple media simultaneously, but in fact perform much poorer than low multitaskers.
Digital screen technology and related interaction techniques that allow participation are rapidly developing. We see large displays all around us in shopping malls, airports and as road signs. In the future, big interactive public displays can change how public spaces look and feel like. HIIT has been a pioneer in multitouch technology for many simultaneous participants and large displays, resulting in prototypes such as Citywall that has been used in the city-centre of Helsinki for browsing pictures related to the city that people are taking and sharing on the Social Web sites like Flickr. This research has also resulted in a spin-off company called Multitouch, which specializes in modular displays that can be stacked to form large displays of any size required.
This video shows our latest research prototype, which will be installed in a big jazz music festival in Finland this summer. Our research explores different types of multitouch interaction paradigms. We believe that this is an enabler of content creation and multimodal communication, and facilitates direct social interaction between people in that physical space. Bubble metaphor is used for content creation, content browsing or just for playing around with friends and family merging playful interaction and utility.
Another example of a rapidly changing area of media is snapshot photography. The “always available” nature of digital cameras and camera phones has meant that the volume of pictures taken and shared has exploded in the past ten years. Our research in this track starting from collaboration with UC Berkeley on automated picture content analysis, from which we moved on to facilitating easy and instant sharing of photos with friends, and helping to create a commercial service that has become one of the most popular sites in sharing photos in Finland.
However, our research shows that the actual uses for snapshot photography, such as constructing an image of one’s self and family relations have not changed much. The technology has evolved and become arguably much better, but the underlying social need for snapshot photos has fundamentally remained the same.
One important technological change is the possibility of mobile devices in sensing the context of the user. We have pioneered this area of research with an open software platform for smartphones called ContextPhone that allowed access to different types of data captured by a mobile phone, which then enabled new forms of context-aware applications like this prototype called ContextContacts developed in 2005. This in turn was commercialized in a spin-off called Jaiku that was later bought by Google. In addition to automatically shared context data, such as user’s location, Jaiku was extensively used for publishing short textual status updates. This service started the microblogging phenomena together with other services like Twitter.
We have analysed the content of few first years data of Jaiku usage, showing how this type of a service is mostly used by people to communicate about the ordinary events in their lives and make them visible to others, as illustrated by these examples and statistics about content categories of Jaiku messages with current activities and most recent experiences providing the content for social interaction.
It is also clear that these new forms of communication services can play other, more crucial societal roles. This picture depicts a traditional process of news gathering and publishing, as done by the professional news journalists, and how there is typically several hours of lag between a newsworthy event and first news being published. Now, compare it with the influence of Twitter microblogging, which allows anyone to post the news as they happen, and reporters follow Twitter feeds while they work on the story. The benefits of this immediate news publishing process have been most evident with recent catastrophic events, such as the Haiti earthquake.
There are also other options for interaction mechanisms with mobile devices than speaking, typing text and taking pictures and video such as demonstrated by this research prototype from HIIT called AtWink, which uses a pen and paper interface, connects it with a smartphone and allows people to share their written notes over the internet.
We have also identified four different forms of Mobile Spatial Interaction: the magic wand, the smart lens, the virtual peephole, and the sixth sense. Theses illustrate different ways in which the mobile interaction device is used for pointing at things or augmenting our senses.
To give an example, HIIT is coordinating a European project called BeAware, which has created a solution to motivate and empower citizens to become active energy consumers, by offering them the opportunity to raise awareness of their own power consumption in real time. Our system called Energy Life includes a mobile phone application and an ambient interface that makes use of the home lighting and lamps as a means to communicate with the user. This example shows how novel uses of mobile interaction and the practical goal of everyday energy saving can meet in interesting ways.
One topic of common interest to provider of ubiquitous and social media services is what is their revenue model, how do they make money? A surprising development in this area has been the rise of virtual consumption, i.e. purchase and sale of artificially scarce digital goods. Versions of this business model structure have been implemented in various types of social interaction services and games. This business model has really thrived in Asian countries, but is also the main business model of Habbo, which is an online service originated from Finland and used by more than 150 million children and teenagers all around the world. At HIIT, we have formed a website called Virtual Economy Research Network that specializes in topics related to virtual goods and economies.
In most research areas that I introduced, one underlying and crucial topic is privacy. This has been a key topic ever since the collection of personal data has increased in ICT services, but seems to be even more strategically important as illustrated by these recent examples from US-based services: Google’s Buzz and Facebook’s changes in privacy setting management. We are more and more exposed in social ways by these modern tools. There also seems to be a strong social driver to make our lives more public. Our researchers at HIIT are interested to help people better manage this tension and balance their everyday needs for privacy and publicity.
Final example that combines several aspects of our work is a large Aalto University project called Sizzle - Ubiquitous Social Media for Urban Communities. We have created an open experimentation environment for testing mobile social media services. We have currently a testbed of thousands of users and hundreds of potential developers on different campuses of Aalto University. We expect also to launch Sizzle trials in the near future in Berkeley, Nairobi and Beijing. One topic of particular interest for us is privacy/publicity management in different
cultures.
In summary, I would like to conclude that the Internet is at its most powerful as a social media relying on active participation of Internet users in content-creation and service development. Social Web expands currently rapidly to mobile devices and I expect this to be one of the main future drivers for the mobile industry. Intensified collection and analysis of sensor data, context data, usage data will result in significantly more complex issues with privacy.
Thank you for your interest.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
EIT ICT Labs Suomeen - kuinkas se kävi?
Päättyvän viikon torstaina (17.12.2009) Aalto-yliopisto, Nokia ja VTT tulivat julkisuuteen uutisella, jonka mukaan Suomeen on saatu Euroopan innovaatio- ja teknologia-instituutti EIT:n tieto- ja viestintä-tekniikkaan suunnattu yksikkö.Mistä tässä oikein on kyse? Koska olin itse mukana hankkeen valmistelussa maaliskuussa 2009 alkaen, tunnen halua kirjoittaa siitä tähän blogiin, vaikka kyse ei olekaan ensisijaisesti HIIT:in toiminnasta. Annan tyylilajin vastata omaa kokemustani gonzo-journalismin periaatteita seuraten, eli siis: "Pelkoa ja Kauhua Budapestissä".
Ajatus Euroopan teknologiainstituutin perustamisesta on peräisin muutaman vuoden takaa EU-komission puheenjohtaja Barrosolta. Siinä vaiheessa ideana tuntui olevan rakentaa marmoripalatsi Strassbourgiin tai Brysseliin, ja sijoittaa siihen MIT:n kanssa kilpailemaan pyrkivä tiedeyksikkö.
Tämä ajatus ammuttiin alas sangen pian sekä teollisuuden että yliopistojen taholta. Yhden keskitetyn laitoksen asemesta päädyttiin malliin, jossa EIT tulisi koostumaan joukosta itsenäisiä "osaamis- ja innovaatioyhteisöjä" (Knowledge and Innovation Community, KIC). Kukin KIC koostuu edelleen joukosta "solmuja", joissa yliopistot, yritykset ja tutkimuslaitokset yhdistävät voimiaan sijoittamalla toimintaansa yhteiseen "kolokaatiokeskukseen". Samalla myös EIT:n toimialuetta muunnettiin siten, että sen nimeen ilmestyi "innovaatio".
Suomalaiset olivat tiukasti mukana valmistelun eri vaiheissa. TKK osallistui v. 2007 alkaneeseen koevaiheeseen, jolloin perustettiin energia- ja ICT-alueen "koe-KIC":it joilla haettiin toiminnalle sopivaa muotoa. Silloin TKK pääsi mukaan energia-KIC:iin mutta jäi ulos ICT:n osalta. ICT-konsortiomme jatkoi kuitenkin edelleen keskinäistä yhteydenpitoa edelleen.
Muodollisesti EIT aloitti toimintansa vuoden 2008 loppupuolella, jolloin sille nimettiin arvovaltainen johtokunta ja sen sijaintipaikaksi valittiin Budapest. Suomesta johtokunnan jäseneksi valittiin prof. Yrjö Neuvo. Ensimmäiset KIC:it päätettiin perustaa energiatutkimuksen, ilmastotutkimuksen ja ICT:n tutkimuksen alueille. Tätä varten julkaisiin avoin haku, johon halukkaat konsortiot saatoivat jättää ehdotuksiaan eri KIC:ien muodostamisesta. Haku julkaistiin huhtikuussa 2009 ja se sulkeutui elokuun lopussa 2009.
Suomen kannalta ratkaiseva askel ICT-alueen KIC:in osalta tapahtui jo ennen haun avaamista helmikuussa 2009, jolloin kaksi aiempaa ICT-alueen alustavaa konsortiota päätti yhdistyä; päätöksen ajureina olivat alan suuret yritykset. Merkittävä osa aikaisempien konsortioiden jäsenistä putosi tällöin joukosta, ja mukaan jäivät Berliinissä, Eindhovenissa, Helsingissä, Pariisissa ja Tukholmassa toimineet alueelliset keskittymät jotka kukin rakentuivat yhden tai useamman yrityksen, tutkimuslaitoksen ja yliopiston varaan. Se, että Suomi ylimalkaan pääsi mukaan tähän joukkoon oli tietenkin suurelta osalta osin Nokian läsnäolon ansiota.
Oli siis koottu eräänlainen "dream team" jossa olivat mukana alan suurimmat tähdet. Tämä ei kuitenkaan vielä itsessään taannut voittoa, vaan oli tehtävä hyvä hakemus ja vakuutettava EIT:in johtokunta siitä, että juuri tämä hakemus ansaitsee tulla valituksi. Tämä taas edellytti todellisen tiimin muodostamista, jossa eri osallistujien roolit tuli sovittaa yhteen voittavaksi kokonaisuudeksi.
Ankaran valmistelun tuloksena saimmekin kelvollisen hakemuksen aikaiseksi, ja se toimitettiin EIT:in johtokunnalle elokuun lopussa 2009. Kaikkiaan hakuun jätettiin tiettävästi kahdeksan hakemusta. Seuraavassa vaiheessa ne kävisivät läpi riippumattoman peer review -evaluoinnin, jossa hakemukset pisteytettäisiin eri kriteerien valossa. Kaksi kärkihakemusta kultakin alueelta kutsuttaisiin Budapestissa 16.12.2009 pidettävään kuulemistilaisuuteen.
Oma konsortiomme teki sen viisaan ratkaisun, että hakemuksen valmistelun jälkeen emme pysähtyneet vetämään henkeä, vaan jatkoimme samalla vauhdilla kuin aiemminkin. Vietimme koko syksyn miettimällä konkreettisia toimia, joihin meidän tulisi ryhtyä mikäli ehdotuksemme valittaisiin. Samalla jännitiimme evaluoinnin tuloksia. Helpotuksen tunne olikin huomattava, kun saimme kutsun 30.11.2009.
Kutsu sisälsi kuvauksen valintamenettelystä. Meidän tuli valita kolmen hengen "edustusjoukkue", jonka tuli pitää 20 minuutin esitys hakemuksesta tasan seitsemää Powerpoint-kalvoa hyödyntäen ja sen jälkeen vastata 20 minuutin ajan johtokunnan kysymyksiin. Kalvoissa tuli esittää koko liuta asioita mahdollisimman kirkkaalla tavalla. EIT edellytti myös täydellistä tiedotusembargoa: emme saisi kertoa kenellekään saamastamme kutsusta tai tehtävästä päätöksestä ennen päätöksen julkistamista 16.12.2009 kello 19 Budapestin aikaa.
Tästä huolimatta saimme kuitenkin pian luotettavaa huhua kanssakilpailijastamme, ja myös sen huolestuttavan tiedon että asiantuntija-arvioinnin jäljiltä olisimme vasta toisella sijalla. Näytti siis siltä, että joutuisimme lähtemään loppukilpailuun paalupaikan asemesta haastajan paikalta, tai jalkapallotermein yhden vierasmaalin tappioasemasta. Meidän olisi siis pidettävä erinomainen esitys johtokunnalle, jotta voisimme edes toivoa voittoa.
Tämä energisoi konsortion huomattavaan ponnistukseen noiden seitsemän kalvon laatimiseksi. Osallistuin itse kolmeen työkokoukseen, jossa kalvoja väännettiin monen miehen voimin, eikä työtä jätetty sikseen kokousten välissäkään. En ole ennen joutunut hiomaan mitään esitystä tuolla tarkkuudella ja huolella. Syntyneet seitsemän kalvoa olivatkin kirjaimellisesti kullalla silattuja.
Vaikka en kuulunutkaan joukkueen hyökkäyskolmikkoon, matkustin Budapestiin osana tiimiä: halusimme että kaikki noodit olisivat mukana. Kuulemistilaisuuden järjestelyt olivat mieleenpainuvat. EIT oli varannut Budapest Hilton -hotellin koko ylimmän kerroksen käyttöönsä. Johtokunta ei käsittääkseni poistunut sieltä kertaakaan ennen ratkaisua, ja hotellin Kerberokset vahtivat hissiaulassa ettei kukaan asiaton henkilö päässyt sisään.
Onneksemme oman esityksemme vuoro oli vasta keskiviikko-iltapäivällä, joten saatoimme viettää aamupäivän hengennostatuspalaverissa Deutsche Telekomin tätä varten varaamassa sviitissä.
Edustusryhmä kokoontui ala-aulaan kello 13.30 odottamaan kutsua yläkerrassa kello 14 alkavaan kuulemiseen; me muut koetimme pysyä nahoissamme ja tappaa aikaa. Kuulemisen jälkeen kokoonnuimme uudestaan sviittiin kello 15. Hyökkäyskolmikko arvioi kaiken menneen hyvin. Olimme valmistautuneet erittäin huolellisesti kaikkiin hankaliin kysymyksiin. Valitettavasti niitä ei kuitenkaan esitetty, vaan johtokunta tyytyi käsittelemään ryhmäämme silkkihansikkain. Tätä kummasteltuamme jäimme odottamaan tulosten julkistamista, jonka piti tapahtua kello 18 alkaen.
Piinaavan odotuksen jälkeen kokoonnuimme kaikkien muiden hakijoiden kanssa hotellin ala-aulaan, josta kukin hakijaryhmä kutsuttiin yksitelleen yläkerrokseen kuulemaan tuomiota. Järjestely oli siis jonkinlainen Idolsin loppukilpailun ja Viimeisen tuomion kombinaatio. Oma hyökkäystriomme palasi yläilmoista vakavailmeisenä ja kutsui meidät pidemmittä puheitta hissiin jotta pääsisimme sviittiimme. Hississä ryhmän puhemies, Ericssonin Magnus Madfors sitten sanoi edelleen täysin haudanvakavana: "Meidän ei oikeastaan pitäisi kertoa tulosta kenellekään ennen kello 19 ... mutta, kaverit, joudun nyt kuitenkin kertomaan teille että ... me voitimme".
Tämän ilmoituksen aiheuttama reaktio oli voimakkaan emotionaalinen. Koko kahdeksan vakaasti keski-ikäisen miehen ryhmä halali toisiaan silmät kosteina kuin jalkapalloilijat ikään voitetun Championships-ottelun loppuvihellyksen jälkeen. Tuuletukset jatkuivat vielä sviitissäkin: taputtelimme toisiamme selkään niin että harteitani kivistää vieläkin. Jälkikäteen arvioiden meidän tietenkin pitikin voittaa: olimmehan me lähtökohtaisesti ylivoimainen joukkue. Mutta FC Barcelonankin tähtien on tehtävä ratkaisevassa pelissä ne maalit, jotka tarvitaan voittamiseen. Me voitimme loppuottelun lopulta 4-1.
Kellon lyötyä 19 soitin tuloksesta myös Suomeen, jossa suomalainen valmisteluryhmä - TKK:n Heikki Saikkonen ja Ingrid Schembri, VTT:n Tatu Koljonen ja Nokian Petteri Alinikula - odottivat tietoa varmasti yhtä suuren jännityksen vallassa. Tieto voitosta vaikutti synnyttävän samanlaisen reaktion myös kotipesässä. Toisessa puhelussa jouduin myös kertomaan vararehtori Outi Krauselle sen ikävän tiedon, että TKK:n energia-teeman ehdotus jäi omassa loppukisassaan toiseksi. Sitten palasin voitonjulhiin, jotka kestivät pikkutunneille asti.
Mitä tämä oikein tarkoittaa? Joudun rehellisesti tunnustamaan, että vasta keskiviikko-illan aikana aloin ymmärtää mistä tässä voi olla kyse, kun kumppanimme alkoivat saada onnittelusoittoja omien maittensa tiedeministereiltä ja pienemmiltäkin viskaaleilta. (Toki Suomenkin opetusministeri Henna Virkkunen lähetti onnittelunsa sähköpostilla seuraavana päivänä.)
Tässä ei todellakaan ole kyse vain yhdestä rahoituspäätöksestä, eikä edes varsinaisesti rahasta (vaikka sitäkin kyllä tulee). EIT ei ole projekti, vaan instituutio jolla on ainakin 15 vuoden näköala tulevaisuuteen.
Päätöksen myötä olemme nyt yksi toimijoista, joille on annettu EIT:n brandi ja sen tuoma tunnustus. Meille on annettu tavattoman tärkeä tehtävä, vapaus toteuttaa se ja sitova lupaus siitä että sen edellyttämät resurssit löytyvät eri lähteistä, sekä EIT:stä että muualta. Me olemme nyt "big time" Euroopassa, ja voimme keskustella silmästä silmään koko maailman kanssa.
Mikä tulee olemaan HIIT:in rooli nyt alkavassa toiminnassa? Tähän ei ole vielä lopullisia vastauksia, sen paremmin kuin muidenkaan Aalto-yliopiston yksiköiden tai muiden partnerien osalta. Vastauksia tullaan tarvitsemaan sangen pian vuoden 2010 alkupuolen aikana, jolloin EIT edellyttää valittujen KIC:ien aloittavan toimintansa ripeällä aikataululla. En halua nyt spekuloida näillä asioilla.
Ennen näitä päätöksiä voimme kuintenkin kaikki tuntea syvää tyydytystä mahdollisuudesta, joka nyt on tarjolla koko Aalto-yliopiston ICT-yhteisölle. Tämä on tosiaankin hieno juttu. Olen hyvin onnellinen siitä, että sain olla mukana valmistelemassa hanketta ja varsinkin kokea Budapestin ikimuistoiset hetket.
lauantai 21. marraskuuta 2009
Kaksi kulttuuria ja monitieteinen tutkimus
Kuuluisassa teoksessaan "The Two Cultures" (1959) englantilainen fyysikko ja kirjailija C. P. Snow kirjoitti sattuvasti luonnontieteiden ja humanismin välisestä kuilusta, joka hänen silmissään vahingollisella tavalla estää maailman polttavien ongelmien ratkaisemista. Hän asetti vastakkain luonnontieteellisen maailmankuvan, joka matematiikan kieleen nojautuen pyrkii lausumaan objektiivisia väittämiä todellisuudesta, ja humanistisen maailmankuvan jonka lähtökohtana on ihmisen kielen ja kulttuurin jakamaton kokonaisuus. Asetelmaa on kritisoitu ja Snow itsekin pehmensi myöhemmin näkemystään.Snow'n kirjan ilmestymisen jälkeiset viisi vuosikymmentä ovatkin tuoneet uusia vivahteita ja puheenvuoroja asetelmaan. Eläintieteilijä Edward O. Wilsonin teos ”Konsilienssi: Tiedon yhtenäisyys” (1998) argumentoi kuuluisalla tavalla tieteen ja kulttuurin pohjimmaisen yhtenäisyyden puolesta. Hän maalaa maailmankuvan, jossa yhteiskunta- ja humanistiset tieteet liittyvät mielekkäästi luonnontieteisiin. Fyysikko David Deutschin ”Todellisuuden rakenne” (1997) on toinen maineikas teos, joka sumeilematta koostaa eri tieteet yhdistävää kokonaishahmoa maailmasta.
Suurelta osin tässä kehityksessä on kuitenkin kyse luonnontieteiden soluttautumisesta muiden tieteiden alueelle. Laskennallinen tiede, joka nojaa tietokoneiden avulla tutkittaviin, eri ilmiöitä esittäviin ja yhdisteleviin matemaattisiin malleihin, onkin monilla alueilla noussut samanarvoiseen asemaan teoreettisen ja kokeellisen tieteen kanssa. Fysiikka, kemia, insinööritieteet sekä kasvava osa biologiaa ja lääketiedettä ovat jo sen piirissä. Käyttäytymistieteet ja monet yhteiskuntatieteet ovat nekin saaneet laskennallisen tieteen tartunnan. Olen itsekin argumentoinut tässä blogissa tällaisen ajattelun puolesta.
Kuilu ei kuitenkaan ole kadonnut, vain vaihtanut paikkaa. Kokonaisuutta korostava humanisti hylkää kaiken tämän reduktionismina, ja katsoo että kulttuurin, taiteen ja inhimillisen toiminnan kokonaisuutta ei edes periaatteessa voi johdella luonnontieteen tai laskennallisten tieteiden osasista. Tarvitaan tulkintoja ja luentoja, jotka aina tavoittavat vain osan kohdeilmiöstä ja jättävät tilaa uusille lähestymistavoille.
Onko ristiriita edelleen olemassa? On kyllä, ja se on yksi niistä kipukohdista joka halkaisee ensi vuoden alussa toimintansa aloittavan Aalto-yliopiston, ja tietenkin kaikki muutkin hyvät yliopistot. Onko se sovittamaton? Tätä kysymystä sopii tarkastella hieman laajemmin, ja se on tämän kirjoitelman tarkoitus.
Renessanssin megatähti, Leonardo da Vinci, oli monipuolinen mies jossa yhdistyivät arkkitehti, anatomi, kuvanveistäjä, insinööri, keksijä, matemaatikko, muusikko ja taidemaalari. Wikipedia tiivistää, että ”häntä pidetään yleisesti renessanssin ihmisihanteen, yleisneron, ruumiillistumana”. Vaikka suuri Leonardo oli varmasti omanakin aikanaan poikkeusyksilö, tällainen monipuolisuus ei ollut ainutkertaista. Silloiset huiput eivät kokeneet ristiriitaa taiteellisen, tieteellisen ja taloudellisen toimeliaisuuden välillä. Vaikka kaikki eivät Leonardoja olleetkaan, "uomo universale" oli kuitenkin se ihanne jota kohti he kykyjensä mukaan pyrkivät. Leonardo ei olisi ymmärtänyt lainkaan Snow'n asetelmaa.
Renessanssista on kulunut puoli vuosituhatta, ja ajat ovat toiset. Yleisneroja löytyy edelleen, mutta yleisemmin ajatellaan että taiteen, tieteen ja talouden polut ovat lopullisesti erkaantuneet.
Repeämä alkoi oikeastaan teollisesta vallankumouksesta. Sen liikkeellelaittajat eivät suinkaan olleet yliopiston kasvatteja, vaan käytännön miehiä jotka ratkaisivat eteensä tulleita käytännön ongelmia. Modernin höyrykoneen keksijä James Watt tosin sai tukea Glasgow'n yliopistolta, johon hän sai perustaa koepajan, mutta yliopistomies hän ei ollut. Monet modernin luonnontieteen perustajista olivatkin joko itsenäisiä herrasmiestutkijoita tai yhteiskunnan alemmista luokista nousseita itseoppineita lahjakkuuksia, joille tiede oli myös sosiaalisen nousun väylä. Yliopistojen asemesta tieteelliset järjestöt kuten Académie Française tai Royal Society of London toimivat kanavina heidän toiminnalleen. Itse asiassa traditionaaliset yliopistot vierastivat luonnontieteitä aina 1800-luvun loppupuolelle asti; vain matematiikka oli päässyt soluttautumaan humanismin marmoripalatseihin.
1800-luvun loppupuolen toinen teollinen vallankumous muutti tämän kaiken. Sen myötä luonnontieteet valloittivat sijansa yliopistoissa ja myös teknilliset yliopistot aloittivat muuntumisensa käytännön taitoja opettavista kouluista teknillistä tiedettä harjoittaviksi laitoksiksi. Teknillisen korkeakoulun edeltäjä, Polyteknillinen opisto oli osa tätä murrosta kun se uudelleenorganisoitiin v. 1879 kokonaan uudelle pohjalle. Opiston korottaminen TKK:ksi v. 1908 oli vain jo tapahtuneen muutoksen seuraus. Tämän myötä Snow'n kahden kulttuurin kuilu ilmestyi yliopistojen sisään, kun se aiemmin oli ollut niiden ja muualla oppinsa saaneiden käytännön insinöörien ja keksijöiden välissä. Yliopistoissa se on havaittavissa edelleen jopa entisestään vahvistuneena kun moderni tiedeyliopisto syntyi 2. maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden myötä.
Entä nyt? Olen koettanut argumentoida sen puolesta, että Snow'n kuilu ei ole luonnonlaki, vaan eräs teollisen vallankumouksen ja modernin maailman synnyn seurauksista. Sellaisena se on oman aikansa lapsi, ja vaipuu unholaan kun ajat muuttuvat.
Nyt elämme keskellä uutta vallankumousta. Kun olemme itse sen sisällä, meidän on vaikea ilmaista selkeästi mistä kaikesta on kyse. Sen avainsanoja kuitenkin ovat moderni tieto- ja viestintätekniikka, biotekniikka kaikkine "bio-" -alkuisine johdannaisineen, nanotekniikka (ja kaikki muukin "nano-") ja sen mahdollistamat uudet materiaalit. "Lyhyt 20. vuosisata" (Eric Hobsbawm) on takana, ja elämme uusien globaalien haasteiden aikaa joista ilmastonmuutos, uusiutuvaan energiaan siirtyminen, väestöräjähdyksen taittuminen, globalisaatio ja ylimalkaan hyvän elämän ainekset postmodernissa maailmassa tulevat varmastikin kaikkien mieleen.
Uumoilen itse, että kahden kulttuurin juopa on jo nyt vanhentunut. Joskin se on edelleen havaittavissa, aikaansa seuraavien tutkijoiden ja keskustelijoiden asenteet ovat muuttuneet. Täydellinen tietämättömyys oman spesiaalialan ulkopuolisista kysymyksistä ei enää oikein tunnu hyväksyttävältä ja luo moukkamaisen kuvan. Monitieteinen tutkimus (parhaimmillaan) ei ole enää seminaaripuuhastelua, johon ykkösluokan tutkijat eivät halua antaa kallista aikaansa, vaan vakavaa työtä jolla pyritään saamaan pitävä ote hyvin haastavista ja monisyisistä ongelmista joiden käsittelyyn yhden spesialiteetin keinot eivät riitä alkuunkaan. Tieteensä huipulla olevat tutkijat eivät epäröi tarttua haasteisiin jotka ovat heidän ydinalueensa vieressä ja hakevat yhteyksiä ensi katseella yllättäviltä tuntuviin suuntiin.
Kenties olemmekin uuden ajan kynnyksellä, jossa "uomo universale" 2000-luvun versiona tulee uudestaan ajankohtaiseksi? Pidin kovasti Tiede-lehdessä (10/2009) kuvatusta "horisontaalisen oppimisen mallista", jonka on laatinut Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuslaitoksen Tuomo Kuosa. Siinä oppimisura alkaa nuorena suoritetusta "spesialistin" tutkinnosta, ja jatkuu uran edetessä kohti "generalistin" ja "holistin" tutkintoja osaamisen ja tietojen karttuessa elämän myötä. Jos tällainen elämänkaari muodostuu ihanteeksi, jota kohti kaikkien sivistyneinä itseään pitävien ihmisten tulisi pyrkiä, on Snow'n juopa kadonnut.
Toivon näkeväni tällaisen ajan: se kuullostaa varsin miellyttävältä. Ja haluaisin itsekin joskus kasvaa "holistiksi".
torstai 26. helmikuuta 2009
The Digital Human Condition
Quite literally, with mobile and ubiquitous computing, every step we take, every action we perform, every word we say, and every gesture we use - the whole whizbang! - can in principle be recorded digitally and applied as input of some application, stored for later use, or transmitted elsewhere. To understand the full ramifications of this development must be a major theme of future research in ICT.
For many people, this potential future is a cause of alarm. Indeed, it is rife with potential problems such as the collapse of personal privacy, fragmentation of time, erosion of the distinction between home and work, and loss of control. Understanding the reality and the nature of such threats, and finding solutions for neutralising them, are surely a worthy thread of future research.
At the same time, I cannot help thinking that focusing just on the threats and problems of the digital future is insufficient, and may be based on a narrow view that should be relaxed. Underlying the various risk scenarios seems to be the assumption that a malicious third party - the KGB of the future digital society, a criminal organisation, a fraudulent big corporation - is somewhere lurking at the activities of the powerless consumer.
After a century whose first half was dominated by totalitarian governments chiefly occupied with mass murder of their own and other countries' citizens, and second half by triumphant globalisation dominated by multinational giant corporations, this mode of thinking is certainly understandable. Yes I do not see why the future should necessarily re-enact these patterns in a some kind of digitally enhanced Blade Runner world.
Ultimately, the future is what we make it to be, and how it will unfold depends on the decisions and actions we do now. Ideally, research should be able to inform these decisions and actions by studying their outcomes and exposing opportunities they can offer for enabling a better life characterised by freedom of expression, transparency of actions, and ubiquitous availability of information. This world has its own risks, but they are likely to be of a different kind than the Blade Runner world risks.
One of the opportunities that has started to fascinate myself as a researcher is the potentially revolutionary effect ubiquitous and mobile computing can have on sciences studying humans at various levels of scale starting from microscopic scale of neurophysiology and brain research (the operation of a single neuron inside subject's brain) all the way to the macroscopic scale of economics, political sciences, and legal research (the behaviour of millions of people forming a society).
This is not just science fiction. Instead, researchers in HIIT and other units at the future Aalto University have already launched, or are planning to launch, research activities that nicely map to different levels of scale in the above continuum.
At the microscopic scale, a research team led by academy professor Riitta Hari from TKK's Low Temperature Laboratory have prepared a bold research programme combining brain research with economics to literally study how people use their brain to ponder alternative actions and make decisions. Fittingly, the project will be called "Aivo-Aalto" in Finnish.
At a somewhat higher scale, HIIT and Finnish Institute for Occupational Health recently proposed to Academy of Finland a project called "Ganzheit" which would study mobile human behaviour literally skin-deep. The project aims to combine psychiological sensors with tiny cameras and portable recording equipment to allow comprehensive recording of user's pose, gaze, heart rate, and activity. With this, the project hopes to build a basis for a true breakthrough in cognitive, social, and usability related research, liberating them from the confines of a laboratory to the real world. A related AofF proposal plans to use a similar recording system to collect a massive record of test users' activities for a full year to settle once and for all just how much can be inferred from a maximally detailed data set.
At the next level of scale, several HIIT projects have focused on small-group behaviour and phenomena by building prototype group media services and observing their use (e.g., CoMedia system) and by enabling group interaction on large shared touchscreens (CityWall) or with maps enhanced by augmented reality (MapLens). At still higher level, the OtaSizzle experimentation platform is aimed to uncover user practices and preferences by collecting extensive data from a community planned to include thousands of people. The very highest levels of scale are populated by HIIT's ongoing and planned activities in future Internet economics, virtual economies, and empirical law.
A common thread that runs through all these activities is that they strive to enable a data-driven and experimental mode of research on their particular level of scale. To achieve this, they generally build service prototypes and related platform components for recording, processing, storing, and analysing experimentally derived data. Often they make use of HIIT's competencies in data analysis and probabilistic modelling to extract further insights from the data.
This state of the matters is not a result of some grand vision or foresight. Instead, the individual projects and initiatives have been created opportunistically on the basis of the individual interests of a number of researchers. At best, diffusion of ideas from one researcher to another, or emulation of successful practices and strategies have been at work.
Be that as may, seen as a whole, the portfolio seems to make it possible to introduce data driven, experimental methods in sciences such as sociopsychology, sociology, economics, political science, and legal studies, or at least greatly expand the range of interesting experimental settings that can be studied. If so, entirely new avenues of research in these sciences, and perhaps others, may be possible.
I have started to play with the idea that the portfolio should be recognised as such, and in fact as one of the major research domains of the Aalto University. A fitting title of the whole might be "Digital Human Condition" - no more, no less. Of course, its implementation will require not only extensive co-operation within the Aalto University, but also with various units in the University of Helsinki.
I cannot think of a research spearhead theme that would fit better the scope and promises of the Aalto University.
For many people, this potential future is a cause of alarm. Indeed, it is rife with potential problems such as the collapse of personal privacy, fragmentation of time, erosion of the distinction between home and work, and loss of control. Understanding the reality and the nature of such threats, and finding solutions for neutralising them, are surely a worthy thread of future research.
At the same time, I cannot help thinking that focusing just on the threats and problems of the digital future is insufficient, and may be based on a narrow view that should be relaxed. Underlying the various risk scenarios seems to be the assumption that a malicious third party - the KGB of the future digital society, a criminal organisation, a fraudulent big corporation - is somewhere lurking at the activities of the powerless consumer.
After a century whose first half was dominated by totalitarian governments chiefly occupied with mass murder of their own and other countries' citizens, and second half by triumphant globalisation dominated by multinational giant corporations, this mode of thinking is certainly understandable. Yes I do not see why the future should necessarily re-enact these patterns in a some kind of digitally enhanced Blade Runner world.
Ultimately, the future is what we make it to be, and how it will unfold depends on the decisions and actions we do now. Ideally, research should be able to inform these decisions and actions by studying their outcomes and exposing opportunities they can offer for enabling a better life characterised by freedom of expression, transparency of actions, and ubiquitous availability of information. This world has its own risks, but they are likely to be of a different kind than the Blade Runner world risks.
One of the opportunities that has started to fascinate myself as a researcher is the potentially revolutionary effect ubiquitous and mobile computing can have on sciences studying humans at various levels of scale starting from microscopic scale of neurophysiology and brain research (the operation of a single neuron inside subject's brain) all the way to the macroscopic scale of economics, political sciences, and legal research (the behaviour of millions of people forming a society).
This is not just science fiction. Instead, researchers in HIIT and other units at the future Aalto University have already launched, or are planning to launch, research activities that nicely map to different levels of scale in the above continuum.
At the microscopic scale, a research team led by academy professor Riitta Hari from TKK's Low Temperature Laboratory have prepared a bold research programme combining brain research with economics to literally study how people use their brain to ponder alternative actions and make decisions. Fittingly, the project will be called "Aivo-Aalto" in Finnish.
At a somewhat higher scale, HIIT and Finnish Institute for Occupational Health recently proposed to Academy of Finland a project called "Ganzheit" which would study mobile human behaviour literally skin-deep. The project aims to combine psychiological sensors with tiny cameras and portable recording equipment to allow comprehensive recording of user's pose, gaze, heart rate, and activity. With this, the project hopes to build a basis for a true breakthrough in cognitive, social, and usability related research, liberating them from the confines of a laboratory to the real world. A related AofF proposal plans to use a similar recording system to collect a massive record of test users' activities for a full year to settle once and for all just how much can be inferred from a maximally detailed data set.
At the next level of scale, several HIIT projects have focused on small-group behaviour and phenomena by building prototype group media services and observing their use (e.g., CoMedia system) and by enabling group interaction on large shared touchscreens (CityWall) or with maps enhanced by augmented reality (MapLens). At still higher level, the OtaSizzle experimentation platform is aimed to uncover user practices and preferences by collecting extensive data from a community planned to include thousands of people. The very highest levels of scale are populated by HIIT's ongoing and planned activities in future Internet economics, virtual economies, and empirical law.
A common thread that runs through all these activities is that they strive to enable a data-driven and experimental mode of research on their particular level of scale. To achieve this, they generally build service prototypes and related platform components for recording, processing, storing, and analysing experimentally derived data. Often they make use of HIIT's competencies in data analysis and probabilistic modelling to extract further insights from the data.
This state of the matters is not a result of some grand vision or foresight. Instead, the individual projects and initiatives have been created opportunistically on the basis of the individual interests of a number of researchers. At best, diffusion of ideas from one researcher to another, or emulation of successful practices and strategies have been at work.
Be that as may, seen as a whole, the portfolio seems to make it possible to introduce data driven, experimental methods in sciences such as sociopsychology, sociology, economics, political science, and legal studies, or at least greatly expand the range of interesting experimental settings that can be studied. If so, entirely new avenues of research in these sciences, and perhaps others, may be possible.
I have started to play with the idea that the portfolio should be recognised as such, and in fact as one of the major research domains of the Aalto University. A fitting title of the whole might be "Digital Human Condition" - no more, no less. Of course, its implementation will require not only extensive co-operation within the Aalto University, but also with various units in the University of Helsinki.
I cannot think of a research spearhead theme that would fit better the scope and promises of the Aalto University.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Wave High School, Finland
(Pahoittelen uskollista lukijakuntaamme (sic) InHIIT-blogin radiohiljaisuudesta. Norsunluutornin vieminen eteenpäin globaalissa finanssikriisissä on kiireistä aikaa tutkijoille.)
Olen tämän vuoden vierailevana "kaverina" (engl. fellow) Surreyn yliopistossa, Englannissa. Täällä saa pikaisesti esimakua siitä mitä tarkoittaa kansainvälinen yliopisto: riittää kun kävelee campuksella ja katselee ja kuuntelee kulttuurien kirjoa.
Kansainvälisyys voi saavuttaa myös saturaatiopisteensä. Isäntäprofessorini järjestää tietojenkäsittelijöille peruskurssin tietokoneen ja ihmisen vuorovaikutuksesta (HCI). Iltapäiväteen yhteydessä kohteliaisuuttani kyselin miten kurssilla meni viime luentokerralla. Hän sanoi, että luento meni hyvin, mutta harjoitustöiden yhteydessä oli vaikeuksia.
Professori oli ajatellut, että harjoitustyön idea olisi, että opiskelijat värväävät muutaman britin ja käyttävät näitä vapaaehtoisia koekaniineina, joille suunnitella vuorovaikutteista tekniikkaa.
Homma kaatui siihen, että kurssilla (n. 25 henkilöä) ei ollut yhtään natiivia brittiä, joten opiskelijoille ei ollut aivan vaivatonta kaivaa jostain esiin saaren alkuasukkaita. Koko kurssi oli ulkomaalaisia opiskelijoita; eikä tämä tuntunut olevan mitenkään tavatonta... poikkeuksellista kylläkin.
Siinäpä oiva tavoite Aalto-yliopistolle.
Kukaan tuskin kyseenalaistaa sitä, että jos Aallosta on tullakseen maailman huippua, niin kansainväliset opiskelijat ovat alfa ja omega. Jotta rajojen ulkopuolelta alkaa virrata innokkaita opiskelijoita, niin kurssien on pakko olla englanniksi. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä selvempää on, että kaikkien kurssien, ohjelmien, materiaalien, viestinnän jne. on oltava englanniksi.
Joku saisi luvan nostaa metelin suomen kielen asemasta tieteessä ja suomalaisten opiskelijoiden äidinkielen rapistumisesta seurauksena täysin englanninkielisestä Aalto-yliopistosta. Keskustelu olisi kiinnostavaa, mutta melko turhaa. Olen täysin vakuuttunut, että matkalla huippuliopistoksi kotimaisten kieltemme on jäätävä Aalto-yliopiston kuriositeeteiksi.
Olen tämän vuoden vierailevana "kaverina" (engl. fellow) Surreyn yliopistossa, Englannissa. Täällä saa pikaisesti esimakua siitä mitä tarkoittaa kansainvälinen yliopisto: riittää kun kävelee campuksella ja katselee ja kuuntelee kulttuurien kirjoa.
Kansainvälisyys voi saavuttaa myös saturaatiopisteensä. Isäntäprofessorini järjestää tietojenkäsittelijöille peruskurssin tietokoneen ja ihmisen vuorovaikutuksesta (HCI). Iltapäiväteen yhteydessä kohteliaisuuttani kyselin miten kurssilla meni viime luentokerralla. Hän sanoi, että luento meni hyvin, mutta harjoitustöiden yhteydessä oli vaikeuksia.
Professori oli ajatellut, että harjoitustyön idea olisi, että opiskelijat värväävät muutaman britin ja käyttävät näitä vapaaehtoisia koekaniineina, joille suunnitella vuorovaikutteista tekniikkaa.
Homma kaatui siihen, että kurssilla (n. 25 henkilöä) ei ollut yhtään natiivia brittiä, joten opiskelijoille ei ollut aivan vaivatonta kaivaa jostain esiin saaren alkuasukkaita. Koko kurssi oli ulkomaalaisia opiskelijoita; eikä tämä tuntunut olevan mitenkään tavatonta... poikkeuksellista kylläkin.
Siinäpä oiva tavoite Aalto-yliopistolle.
Kukaan tuskin kyseenalaistaa sitä, että jos Aallosta on tullakseen maailman huippua, niin kansainväliset opiskelijat ovat alfa ja omega. Jotta rajojen ulkopuolelta alkaa virrata innokkaita opiskelijoita, niin kurssien on pakko olla englanniksi. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä selvempää on, että kaikkien kurssien, ohjelmien, materiaalien, viestinnän jne. on oltava englanniksi.
Joku saisi luvan nostaa metelin suomen kielen asemasta tieteessä ja suomalaisten opiskelijoiden äidinkielen rapistumisesta seurauksena täysin englanninkielisestä Aalto-yliopistosta. Keskustelu olisi kiinnostavaa, mutta melko turhaa. Olen täysin vakuuttunut, että matkalla huippuliopistoksi kotimaisten kieltemme on jäätävä Aalto-yliopiston kuriositeeteiksi.
torstai 4. joulukuuta 2008
Tackling climate change with behavior and technology
A report from Behavior, Energy and Climate Change conference,
Sacramento, CA November 2008
European perspective into North American policies
This year Behavior, Energy and Climate Change, or BECC, is organized for the second time. The conference has attracted more 600 visitors, mostly US and Canadian, single participants in many European and even African countries, relatively few from Asia. Focus is on US, particularly west coast, but the global state-of-the-art is well transmitted.
BECC is not a scientific conference. It is an event organized around a mutual theme and even though a fourth or a third of all participants represent universities, presentations are dominated by federal and commercial units. Essentially this is a venue for networking and making impact. The constellation of people present offers excellent opportunity to have an impact in practices and policies and local governments and energy companies if you have an idea and well-prepared sales pitch.
The conference program does have room for more advanced debate as well, but it maybe bit suffers from the broad topic, which has attracted so large heterogeneous audience that the branch experts hardly meet.
The overview shows that there is a huge interest in creating new solutions for energy efficiency and peak production. Although the conference was clearly Californian (along with New Jersey), different kinds of local organizations were clearly over represented, this is very understandable in terms that the states with greatest goals about fighting climate change and reducing energy demand. The actions in US seem fluctuate between different kind of organizations.
Energy service providers, utilities, are currently active trying out different techniques using powercost meters, peak pricing and AMI built-upon applications. The range is quite wide, from lo-fi (remote consumption display) to hi-fi (web-based UI displaying AMI output with the resolution of 15 sec). Generally, the work carried by utilities is not far behind the from the-state-of-the-art but analysis of the data is not carried out on a very detailed level (e.g. Sacramento SMUD)
Research organizations and innovative companies are trying the push the state-of-the-art clearly further. Lot of interesting concepts were introduced and stable technology is used for more extensive and elaborate analysis. For instance, at several universities you can find people who are actively investigating feedback (e.g. in Canada, Waterloo, Alberta). There are so many activities going on that it is very difficult to estimate what will come out of it all. It was actually noted in a conference presentation that there is a concern about how can we ensure that some lessons are learned across a variety of studies.
The situation is difficult in the sense that the amount of players in the business is large and there is a variety of incentives among the parties involved. For instance, the experiments sponsored by PCM or AMR producers may be biased to give a favorable impression of the capabilities of the device.
Seeing the bigger picture through all presentations is not easy. What should be done, what are the priorities? Who should pay for PCM/AMR technology? One important but what felt fully neglected issue in the presentations and posters I saw, was consideration of the expenses on changing from one technology to another. There have been huge campaigns to get people replace regular bulbs with FLSs but the environmental impact of discarded, functional if not efficient technology was not really considered. Although many kind of interventions were introduced to support behavioral change, there seems to be a strong believe that the technology that has gotten us into a trouble should easily also get us out of there. The most rational point of view seems to be held by the utilities that are concerned about the costs and ROIs of the new technology.
Majority of the BECC presentations can be viewed here:
http://piee.stanford.edu/cgi-bin/htm/Behavior/2008_becc_conference_online_program.php
Lassi A. Liikkanen
Sacramento, CA November 2008
European perspective into North American policies
This year Behavior, Energy and Climate Change, or BECC, is organized for the second time. The conference has attracted more 600 visitors, mostly US and Canadian, single participants in many European and even African countries, relatively few from Asia. Focus is on US, particularly west coast, but the global state-of-the-art is well transmitted.
BECC is not a scientific conference. It is an event organized around a mutual theme and even though a fourth or a third of all participants represent universities, presentations are dominated by federal and commercial units. Essentially this is a venue for networking and making impact. The constellation of people present offers excellent opportunity to have an impact in practices and policies and local governments and energy companies if you have an idea and well-prepared sales pitch.
The conference program does have room for more advanced debate as well, but it maybe bit suffers from the broad topic, which has attracted so large heterogeneous audience that the branch experts hardly meet.
The overview shows that there is a huge interest in creating new solutions for energy efficiency and peak production. Although the conference was clearly Californian (along with New Jersey), different kinds of local organizations were clearly over represented, this is very understandable in terms that the states with greatest goals about fighting climate change and reducing energy demand. The actions in US seem fluctuate between different kind of organizations.
Energy service providers, utilities, are currently active trying out different techniques using powercost meters, peak pricing and AMI built-upon applications. The range is quite wide, from lo-fi (remote consumption display) to hi-fi (web-based UI displaying AMI output with the resolution of 15 sec). Generally, the work carried by utilities is not far behind the from the-state-of-the-art but analysis of the data is not carried out on a very detailed level (e.g. Sacramento SMUD)
Research organizations and innovative companies are trying the push the state-of-the-art clearly further. Lot of interesting concepts were introduced and stable technology is used for more extensive and elaborate analysis. For instance, at several universities you can find people who are actively investigating feedback (e.g. in Canada, Waterloo, Alberta). There are so many activities going on that it is very difficult to estimate what will come out of it all. It was actually noted in a conference presentation that there is a concern about how can we ensure that some lessons are learned across a variety of studies.
The situation is difficult in the sense that the amount of players in the business is large and there is a variety of incentives among the parties involved. For instance, the experiments sponsored by PCM or AMR producers may be biased to give a favorable impression of the capabilities of the device.
Seeing the bigger picture through all presentations is not easy. What should be done, what are the priorities? Who should pay for PCM/AMR technology? One important but what felt fully neglected issue in the presentations and posters I saw, was consideration of the expenses on changing from one technology to another. There have been huge campaigns to get people replace regular bulbs with FLSs but the environmental impact of discarded, functional if not efficient technology was not really considered. Although many kind of interventions were introduced to support behavioral change, there seems to be a strong believe that the technology that has gotten us into a trouble should easily also get us out of there. The most rational point of view seems to be held by the utilities that are concerned about the costs and ROIs of the new technology.
Majority of the BECC presentations can be viewed here:
http://piee.stanford.edu/cgi-bin/htm/Behavior/2008_becc_conference_online_program.php
Lassi A. Liikkanen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
