In HIIT

Asiakkaat tulisi osallistaa nykyistä paremmin palvelusuunnitteluun

2010-09-24T13:18:00.004+03:00

Yritysten palvelut eivät valitettavan usein vastaa asiakkaiden odotuksia ja tarpeita. Tämä johtaa siihen, että yritykset menettävät paljon rahaa asiakkaiden vaihtaessa palvelun tarjoajaa ja yrityksen joutuessa tekemään isoja korjauksia palveluihinsa jälkikäteen. Yksi syy on palvelusuunnittelun alkuvaiheessa käytettävien laadullisten tarvetutkimusmenetelmien kalleus ja hitaus. Hyvin usein paljon aikaa ja työtä vievä käyttäjätutkimus suunnitteluprojektin alussa jätetään tekemättä ja halutaan aloittaa heti palvelun suunnittelusta. Silloin asiakkaiden tarpeiden ymmärrys tulee usein palveluorganisaatioiden omien kokemusten pohjalta. Sekin on arvokasta tietoa, mutta uusia näkökulmia avaava ajattelu saattaa jäädä puutteelliseksi.

Yhteissuunnittelu on kustannustehokas tapa osallistaa asiakkaat palvelussuunnitteluun
Yritykset voivat kuitenkin hyödyntää keveämpiä keinoja asiakkaiden tarpeiden ymmärtämisessä. Yhteissuunnittelu (co-design) on keino osallistaa asiakkaat palvelusuunnitteluun jo konseptointivaiheessa kustannustehokkaasti mutta innovatiivisesti. Se mahdollistaa raskaan käyttäjätukimuksen keventämisen yhteisiksi suunnittelutyöpajoiksi. Yhteissunnittelun menetelmin kaikki osapuolet – palvelusuunnittelijat, palvelun tarjoajat, palvelun tarjoajan liiketoimintakumppanit sekä loppuasiakkaat - voivat kokoontua saman pöydän äärelle suunnittelemaan työn alla olevaa palvelua yhdessä. Menetelminä voidaan käyttää mm. pelejä, draamaa ja tarinankerrontaa, jotka tukevat kaikkein osapuolien luovaa ajattelua ja innostunutta osallistumista.

eXtreme Design –hankkeessa kehitettiin palveluiden yhteissuunnittelumentelmiä
HIITin, Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun ja Aalto-yliopiston Teknillisen korkeakoulun (SoberIT) yhteisessä eXtreme Design –hankkeessa kehitettiin yhdessä OPK:n, Koneen, Palmun ja Ideanin kanssa yhteissuunnittelumenetelmiä, jotka pohjautuivat draamaan ja suunnittelupeleihin. Yritysten lisäksi hanketta rahoitti Tekesin Serve-ohjelma. Hankkeessa kehitetyt menetelmät on kuvattu eXtreme Design Cookbook esitteessä.

Yhtenä esimerkkinä kehitetystä menetelmästä voidaan mainita Tarinnankerrontaryhmä-niminen tekniikka, joka yhdistää ryhmähaastattelua sekä skenaarion luontia. Sen avulla käyttäjistä saadaan monentasoista tietoa ja inspiraatioita palvelusuunnittelun alkuvaiheeseen. Yhteisen tilaisuuden aikana ryhmä luo kuvitteellisen tarinan (skenaarion) tietystä palvelupolusta. Se kuvaa unelmatilanteen, “mitä jos” maailman. Se on tarina palvelupolusta tietyllä aikavälillä. Se sisältää hahmot, jotka ovat tarinassa päähenkilönä, palveluhetket joissa hahmot ovat mukana, palvelukanavat, joita hahmot käyttävät, ja sosiaalisen vuorovaikutuksen hahmojen välillä. Lisäksi osallistujat luonnostaan kertovat myös omia tarinoita heidän oikeasta elämästään. Ne antavat paremman ymmärryksen millainen historiallinen tausta motivoi heitä käyttämään suunnittelun kohteena olevaa palvelua tietyllä tavalla. Skenaarion luonnin aikana osallistujat myös keksivät uusia palveluideoita ja vuorovaikutuskeinoja palveluhetkissä. Välissä ja lopussa luova sihteeri voi kysyä osallistujien asenteita ja mielipiteitä palveluun liittyen. Palvelun tarjoaja ja hänen kumppaninsa voivat toimia osana tarinankerrontaa tai luovana sihteerinä.

Yhteissuunnittelun menetelmät tuovat siis käyttäjän näkökulman hyvin rikkaasti ja luovasti osaksi nopeasyklistä palvelusuunnittelua. Palvelun ja sen arvon asiakkaalle sanotaan syntyvän vuorovaikutuksessa asiakaan kanssa. Se vuorovaikutus voidaan aloittaa jo silloin kun palvelua vasta aletaan ideoimaan ja suunnittelemaan.

Kirjoittajasta:
Anu Kankainen on psykologi, joka on väitellyt Aalto-yliopiston Teknillisestä korkeakoulusta käyttäjäkeskeisestä konseptisuunnittelusta. Tällä hetkellä hän toimii vanhempana tutkijana Tietotekniikan tutkimuslaitoksessa HIITissä ja vetää siellä DCC tutkimusryhmää yhdessä professori Marko Turpeisen kanssa . Hän on myös dosentti sekä Aalto-yliopiston Teknillisessä korkeakoulussa että Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa. Aikaisemmin hän toimi tutkimusjohtajana ja johtavana konsulttina Ideanissa. eXtreme Design -hankkeessa hänen kanssaan tutkimusta tekivät Kai Kuikkaniemi, Vilma Lehtinen, Vesa Kantola, Sofia Johansson, Kirsikka Vaajakallio, Peter Kaario , Mikael Runonen ja Petri Mannonen.

“Ubiquitous and Social media” at Shanghai Expo 2010

2010-06-04T22:19:00.005+03:00

Here is a script for a talk that I gave at the Finnish Pavilion at the Shanghai Expo in an event organized by Helsinki Education and Research Area (HERA). It presents a summary of research that we have been coducting over the past few years in this area.

---

Talk: Ubiquitous and Social Media

Good afternoon ladies and gentlemen.

I want to talk to you today about how the concepts such as “publishing”, “social interaction”, “participation”, “mobile and ubiquitous”meet and how their combinations are rapidly evolving and changing how we define “media”. I do this by illustrating these trends and showing some research highlights from our research institute in Finland.

Helsinki Institute for Information Technology (HIIT) is a joint research unit of Aalto University and University of Helsinki, which are two largest and most prominent universities in Finland. HIIT has an inter-disciplinary approach that combines different scientific backgrounds. It is a place where computer science meets natural, behavioral and social sciences, as well as design and art. HIIT has the goal of being one of the leading European IT research institutes. Our lines of work cover areas such as mobile interaction, user-created media, future Internet architecture and technologies, data analysis, and probabilistic modeling.

At HIIT, I lead a research programme entitled Network Society, which pioneers and develops human-centric, ubiquitous information and communication technology based on understanding of needs and practices in our everyday life and our social relationships. The four research groups that mainly contribute to this work are Ubiquitous Interaction, Self-Made Media, Digital Content Communities and Empirical Law and Economy.

Looking from the media perspective, the traditional roles of media customers, such as reader of a newspaper, a book or a magazine, watcher of television and movies, listener of music recordings and radio, user of media services, and consumer of media content; are complemented with new, more socially active roles of storyteller, player, participant, developer, and producer.

Trendstream has produced an infographic that illustrates a global map of how Internet users in different countries are adopting social technologies differently. The size of the disc represents the Internet user population in a country. The arcs visualize the number of photo uploaders, video sharers, members on social networking sites, active bloggers, and microbloggers.

Based on this analysis, it is clear that the social media is already a massive phenomena: Hundreds of millions of people are participating, creating and sharing every day. It is also interesting to note that, although internationally best-known social media services such as Facebook and YouTube are coming from the USA, the Social Web participation in absolute numbers is the largest in China.

It is not at all new that media use is strongly social. Most forms of media include some component of social interaction. For example,traditional way of watching television was that families and friends gathered around a television set to watch the same programme together.

This somewhat idealized picture of domestic television use does not hold true that well today. The amount of media available is rapidly growing, partially because of platforms that enable social media, and we face the reality of media abundance and problems of information overflow. Media is everywhere and there is more and more of it. It is increasingly ubiquitous in our everyday life.

All different forms of media fight for one of most important human scarce resources: attention. The ubiquitous and social nature of modern media almost forces us to become media multitaskers, to follow several unrelated streams of information simultaneously to cope with the information overload. Some use this as a survival strategy, some do it purely because it makes them feel more in tune with events and more connected with other people. However, there are several studies that suggest that we are not very good at this type of media multitasking. Recent work by Professor Clifford Nass from Stanford University shows that the so-called “high multitaskers” think that they are very adept in following and responding to multiple media simultaneously, but in fact perform much poorer than low multitaskers.

Digital screen technology and related interaction techniques that allow participation are rapidly developing. We see large displays all around us in shopping malls, airports and as road signs. In the future, big interactive public displays can change how public spaces look and feel like. HIIT has been a pioneer in multitouch technology for many simultaneous participants and large displays, resulting in prototypes such as Citywall that has been used in the city-centre of Helsinki for browsing pictures related to the city that people are taking and sharing on the Social Web sites like Flickr. This research has also resulted in a spin-off company called Multitouch, which specializes in modular displays that can be stacked to form large displays of any size required.

This video shows our latest research prototype, which will be installed in a big jazz music festival in Finland this summer. Our research explores different types of multitouch interaction paradigms. We believe that this is an enabler of content creation and multimodal communication, and facilitates direct social interaction between people in that physical space. Bubble metaphor is used for content creation, content browsing or just for playing around with friends and family merging playful interaction and utility.

Another example of a rapidly changing area of media is snapshot photography. The “always available” nature of digital cameras and camera phones has meant that the volume of pictures taken and shared has exploded in the past ten years. Our research in this track starting from collaboration with UC Berkeley on automated picture content analysis, from which we moved on to facilitating easy and instant sharing of photos with friends, and helping to create a commercial service that has become one of the most popular sites in sharing photos in Finland.

However, our research shows that the actual uses for snapshot photography, such as constructing an image of one’s self and family relations have not changed much. The technology has evolved and become arguably much better, but the underlying social need for snapshot photos has fundamentally remained the same.

One important technological change is the possibility of mobile devices in sensing the context of the user. We have pioneered this area of research with an open software platform for smartphones called ContextPhone that allowed access to different types of data captured by a mobile phone, which then enabled new forms of context-aware applications like this prototype called ContextContacts developed in 2005. This in turn was commercialized in a spin-off called Jaiku that was later bought by Google. In addition to automatically shared context data, such as user’s location, Jaiku was extensively used for publishing short textual status updates. This service started the microblogging phenomena together with other services like Twitter.

We have analysed the content of few first years data of Jaiku usage, showing how this type of a service is mostly used by people to communicate about the ordinary events in their lives and make them visible to others, as illustrated by these examples and statistics about content categories of Jaiku messages with current activities and most recent experiences providing the content for social interaction.

It is also clear that these new forms of communication services can play other, more crucial societal roles. This picture depicts a traditional process of news gathering and publishing, as done by the professional news journalists, and how there is typically several hours of lag between a newsworthy event and first news being published. Now, compare it with the influence of Twitter microblogging, which allows anyone to post the news as they happen, and reporters follow Twitter feeds while they work on the story. The benefits of this immediate news publishing process have been most evident with recent catastrophic events, such as the Haiti earthquake.

There are also other options for interaction mechanisms with mobile devices than speaking, typing text and taking pictures and video such as demonstrated by this research prototype from HIIT called AtWink, which uses a pen and paper interface, connects it with a smartphone and allows people to share their written notes over the internet.

We have also identified four different forms of Mobile Spatial Interaction: the magic wand, the smart lens, the virtual peephole, and the sixth sense. Theses illustrate different ways in which the mobile interaction device is used for pointing at things or augmenting our senses.

To give an example, HIIT is coordinating a European project called BeAware, which has created a solution to motivate and empower citizens to become active energy consumers, by offering them the opportunity to raise awareness of their own power consumption in real time. Our system called Energy Life includes a mobile phone application and an ambient interface that makes use of the home lighting and lamps as a means to communicate with the user. This example shows how novel uses of mobile interaction and the practical goal of everyday energy saving can meet in interesting ways.

One topic of common interest to provider of ubiquitous and social media services is what is their revenue model, how do they make money? A surprising development in this area has been the rise of virtual consumption, i.e. purchase and sale of artificially scarce digital goods. Versions of this business model structure have been implemented in various types of social interaction services and games. This business model has really thrived in Asian countries, but is also the main business model of Habbo, which is an online service originated from Finland and used by more than 150 million children and teenagers all around the world. At HIIT, we have formed a website called Virtual Economy Research Network that specializes in topics related to virtual goods and economies.

In most research areas that I introduced, one underlying and crucial topic is privacy. This has been a key topic ever since the collection of personal data has increased in ICT services, but seems to be even more strategically important as illustrated by these recent examples from US-based services: Google’s Buzz and Facebook’s changes in privacy setting management. We are more and more exposed in social ways by these modern tools. There also seems to be a strong social driver to make our lives more public. Our researchers at HIIT are interested to help people better manage this tension and balance their everyday needs for privacy and publicity.

Final example that combines several aspects of our work is a large Aalto University project called Sizzle - Ubiquitous Social Media for Urban Communities. We have created an open experimentation environment for testing mobile social media services. We have currently a testbed of thousands of users and hundreds of potential developers on different campuses of Aalto University. We expect also to launch Sizzle trials in the near future in Berkeley, Nairobi and Beijing. One topic of particular interest for us is privacy/publicity management in different
cultures.

In summary, I would like to conclude that the Internet is at its most powerful as a social media relying on active participation of Internet users in content-creation and service development. Social Web expands currently rapidly to mobile devices and I expect this to be one of the main future drivers for the mobile industry. Intensified collection and analysis of sensor data, context data, usage data will result in significantly more complex issues with privacy.

Thank you for your interest.

EIT ICT Labs Suomeen - kuinkas se kävi?

2009-12-20T01:00:00.010+02:00

Päättyvän viikon torstaina (17.12.2009) Aalto-yliopisto, Nokia ja VTT tulivat julkisuuteen uutisella, jonka mukaan Suomeen on saatu Euroopan innovaatio- ja teknologia-instituutti EIT:n tieto- ja viestintä-tekniikkaan suunnattu yksikkö.

Mistä tässä oikein on kyse? Koska olin itse mukana hankkeen valmistelussa maaliskuussa 2009 alkaen, tunnen halua kirjoittaa siitä tähän blogiin, vaikka kyse ei olekaan ensisijaisesti HIIT:in toiminnasta. Annan tyylilajin vastata omaa kokemustani gonzo-journalismin periaatteita seuraten, eli siis: "Pelkoa ja Kauhua Budapestissä".

Ajatus Euroopan teknologiainstituutin perustamisesta on peräisin muutaman vuoden takaa EU-komission puheenjohtaja Barrosolta. Siinä vaiheessa ideana tuntui olevan rakentaa marmoripalatsi Strassbourgiin tai Brysseliin, ja sijoittaa siihen MIT:n kanssa kilpailemaan pyrkivä tiedeyksikkö.

Tämä ajatus ammuttiin alas sangen pian sekä teollisuuden että yliopistojen taholta. Yhden keskitetyn laitoksen asemesta päädyttiin malliin, jossa EIT tulisi koostumaan joukosta itsenäisiä "osaamis- ja innovaatioyhteisöjä" (Knowledge and Innovation Community, KIC). Kukin KIC koostuu edelleen joukosta "solmuja", joissa yliopistot, yritykset ja tutkimuslaitokset yhdistävät voimiaan sijoittamalla toimintaansa yhteiseen "kolokaatiokeskukseen". Samalla myös EIT:n toimialuetta muunnettiin siten, että sen nimeen ilmestyi "innovaatio".

Suomalaiset olivat tiukasti mukana valmistelun eri vaiheissa. TKK osallistui v. 2007 alkaneeseen koevaiheeseen, jolloin perustettiin energia- ja ICT-alueen "koe-KIC":it joilla haettiin toiminnalle sopivaa muotoa. Silloin TKK pääsi mukaan energia-KIC:iin mutta jäi ulos ICT:n osalta. ICT-konsortiomme jatkoi kuitenkin edelleen keskinäistä yhteydenpitoa edelleen.

Muodollisesti EIT aloitti toimintansa vuoden 2008 loppupuolella, jolloin sille nimettiin arvovaltainen johtokunta ja sen sijaintipaikaksi valittiin Budapest. Suomesta johtokunnan jäseneksi valittiin prof. Yrjö Neuvo. Ensimmäiset KIC:it päätettiin perustaa energiatutkimuksen, ilmastotutkimuksen ja ICT:n tutkimuksen alueille. Tätä varten julkaisiin avoin haku, johon halukkaat konsortiot saatoivat jättää ehdotuksiaan eri KIC:ien muodostamisesta. Haku julkaistiin huhtikuussa 2009 ja se sulkeutui elokuun lopussa 2009.

Suomen kannalta ratkaiseva askel ICT-alueen KIC:in osalta tapahtui jo ennen haun avaamista helmikuussa 2009, jolloin kaksi aiempaa ICT-alueen alustavaa konsortiota päätti yhdistyä; päätöksen ajureina olivat alan suuret yritykset. Merkittävä osa aikaisempien konsortioiden jäsenistä putosi tällöin joukosta, ja mukaan jäivät Berliinissä, Eindhovenissa, Helsingissä, Pariisissa ja Tukholmassa toimineet alueelliset keskittymät jotka kukin rakentuivat yhden tai useamman yrityksen, tutkimuslaitoksen ja yliopiston varaan. Se, että Suomi ylimalkaan pääsi mukaan tähän joukkoon oli tietenkin suurelta osalta osin Nokian läsnäolon ansiota.

Oli siis koottu eräänlainen "dream team" jossa olivat mukana alan suurimmat tähdet. Tämä ei kuitenkaan vielä itsessään taannut voittoa, vaan oli tehtävä hyvä hakemus ja vakuutettava EIT:in johtokunta siitä, että juuri tämä hakemus ansaitsee tulla valituksi. Tämä taas edellytti todellisen tiimin muodostamista, jossa eri osallistujien roolit tuli sovittaa yhteen voittavaksi kokonaisuudeksi.

Ankaran valmistelun tuloksena saimmekin kelvollisen hakemuksen aikaiseksi, ja se toimitettiin EIT:in johtokunnalle elokuun lopussa 2009. Kaikkiaan hakuun jätettiin tiettävästi kahdeksan hakemusta. Seuraavassa vaiheessa ne kävisivät läpi riippumattoman peer review -evaluoinnin, jossa hakemukset pisteytettäisiin eri kriteerien valossa. Kaksi kärkihakemusta kultakin alueelta kutsuttaisiin Budapestissa 16.12.2009 pidettävään kuulemistilaisuuteen.

Oma konsortiomme teki sen viisaan ratkaisun, että hakemuksen valmistelun jälkeen emme pysähtyneet vetämään henkeä, vaan jatkoimme samalla vauhdilla kuin aiemminkin. Vietimme koko syksyn miettimällä konkreettisia toimia, joihin meidän tulisi ryhtyä mikäli ehdotuksemme valittaisiin. Samalla jännitiimme evaluoinnin tuloksia. Helpotuksen tunne olikin huomattava, kun saimme kutsun 30.11.2009.

Kutsu sisälsi kuvauksen valintamenettelystä. Meidän tuli valita kolmen hengen "edustusjoukkue", jonka tuli pitää 20 minuutin esitys hakemuksesta tasan seitsemää Powerpoint-kalvoa hyödyntäen ja sen jälkeen vastata 20 minuutin ajan johtokunnan kysymyksiin. Kalvoissa tuli esittää koko liuta asioita mahdollisimman kirkkaalla tavalla. EIT edellytti myös täydellistä tiedotusembargoa: emme saisi kertoa kenellekään saamastamme kutsusta tai tehtävästä päätöksestä ennen päätöksen julkistamista 16.12.2009 kello 19 Budapestin aikaa.

Tästä huolimatta saimme kuitenkin pian luotettavaa huhua kanssakilpailijastamme, ja myös sen huolestuttavan tiedon että asiantuntija-arvioinnin jäljiltä olisimme vasta toisella sijalla. Näytti siis siltä, että joutuisimme lähtemään loppukilpailuun paalupaikan asemesta haastajan paikalta, tai jalkapallotermein yhden vierasmaalin tappioasemasta. Meidän olisi siis pidettävä erinomainen esitys johtokunnalle, jotta voisimme edes toivoa voittoa.

Tämä energisoi konsortion huomattavaan ponnistukseen noiden seitsemän kalvon laatimiseksi. Osallistuin itse kolmeen työkokoukseen, jossa kalvoja väännettiin monen miehen voimin, eikä työtä jätetty sikseen kokousten välissäkään. En ole ennen joutunut hiomaan mitään esitystä tuolla tarkkuudella ja huolella. Syntyneet seitsemän kalvoa olivatkin kirjaimellisesti kullalla silattuja.

Vaikka en kuulunutkaan joukkueen hyökkäyskolmikkoon, matkustin Budapestiin osana tiimiä: halusimme että kaikki noodit olisivat mukana. Kuulemistilaisuuden järjestelyt olivat mieleenpainuvat. EIT oli varannut Budapest Hilton -hotellin koko ylimmän kerroksen käyttöönsä. Johtokunta ei käsittääkseni poistunut sieltä kertaakaan ennen ratkaisua, ja hotellin Kerberokset vahtivat hissiaulassa ettei kukaan asiaton henkilö päässyt sisään.

Onneksemme oman esityksemme vuoro oli vasta keskiviikko-iltapäivällä, joten saatoimme viettää aamupäivän hengennostatuspalaverissa Deutsche Telekomin tätä varten varaamassa sviitissä.

Edustusryhmä kokoontui ala-aulaan kello 13.30 odottamaan kutsua yläkerrassa kello 14 alkavaan kuulemiseen; me muut koetimme pysyä nahoissamme ja tappaa aikaa. Kuulemisen jälkeen kokoonnuimme uudestaan sviittiin kello 15. Hyökkäyskolmikko arvioi kaiken menneen hyvin. Olimme valmistautuneet erittäin huolellisesti kaikkiin hankaliin kysymyksiin. Valitettavasti niitä ei kuitenkaan esitetty, vaan johtokunta tyytyi käsittelemään ryhmäämme silkkihansikkain. Tätä kummasteltuamme jäimme odottamaan tulosten julkistamista, jonka piti tapahtua kello 18 alkaen.

Piinaavan odotuksen jälkeen kokoonnuimme kaikkien muiden hakijoiden kanssa hotellin ala-aulaan, josta kukin hakijaryhmä kutsuttiin yksitelleen yläkerrokseen kuulemaan tuomiota. Järjestely oli siis jonkinlainen Idolsin loppukilpailun ja Viimeisen tuomion kombinaatio. Oma hyökkäystriomme palasi yläilmoista vakavailmeisenä ja kutsui meidät pidemmittä puheitta hissiin jotta pääsisimme sviittiimme. Hississä ryhmän puhemies, Ericssonin Magnus Madfors sitten sanoi edelleen täysin haudanvakavana: "Meidän ei oikeastaan pitäisi kertoa tulosta kenellekään ennen kello 19 ... mutta, kaverit, joudun nyt kuitenkin kertomaan teille että ... me voitimme".

Tämän ilmoituksen aiheuttama reaktio oli voimakkaan emotionaalinen. Koko kahdeksan vakaasti keski-ikäisen miehen ryhmä halali toisiaan silmät kosteina kuin jalkapalloilijat ikään voitetun Championships-ottelun loppuvihellyksen jälkeen. Tuuletukset jatkuivat vielä sviitissäkin: taputtelimme toisiamme selkään niin että harteitani kivistää vieläkin. Jälkikäteen arvioiden meidän tietenkin pitikin voittaa: olimmehan me lähtökohtaisesti ylivoimainen joukkue. Mutta FC Barcelonankin tähtien on tehtävä ratkaisevassa pelissä ne maalit, jotka tarvitaan voittamiseen. Me voitimme loppuottelun lopulta 4-1.

Kellon lyötyä 19 soitin tuloksesta myös Suomeen, jossa suomalainen valmisteluryhmä - TKK:n Heikki Saikkonen ja Ingrid Schembri, VTT:n Tatu Koljonen ja Nokian Petteri Alinikula - odottivat tietoa varmasti yhtä suuren jännityksen vallassa. Tieto voitosta vaikutti synnyttävän samanlaisen reaktion myös kotipesässä. Toisessa puhelussa jouduin myös kertomaan vararehtori Outi Krauselle sen ikävän tiedon, että TKK:n energia-teeman ehdotus jäi omassa loppukisassaan toiseksi. Sitten palasin voitonjulhiin, jotka kestivät pikkutunneille asti.

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Joudun rehellisesti tunnustamaan, että vasta keskiviikko-illan aikana aloin ymmärtää mistä tässä voi olla kyse, kun kumppanimme alkoivat saada onnittelusoittoja omien maittensa tiedeministereiltä ja pienemmiltäkin viskaaleilta. (Toki Suomenkin opetusministeri Henna Virkkunen lähetti onnittelunsa sähköpostilla seuraavana päivänä.)

Tässä ei todellakaan ole kyse vain yhdestä rahoituspäätöksestä, eikä edes varsinaisesti rahasta (vaikka sitäkin kyllä tulee). EIT ei ole projekti, vaan instituutio jolla on ainakin 15 vuoden näköala tulevaisuuteen.

Päätöksen myötä olemme nyt yksi toimijoista, joille on annettu EIT:n brandi ja sen tuoma tunnustus. Meille on annettu tavattoman tärkeä tehtävä, vapaus toteuttaa se ja sitova lupaus siitä että sen edellyttämät resurssit löytyvät eri lähteistä, sekä EIT:stä että muualta. Me olemme nyt "big time" Euroopassa, ja voimme keskustella silmästä silmään koko maailman kanssa.

Mikä tulee olemaan HIIT:in rooli nyt alkavassa toiminnassa? Tähän ei ole vielä lopullisia vastauksia, sen paremmin kuin muidenkaan Aalto-yliopiston yksiköiden tai muiden partnerien osalta. Vastauksia tullaan tarvitsemaan sangen pian vuoden 2010 alkupuolen aikana, jolloin EIT edellyttää valittujen KIC:ien aloittavan toimintansa ripeällä aikataululla. En halua nyt spekuloida näillä asioilla.

Ennen näitä päätöksiä voimme kuintenkin kaikki tuntea syvää tyydytystä mahdollisuudesta, joka nyt on tarjolla koko Aalto-yliopiston ICT-yhteisölle. Tämä on tosiaankin hieno juttu. Olen hyvin onnellinen siitä, että sain olla mukana valmistelemassa hanketta ja varsinkin kokea Budapestin ikimuistoiset hetket.

Kaksi kulttuuria ja monitieteinen tutkimus

2009-11-21T21:43:00.005+02:00

Kuuluisassa teoksessaan "The Two Cultures" (1959) englantilainen fyysikko ja kirjailija C. P. Snow kirjoitti sattuvasti luonnontieteiden ja humanismin välisestä kuilusta, joka hänen silmissään vahingollisella tavalla estää maailman polttavien ongelmien ratkaisemista. Hän asetti vastakkain luonnontieteellisen maailmankuvan, joka matematiikan kieleen nojautuen pyrkii lausumaan objektiivisia väittämiä todellisuudesta, ja humanistisen maailmankuvan jonka lähtökohtana on ihmisen kielen ja kulttuurin jakamaton kokonaisuus. Asetelmaa on kritisoitu ja Snow itsekin pehmensi myöhemmin näkemystään.

Snow'n kirjan ilmestymisen jälkeiset viisi vuosikymmentä ovatkin tuoneet uusia vivahteita ja puheenvuoroja asetelmaan. Eläintieteilijä Edward O. Wilsonin teos ”Konsilienssi: Tiedon yhtenäisyys” (1998) argumentoi kuuluisalla tavalla tieteen ja kulttuurin pohjimmaisen yhtenäisyyden puolesta. Hän maalaa maailmankuvan, jossa yhteiskunta- ja humanistiset tieteet liittyvät mielekkäästi luonnontieteisiin. Fyysikko David Deutschin ”Todellisuuden rakenne” (1997) on toinen maineikas teos, joka sumeilematta koostaa eri tieteet yhdistävää kokonaishahmoa maailmasta.

Suurelta osin tässä kehityksessä on kuitenkin kyse luonnontieteiden soluttautumisesta muiden tieteiden alueelle. Laskennallinen tiede, joka nojaa tietokoneiden avulla tutkittaviin, eri ilmiöitä esittäviin ja yhdisteleviin matemaattisiin malleihin, onkin monilla alueilla noussut samanarvoiseen asemaan teoreettisen ja kokeellisen tieteen kanssa. Fysiikka, kemia, insinööritieteet sekä kasvava osa biologiaa ja lääketiedettä ovat jo sen piirissä. Käyttäytymistieteet ja monet yhteiskuntatieteet ovat nekin saaneet laskennallisen tieteen tartunnan. Olen itsekin argumentoinut tässä blogissa tällaisen ajattelun puolesta.

Kuilu ei kuitenkaan ole kadonnut, vain vaihtanut paikkaa. Kokonaisuutta korostava humanisti hylkää kaiken tämän reduktionismina, ja katsoo että kulttuurin, taiteen ja inhimillisen toiminnan kokonaisuutta ei edes periaatteessa voi johdella luonnontieteen tai laskennallisten tieteiden osasista. Tarvitaan tulkintoja ja luentoja, jotka aina tavoittavat vain osan kohdeilmiöstä ja jättävät tilaa uusille lähestymistavoille.

Onko ristiriita edelleen olemassa? On kyllä, ja se on yksi niistä kipukohdista joka halkaisee ensi vuoden alussa toimintansa aloittavan Aalto-yliopiston, ja tietenkin kaikki muutkin hyvät yliopistot. Onko se sovittamaton? Tätä kysymystä sopii tarkastella hieman laajemmin, ja se on tämän kirjoitelman tarkoitus.

Renessanssin megatähti, Leonardo da Vinci, oli monipuolinen mies jossa yhdistyivät arkkitehti, anatomi, kuvanveistäjä, insinööri, keksijä, matemaatikko, muusikko ja taidemaalari. Wikipedia tiivistää, että ”häntä pidetään yleisesti renessanssin ihmisihanteen, yleisneron, ruumiillistumana”. Vaikka suuri Leonardo oli varmasti omanakin aikanaan poikkeusyksilö, tällainen monipuolisuus ei ollut ainutkertaista. Silloiset huiput eivät kokeneet ristiriitaa taiteellisen, tieteellisen ja taloudellisen toimeliaisuuden välillä. Vaikka kaikki eivät Leonardoja olleetkaan, "uomo universale" oli kuitenkin se ihanne jota kohti he kykyjensä mukaan pyrkivät. Leonardo ei olisi ymmärtänyt lainkaan Snow'n asetelmaa.

Renessanssista on kulunut puoli vuosituhatta, ja ajat ovat toiset. Yleisneroja löytyy edelleen, mutta yleisemmin ajatellaan että taiteen, tieteen ja talouden polut ovat lopullisesti erkaantuneet.

Repeämä alkoi oikeastaan teollisesta vallankumouksesta. Sen liikkeellelaittajat eivät suinkaan olleet yliopiston kasvatteja, vaan käytännön miehiä jotka ratkaisivat eteensä tulleita käytännön ongelmia. Modernin höyrykoneen keksijä James Watt tosin sai tukea Glasgow'n yliopistolta, johon hän sai perustaa koepajan, mutta yliopistomies hän ei ollut. Monet modernin luonnontieteen perustajista olivatkin joko itsenäisiä herrasmiestutkijoita tai yhteiskunnan alemmista luokista nousseita itseoppineita lahjakkuuksia, joille tiede oli myös sosiaalisen nousun väylä. Yliopistojen asemesta tieteelliset järjestöt kuten Académie Française tai Royal Society of London toimivat kanavina heidän toiminnalleen. Itse asiassa traditionaaliset yliopistot vierastivat luonnontieteitä aina 1800-luvun loppupuolelle asti; vain matematiikka oli päässyt soluttautumaan humanismin marmoripalatseihin.

1800-luvun loppupuolen toinen teollinen vallankumous muutti tämän kaiken. Sen myötä luonnontieteet valloittivat sijansa yliopistoissa ja myös teknilliset yliopistot aloittivat muuntumisensa käytännön taitoja opettavista kouluista teknillistä tiedettä harjoittaviksi laitoksiksi. Teknillisen korkeakoulun edeltäjä, Polyteknillinen opisto oli osa tätä murrosta kun se uudelleenorganisoitiin v. 1879 kokonaan uudelle pohjalle. Opiston korottaminen TKK:ksi v. 1908 oli vain jo tapahtuneen muutoksen seuraus. Tämän myötä Snow'n kahden kulttuurin kuilu ilmestyi yliopistojen sisään, kun se aiemmin oli ollut niiden ja muualla oppinsa saaneiden käytännön insinöörien ja keksijöiden välissä. Yliopistoissa se on havaittavissa edelleen jopa entisestään vahvistuneena kun moderni tiedeyliopisto syntyi 2. maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden myötä.

Entä nyt? Olen koettanut argumentoida sen puolesta, että Snow'n kuilu ei ole luonnonlaki, vaan eräs teollisen vallankumouksen ja modernin maailman synnyn seurauksista. Sellaisena se on oman aikansa lapsi, ja vaipuu unholaan kun ajat muuttuvat.

Nyt elämme keskellä uutta vallankumousta. Kun olemme itse sen sisällä, meidän on vaikea ilmaista selkeästi mistä kaikesta on kyse. Sen avainsanoja kuitenkin ovat moderni tieto- ja viestintätekniikka, biotekniikka kaikkine "bio-" -alkuisine johdannaisineen, nanotekniikka (ja kaikki muukin "nano-") ja sen mahdollistamat uudet materiaalit. "Lyhyt 20. vuosisata" (Eric Hobsbawm) on takana, ja elämme uusien globaalien haasteiden aikaa joista ilmastonmuutos, uusiutuvaan energiaan siirtyminen, väestöräjähdyksen taittuminen, globalisaatio ja ylimalkaan hyvän elämän ainekset postmodernissa maailmassa tulevat varmastikin kaikkien mieleen.

Uumoilen itse, että kahden kulttuurin juopa on jo nyt vanhentunut. Joskin se on edelleen havaittavissa, aikaansa seuraavien tutkijoiden ja keskustelijoiden asenteet ovat muuttuneet. Täydellinen tietämättömyys oman spesiaalialan ulkopuolisista kysymyksistä ei enää oikein tunnu hyväksyttävältä ja luo moukkamaisen kuvan. Monitieteinen tutkimus (parhaimmillaan) ei ole enää seminaaripuuhastelua, johon ykkösluokan tutkijat eivät halua antaa kallista aikaansa, vaan vakavaa työtä jolla pyritään saamaan pitävä ote hyvin haastavista ja monisyisistä ongelmista joiden käsittelyyn yhden spesialiteetin keinot eivät riitä alkuunkaan. Tieteensä huipulla olevat tutkijat eivät epäröi tarttua haasteisiin jotka ovat heidän ydinalueensa vieressä ja hakevat yhteyksiä ensi katseella yllättäviltä tuntuviin suuntiin.

Kenties olemmekin uuden ajan kynnyksellä, jossa "uomo universale" 2000-luvun versiona tulee uudestaan ajankohtaiseksi? Pidin kovasti Tiede-lehdessä (10/2009) kuvatusta "horisontaalisen oppimisen mallista", jonka on laatinut Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuslaitoksen Tuomo Kuosa. Siinä oppimisura alkaa nuorena suoritetusta "spesialistin" tutkinnosta, ja jatkuu uran edetessä kohti "generalistin" ja "holistin" tutkintoja osaamisen ja tietojen karttuessa elämän myötä. Jos tällainen elämänkaari muodostuu ihanteeksi, jota kohti kaikkien sivistyneinä itseään pitävien ihmisten tulisi pyrkiä, on Snow'n juopa kadonnut.

Toivon näkeväni tällaisen ajan: se kuullostaa varsin miellyttävältä. Ja haluaisin itsekin joskus kasvaa "holistiksi".

The Digital Human Condition

2009-02-26T16:41:00.006+02:00

Quite literally, with mobile and ubiquitous computing, every step we take, every action we perform, every word we say, and every gesture we use - the whole whizbang! - can in principle be recorded digitally and applied as input of some application, stored for later use, or transmitted elsewhere. To understand the full ramifications of this development must be a major theme of future research in ICT.

For many people, this potential future is a cause of alarm. Indeed, it is rife with potential problems such as the collapse of personal privacy, fragmentation of time, erosion of the distinction between home and work, and loss of control. Understanding the reality and the nature of such threats, and finding solutions for neutralising them, are surely a worthy thread of future research.

At the same time, I cannot help thinking that focusing just on the threats and problems of the digital future is insufficient, and may be based on a narrow view that should be relaxed. Underlying the various risk scenarios seems to be the assumption that a malicious third party - the KGB of the future digital society, a criminal organisation, a fraudulent big corporation - is somewhere lurking at the activities of the powerless consumer.

After a century whose first half was dominated by totalitarian governments chiefly occupied with mass murder of their own and other countries' citizens, and second half by triumphant globalisation dominated by multinational giant corporations, this mode of thinking is certainly understandable. Yes I do not see why the future should necessarily re-enact these patterns in a some kind of digitally enhanced Blade Runner world.

Ultimately, the future is what we make it to be, and how it will unfold depends on the decisions and actions we do now. Ideally, research should be able to inform these decisions and actions by studying their outcomes and exposing opportunities they can offer for enabling a better life characterised by freedom of expression, transparency of actions, and ubiquitous availability of information. This world has its own risks, but they are likely to be of a different kind than the Blade Runner world risks.

One of the opportunities that has started to fascinate myself as a researcher is the potentially revolutionary effect ubiquitous and mobile computing can have on sciences studying humans at various levels of scale starting from microscopic scale of neurophysiology and brain research (the operation of a single neuron inside subject's brain) all the way to the macroscopic scale of economics, political sciences, and legal research (the behaviour of millions of people forming a society).

This is not just science fiction. Instead, researchers in HIIT and other units at the future Aalto University have already launched, or are planning to launch, research activities that nicely map to different levels of scale in the above continuum.

At the microscopic scale, a research team led by academy professor Riitta Hari from TKK's Low Temperature Laboratory have prepared a bold research programme combining brain research with economics to literally study how people use their brain to ponder alternative actions and make decisions. Fittingly, the project will be called "Aivo-Aalto" in Finnish.

At a somewhat higher scale, HIIT and Finnish Institute for Occupational Health recently proposed to Academy of Finland a project called "Ganzheit" which would study mobile human behaviour literally skin-deep. The project aims to combine psychiological sensors with tiny cameras and portable recording equipment to allow comprehensive recording of user's pose, gaze, heart rate, and activity. With this, the project hopes to build a basis for a true breakthrough in cognitive, social, and usability related research, liberating them from the confines of a laboratory to the real world. A related AofF proposal plans to use a similar recording system to collect a massive record of test users' activities for a full year to settle once and for all just how much can be inferred from a maximally detailed data set.

At the next level of scale, several HIIT projects have focused on small-group behaviour and phenomena by building prototype group media services and observing their use (e.g., CoMedia system) and by enabling group interaction on large shared touchscreens (CityWall) or with maps enhanced by augmented reality (MapLens). At still higher level, the OtaSizzle experimentation platform is aimed to uncover user practices and preferences by collecting extensive data from a community planned to include thousands of people. The very highest levels of scale are populated by HIIT's ongoing and planned activities in future Internet economics, virtual economies, and empirical law.

A common thread that runs through all these activities is that they strive to enable a data-driven and experimental mode of research on their particular level of scale. To achieve this, they generally build service prototypes and related platform components for recording, processing, storing, and analysing experimentally derived data. Often they make use of HIIT's competencies in data analysis and probabilistic modelling to extract further insights from the data.

This state of the matters is not a result of some grand vision or foresight. Instead, the individual projects and initiatives have been created opportunistically on the basis of the individual interests of a number of researchers. At best, diffusion of ideas from one researcher to another, or emulation of successful practices and strategies have been at work.

Be that as may, seen as a whole, the portfolio seems to make it possible to introduce data driven, experimental methods in sciences such as sociopsychology, sociology, economics, political science, and legal studies, or at least greatly expand the range of interesting experimental settings that can be studied. If so, entirely new avenues of research in these sciences, and perhaps others, may be possible.

I have started to play with the idea that the portfolio should be recognised as such, and in fact as one of the major research domains of the Aalto University. A fitting title of the whole might be "Digital Human Condition" - no more, no less. Of course, its implementation will require not only extensive co-operation within the Aalto University, but also with various units in the University of Helsinki.

I cannot think of a research spearhead theme that would fit better the scope and promises of the Aalto University.

Wave High School, Finland

2009-02-16T13:09:00.004+02:00

(Pahoittelen uskollista lukijakuntaamme (sic) InHIIT-blogin radiohiljaisuudesta. Norsunluutornin vieminen eteenpäin globaalissa finanssikriisissä on kiireistä aikaa tutkijoille.)

Olen tämän vuoden vierailevana "kaverina" (engl. fellow) Surreyn yliopistossa, Englannissa. Täällä saa pikaisesti esimakua siitä mitä tarkoittaa kansainvälinen yliopisto: riittää kun kävelee campuksella ja katselee ja kuuntelee kulttuurien kirjoa.

Kansainvälisyys voi saavuttaa myös saturaatiopisteensä. Isäntäprofessorini järjestää tietojenkäsittelijöille peruskurssin tietokoneen ja ihmisen vuorovaikutuksesta (HCI). Iltapäiväteen yhteydessä kohteliaisuuttani kyselin miten kurssilla meni viime luentokerralla. Hän sanoi, että luento meni hyvin, mutta harjoitustöiden yhteydessä oli vaikeuksia.

Professori oli ajatellut, että harjoitustyön idea olisi, että opiskelijat värväävät muutaman britin ja käyttävät näitä vapaaehtoisia koekaniineina, joille suunnitella vuorovaikutteista tekniikkaa.

Homma kaatui siihen, että kurssilla (n. 25 henkilöä) ei ollut yhtään natiivia brittiä, joten opiskelijoille ei ollut aivan vaivatonta kaivaa jostain esiin saaren alkuasukkaita. Koko kurssi oli ulkomaalaisia opiskelijoita; eikä tämä tuntunut olevan mitenkään tavatonta... poikkeuksellista kylläkin.

Siinäpä oiva tavoite Aalto-yliopistolle.

Kukaan tuskin kyseenalaistaa sitä, että jos Aallosta on tullakseen maailman huippua, niin kansainväliset opiskelijat ovat alfa ja omega. Jotta rajojen ulkopuolelta alkaa virrata innokkaita opiskelijoita, niin kurssien on pakko olla englanniksi. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä selvempää on, että kaikkien kurssien, ohjelmien, materiaalien, viestinnän jne. on oltava englanniksi.

Joku saisi luvan nostaa metelin suomen kielen asemasta tieteessä ja suomalaisten opiskelijoiden äidinkielen rapistumisesta seurauksena täysin englanninkielisestä Aalto-yliopistosta. Keskustelu olisi kiinnostavaa, mutta melko turhaa. Olen täysin vakuuttunut, että matkalla huippuliopistoksi kotimaisten kieltemme on jäätävä Aalto-yliopiston kuriositeeteiksi.

Tackling climate change with behavior and technology

2008-12-04T19:02:00.004+02:00

A report from Behavior, Energy and Climate Change conference,
Sacramento, CA November 2008

European perspective into North American policies

This year Behavior, Energy and Climate Change, or BECC, is organized for the second time. The conference has attracted more 600 visitors, mostly US and Canadian, single participants in many European and even African countries, relatively few from Asia. Focus is on US, particularly west coast, but the global state-of-the-art is well transmitted.

BECC is not a scientific conference. It is an event organized around a mutual theme and even though a fourth or a third of all participants represent universities, presentations are dominated by federal and commercial units. Essentially this is a venue for networking and making impact. The constellation of people present offers excellent opportunity to have an impact in practices and policies and local governments and energy companies if you have an idea and well-prepared sales pitch.

The conference program does have room for more advanced debate as well, but it maybe bit suffers from the broad topic, which has attracted so large heterogeneous audience that the branch experts hardly meet.

The overview shows that there is a huge interest in creating new solutions for energy efficiency and peak production. Although the conference was clearly Californian (along with New Jersey), different kinds of local organizations were clearly over represented, this is very understandable in terms that the states with greatest goals about fighting climate change and reducing energy demand. The actions in US seem fluctuate between different kind of organizations.

Energy service providers, utilities, are currently active trying out different techniques using powercost meters, peak pricing and AMI built-upon applications. The range is quite wide, from lo-fi (remote consumption display) to hi-fi (web-based UI displaying AMI output with the resolution of 15 sec). Generally, the work carried by utilities is not far behind the from the-state-of-the-art but analysis of the data is not carried out on a very detailed level (e.g. Sacramento SMUD)

Research organizations and innovative companies are trying the push the state-of-the-art clearly further. Lot of interesting concepts were introduced and stable technology is used for more extensive and elaborate analysis. For instance, at several universities you can find people who are actively investigating feedback (e.g. in Canada, Waterloo, Alberta). There are so many activities going on that it is very difficult to estimate what will come out of it all. It was actually noted in a conference presentation that there is a concern about how can we ensure that some lessons are learned across a variety of studies.

The situation is difficult in the sense that the amount of players in the business is large and there is a variety of incentives among the parties involved. For instance, the experiments sponsored by PCM or AMR producers may be biased to give a favorable impression of the capabilities of the device.

Seeing the bigger picture through all presentations is not easy. What should be done, what are the priorities? Who should pay for PCM/AMR technology? One important but what felt fully neglected issue in the presentations and posters I saw, was consideration of the expenses on changing from one technology to another. There have been huge campaigns to get people replace regular bulbs with FLSs but the environmental impact of discarded, functional if not efficient technology was not really considered. Although many kind of interventions were introduced to support behavioral change, there seems to be a strong believe that the technology that has gotten us into a trouble should easily also get us out of there. The most rational point of view seems to be held by the utilities that are concerned about the costs and ROIs of the new technology.

Majority of the BECC presentations can be viewed here:

http://piee.stanford.edu/cgi-bin/htm/Behavior/2008_becc_conference_online_program.php

Lassi A. Liikkanen

Aallon harjalla?

2008-11-03T21:47:00.003+02:00

Suomalainen yliopistojärjestelmä on parhaillaan keskellä syvällistä muutosta. Uusi yliopistolaki on valmisteilla, ja se on tarkoitus esittää hyväksyttäväksi ensi keväänä. Lain mukaan yliopistot muuttuvat taloudellisesti autonomisiksi toimijoiksi kahden vaihtoehdon pohjalta: joko julkisoikeudellinen laitos tai yksityisoikeudellinen säätiö.

HIIT:in emoyliopistoista Helsingin yliopisto tulee valitsemaan edellisen ja Teknillinen korkeakoulu jälkimmäisen mallin osana Aalto-yliopistoa, johon TKK:n ohella liittyvät myös Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen yliopisto. Kun HKKK ja TAIK ovat HIIT:in pitkäaikaisia ja keskeisiä tutkimuspartnereita, on HIIT tulevan murroksen saumakohdassa.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Tässä ja nyt vastausta on vielä vaikea antaa. Aalto-yliopiston valmistelutyö juuri siirtymässä uuteen vaiheeseen. Aalto-säätiön hallitus on aloittanut toimintansa, ja etsii yliopistolle rehtoria. Muu valmistelutyö on saamassa vauhtia seitsemässä työryhmässä, joiden käynnistysseminaari pidetään 7.11.2008. Ne pohtivat uuden yliopiston fokusta ja missiota, yhteiskunnallista vuorovaikutusta, tutkimusta, opetusta, henkilöstöasioita, vaikuttavuutta sekä hallinnollisia palveluja.

Minusta kuitenkin tuntuu, että eräitä kaikkein tärkeimmistä ja vaikeimmista teemoista ei vielä ole tuotu julkiseen keskusteluun, vaikka ne varmaankin kuuluvat Aalto-säätiön hallituksen agendaan.

Ensimmäinen näistä on uuden yliopiston profiili ja toiminta-ajatus, ja niiden kautta sen hallinnollinen rakenne ja johtamisjärjestelmä.

Aalto-yliopiston perustamishankkeen taustalla olevan Sailaksen raportin mukaan ”uusi yliopisto muodostuisi liikkeellelähtövaiheessa kolmesta korkeakoulusta (School): Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu”. Epäilemättä näin voidaankin aloittaa, mutta uskon että tästä rakenteesta on hyvin nopeasti siirryttävä yliopiston tarkoitusta paremmin vastaavaan malliin.

Tässä suhteessa näyttää siltä, että Aalto-yliopistoon sulautuvista yliopistoista HKKK ja TAIK ovat jo oman kantansa ratkaisseet. HKKK haluaa olla ”Aalto School of Business” joka vertailee itseään maailman parhaisiin liiketaloustieteen yksiköihin (Harvard, MIT, Stanford, Berkeley, ...). Samoin TAIK voisi olla ”Aalto School of Art and Design” joka asemoi itsensä maailman johtavien alansa koulujen joukkoon.

Mitä TKK haluaa olla Aalto-yliopistossa? Valitettavasti tähän ei ole vielä annettu yhtä kirkasta vastausta. TKK:n pitkäaikaisiin ongelmiin kuuluu, että se ei oikein ole osannut päättää haluaako se olla insinöörikoulu (”School of Engineering”) vai tekniikan kannalta relevanttiin tieteeseen suuntautunut yliopisto (”School of Science”). Selkeän valinnan asemesta TKK on tasapainoillut näiden kahden näkemyksen välillä kompromissia hakien.

Kolmen koulun asemesta Aalto-yliopisto voisikin paremmin koostua neljästä koulusta, siis School of Business, School of Art and Design, School of Engineering, ja School of Science. Näistä viimeisen runkona olisi TKK:n nykyinen Informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta täydennettynä ja yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa erityisesti käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden osalta. Joskin tällainen muutos olisi tuskallinen, se samalla avaisi portit myös muille järjestelyille nykyisten koulujen kesken.

Toinen vaikea teema on tutkintorakenteen uudistaminen Bologna-mallin hengen mukaisesti.

Tätä nykyä Bologna-mallin kirjain on toteutettu TKK:ssa sisällyttämällä kandidaatintutkinto kaikkiin tutkinto-ohjelmiin. Tämä on kuitenkin jäänyt puolitiehen, koska todellinen opiskelijoiden liikkuvuus kandidaatti- ja maisteriohjelmien taitekohdassa on vähäistä.

Uskon, että Aalto-yliopistossa Bologna-uudistus olisi vietävä loppuun asti erottamalla kandidaatti- ja maisteriohjelmat toisistaan anglosaksisen undergraduate-graduate –mallin tapaan. Tähän on useita syitä:

1. Bachelor-tasoisten kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointi helpottuu, kun maisteriohjelmista tulee itsenäisempiä kokonaisuuksia.
2. Valmistuvien opiskelijoiden osaaminen voidaan sovittaa nopeammin ja joustavammin yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeisiin uusia maisteriohjelmia perustamalla kuin kokonaisten tutkinto-ohjelmien avulla.
3. Kandidaattiohjelmien määrää ja sisäänottoa voidaan supistaa ja niiden laatua parantaa.

Tärkein syy on kuitenkin se, että tässä rakenteessa maisteriohjelmat voidaan suunnata eri tavoin: jotkut ovat suoraan ammattiin johtavia ”terminaaliohjelmia”, toiset taas on tarkoitettu vain väliasteeksi tohtorin tutkintoon johtavissa opinnoissa.

Todelliset huippuyliopistot toimivat juuri näin: ne rekrytoivat piiriinsä lahjakkaita bachelor-tasoisia opiskelijoita kaikkialta maailmasta ja imaisevat heidät suoraan tohtoriputkeen. Myös itse kasvatettuihin, tutkimuksesta kiinnostuneisiin fiksuihin bacheloreihin on saatava pitävä ote jo maisteriopintojen varhaisessa vaiheessa. Nykymallissahan TKK:n ote opiskelijoihinsa kirpoaa juuri silloin kun he alkaisivat todella osata jotakin.

Tämäkin muutos on tuskallinen, ei vähiten siksi että opiskelijajärjestöt ovat pitäneet tiukasti kiinni siitä että uudet opiskelijat saavat opinto-oikeuden aina maisteritasoiseen loppututkintoon asti tietyssä opinto-ohjelmassa. Tätä kipua olisi lievitettävä parantamalla tutkimukseen suuntautuvien maisteriohjelmien opiskelijoiden etuuksia sen vastineena, että heitä edellytetään 100% paneutumista opintoihinsa.

Kolmas tärkeä teema on Aalto-yliopiston rajapinta teollisuuteen, yhteiskuntaan ja maailmaan ylimalkaan ja varsinkin sen suhde muihin suomalaista innovaatiojärjestelmää muokkaaviin hankkeisiin.

Kun Aalto-hanketta vielä kutsuttiin ”innovaatioyliopistoksi”, en ollut yhtä pahoillani termistä kuin monet kollegani. Aalto-yliopistossa tulisi tosiaankin olla tekemisen meininki. Sen onnistumisen tärkeimpiin mittareihin kuuluu todellinen, tiedepohjaisina innovaatioina toteutuva impakti. Tässä suhteessa sen tulisi profiloitua omaleimaisesti esimerkiksi Helsingin yliopistoon verrattuna.

Jotta tämä olisi mahdollista, Aalto-yliopiston tulisi hakeutua tiiviiseen ja rikastavaan yhteistyöhön mielenkiintoisten ja haastavien käyttäjien, soveltajien ja kehittäjien kanssa. Tähän tarvitaan ”tutkimusalustoja”, ulkoiseen maailmaan kurottuvia yliopiston ulokkeita jotka tunkeutuvat sinne missä innovaatiot todella syntyvät.

Tässä suhteessa Aalto-yliopiston Design Factory –kärkihanke on oikeansuuntainen, kun se etsii uudenkaltaista vuorovaikutusta ongelmien omistajien ja ratkaisujen hyödyntäjien kanssa. HIIT:in koordinoima OtaSizzle-hanke sisältää myös oikeanlaisia ituja. Tällaisia aloitteita tarvittaisiin kuitenkin lisää. Koska DF:n ja OtaSizzlen mallineet eivät sovellu kaikkeen, tulisi Aalto-yliopistolla olla valmiutta kokeilla erilaisia alustoja joiden varassa ongelma ja ratkaisu voivat kohdata toisensa.

Yliopistouudistuksen rinnalla Suomessa ollaan toteuttamassa myös toista merkittävää uudistusta, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) perustamista. Ensi vaiheessa näitä on tarkoitus perustaa viidelle alueelle: energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja –palvelut. Myös rakennetun ympäristön SHOK:in perustamista selvitellään.

Toistaiseksi yliopistouudistus ja SHOK:it ovat edenneet toisistaan suhteellisen riippumattomina. SHOK:ien osalta näyttää siltä, että niistä ei ensi alkuun tule sen paremmin strategisia, huippuja kuin keskittymiäkään, vaan että ne pahimmillaan tuovat EU-puiteohjelmien huonoimmat piirteet suomalaiseen tutkimuskenttään ja ohjautuvat pääosin lyhyehkön tähtäimen soveltavaan tutkimukseen. Jos tämä uhkakuva toteutuu, SHOK:it eivät ole Aalto-yliopistolle keskeisiä tutkimusalustoja, vaan ainoastaan rahoituslähde muiden joukossa. Sama koskee niiden EU-tasoisia vastineita, kuten JTU-hankkeita ja Euroopan teknologiainstituutti EIT:tä.

Olisi tietenkin parempi, jos näin ei kävisi, vaan että SHOK:it voisivat osaltaan tuottaa juuri sellaisia alustoja, joita Aalto-yliopisto ja muutkin impaktiin suuntautuvan strategian valitsevat yliopistot tarvitsevat. Toivon, että SHOK:ien evoluutio tulee viemään niitä tähän suuntaan.

Entä HIIT? Sille on tarjolla kaksikin tehtävää, jotka eivät sulje toisiaan pois. Se voi toimia (eräänä) linkkinä Aalto-yliopiston koulujen ja Helsingin yliopiston välillä niiden osaamisia ja voimavaroja hyödyntäen ja emojensa keskinäistä vuorovaikutusta ja läpinäkyvyyttä edistäen. Se voi myös toimia tutkimusalustana, jonka kautta nämä yliopistot voivat päästä käsiksi ongelmiin ja haasteisiin jotka muuten olisivat hankalasti saavutettavissa. Siksi en tunne erityistä huolta HIIT:in kohtalosta edessä olevien muutosten pyörteissä.

Jahuu! Pysyykö Suomi menossa mukana?

2008-10-22T15:26:00.002+03:00

Toissa viikolla HIIT:n vanha tuttu Marc Davis kävi pitkästä aikaa vierailemassa. Kiitos siitä Tekesille ja Finprolle, jotka järjestivät Marcin vierailun ja lohkaisivat kiireisestä aikataulusta HIIT:lle siivun.

Marc Davisin käyntikortissa oli pitkään titteli "Social Media Guru, Yahoo! Inc". Nykyään titteli oli edelleen hiukan kieli poskessa: "Director of ESP". "ESP tarkoittaa Early Stage Products", Marc väitti (eikä esimerkiksi Extrasensory perception). Ennen Yahoo!:ta Marc veti Yahoo! Research Berkeley:n tutkimuslaboratoriota, jonka hän perusti ollessaan professori Berkeleyn yliopistossa.

Marcin luotsaamat Yahoo!:n kännykkäsovellukset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka mobiiliteknologian aallonharjalla ollaan siirrytty pois teknisemmistä haasteista kohti palveluiden kehittämistä ja ihmisten vuorovaikutuksen ymmärtämistä.

Parisen vuotta sitten, kun Marc ja HIIT viimeksi vaihtoivat kuulumisiaan Berkeleyn vastaperustetun Yahoo! Research -labran tiloissa, yahoolaiset kuuntelivat korvat höröllä. Esittelimme tutkimuksiamme ja prototyyppejämme, joissa kännykän kontekstitietoa tai kännykkäkuvia sovellettiin ihmisten vuorovaikutuksessa. Päivän päätteeksi syntyi aihio Yahoo! Research Helsinki -labran perustamisesta HIIT:n yhteyteen Nokian naapuriin.

Pari vuotta kului. Yahoo!:n läsnäolo Helsingissä ei ottanut onkeen, mutta Marc ryhmineen ei jäänyt odottelemaan. Tuskin liiottelen, jos totean, että Yahoo! Research Berkeley imi itseensä kaiken kännykkäosaamisen mitä irti sai (ei vain HIIT:n) ja alkoi rakentaa omia tuotteitaan.

Nyt syksyllä 2008 Marc esitteli hienoja kännykkäsovelluksia, jotka eivät olleet vain idea-asteella: OneConnect yhdistää puhelinluettelon sekä yhteisöpalvelut yhdeksi kaverilistaksi kännykässä (vrt. HIIT:n ContextContacts ja siitä syntynyt Jaiku). Fire Eagle pyrkii tarjoamaan helppoa yksityisyydenhallintaa ja yhteensopivuutta paikkatiedon ja sovellusten välillä. Blueprint on kunnianhimoinen tavoite tehdä kännyköiden ohjelmointi helpoksi: kirjoitat sovelluksesi Blueprint:llä, niin se toimii automaattisesti kaikissa älypuhelimissa.

Tämä on merkki siitä, että mobiilimaailman kehitys on entisestään palveluiden kehittämistä. Meidän Nokiammekin on todennut keskittävänsä palveluihin.

1990-luvulla GSM ja NMT -standardointi loivat kivijalan nykyisille kännyköille. Se oli raakaa insinöörityötä. Palveluinnovaatiot syntyivät vahingossa, esimerkiksi koko SMS-liiketoiminta. Vielä 2000-luvulle tultaessa kännykän kivijalkoja rakennettiin, kun älypuhelimien käyttöjärjestelmiä suunniteltiin ja standardoitiin. Symbian-ohjelmoinnin osaaminen oli kuumaa kamaa.

Nyt 2008 (in the era of the iPhone), kännykällä verkon surffaaminen ei ole tavatonta ja kännyköiden ympärille on vakiintunut palveluita, kuten soittoäänien, musiikin tai metrolipun ostaminen. Ei maailma tietenkään valmis ole: sekä peruspalikoiden standardoinnissa että käyttöjärjestelmäpuolella on työsarkaa, mutta liiketoimintaa vetävät palvelut. Sitä paitsi, ideoiden markkinoissa kuluttajille ja toimittajille on helpompi puhua seksikkäistä palveluista kuin seksikkäistä sovellusrajapinnoista.

Nyt kun maailman kuluttajille alkaa olla se internetti kännykässä, niin Suomen insinöörivetoinen etulyöntiasema on katoamassa. Perusteknologioiden haltuunotto vaatii ainoastaan resursseja, ei kekseliäisyyttä. Kännykkäpalveluiden keksiminen vaatii myös resursseja, mutta myös henkimaailman asioita, kuten luovuutta, verkostoja ja epäteknistä osaamista.

Emme voi tuudittautua uneen, että kyllä Suomi on etevä kännykkäinnovaatiomaa, kun meillä on Nokia. Ensinnäkin, Nokia ei ole Suomi. Toiseksi, se osaaminen, joka teki meistä maailman huipun on jo kopioitu. Seuraava askel, verkkopalvelut, ei ole meidän parasta osaamistamme, mutta on kyllä peruskauraa vaikkapa piilaakson hakukonefirmoille puhumattakaan mitä siitä mitä japanilaiset keksivät.

Yhteiskuntana mobiili-Suomi kaipaa potkua: intoa ja uskallusta kokeilla ja rahoittaa palveluideoita. Nykyistä horrosta voi havaita esimerkiksi kotimaisten teleoperaattorien passiivisuudessa palveluinnovaatioissa. Unissakävely kostautuu, kun Intian tai Kiinan insinöörimassat ajavat ohitsemme perustekniikoissa ja Amerikan isot firmat työntävät meidät sivuun mobiilin internetin sovellutamisessa.

P.S. Työkaverini Mikael ehdotti lonkalta jotain radikaalia ja yhteiskunnallista: kaikkiin Suomen Nokia-puhelimiin asennetaan ohjelma, joka kysyy käyttäjältä yhden kysymyksen viikossa. Vuoroviikoin kysymyksen saisi kysyä joku valtion taho, yliopisto, kaupallinen toimija ja joku matti meikäläinen. Vastaajien kesken arvottaisiin joka viikko palkinto.

Kännykkä, quo vadis? Tuliaisia MobileHCI’08:sta

2008-09-11T09:37:00.026+03:00

Kännykästä on kuluvalla vuosikymmenellä tullut laajimmalle levinnyt tietokone, jota käyttää jo arviolta 2-3 miljardia ihmistä. Jos tutkijoilta kysytään, miltä mobiiliteknologia näyttää viiden vuoden päästä? Käyn läpi kohokohtia MobileHCI-konferenssista.

MobileHCI2008-konferenssi, Royal Tropical Institute, Amsterdam. Kuva (c) Arthur-A, Flickr.com

Hieman taustaa. MobileHCI on vuosittainen ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen kysymyksiin keskittyvä konferenssi, joka järjestettiin nyt kymmenennen kerran—tällä erää Amsterdamissa. Konferenssin perustivat Glasgow’n yliopiston tutkijat ja se kokoontui aluksi pienimuotoisena workshoppina. Aiheen merkitys ymmärrettiin nopeasti ja tapahtumasta kehittyi foorumi, joka kerää vuosittain noin 300-400 osallistujaa. Suomalaisten osuus on ollut aina merkittävä; nyt suurimmat delegaatiot olivat Nokialta ja TTY:ltä. HIIT:n tutkimus on täällä mukavasti esillä kymmenistä viittauksista päätellen. Pääosin nämä kohdistuvat kolmeen tutkimusteemamme: mobiili media (Giulio Jacucci ja Risto Sarvas), ContextPhone-tutkimusalusta (Mika Raento) ja mobiilin käyttäjän tarkkaavaisuus (allekirjoittanut).

Yritykset akateemisessa konferenssissa - Symbioosia vai loisintaa?

MobileHCI:n osallistujat tulevat useasti yrityksistä, joka on luonnollista, koska laitevalmistajat, teleoperaattorit ja konsulttiyritykset tekevät (uskoakseni) enemmän tämän alan tutkimusta kuin yliopistot. Esimerkiksi Nokian tutkimuskeskus yksin työllistää noin 800 ja Nokian koko R&D noin 30 000.

Yritysten voimakas läsnäolo kaksiteräinen miekka. Toisaalta kaikissa yrityksissä ei toimita avoimin kortein vaan vuorovaikutus yliopiston edustajien on hyvin yksisuuntaista. (Aikaisemmassa kirjoituksessani pohdin avoimen julkaisupolitiikan merkitystä yrityksessä.) Toisaalta yritysten silmien läsnäolo on mahdollisuus saada tuloksilleen välittömämpi impakti kaupallisiin tuotteisiin.

Yritysten näkökulmasta läsnäolo on tärkeää, koska yliopistoilla on usein enemmän resursseja satsata sellaisiin kysymyksiin, jotka yritykselle ovat liian riskialttiita. MobileHCI ei häpeilekään esitellä useita kohokohtia papereista, joista on myöhemmin tullut tuotteita. Philipsin tutkimusjohtaja Boris de Ruyter kertasi konferenssissa esiteltyjä tutkimuksia, jotka ovat johtaneet kaupalliseen tuotteeseen. Puettavat teknologiat ja etämonitorointi ovat olleet vahvoja teemoja edellisinä vuosina ja näistä on kehkeytynyt mm. MyHeart, kardiovaskulaaripotilaiden hoitoon tähdätty sensoripohjainen sovellus, LumaLive, eräänlainen ”tekstiilinäyttö”, ja, e-Ink, rullattava näyttö mobiiliin lukulaitteeseen. Myös HIIT:n tutkimuksesta nousseen Jaiku-palvelun edeltäjä ContextContacts esiteltiin vuonna 2005.

Kännykkää on yhä vaikeampi käyttää

Kaikki uudempia puhelimia käyttäneet tietävät, että ainakaan nokialaisten käytettävyys ei vuosien saatossa ole huomattavasti parantunut - päinvastoin! Kännykässä olevien toiminallisuuksien määrä on jo kestämätön. Joidenkin perustoimintojenkin, kuten herätyskellon, käytöstä on tullut vaikeampaa kuin ennen. Mutta onko todella näin? Yritykset tekevät varmasti paljon käytettävyystutkimusta benchmarkaten omia tuotteitaan kilpailijoihin, mutta kuluttajalle tällaista tietoa heruu harvoin. Onko E61 käytettävämpi älypuhelin kuin HTC tai Palm Treo680?

Eindhovenin teknillisen yliopiston tutkijat suorittivat käytettävyystestin näistä kolmesta älypuhelimesta ja havaitsivat, että nokialainen on kilpailijoita parempi vain Internet-tehtävässä ja kalenteritehtävässä. Puhelun soittaminen ja sähköpostiasetusten säätäminen oli hitaampaa kuin kilpailijoilla. Myöskään käyttäjien tekemät virheet tai subjektiivinen mielipide eivät olleet nokialaisen eduksi. Ylipäänsä puhelun soittaminen kesti kaikilla puhelimilla keskimäärin yli minuutin!

Tämä on muistaakseni ensimmäinen kaupallisia tuotteita vertaileva käytettävyystutkimus MobileHCI:ssa. Tällaisella tutkimuksella ei ole rahtuakaan akateemista arvoa, mutta ostopäätöksiä tekevälle kuluttajalle arvo voi olla merkittävä. Akateemikolle tulos tuo lisäpainoa sille premissille, että kännyköiden käyttö on vaikeaa ja asialle pitäisi tehdä jotakin. Iso osa vuorovaikutustekniikoita käsittelevistä papereista konferenssissa keskittyykin tähän ongelmaan. Niistä seuraavassa.

Koskettavaa vuorovaikutusta

iPhone on tuonut mukanaan kosketusnäytöt mobiilivuorovaikutukseen—pysyvästi. Moni on ihastunut iPhonen käyttöliittymään tunneperäisistä syistä, mutta syöttölaitetutkimuksen näkökulmasta kosketusnäyttö on kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla pystytään tuottamaan millainen tahansa syöttölaite suoraan näytölle, toisaalta sen takia menetetään monia fyysisten näppäimistöjen hyvistä puolista. Kokeilepa esimerkiksi kirjoittaa tekstaria iPhonella katsomatta ruutuun samalla kun kävelet. Normaalilla näppäimistöllä tämä on helpompaa: peukalolla tunnustelemalla tiedät millä kirjaimella sormesi on.

Washingtonin yliopiston (Seattle) tutkija Shaun Kane esitti yhden adaptiivisuuteen perustuvan ratkaisuehdotuksen: kännykkä voi kiihtyvyysanturitiedon perusteella päätellä onko käyttäjä kävelemässä vai ei ja kasvattaa kosketusnäytöllä olevien näppäinten kokoa sen mukaan. Kävellessä huojuvan käyttäjän osumatarkkuuden pitäisi kasvaa. Kun käyttäjä pysähtyy, näppäimet voivat taas olla pienemmät ja ruudulla täten enemmän tietoa. Kuten aina MobileHCI:ssa, täällä ei riitä pelkän teknisen ratkaisun esitteleminen, pitää myös esittää empiiristä evidenssiä siitä että ratkaisu toimii käytännössä. Adaptiivista ratkaisua testattiin kokeessa, jossa koehenkilöt valitsivat MP3-musiikkia listalta kampuksella kävellessään. Adaptiivinen ratkaisu jäi heikommaksi kuin staattinen versio isoilla näppäimillä. Suuret näppäimet johtavat siihen, että tarvitaan enemmän vieritystä listassa ja koska kävelemisen aloittamisen/lopettamisen sensoriperustainen tunnistaminen kestää sen verran, että vuorovaikutukseen tulee latenssia.

Professori Stephen Brewster Glasgow’n yliopistosta, yksi tämän teeman tunnetuimmista tutkijoista, nimitti iPhonen luomaksi haasteeksi “putting haptics back to the phone.” Tutkittavia ratkaisuvaihtoehtoja ovat eleet, äänisyöte, haptinen/taktiili vuorovaikutus – kaikki teemoja, jotka olivat kaikki vahvasti esillä tänä vuonna. Näenkin tässä orastavan muutoksen edellisistä vuosista, jolloin on pääasiassa tutkittu fyysisiä näppäimistöjä. Tavoitteena tulee Brewsterin mukaan olla “head up” -vuorovaikutus, jossa liikkuvan käyttäjän ei tarvitse katsoa näyttöä lainkaan.

Projektorinäyttö

Tulet sisään kahvilaan, astut vapaaseen pöytään ja istut alas. Hetken päästä kännykkäsi projisoi viereiseen seinään työstämäsi dokumentin ja ryhdyt lukemaan sitä kännykän joystickilla. Hieno idea, eikö? Teknisesti projektorinäyttö on pulmallinen, mutta Münchenin ja Lancasterin tutkijoiden Hang, Ruzkio ja Greaves mukaan kaupalliset versiot nähdään kolmen vuoden kuluessa. Hang ja kollegat esittelivät kokeen, jossa tutkittiin projektorinäytön käytettävyyttä.

Hang, Ruzkio ja Greavesin koevälineistöä

Koska projektorinäyttöistä kännykkää ei vielä ole, tutkijat ”simuloivat” sitä ripustamalla kännykkään kiinnitetyn miniprojektorin telineeseen yllä näytetyllä tavalla. Tutkijat havaitsivat, että suuri näyttö - ei kovin yllättävästi - auttaa tietotyöaiheisissa tehtävissä, mutta, jos projektori on kiinteä osa kännykkää, ongelmaksi muodostuu kuvan epästabiilius kännykkän liikkuessa kädessä. Toinen iso ongelma on katseen vaihtaminen kännykän ja projektorikuvan välillä. Kummassa näytössä kontrollointi ohjeet (painikkeet, menut) pitäisi esittää? Kännykässä informaatio on lähempänä ohjaimia, mutta resoluutio on huono ja projektori menettää merkityksensä jos käyttäjä katsoo jatkuvasti vain kännykkää.

Sormella, kauko-ohjaimella ja kännykällä osoittaminen.

Lancasterin tutkijat olivat jatkaneet tämän ongelman ratkaisua toisessa artikkelissa, jossa se he esittelivät tavan valita kohteita projisiolta suoraan kännykällä niitä koskettamalla. Kokeen vertailukohtina olivat sormella osoittaminen (a) sekä kauko-ohjain (b). Kännykällä kosketus oli suorituskyvyltään parempi kuin kauko-ohjaimen, mutta jäi silti huomattavasti sormella osoittamisen taakse.

Myös HIIT tekee tällaista tutkimusta. Julkaisimme tänä vuonna CHI-konferenssissa yhdessä TU Berlinin kanssa tutkimuksen kameraetsimen käytöstä kohteiden valinnassa fyysisestä ympäristöstä. Osoitimme, että käyttäjän suoritus ei riipu samalla tavalla kohteen koosta ja etäisyydestä kuin Fittsin laki ennustaisi. Mobiililaitteen käyttö kirjaimellisesti kännykkänä – tai käden jatkeena – on yksi iso teema, jossa sovelletaan konenäköä ja sensoriteknologiaa vuorovaikutustekniikkojen kehittämiseksi.

Kehitysmaat

Professori Matt Jones Swansean yliopistosta totesi loppukeskustelussa, että maailmassa on 1.8 miljardia ihmistä joiden täytyy olla syömättä 2 vuotta pystyäkseen ostamaan älypuhelimen. Tärkeä pointti! Martti Mäntylä on jo aikaisemmin blogissa todennut että Yhdysvalloissa on ryhdytty panostamaan vakavasti mobiiliteknologian mahdollisuuksien tutkimiseen kehitysmaissa. Suomessa tätä teemaa tutkivien määrän voi laskea yhden käden sormilla eikä aihe ei vielä ole noussut tärkeäksi MobileHCI:ssakaan.

Yksi positiivinen poikkeus oli kuitenkin. IIT Bombayn tutkijat esittelivät käyttäjäkeskeisen suunnitteluprosessin kännykän kontaktilistalle, joka oli suunnattu lukutaidottomille käyttäjille. Lukutaidottomat käyttävät kontaktilistaa, mutta tyypillisesti ilman nimiä vain numeroihin perustuen. IIT:n projektin lopputuloksena oli prototyyppi, jossa nimen sijasta valitaan ensin väri jostakin yhdeksästä väristä ja sen jälkeen kuvio – esimerkiksi punainen-talo tai keltainen-omena. Käyttäjätesteissä tämä osoittautui yllättävän hyväksi ratkaisuksi ja aakkostettuun listaan verrattuna jopa paikoin nopeammaksi.

Tilatiedon räjähdys

Jos katsomme sensorien määrän ja laadun kehitystä viime vuosina, olemme lähestymässä tilannetta, jolloin voimme vakavasti puhua siitä, että koneoppimisen menetelmin pystyisimme tunnistamaan sellaisia asioita kuin missä paikassa käyttäjä on, mitä hän tekee ja miltä hänestä tuntuu.

Vaikka olen luonteeltani teknologiaskeptikko, uskon, että juuri tällä alueella syntyy kännykän seuraava "killer application". Tilatietoa voi käyttää joko tietojenkäsittelyn adaptaatioon tai sitten tiedon voi tarjota käyttäjälle itselleen tilatietopalvelussa. Tilatietosovellukset perustuvat kännykästä kerätyn sensoridatan tosiaikaiseen välittämiseen käyttäjäryhmän sisällä; käyttäjänä voit seurata ystäväsi liikkeitä ja konteksteja. Suunnitteluhaasteiden uniikki piirre on se, että tehtyjen valintojen seuraukset eivät jää yksilölle vaan välittyvät koko ryhmän käyttötapoihin. Omassa esityksessäni kävin läpi suunnitteluperiaatteita ns. tilatietosovelluksille, ammentaen noin viiden vuoden kokemuksesta kolmen eri sovelluksen kimpussa HIIT:ssä.

Eräänä vastavirtana kehitykselle, jossa yritään saada kännykät tunnistamaan yhä intiimimpiä aiheita on ihmisten huoli isoveli-skenaarioista. Kännyköiden käyttäminen monitoroinnin ja kontrollin välineenä on yksi keskeisistä huolenaiheista säteilyn aiheuttaman syöpäriskin ohella. MobileHCI oli tänäkin vuonna yksi esitys, jossa mietittiin eri mahdollisuuksia häivyttää tietoa ilman että sovellusten suorituskyky kärsii liiaksi. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, koska hyvässä ratkaisussa täytyy yhdistyä ymmärrys ihmisen toiminnasta sekä tilatiedosta nimenomaan komputationaalisena objektina. Hyvät ratkaisut tilatiedon jakamisen ja yksityisyyden säätelyn välillä ovat sitä välttämättömiä mitä yksityiskohtaisempaa tietoa niissä jaetaan. HIIT:ssä on tällä aihealueella paljon aktiviteettia tällä hetkellä.

I know what you did with your mobile phone…

Tyypillinen MobileHCI-paperi käsittelee siis joko uutta vuorovaikutustekniikkaa tai käyttäjäkeskeistä sovelluskehitysprojektia. Ehkä yritysten läsnäolon takia papereiden henki on hyvin kärsimätön, esitellään jokin uusi teknologinen ratkaisu ja testataan sitä. Konferenssi on eräänlainen ideoiden synnytyssairaala, jossa yritykset kiertävät keräämässä henkiin jääneet vastasyntyneet ja antavat muiden kuolla pois. ”Show me the money” on tutkimuksen zeitgeist. Konferenssia on kritisoitu siitä, että vain vähän tuotetaan perustavanlaatuista ymmärrystä mobiililaitteiden käytön arkipäiväisemmistä ongelmista.

Tähän tendenssiin nähtiin ainakin yksi mielenkiintoinen poikkeus tänä vuonna. University College Dublinin tutkijat esittelivät neljännesmiljoonan mobiili-Internetin käyttäjän hakukonehauista tehdyn tutkimuksen. Tulosten mukaan 61% mobiililaitteilla tehdyistä hauista kuuluu ”Adult”-kategoriaan. Porno valitettavasti tutkimusaiheena osuu sokeaan pisteeseen. Muistan nähneeni aikaisemmin vain yhden (kaksisivuisen!) tutkimuksen aiheesta, jota ei ollut hyväksytty julkaistavaksi ja jota siksi levitettiin printteinä vuoden 2005 tapahtumassa. Kuka rahoittaisi vakavaa tutkimusta siitä miten ihmiset käyttävät pornoa tai miten materiaali pitäisi suunnitella kännykälle?

(Minulle) yllättävästi Irlantilaisten tutkimusten mukaan sähköposti ja muut tietoyhteiskuntakäytön kategoriat jäivät kukin alle 10 prosentin osuuden hakutermeistä. Tulokset osoittavat varsin uskottavasti, että mobiiliselaus on vielä hyvin vaikeaa: hakutermit ovat lyhyitä ja hakutuloksia käydään vain vähän läpi. Käyttäjät epäonnistuvat löytämään haluamansa –lähes 90% hauista ei päädy yhdellekään hakutuloksissa luetelluista tuloksista. Perustuuko mobiili-Internet -huuma markkinoinnin luomaan illuusio? Perusongelmat käytettävyydessä on selvästi vielä ratkaisematta.

iPhone ja rottien vallankumous

2008-06-26T15:05:00.003+03:00

Suuren mediakohun saattelemia Applen iPhoneja voi ostaa Suomessa heinäkuusta alkaen. Nokian ”kotimaisilla” kännyköillä taasen on jo vankka jalansija Suomessa: 86% matkapuhelimista on Nokian valmistamia. Suomalaisten innostusta Nokian puhelimiin kuvastaa myös se, että Suomen kymmenen suosituinta kännykkää ovat kaikki Nokian laitteita. Kukapa meistä ei olisi ylpeä, että Suomesta kotoisin oleva Nokia on maailman johtavin kännykkävalmistaja.

Nokia-uskollisuuden kääntöpuoli on, että meiltä puuttuu terve kritiikki Nokian puhelimia kohtaan. Mistä tiedämme, että juuri Nokian puhelimet ovat parhaita, jos vain 14% meistä omistaa jonkun muun valmistajan puhelimen?

Olen käyttänyt viimeiset pari kuukautta Applen iPhonea ja sitä ennen yli puoli vuotta kännykkäni oli Nokian N95. Kokemukseni perusteella olen päätynyt siihen, että kansalaisten teknologiakriittisyyden kannalta olisi parasta, jos suomalaiset hankkisivat iPhonen.

Itse pidin N95:a hyvänä kännykkänä, kunnes aloin käyttää iPhonea. Nyt olen sitä mieltä, että N95 on hieno laite, mutta sen pitäisi olla vielä parempi.

N95:ssä on ”kaikki mausteet”, kuten GPS-paikannus, 3G-verkon tuki, Bluetooth, viiden megapikselin kamera sekä loistava videokamera, WLAN, web-selain ja videopuhelut. Insinöörinä olin tyytyväinen: kaikki herkut ovat samassa kotelossa.

iPhonessa moni asia on toisin. Mausteista puuttuvat mm. videokamera, GPS ja 3G, mutta iPhonen hyvyys piileekin siinä, että mausteet on tarkkaan harkittu ja kokonaisuus on maukas. Kaksi perusasiaa on tehty todella mieluisiksi käyttää: verkon surffaaminen ja musiikin kuuntelu. On iPhonessa huonojakin puolia. Tekstin kirjoittaminen kosketusnäytöllä on hidasta ja jopa mahdotonta kävellessä (onneksi kukaan ei ole niin hullu, että tekstaisi autoa ajaessaan). Puhelimen ja sylimikron yhteiselämä ei ole myöskään mutkatonta ja helppoa: kulutin tunnin verran aikaa ennen kuin keksin miten valokuvat saa puhelimesta tietokoneelle. Itse kaipaan eniten videokameraa, jolla näppäillä lapseni arkisia touhuja.

Mutta iPhonen tärkeys ei ole siinä onko se parempi kuin N95. iPhonen merkitys on siinä, että iPhone avasi silmiäni ja aloin vaatia lisää N95:ltä. Miksi N95:n akku tyhjenee niin nopeasti, miksi tekstiviestit ovat niin hölmösti organisoitu, miksi webin surffaaminen on niin hankalaa, miksi näyttö on niin pieni, miksi käyttö on tahmeaa, miksi puhelin kaatuilee, miksi valikoita on niin paljon, miksi akun kansi irtoaa niin helposti, miksi tämä on näin kökkö, miksi sisältäni kumpuaa näin vahvoja tunteita...?

Nokialla on suurin markkinaosuus maailmalla myytävistä kännyköistä. Se ei ole saavuttanut asemaansa tekemällä maailman helppokäyttöisimpiä kännyköitä. Nyt kansalaisvelvollisuutemme Nokiaa kohtaan on hankkia iPhonet, ottaa opiksemme ja alkaa vaatia Nokialta helppokäyttöisempiä kännyköitä. Suomi-nimisen kännyköiden testilaboratorion seuraava askel on antaa palautetta eikä vain juosta labyrintissä.

Ehkä siinä samassa opimme olemaan kriittisempiä kaikkea muutakin meille tuputettavaa teknologiaa kohtaan. Ei kuluttajan pidä hyväksyä hankalaa tekniikkaa vain sen takia, että se pitää sisällään viimeisimmät kirjainlyhenteet. Surkuhupaisa digi-tv-muutos otettiin Suomessa nöyränä vastaan. Nyt edessä on HDTV-muutos, eli vaihto teräväpiirtotelevisiosignaaliin. Kahdeksan vuoden päästä televisiokuva on vain teräväpiirtoa ja vanhat boksit joutavat roskiin. Tottelemmeko nöyränä vai otammeko iPhonen avulla opiksemme? Laboratorion rottien on aika nousta barrikadeille.

Luupin alla

2008-06-03T23:42:00.004+03:00

HIIT:in arvovaltainen ja oppinut tieteellinen neuvottelukunta vieraili yhdeksän jäsenen voimin luonamme toukokuun 26.-28. päivänä. Neuvottelukunnan kokouksen tavoitteena oli arvioida kriittisesti laitoksen toimintaa ja antaa sekä sille itselleen että sen isäntäyliopistoille suosituksia laitoksen ja sen tutkimustoiminnan edelleen kehittämiseen.

Ulkopuolinen arviointi on osa tutkijan arkea. HIIT tai osia siitä on ollut kokonaisvaltaisen arvioinnin kohteena sekä vuonna 2005 (HY:n tutkimuksen arviointi) että 2007 (Suomen Akatemian suorittama suomalaisen tietojenkäsittelytieteen tutkimuksen arviointi). Seuraava tällainen arviointi on odotettavissa jo ensi vuonna, kun myös TKK:ssa suoritetaan tutkimuksen kokonaisarviointi. Luupin alla ollaan myös joka kerta, kun jokin julkaisu toimitetaan tieteelliseen lehteen tai konferenssiin, ja oikeastaan aina kun tutkija astuu ulos kammiostaan ja kertoo tuloksistaan toisille muodossa tai toisessa.

Vertaisarviointi ja kritiikki ovat elimillinen osa tutkimustyön prosessia. Tutkimustuloksen arvo mitataan lopulta sen mukaan, missä määrin asiaa oikeasti ymmärtävät kollegat ovat valmiita hyväksymään tuloksen oikeaksi. Heidän suosionsa puolestaan riippuu niistä argumenteista, joita tutkija voi tuloksensa tueksi esittää, kuten teoreettisista pohdinnoista, koetuloksista tai tuloksen selitysvoimasta. Ihanteellisesti argumentoinnin tulisi olla läpinäkyvää siten, että tulos voidaan tarkistaa riippumattomalla päättelyllä, esimerkiksi toistamalla vastaavat koejärjestelyt ja niiden tulosten tarkastelut.

Yksittäisen tutkijan tieteellinen status rakentuu sen varaan, että hän on osoittanut pystyvänsä toistuvasti ja säännöllisesti tuottamaan tällaisen vertaiskritiikin arvostamia tuloksia. Kuten luottamus yleisemminkin, vertaisten arvostus rakentuu hitaasti ja voi sortua nopeasti. Tämän takia varsinainen väärillä tuloksilla huijaaminen on lopulta harvinaista. Myös lainahöyhenillä koristautuminen - toisten tulosten esittäminen ominaan - on useimmiten toisille tutkijoille läpinäkyvää.

Kuten yksittäisen tutkijankin, myös tutkimusryhmän, -linjan tai -laitoksen maine perustuu sen koeteltuun kykyyn esittää mielenkiintoisia kysymyksiä ja tuottaa niihin mielenkiintoisia vastauksia. Lisäksi voidaan arvioida sitä, missä määrin tällaisen tutkimusyksikön toimintatavat ja puitteet tuottavat lisäarvoa tutkimukselle. Lisäarvo voi kummuta monenlaisista lähteistä, kuten monitieteisyydestä, tutkimusinfrastruktuurista, tutkimusta rikastavista yhteistyösuhteista tai tutkimuksen kohdentamisesta. Syvin lisäarvon lähde lienee tutkimusyksikön jäsenten välinen kriittinen mutta arvostava "rikastava vuorovaikutus", joka suosii uusien ideoiden syntymistä, kehittelyä ja hiomista kritiikin kestäviksi tuloksiksi.

Kuten melkein mikä tahansa yhteisöllinen ilmiö, myös vertaisarviointi on altis erilaisille vääristymille. Pienen sisäpiirin muodostama keskinäisen kehun kerho, joka sulkee väärinajattelijat ulkopuolelleen, ei ole kovinkaan harvinainen ilmiö. Hyvillä tutkijoilla on kuitenkin tarkka vainu haistamaan tällaista toimintaa, ja myös puskaradio toimii tehokkaasti. Aidosti riippumaton vertaisarviointi on myös tehokas kaatamaan Potemkinin kulisseja arveluttavalta tuoksahtavan toiminnan edestä. Arvioijana toimivat kokeneet senioritutkijat näkevät kyllä kulissien läpikin ponnistuksetta.

Vertaisarvioinnin suurin hienous on luullakseni siinä, että tiedeuransa edistyessä tutkija löytää itsensä tuota pikaa myös toiselta puolelta pöytää arvioimassa toisten tutkijoiden töitä jatko-opintoseminaareissa, työpajoissa, konferenssien valmistelussa, opetuksessa jne. Tämä pitää yllä koko toiminnan integriteettiä: kukapa haluaisi asettaa mainettaan vaakalaudalle arvioimalla löperösti toisten töitä tai laskemalla läpi arveluttavia julkaisuja?

Toinen vertaisarvioinnin hieno piirre on se että sen kautta kuka tahansa tutkija voi halutessaan saada työlleen asiantuntevaa ja puolueetonta kritiikkiä. Tässä tosin vertaisarvioinnin edellyttämien resurssien rajoitukset tulevat esiin: luotettavien ja hyvien arvioijien kuormitus muodostuu usein kohtuuttomaksi. Vertaisarvointi onkin arvokas resurssi, joka pitäisi kohdentaa viisaasti.

Julkaisujen ja muiden tutkimustulosten arviointi on vertaisarvioinnin kova ydin, mutta tutkijoiden kasvoista kasvoihin tapaaminen antaa lisää informaatiota. Jos näin ei olisi, miksi konferensseja pidettäisiin? Tämän takia tutkimuslaitosten arviointi perustuu tulosten arvioinnin ohella ennen muuta paikan päällä vierailuun ja tutkijoiden tapaamisiin. Myös HIIT:in arvioinnissa kaikille laitoksen tutkijoille tarjottiin tilaisuus tuoda oma työnsä tieteellisen neuvottelukunnan näkyville postereiden tai demonstraatioiden muodossa. Ylimalkaan pyrimme olemaan niin läpinäkyviä kuin mahdollista käytettävissä olevan ajan ja vaivannäön puitteissa.

Mitä tieteellisen neuvottelukunnan arviointi antoi meille? En esittele tässä tarkemmin tuloksia, mutta saamamme kommentit olivat kyllä hyvin myönteisiä. Ennen muuta saimme tukea valitsevallamme peruslinjalle, jossa etsimme lisäarvoa kokoamalla saman katon alle sekä "analyyttis-tieteellistä" että "teknologiasuuntautunutta empiiristä" tutkimusta. Tämä oli tyydyttävää varsinkin siksi, että edellisessä v. 2004 pidetyssä arvioinnissa olimme osaksemme myös varsin ankaraa kritiikkiä.

Saimme myös kosolti suosituksia tulevaisuuden varalle ja muutenkin ajattelemisen aihetta sen suhteen, miten HIIT:in pitäisi pyrkiä kehittämään toimintaansa. Tietenkin saimme myös kritiikkiä: "every silver lining has a cloud", kuten neuvottelukunnan puheenjohtajana toiminut Berkeleyn yliopiston professori Randy Katz asian muotoili.

Arvioitavana oleminen ei kenties ole kovin mukavaa, ja kiistatta käytimme sangen paljon aikaa ja vaivaa tieteellisen neuvottelukunnan kokoukseen valmistautumiseen. Joku voi kysyä, onko tämä vaivan arvoista: sama aikahan olisi voitu käyttää varsinaisen työnkin tekemiseen. Niin kyllä; mutta mistä me tietäisimme, teemmekö oikeita asioita? Riippumattoman vertaisarvioinnin kasvojemme eteen nostama peili on juuri paljastavuudessaan arvokas ja tuottaa meille tietoa, jota muuten emme voisi saada.

Millainen tulevaisuuden Internet?

2008-05-17T20:16:00.011+03:00

Kirjoitin muutamia kuukausia sitten tähän blogiin ICT SHOK -hankkeesta ja sen valmistelun mutkista erityisesti tulevaisuuden Internetin tutkimuksen osalta. Nyt tuossa kirjoituksessa kuvattu valmistelutyö on saavuttanut päätepisteensä, kun TEKES:in hallitus eilen (17.5.2008) teki lopullisen rahoituspäätöksen hankkeen ensimmäisen rahoitusvuoden 1.4.2008-31.3.2009 osalta.

Näin on saatu aikaiseksi suomalainen tulevaisuuden Internetin tutkimusklusteri, joka on erinomaisen painava ja kattava. Yrityksistä mukana ovat Nokia, Ericsson, Nokia-Siemens Networks, TeliaSonera ja CSC. Tutkimuspuolen partnerit ovat HIIT, TKK, VTT, Helsingin yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Jyväskylän yliopisto. Käsityksemme mukaan mukana ovat kaikki ne suomalaiset tutkimusryhmät, joilla on sen tavoitteiden kannalta tarpeellista teknistä osaamista. Hanke painottuu kuitenkin voimakkaasti Otaniemeen, varsinkin kun otetaan huomioon että Nokiasta siihen osallistuu äskettäin avatun Nokia Research Lablet Otaniemen Internet-teknologian tutkimusryhmä.

Valmistelun loppuvaiheet olivat yhtä mutkikkaita kuin nekin käänteet, joita kuvasin edellisessä kirjoituksessa. ICT SHOK:ia koordinoivan yrityksen, Tivit Oy:n perustaminen onnistui lopulta helmikuussa ja sen hallitus saattoi aloittaa toimintansa. Rahoitusmallin kiemuroiden selvittely vei kuitenkin jonkin verran aikaa, joten varsinainen hakemus voitiin toimittaa TEKES:iin vasta maaliskuun puolella. Tämänkin jälkeen eri yksityiskohtia jouduttiin hiomaan. Siihen nähden, että nyt synnytetty toimintatapa on varsin radikaali irtiotto aikaisemmista toimintamuodoista, prosessi oli kuitenkin lopulta suhteellisen ongelmaton.

Varsinainen työ voi nyt siis alkaa. Mistä siinä tulee olemaan kysymys?

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tulevaisuuden Internetin teknisistä haasteista, ja niiden toistaminen tässä ei ole tarpeellista. Lyhyt yhteenveto on se, että Internetin arkkitehtuuri ja keskeiset teknologiat ovat saapumassa tarjoamiensa edellytysten rajoille. Liikkuvan tietotekniikan, uudentyyppisten palvelujen ja erilaisten digitaalisten sisältöjen tuottaminen ja jakelu ovat jo nyt kriisiyttäneet sen kyvyt. Nykyinen Internet on myös vaarallisen avoin erilaisille tietoturvaan ja yksityisyyteen suuntautuneille hyökkäyksille.

Nyt alkava hanke pyrkii rohkeasti vastaamaan näihin haasteisiin ja tätä kautta nostamaan suomalaisen tutkimuksen tason ja vaikuttavuuden maailmanluokkaan. Tämä ei ole ihan niin hullunrohkeaa kuin miltä se kuullostaa. Jo nyt suomalaisten tutkijoiden panos esimerkiksi Internetin kehittämisestä vastaavassa IETF-järjestössä on absoluuttisestikin mitaten merkittävä. Tämä on myös huomattu muualla, ja siksi hanke on herättänyt melkoista kiinnostusta. Meillä on esimerkiksi sanamme sanottavana sen suhteen, miten Euroopan Unioni suuntaa alan tutkimusrahoitusta 7. puiteohjelmassa.

Olemme siis ottamassa niskaamme aika painavaa vastuuta tulevaisuuden Internetin kehittämisestä. Niillä valinnoilla ja ratkaisuilla, joihin me päädymme, saattaa olla hyvässä ja pahassa suuri merkitys kaikille niille osapuolille ja toimijoille, jotka tavalla tai toisella haluavat käyttää Internetiä omien tavoitteidensa ja tarpeidensa saavuttamiseen.

Pääosa työstämme tulee suuntautumaan Internetin arkkitehtuurin ja teknologian haasteisiin. Tämä ei kuitenkaan yksin tule riittämään. Perusdilemma, jonka edessä me olemme, on lyhyesti seuraava: Onko ylimalkaan mahdollista kehittää Internetin rakennetta ja teknologioita siten, että sen esiin nousseet ja nousevat ongelmat voidaan ratkaista, samalla kun sen räjähdysmäiselle kehitykselle välttämättömät laadulliset ominaisuudet edelleen säilyvät tai suorastaan paranevat?

Tätä on avattava. "Laadullisilla ominaisuuksilla" tarkoitan ennen muuta sen valinnan seurauksia, että Internet alun perin rakennettiin sovellutusten kannalta neutraaliksi verkoksi, joka vain siirtää tietopaketteja päätepisteiden välillä ottamatta kantaa siihen mitä tarkoitusta paketit palvelevat. Verkko ei siis mitenkään rajoita sitä, minkälaisia sovellutuksia tai palveluja sen varaan rakennetaan. Juuri siksi Tim Berners-Lee saattoi kehittää WWW:n keneltäkään mitään kysymättä ja kuka tahansa saattoi ottaa hänen työnsä tulokset käyttöönsä ja kehittää niitä edelleen. Tätä edisti tietenkin tavattomasti se samanaikaisesti toteutunut seikka, että käyttäjät saivat haltuunsa PC:n jonka arkkitehtuuri ja teknologia asettivat yhtä vähän rajoiteita niissä ajettaville sovellutuksille.

Uudessa kirjassaan The Future of the Internet and How to Stop It Oxfordin ja Harvardin professori Jonathan Zittrain kutsuu tätä ilmiötä generatiiviseksi teknologiaksi. Hänen mukaansa teknologia voi olla generatiivinen, jos sillä on riittävän suuressa mitassa seuraavia ominaisuuksia:

- Vipuvaikutus: Teknologia helpottaa olennaisesti jonkin (tai joidenkin) hankalien tehtävien suorittamista.

- Mukautuvuus: Teknologia voidaan pienellä vaivalla muuntaa johonkin uuteen tarpeeseen vastaavaksi.

- Haltuunotettavuus: Teknologian soveltaminen ei edellytä kohtuuttoman syvällistä tai pitkäaikaista opettelua, joten uusien kehittäjien on helppo tarttua siihen.

- Saatavuus: Teknologia on saatavilla edullisesti ja ilman hankalia menettelyjä.

- Monistettavuus: Teknologiaan pohjautuvat ratkaisut voidaan helposti monistaa uusien käyttäjien sovellettaviksi.

Hänen mukaansa Internet-PC -yhdistelmällä on ollut runsaasti kaikkia näitä ominaisuuksia, ja juuri siksi ne ovat pyyhkäisseet kilpailevat ei-generatiiviset ratkaisut tieltään sekä hyvässä että pahassa; myös virusten, matojen ja muiden haittaohjelmien tuottamisen ja levittämisen helppous nojaa Internetin ja PC:n generatiivisiin ominaisuuksiin.

Tulevaisuus, kirjoittaa Zittrain, ei kuitenkaan välttämättä ole tällainen. Viruksiin, haittaohjelmiin ja DDoS-hyökkäyksiin kyllästyneet kuluttajat ja hyödyntäjät saattavat alkaa PC:n asemesta suosia kontrolloidumpia päätelaitteita, jotka eivät ole alttiita näille ongelmille. Tietotekniikkapalvelujen virtualisointi tekee houkuttelevaksi siirtää PC:n olennainen toiminnallisuus palvelimiin, joihin tilaton päätelaite vain tarjoaa käyttöliittymän. Digitaalisten sisältöjen oikeuksien haltijat saattavat saada läpi vaatimuksiaan verkkojen ja päätelaitteiden syvälle menevästä kontrollista. Monet oletettavasti hyvää tarkoittavat osapuolet kaipaavat lisää kontrollia myös vahingollisten sisältöjen, kuten lapsipornon ja terrorismiin liittyvien aineistojen, levittämisen estämiseksi.

Jos nämä kehityslinjat toteutuvat, Internetin tulevaisuus ei ole sen menneisyyden jatke. Saamme kenties verkon, joka on turvallisempi ja hallittavampi kuin nykyinen ja joka täyttää hyvin sille asetetut tehtävät. Mutta kannattako tämä hinta maksaa generatiivisyyden menetyksestä, Zittrain kysyy. Silloinhan menetetään mahdollisuus uusiin ja yllättäviin innovaatioihin ja niiden nopeaan hyödyntämiseen. Ei-generatiivinen Internet ei myöskään voi toimia vapaan itseilmaisun - pohjimmiltaan demokratian - välineenä siten kuin olemme tottuneet.

Suomalaisille tärkeät matkapuhelimet ovat hyvä esimerkki päätelaitteesta, jossa kuluttajat näyttävät olevan täysin valmiita siihen että valmistaja tai palvelujen tuottaja voivat säädellä tarjolla olevia sovellutuksia ja palveluja. Applen iPhone on tästä ääriesimerkki: Apple ei ole kainostellut käyttää koviakaan keinoja kolmansien osapuolten muokkaamien puhelimien kitkemiseksi markkinoilta.

Kun suomalainen tulevaisuuden Internet -konsortio koostuu nimen omaan yrityksistä, joille matkapuhelinten Internet-evoluutio on perustavalla tavalla kriittinen kysymys, se istuu täsmälleen tämän käryävän pommin päällä. Pelaamme tavallaan kaksilla korteilla, kun pyrimme sekä sulauttamaan liikkuvan tietotekniikan ja viestinnän Internetin ytimeen että säilyttämään Internetin kyvyn olla avoin uudenlaisille ideoille, innovaatioille ja ilmaisulle.

Löydämmekö ratkaisun tähän dilemmaan vai räjähtääkö pommi syliimme? Parhaat edellytykset ensimmäiseen vaihtoehtoon ovat epäilemättä olemassa, jos pystymme katsomaan edessä olevaa kuilua silmiin ja tutkimaan sen olemusta. Tämä tulee edellyttämään työmme alueen laajentamista myös tulevaisuuden Internetin sosio-ekonomisiin kysymyksiin. Onneksi tästä vallitseekin täysi yksimielisyys konsortion piirissä. Tulevaisuus näyttää, miten me onnistumme.

Almadenissa

2008-05-02T00:31:00.009+03:00

Subaruni trippimittari näyttää että takana on jo kaksi mailia polveilevaa tietä Santa Teresan luonnonpuistossa. Näen vihdoin tiellä IBM-plakaatin—olen saapunut yhteen kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä tutkimuskeskuksista. Vuonna 1986 IBM avasi uuden tutkimusyksikön tänne kolmen pienen kukkulan syliin, ylös Piilaakson katseilta suojaan. Maa oli halpaa; IBM osti kolme ranchia ja luovutti käyttämätömän maan takaisin osaksi luonnonpuistoa. Laakson luonto näyttää karulta, mutta on hämmästyttävän monipuolinen: kojootteja, villikalkkunoita, pöllöjä, käärmeitä, hämähäkkejä.

http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/Almaden_from_Quicksilver_park.jpg

Sää on niin kirkas, että aurinkolasit olisivat tarpeen. Parkkeeraan autoni vierasparkkipaikalle ja taistelen itseni pyöröovista sisään (kyllä, niistä kärsitään täälläkin). IBM Almaden Research Center on paljon mediahuomiota kähveltäneen Googleplexin edeltäjä monella tapaa: täältä löytyy ”pääkatu”, kirjasto, ravintola ja teatteri sekä oma sähkövoimala, vedenpuhdistamo, poliisiasema, terveysasema, posti, jätehuolto, punttisali, huoltoasema. Rantalentopallokenttää tai uima-allasta ei ole kuten Googleplexissä, mutta oman todistukseni mukaan ei niitä Googlella kukaan näytä käyttävänkään. IBM:n oman sivun mukaan on 25 konferenssihuonetta, 180 laboratoriota ja 695 toimistoa. Tätä ”all inclusive” -minikaupunkia kansoittaa noin 800 työntekijää, josta noin puolet tutkijoita ja yli neljäsosa tohtoreita. Alhaalla laaksossa sijaitseva Almadenin kylä on heille ”kotiyhteisö”, sellainen jonka koulut ovat tarpeeksi priimaa jälkikasvuille. Tutkijat pyöräilevät sieltä töihin ja urheilevat lounastauolla auringon kuluttamilla, lähes puuttomilla kukkuloilla.

http://www.almaden.ibm.com/almaden20/images/124-2493_CRW.jpg

Tutkijan idylli vai helvetti? En ota kantaa--olen täällä vain pitämässä esitelmää. Big Bluen johto on ollut kaukaaviisas ja investoinut perustutkimukseen, joka on aina välillä vivuttanut sen kertaluokkien voittoon kilpailijoista. Kiintolevyt lienevät tästä paras esimerkki, relaatiotietokannat toinen. Tässä ajattelussa tutkija on Kuningas. Viihtyvyyteen on satsattu. Aivotyötyöläisten crème de la créme kokee paikan houkuttelevaksi ja uskaltaa juurruttaa myös perheensä tänne.

Sisäänkirjautumisen jälkeen isäntäni Jeffrey Pierce saattaa minut ryhmänsä tiloihin. Jeff jätti Georgia Techin professuurinsa tehdäkseen työtä täällä, mikä kertoo jotakin paikan arvostuksesta. Myöhemmin esitykseni jälkeen tapaan vielä kuulun CSCW-tutkijan, John Tangin, sekä Piercen kollega Jeffrey Nicholsin. Olin vuosi sitten julkaissut ensimmäisen artikkelin ”monilaiteongelmasta”; ts. siitä miten ihmiset, joilla on useita tietokoneita (ml. älypuhelimet, kannettavat, pöytäkoneet, mediasoittimet yms.), tekevät valintoja ja yleensä manageeraavat tietosisältöjä näiden välillä. Nyt vuotta myöhemmin Pierce julkaisi jatkotutkimuksen tälle ja on par’aikaa kehittelemässä konkreettisia ideoita helpottaa tätä ongelmaa.
Puuverhoillun tilan seesteisyys ja paikan ongelmattomuus ovat mielessäni ristiriidassa Piercen ryhmän tutkimusongelman kanssa: kuinka kiireinen business-käyttäjä, siis IBM:n tavoiteasiakas, voisi vieläkin tehokkaammin hallita kaikkialle hajoavia tietosisältöjään.

Jeff näyttää minulle live-demon työhuoneessaan, jonka pöydällä on iso Transformers-robotti. Tätä kannattaa seurata tarkkaan. IBM Almadenin johtoajatus on, että tulevaisuus on sellainen millaiseksi se tehdään. Demoista pitäisi näkyä millaista tulevaisuutta Jeffin ryhmä on edistämässä. En tiedä tekeekö seuraava yhteenvetoni oikeutta näkimilleni noin puolelle tusinalle demoja. Viittaan asiasta enemmän kiinnostuneet tutustumaan itse seuraaviin sivuihin:

* HCI-tutkimus Almadenissa
* PIE-projekti
* Highlight-projekti

Alustan nimi on Personal Information Environment (PIE). Yleisellä tasolla sen tavoite on tehdä data saavutettavaksi missä tahansa ja mistä tahansa. Kuten Platonin universaalit, PIE:ssä dokumentit oleilevat dokumenttien taivaassa, josta niitä voi käydä poimimassa tarpeen tullen. Tai ainakin siltä tämän pitäisi näyttää käyttäjälle. Käytännössä dokumentit on sekä laitteissa että serverillä, joka hoitaa synkronoinnin älykkäästi. No, eihän siinä että tieto yritetään tehdä saataville yli laite-, sovellus- ja lokaatiorajojen ole mitään uutta—mikä juju tässä muka on?

Monilaitetutkimuksissa (engl. multi-device management) on havaittu, kuinka käyttäjät lähettävät itselleen emaileja, unohtelevat mikä viesti oli oikeasti luettu tai vastattu versus oliko vain otsikko luettu taksin takapenkillä, synkronoivat tietoa hyvin eri tavoin ja joskus epäviisaasti ja työläästi ja yleisesti epäonnistuvat turhauttavan usein pitämään halutun tiedon mukanaan. Tämä on iskenyt varsinkin älypuhelimiin, joiden käyttöliittymät Internettiin ovat kehnommat. Seurauksena on uskoakseni se, että ihmiset raahaavat mieluummin kannettavaa mukanaan kuin luottaisivat ja viitsisivät käyttää aikaa älypuhelimiensa ominaisuuksien hyödyntämiseen.

Jeff kertoo, kuinka PIE:n kohteena on muutama avainongelma:

1. Laitteiden erikoisaseman huomioiminen: Käyttäjillä on useita laitteita, mutta ne eivät ole keskenään samanarvoisia. Kännykässä riittää usein vain kopiota tärkeistä tiedostoista selausta varten. Ehkä riittää pääsy vain viimeisimpiin PC:llä editoituihin tiedostoihin. Kännykällä luettu email ei ole samanarvoinen PC:llä luetun kanssa, eikä kännykällä edes vastata meileihin samalla tavalla.

2. Tiedon samanarvoistaminen: Sovellukset ja käyttöjärjestelmät ovat luoneet keinotekoisia rajoja henkilökohtaisen tiedon hallinnalle. PIE:n tavoite on mahdollistaa tiedostojen ohella myös linkkien, dokumenttien kuin email-viestienkin jakaminen Eri laitteissa on eri käyttöjärjestelmät (ja tiedostojärjestelmät), tiedonsiirron pitää toimia eroista huolimatta.

3. Mobiilin käytön realiteettien hyväksyminen: Kaiken pitää toimia siitä riippumatta, onko jokin laite verkossa vai ei. Käyttäjän tulee ymmärtää missä suhteessa milläkin laitteella oleva tieto on muihin nähden: onko se päivitetty ja mistä laitteesta versio on peräisin. Mobiili käyttäjä ei ole kiinnostunut koko informaatioavaruudesta vaan vain osajoukosta.

Millaisilla kilkkeillä näitä ongelmia ratkotaan? Tässä maistiainen: Ryhmä on suunnitellut eräänlaisen portaalin tietoon eri laitteiden välillä. Sen avulla voi jakaa niin tiedostoja kuin linkkejä ja emailejakin drag’n’droppaamalla, tehdä monikonehakua, valita automaattisesti synkronoitavia tiedostoja, päästä käsiksi viimeksi käytettyihin tiedostoihin (recent shortcuts), editoida reaaliajassa tietoa eri laitteilla. Tiedostoja ja emaileja voi tägätä ja etsiä näillä tägeillä yli laiterajojen. Tiimitasolla ihmiset voivat kontribuoida wiki-tyyppisiin ”aktiviteettikansiohin” mitä tahansa tietoa. Jeff Nichols on kehittänyt Highlight-nimistä sovellusta, joka on antiteesi mashupeille: sen sijasta, että kootaan paljon tietoa monelta sivulta yhteen, yksinkertaistetaan yhden sivun näkymää, riisuen tiettyyn tavoitteeseen sopimaton tieto. Selaimelle opetetaan polku esimerkiksi lentoyhtiön sivuilla ja tämä skripti voidaan toistaa mobiililaitteessa, esimerkiksi kun halutaan nähdä seuraava lento Helsinki-Tukholma.

80-luvun sisutusarkkitehtuuri iskee vastaan käytävillä; halogenispottien sävyttämässä tunnelmassa on jotakin samaa kuin Kekkosen uima-allasosastolla Tamminiemessä. Käytävillä ja labroissa on hiljaista, mutta kaikkialla on merkkejä että esiripun takana on päällä touhu ja tekeminen: ei väsätä powerpointteja tai abstraktia middlewarea vaan ratkotaan oikeita ongelmia tekemällä oikeita sovelluksia, kokoajan pitäen mielessä empiiriset tulokset ja loppukäyttäjä. IBM itse kuvaa ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimusta seuraavasti:

Human Computer Interaction (HCI) lies at the heart of imagining the future of interactive systems and making sure they are useful and usable when developed.

Työtä tehdään kuitenkin muotilla, jonka olen huomannut toistuvan amerikkalaisissa HCI-ryhmissä: Insinööri rakentaa, insinööri testaa. Poikkeus vahvistaa säännön tässäkin: Esimerkiksi Intelin People and Practices -ryhmä koostuu pääasiassa PhD-tason ihmistutkijoista. Kolmen tunnin keskustelujen jälkeen on aika palata takaisin parkkipaikalle. Jeff ja John myöntävät että suomalaisessa HCI-tutkimuksessa ollaan mobiilipuolella pitkällä.

Aurinko porottaa edelleen ja haastaa Subarun automaattisen ilmastoinnin kun puikkelehdin kukkuloita myötäillen takaisin 101-tielle ja suuntaan nokan kohti itä-Bayn ruuhkia. Mietin, että IBM:n tutkimus on selvästi henkilökohtaisen tiedonhallinnan eturintamassa, ja sen realisointipotentiaali on yrityskontekstin takia merkittävä, mutta mitä sillä aiotaan saavuttaa konkreettisesti: tuote, standardi, open source -honoria, vai jotakin muuta? Jeffin ikäväksi Microsoft julkaisi hiljattain LiveMesh-palvelunsa, joka toteuttaa osan PIE:n toiminnallisuuksista. Yksi mahdollisuus on nyhtää mattoa Ballmerin alta ja julkaista softa ilmaisena työkaluna kehittäjille. Vielä tällä hetkellä softa on avointa vain erillissopimuksella tutkimuskumppaneille. Tässä on ryhmä jonka toimintaa meidän kannattaa seurata.

Kirjallisuus:

Dearman, D. & Pierce, J.S. (2008) "It's on my other computer!": Computing with Multiple Devices. Proceedings of CHI 2008, ACM Press, New York, pp. 1144-1153.

Oulasvirta, A. & Sumari, L. (2007). Mobile kits and laptop trays: Managing multiple devices in mobile information work. Proceedings of CHI 2007, ACM Press, New York, pp. 1127-1136.

Oulasvirta, A. (2008). When users "do" the ubicomp. interactions, 15 (2&3).

Laatua asukaspalautteeseen!

2008-04-29T10:26:00.002+03:00

Kaupunkilaisen perusaamu. “Bussipysäkin roskis TAAS aivan turvoksissa. EDELLEEN fillari töyssähtää sadeveden uurtamaan rotkoon. Mutta VIHDOIN tuosta on lähteneet tiellä olleet oksat! Siitä laitoinkin kiitokset kaupungille – menivätköhän perille?”

Kaupungin työntekijän perusaamu. “TAAS saatiin haukut, vaikka tuo pysäkki ei kuulu meidän hommiin. Ja kaikki valittaa VIELÄKIN pyörätielle olevasta urasta. Ei IKINÄ kiitosta – tai sitten ne ei vaan kerro meille.”

Kykyymme toimia arkiympäristössämme vaikuttaa suuresti se, miten hyvin kaupunkimme tai kuntamme huolehtii päivittäisten kulkureittiemme ylläpidosta. Aina välillä kuitenkin tuntuu, että elinympäristöstämme huolehtivat organisaatiot eivät tarpeeksi arvosta heille kaikkein olennaisinta informaatiota: aktiivisesti ja laajalti ympäristössä liikkuvien ihmisten tarjoamaa palautetta. Missä vika?

Palautteesta eikä palautekanavista ei ole puutetta. Asukasyhteydenottojen määrä liikkuu vuosittain kymmenissä tuhansissa. Puhelimitse, sähköpostitse, netissä, hihasta nykäisten. Ehkä ongelmana onkin asukaspalautteen laatu eikä määrä.

Laadukkaampaa asukaspalautetta? Asukkaiden mielipiteitähän pitäisi kunnioittaa sellaisinaan. Ei asukkaita voi vaatia itse tietämään, minkälaista palautetta kaupunki sattuu haluamaan.

Ei voikaan. Ongelmana onkin se, miten saada asukkaiden tarjoama arvokas tieto sellaiseen muotoon, että kaupungin edustajat näkisivät sen työnsä kannalta merkityksellisenä. Toisaalta, kaupungin edustajien duunari- ja virkamiesslangi pitäisi saada käännettyä asukkaiden ymmärtämään muotoon, jotta asukkaat kokisivat tulleensa kuulluiksi. Lyhyesti: miten saada asukkaat ja ammattilaiset ymmärtämään toisiaan?

Tällä hetkellä tärkeintä työtä asukkaiden ja ammattilaisten välisen ymmärryksen lisäämiseksi tekevät kaupungin tai kunnan asiakaspalvelun työntekijät. He toimivat ‘tulkkeina’ ammattislangin ja asukkaiden arkikielen välissä. Asukkaiden palaute pyritään keskittämään asiakaspalveluun, jotta se löytäisi parhaiten oikeaan osoitteeseen ja samalla tallentuisi tulevaa käyttöä varten. Palautteen keskittämisellä pyritään myös välttämään asukkaiden ja työntekijöiden välisen suorassa kommunikoinnissa mahdollisesti syntyvät ymmärrysongelmat.

Apunaan asiakaspalvelijoilla on karttapohjaiset tietojärjestelmät, joihin he luokittelevat asukaspalautteen sen mukaan, kelle työ kuuluu ja minkä laatuinen se on. Tästä järjestelmästä kenttätyöntekijät käyvät lukemassa saadun tiedon. He puolestaan pitävät järjestelmän ajan tasalla työn vaiheista. Asiakaspalvelun ‘tulkkien’ ja työn vaiheita kirjaavien työntekijöiden työtaakka on tässä prosessissa suuri. Miten tätä työtaakkaa voitaisiin helpottaa?

Paras ratkaisu olisi tietysti: lisää työntekijöitä! Tähän suuntaan ei kuitenkaan olla menossa julkisen eikä yksityisen kiinteistö- ja ympäristönhuollon puolella. On siis keksittävä jokin muu ratkaisu edistämään asukkaiden ja ammattilaisten vuorovaikutusta.

Olisiko tieto- ja viestintäjärjestelmien kehittämisestä apua? Kyllä, jos nykyiset järjestelmät ja toimintakäytännöt otetaan huomioon uusia kaavailtaessa. Vuorovaikutuksen haasteet ovat kuitenkin pääosin ei-teknisiä; kyse on vastaanottavan organisaation kulttuurin, asenteiden ja sisäisten prosessien kehittämisestä siten, että kansalaisten tuottamaa hajanaista, epätäsmällistä ja ajoittain virheellistäkin tietoa voidaan jalostaa muotoon, jossa sitä voidaan käyttää elinympäriston turvallisuuden ja laadun parantamiseen.

Olemassaolevia asukaspalautejärjestelmiä tulisi kehittää niin, että ne tarjoaisivat ympäristön, jossa asukkaat ja ammattilaiset voisivat keskenään luoda yhteistä kieltään ja vaikka äänestää parhaista ilmaisukäytännöistä – mahdollisesti jopa ilman tulkkien apua. Yhteistä kieltä ja vuorovaikutuksen tapoja kehittämällä asukaspalautteesta saataisiin merkityksellistä työntekijöille, ja ammattilaisten kielestä ja toiminnasta puolestaan ymmärrettävää asukkaille.

Tämä mahdollisuus tulisi rakentaa olemassaolevat käytännöt huomioon ottaen: esimerkiksi muuttamalla asukkaiden ja ammattilaisten kommunikaatio avoimeksi, ja samalla luoda mahdollisuus myös näiden kahden ryhmän sisäiseen neuvonpitoon. Toiseksi on kehitettävä liikkuvaan, hiekkaiseen ja usein kiireiseen toimintaan sopivia vuorovaikutuksen välineitä. Tässä haastetta heille, joilla on valtaa suunnata resursseja asukaspalautejärjestelmien kehittämiseen.

UIx Kaliforniassa

2008-04-19T19:17:00.010+03:00

Joukko HIIT:in Network Society -tutkimusryhmän tutkijoita varsinkin UIx-tutkimusryhmästä on vieraillut kuluneella viikolla Kaliforniassa, minä heidän mukanaan. Ohjelmassamme on ollut kolme työpajaa Berkeleyn ja Stanfordin yliopistoissa. Esitelmiä niissä ovat pitäneet sekä HIIT:in tutkijat että isännät. Edessä on vielä vierailu Nokian tutkimuskeskuksessa Palo Altossa ensi maanantaina 21.4.

Työpajoista ja niissä käydyistä keskusteluista saatujen vaikutelmien ja ajatusten punnitseminen vie varmaan vielä aikaa. Päällimmäisiä havaintoja ovat kuitenkin seuraavat:

Mobiliteetti. Vielä pari vuotta sitten Berkeleyn ja Stanfordin kollegat kuuntelivat kohteliaasti, kun kerroimme työstämme liikkuvan tieto- ja viestintätekniikan ja matkaviestimien alueella. Jos juttu kuitenkin jatkui liian pitkään heidän silmänsä alkoivat lasittua: aihepiiri ei kerta kaikkiaan ollut heidän kartallaan. Viime vuonna huomasin tämän jo muuttuneen: he olivat aidosti uteliaita ja kiinnostuneita ja kyselivät kaikenlaista. Ilmassa oli jopa hypeä.

Tänä vuonna saatoimme sitten havaita, että täkäläiset ovat käyneet töihin. Kuulimme useita esityksiä, jotka suuntautuvat erilaisten matkapuhelimilla toimivien palvelujen kehittämiseen ja tutkimukseen: paikkatietoiset, käyttäjien itsensä tuottamat palvelut; emootiot huomioon ottavat palvelut; käyttäjien itse tuottama ubiikkimedia; matkaviestimien ja sosiaalisen median leikkauskohdat. Muutos on todella nopea ja jyrkkä. Perästä tulee kuulumaan.

Kehitysmaat. Berkeley ja Stanford ovat aina suunnanneet merkittävästi tutkimusta ja muuta työtä kehitysmaiden eri ongelmien ratkaisemiseen. Nyt kun mobiliteetin tutkimus on noussut näkyvään rooliin, tämä koskee myös sitä. Tästäkin saimme kuulla useita esityksiä mm. matkaviestimien käytön ympärille syntyneistä epäformaaleista markkinoista Ugandassa sekä lukutaidon edistämiseen, englanninkielen oppimiseen ja terveyspalvelujen laadun parantamiseen tarkoitetuista mobiilipalveluista Intiassa.

Tällainen työ asettaa aivan uudenlaisia haasteita tutkijoille. Miten käyttöliittymä olisi suunniteltava, kun ei voi olettaa että kaikki käyttäjät osaavat liukea? Miten ne saadaan toimimaan hyvin vaihtelevissa laitteissa? Näiden palvelujen ekonomia on kiehtovaa ja haastavaa: rahan asemesta tai rinnalla kätytössä voi olla muitakin vaihdannan välineitä.

Tämä laittaa miettimään, onko vain kehittyneiden maiden palveluiden ja markkinoiden tutkimus liian kapea lähtökohta alueen ilmiöiden todelliselle ymmärtämiselle? Kehitysmaiden käyttötavat tuntuvat asettavan eteemme peilin, jonka kautta voisi katsoa omiakin konventioitamme: kenties kaikki ei olekaan sitä miltä läheltä katsoen näyttää. Jään miettimään, mitä HIIT:in pitäisi aihealueelle tehdä.

Kenttäkokeet. HIIT:issä tehtyä tutkimusta luonnehtii konseptien suunnittelusta, prototyyppien tuottamisesta, kenttäolosuhteissa tehtävistä käyttäjäkokeista sekä niiden antamien tulosten analysoinnista ja reflektoinnista koostuva kehä, jota mieluusti toistetaan hankkeen aikana useita kertoja kumuloituvan ymmärryksen muodostamiseksi. Tätä täydentää abstraktimmalla tasolla käsitteellinen ja teoriaa muodostava tutkimus.

Työpajoissa saimme havaita, että tällainen tutkimusprosessi ei ole täällä tyypillinen. Useammin kyse oli eksploraatiosta, jossa tietty rajallinen idea toteutetaan ja sen toimivuutta kokeillaan. Tämä johtunee monesta syystä: tutkimushankkeet ovat tyypillisesti yhden jatko-opiskelijan oman työn kokoisia, kenttäkokeiden tekemistä todellisilla ihmisillä reguloidaan ankarasti ja myös tekninen infrastruktuuri asettaa hankalasti kierrettäviä rajoituksia.

Kehitysmaissa tehtävä tutkimus muodostaa tästä kuitenkin merkittävän poikkeuksen. Esimerkiksi Intiassa Berkeleyn kollegat tekevät yhteistyötä paikallisten yliopistojen (Indian Institute of Technology eri kampukset) kanssa ja sitä kautta harjoittaa laajoja kenttätutkimuksia ja -kokeita. Tällaisessa työssä tarvittavat resurssit ovatkin melkoiset, ja tekevät koko hankkeesta sotilasoperaatiota muodostavan logistisen tehtävän, kuten meille kerrottiin.

Tämä tietenkin tarkoittaa, että HIIT:illä on tietty kilpailuetu verrattuna Kalifornian huippuyliopistojen tutkijoihin. Voimme tehdä tutkimusta ja kokeita, joihin he ainakaan nyt eivät helposti voi käydä käsiksi. Miten tätä tulisi parhaiten hyödyntää on hyvä kysymys johon en nyt yritä vastata.

Bledin julistus

2008-04-05T01:46:00.003+03:00

Tulevaisuuden Internetin tutkimus kuuluu EU:n 7. puiteohjelman painavimpiin aihepiireihin. Ohjelman kahdessa ensimmäisessä haussa käynnistettiin noin 80 tutkimushanketta joiden yhteinen budjetti on runsaat 400 miljoonaa euroa. Vuoden 2008 aikana aukenevissa hauissa alueeseen tultaneen kohdentamaan vielä jopa 200 miljoonaa euroa lisää.

Tämä on paljon rahaa. EU-veronmaksajilla on oikeus odottaa, että runsaalla rahoituksella myös saadaan jotakin aikaan, samoin EU-parlamentilla. Ääneen lausutut odotukset ovatkin korkealla: kuullostaa suorastaan siltä, että tulevaisuuden Internetin tutkimuksen niskaan ollaan sälyttämässä jo hieman surullisen kuuluisan Lissabonin julistuksen tavoitteita. Uuden Internetin tulisi antaa avaimet ikääntyvän väestön, julkisten palvelujen tehostamisen ja ympäristönmuutoksen hallinnan ongelmiin. Eurooppalaisen ICT-teollisuuden ja ICT:n soveltajien (eli melkein kaikkien) tulisi voida kehittää globaalisti kilpailukykyisiä tuotteita ja palveluja ja tätä kautta edistää koko mantereen menestystä.

Jos tämä kuullostaa poliittiselta hypetykseltä, niin sitähän se toki onkin. Poliittinen paine on kuitenkin realiteetti, joka on otettava huomioon. Niinpä puiteohjelmaa koordinoiva EU-komission yksikkö onkin ryhtynyt hieman poikkeavanlaatuisiin toimiin.

Jo loppuvuodesta 2007 kuulimme huhuja tulevaisuuden Internetin alueelle perustettavan yhteistyörakenteen, Future Internet Assemblyn (FIA) perustamisesta. Sen tarkoituksena oli edistää käynnistettyjen ja käynnistyvien EU-hankkeiden keskinäistä läpinäkyvyyttä sekä erityisesti tutkimuksen eri linjojen välistä vuoropuhelua. Epäselväksi jäi, missä määrin tarkoituksena olisi myös tutkimuksen "koordinointi" ellei suorastaan "ohjailu".

Temaattisesti FIA on tarkoitus "varsinaisen" Internet-teknologian ohella kattaa myös digitaaliset palvelut ja niiden tekniset alustat ("Internet of Services"), digitaalisten sisältöjen tuotanto ja jakelu, ubiikkiteknologia ("Internet of Things"), tietoturva, yksityisyydensuoja ja luottamus sekä Internet-tutkimuksen kokeelliset alustat.

Helmikuussa 2008 kaikkien käynnissä olleiden EU-hankkeiden vetäjät saivat hieman erikoisen viestin. Se oli kutsu Slovenian Bledissä pidettävään tulevaisuuden Internetiä koskevaan konferenssiin ja työpajaan, jossa FIA aloittaisi toimintansa. Epätavalliseksi kutsun teki sen mukana ollut liite, "The Bled Declaration" eli Bledin julistus. Vastaanottajia pyydettiin ilmaisemaan tiukan määräajan kuluessa tukensa julistuksen ajatuksille; vastaamatta jättäminen katsottiin myöntymiseksi.

Julistuksen alkuperäinen versio säpsäytti monia vastaanottajia. Olennaisesti komissio pyysi hankkeiden tukea sille, että tulevaisuuden Internetin tutkimukseen tulisi suunnata vielä entistä enemmänkin rahoitusta ja sille, että myös myös eri jäsenmaiden kansallisten tutkimusrahoittajien panoksia tulisi suunnata komission ohjauksessa aihepiirin rahoitukseen. Tämä versio sai sen verran kritiikkiä osakseen, että lopullisen version muotoiluja pehmennettiin jonkin verran. Se saikin varsin laajan kannatuksen, erityisesti kaikilta alueen teknologiayhteisöiltä.

Komission päätavoite oli kuitenkin jo tullut selväksi, vaikka lopullinen teksti ei sitä nimenomaan maininnutkaan: kannustaa alan teollisuutta ja jäsenmaita yhteisen teknologia-aloitteen (Joint Technology Initiative, JTI) muodostamiseen tulevaisuuden Internetin alueelle. Nämä ovat yrityksen muotoon organisoituja yhteenliittymiä, jotka saavat rahoitusta teollisuudelta, jäsenmailta ja komissiolta ja suuntaavat rahoituksen yhteisesti määritellyn tutkimusohjelman mukaisiin hankkeisiin. Varmaankin juuri tämä tavoite sai osan kutsutuista osapuolista miettimään kahteen kertaan tukensa ilmaisemista, koska vielä ei ole tiedossa millaisen tutkimusohjelman synnyttämisestä lopulta saattaisi olla kyse.

Koska HIIT toimii EU-hanke PRISP:in koordinaattorina, myös me saimme kutsun. Pienen pohtimisen jälkeen päädyimme antamaan tukemme julistukselle, kuitenkin sillä varauksella että puoltomme koskee vain PSIRP-hanketta itseään, eikä välttämättä tarkoita että kaikki hankkeesen osallistuvat osapuolet tukisivat julistuksen ajatuksia. Tämä rajaus ei tainnut kuitenkaan sopia komissiolle, koska PRISP puuttui lopullisten allekirjoittajien luettelosta.

Varsinainen konferenssi ja työpajat pidettiin 31.3.-2.4. HIIT:istä siihen osallustui PRISP-hattua kantaen Arto Karila, Pekka Nikander, Kristiina Karvonen sekä allekirjoittanut. Varsinkin omana roolinani oli katsella FIA:n käynnistymistä käynnistymisvaiheessa olevan ICT SHOK:in ja etenkin sen Future Internet -hankkeen näkökulmasta. Saimme havaita, että komission edustajat olivat hyvin tietoisia ICT SHOK:in valmistelusta ja halusivat tietoa sen edistymisestä.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Ainakin on selvää, että suomalaisilla on halutessaan erinomaiset mahdollisuudet vaikuttaa EU-komission ohjailemaan Internet-tutkimukseen ICT SHOK:in myötävaikutuksella. Tämä tietenkin edellyttää myös sitoutumista yhteisiin eurooppalaisiin tavoitteisiin, varsinkin uuden JTI:n synnyttämiseen. Kun Suomi on jo voimakkaasti sitoutunut tänä vuonna toimintansa aloittavaan Artemis-JTI:in, on syytä miettiä riittääkö meillä voimia myös toiseen painavaan osallistumiseen.

Kimmo Raatikainen 1955-2008

2008-03-13T22:34:00.006+02:00

(English translation at end.)

Professori Kimmo Raatikainen menehtyi tänä aamuna pitkällisen sairauden uuvuttamana. Hän oli 52-vuotias.

Kimmo oli HIIT:in Future Internet -tutkimusohjelman johtaja ja siten tärkeä henkilö HIIT:ille. Hän oli myös hyvä kollega ja mielenkiintoinen ihminen. Siksi ajattelin kirjoittaa muutamia sanoja hänestä.

Tutustuin Kimmoon ensi kerran vuoden 1995 paikkeilla, kun TKK:n ja HY:n yhteinen tohtorikoulu HeCSE aloitti toimintansa ja tulin sen johtajaksi. Kimmo perusti niihin aikoihin liikkuvaan tietotekniikkaan suuntautuneen tutkimusryhmänsä Helsingin yliopistossa, ja sain tutkijakoulun kautta tutustua myös moniin hänen jatko-opiskelijoihinsa. Sitä kautta oppii professoristakin yhtä ja toista.

Läheisempi suhde alkoi vuoden 2001 alkupuolella, kun HIIT oli perustettu ja sen toiminta haki muotoaan. Muistan hyvin, kuinka Kimmo tuli kertomaan, että hän oli päättänyt liittyä laitoksen toimintaan tuomalla oman tutkimusryhmänsä sen tiloihin Ruoholahteen, johon laitos muutti syyskuussa. Seuraavan vuoden alussa käynnistyi hänen johtamansa Fuego Core -hanke, joka sitten jatkui lopulta viime vuoden loppuun asti.

Fuego Core toimi nimensä mukaisesti koko Future Internet -ohjelman ydinhankkeena, josta vuosien varrella silmikoitui ensin pienempiä, sitten suuremmaksi kasvaneita sivuhaaroja. Tällainen oli esimerkiksi HIP-protokollan kanssa aloitettu työ, jota ensin tehtiin FC:n osana vuonna 2003, ja sitten omana hankkeenaan vuodesta 2004 alkaen. HIIT:in nykyisin Internet-arkkitehtuurissa tekemä työ sai alkunsa tästä siemenestä.

Kimmolla oli myös suuri vaikutus HIIT:in kansainvälistymiseen. Hänellä oli hyviä suhteita ympäri maailmaa, erityisesti Berkeleyn yliopistoon. Tämä auttoi meitä kovasti rakentamaan sinne siltaa HIIT:in alkuvuosina.

Kimmon elämä noina vuosina oli hyvin intensiivistä. Hän jakoi aikaansa HIIT:in, Helsingin yliopiston ja Nokian tutkimuskeskuksen kesken. Matkapäiviä ympäri maailmaa tuli runsaasti. Ihmettelin, miten hän ylimalkaan ehti myös ohjata jatko-opiskelijoitaan kaiken muun ohessa. Tuloksista päätellen ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi hyvin, koska väitöksiä tuli runsaasti. Nyt Kimmon tohtoriin osuu joka kerta, kun heittää kiven Nokian tutkimuskeskuksen suuntaan, ja on heitä useita TKK:llekin riittänyt.

Kimmo ei ollut mikään luontainen puhuja, vaan sanat tahtoivat kompastella toisiinsa. Intensiteetti ja voimakas sanomisen tahto tuli kuitenkin läpi, ja pakotti yleisön kuuntelemaan mitä miehellä on sanottavaa. Luulen, että Kimmon Nokia-ura alkoi yhdestä kuulemastani esityksestä, jossa hän esitteli HY:n ryhmänsä työtä tavalla joka varasti shown samassa tilaisuudessa mukana olleilta TKK:n professoreilta.

Kimmon työ oli kovaa tekniikkaa, mutta hän oli kuitenkin myös hyvin kiinnostunut tietotekniikan "pehmeistä" puolista: miten tietotekniikan läpitunkeva vaikutus on vuorovaikutuksessa ihmisten ja yhteiskunnan kanssa. Hän viihtyi hyvin HIIT:issä senkin takia, että sen kautta hän oli mukana myös tämänlaisessa keskustelussa ja toiminnassa, vaikkei se aina ulos näkynytkään.

Tätä kiinnostusta osoitti myös Kimmon syksyllä 2006 pitämä Johdatus tietojenkäsittelytieteesen -kurssi, jota varten hän kirjoitti kokonaan uuden luentomonisteen. Se oli iso ponnistus mieheltä, joka jo silloin oli sairas. Kuitenkin hän halusi kirjata näkyviin, mikä tietojenkäsittelyssä hänen mielestään oikeastaan on tärkeää ja mielenkiintoista. Tuo kirjoitus oli tavallaan hänen joutsenlaulunsa.

Vielä yksi asia Kimmosta. Jo kauan sitten kuolleen isäni ohella hän oli ainoa tuntemani ihminen, joka toistuvasti käytti sanaa "selma", kun kaikki muut sanovat "selvä". Se tuntui minusta hyvin hellyttävältä. Nyt minua kaduttaa, etten koskaan tullut kysyneeksi, mistä hän tuon sanansa oli poiminut.

------------------------------------------------------------------------------

Professor Kimmo Raatikainen finally succumbed this morning to a long-time illness. He was 52.

Kimmo was the director of HIIT's Future Internet programme and thus an important person for us. More, he was a good colleague and an interesting man. Therefore I decided to write a few words about him.

I first learnt to know Kimmo around 1995, when the joint TKK-UH doctoral programme HeCSE was launched and I became its director. Kimmo started his mobile computing group at University of Helsinki at the same time. Through the doctoral programme, I got acquainted with his students too. Through them, I learned a thing and another of the professor.

Our link became closer in early 2001 when HIIT had been founded and was building up its operation. I remember clearly how Kimmo came to my office and told me that he had decided to join the institute by moving a research group to the premises in Ruoholahti, where we moved in September. At the start of 2002 Kimmo's Fuego Core project was started in HIIT; ultimately, it would continue until the end of 2007.

As the name suggests, Fuego Core was the core activity of the Future Internet programme throughout. During the years, other activities spun out of it, initially small, later larger. Such was the work on HIP that was first commenced as part of FC in 2003, and became an independent project from 2004. The work HIIT now is doing on Internet architecture grew from that seed.

Kimmo's role in building HIIT's international relations was decisive as well. He had an extensive network around the globe, especially to UC Berkeley. This helped us a lot to build a bridge there during HIIT's early years.

Kimmo led an intensive life during those years. He shared his time between HIIT, University of Helsinki and Nokia Research Center. The count of days on travel was high. I wondered how he found time to guide his postgrad students at all, given his all other activities. Deemed on the results, he nevertheless managed pretty well: dissertation followed another in a steady stream. Now I would hit one of his doctors every time I threw a stone towards NRC. Several of them work at TKK, too.

Kimmo was no natural presenter: words tended to stumble upon each other in his speech. Nevertheless a certain intensity and will of expressing came through, and forced the audience to listen to what the man had to say. I think that Kimmo's Nokia career was initiated with a single presentation that I heard, where he told about the accomplishments of his group at UH. The way he did it stole the show from the TKK professors also presenting in the same event.

Kimmo worked on hard technology, but he was deeply interested on the softer aspects of information technology as well, the impact of IT on people and society. He enjoyed being in HIIT because it offered him opportunities to participate in discussion on these themes, even if his contribution was not always very visible from the outside.

The same interest was also displayed in the freshman course "Introduction to computer science" that he gave in Fall 2006, for which he also prepared an entirely new set of lecture notes. It was a major effort from a man who was already ill. Still, he wanted to give expression to what he thought was really worthwhile and interesting in computer science. That writing was, in a manner of speaking, his swan song.

I must tell still another thing about Kimmo. Apart from my father, deceased a long time ago, Kimmo was the only person I have ever met who used the Finnish language expression selma, instead of the usual selvä, to mean (roughly) "all clear", or "clear enuf". It was very endearing. I am very sorry I never happened to ask where he picked the expression up.

Web 2.0:aa lapsiperheille

2008-03-08T12:53:00.004+02:00

Poikani 2-vuotis syntymäpäivien lähestyessä mieleeni tuli toteuttaa yliopiston kolmatta tehtävää lastenhoidon saralla. Olen tässä vanhemmuuden yhteydessä havainnut viimeisimmän internet- ja mediateknologian olevan aivan keskeistä vauva- ja taaperoperheen elämässä. En voi ymmärtää miten yksikään lapsiperhe voi selvitä ilman tallentavaa digiboksia, kamerakännykkää, YouTubea ja Skypeä.

Tallentavan digiboksin toiminto, jolla voi pysäyttää “live-tv:n” ja jatkaa sopivan hetken tullen, tekee vauvan ensimmäisinä kuukausina television ja elokuvien katsomisen mahdolliseksi. Pikku enkelin nälkää voivotellessa tai muuten vain hänen huutaessaan televisiolähetyksen voi pysäyttää ja jatkaa tilanteen rauhoituttua. Ei jää puoli yhdeksän uutiset näkemättä.

Digiboksille voi myös tallentaa kasapäin Muumeja, Puuha-Peteä, Postimies Patea, Naperoa, Pingua jne. Vauvaikäiselle riittää viihdykkeeksi tv-chatti tai virityskuva, mutta yli yksivuotiaalle pitää olla laatuohjelmaa. Laatuohjelmaa ei tule 24h, vaikka Suomessa digi-tv onkin. Nyt isä tai äiti voi parilla napin painalluksella loihtia boksin kovalevyltä ruudulle 15min hypnoottista tv-ohjelmaa ja käyttää tämän ajan hyväksi vaikkapa lapsen ulkovaatteiden pukemiseen.

Mobiilisuus tuo ratkaisun siihen ongelmaan, että digiboksi ei kulje mukana uimahalliin, junamatkalle, kahvilaan jne. Kun syystä tai toisesta lasta pitää viihdyttää kodin ulkopuolella, niin kamerakännykkä on loistava apuväline. Kamerakännykästä voi näyttää videoita vaikkapa viime kesän trampoliinilla pomppimisesta tai naapurityömaan kaivinkoneista. Videonpätkällä (muista laittaa jatkuva toisto päälle) saa huijattua pari lusikallista puuroa suuhun uimahallin kahvilassa.

Nykyaikaisen kamerakännykän ehkä loistavin ominaisuus on kuitenkin offline-tila. Se on kännykän moodi, jossa se ei ole verkossa, mutta napeista silti kuuluu “piip” ja kuva ruudulla vaihtuu pienten sormien painellessa näppäimiä. Offline-tilan nerokkuus on siinä, että ei tule soitettua kenellekään vahingossa. Pieni riski on kyllä olemassa siinä, että osoitetietoja, valokuvia tai kallisarvoisia videoita katoaa satunnaisen näppäilyn seurauksena.

Kolmantena lapsiperheen apuvälineenä on YouTube, joka on noussut arvoonsa 2-vuotissynttärien lähestyessä. YouTubessa on paljon lastenohjelmia, mutta erityisesti Sesame Streetin klassikkoja, jotka ovat aivan loistavia. Poikanikin jaksaa niitä katsoa (kts. esim “Meet me at the Bus Stop”). Mutta YouTubesta saa esiin videoita kaikenmaailman eläimistä ja tietenkin erilaisista koneista. Mikäs sen kivempaa kun avata tietokone ja katsoa roska-autoja, aura-autoja, rekkoja, maansiirtokoneita, nostureita, kaivinkoneita jne. Yksi yhteinen suosikkimme on jonkinlaiset kuorma-autojen enduro-kisat Tšekeissä (Truck Trial Chříč, Vránov).

Lopuksi pitää ehkä vielä mainita Skype ja sen video-ominaisuus. Vaikka kuvapuhelimen historia on täynnä epäonnistumisia, niin sen toimivuutta ei voi epäillä lapsiperheiden välisessä kommunikaatiossa. Skypen avulla mummon voi kirjaimellisesti ottaa kainaloon ja kuljettaa pojan mukana iltapuurolta hampaiden pesun kautta omaan sänkyyn (tarvitaan Skype, läppäri, web-kamera ja langaton verkko). Lisäksi videokuvan kautta voi olla yhteyksissä vaikkapa Norjan serkkuihin livenä ja kuvan kanssa: lähisukulaiset pysyvät lähellä vaikka asuvatkin kaukana.

Välillä aina ihmettelen sitä, että miksi näitä teknologioita ei markkinoida lapsiperheille. Pikkulasten vanhemmille tupataan kyllä kaikenlaista muuta ostettavaa, joita erityisesti tuoreet vanhemmat ostavat unettomuuden ja kokemattomuuden sumussaan. En minä markkinamiesten toimeentulosta huolissani ole, vaan siitä, että millainen mielikuva tietotekniikan ympärillä on. Tämä kirjoitus, ja aikaisempi postaus senioreiden facebookista, korostavat sitä, kuinka ns. web 2.0 -teknologioiden ja -palveluiden maailmankuva on kapea ja rajoittunut. Ehkä se kertoo myös siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia jo olemassa oleva tekniikka tarjoaa uusissa käyttöympäristöissä.

Douglas Engelbartin tarina ja Innovaatioyliopisto

2008-02-27T21:23:00.006+02:00

On aina inspiroivaa ja suuri kunnia päästä näkemään alan pioneerejä, mutta eilinen tapaus on minulle henkilökohtaisesti merkittävin. Kävin eilen Salu Yliriskun kanssa kuuntelemassa 83-vuotiasta Douglas Engelbartia, joka oli kampuksella keskustelemassa opiskelijoiden kanssa innovaatioista. Engelbartin elämäntarina on priimaesimerkki vision ja päättäväisyyden – ei kohtalon ja sattuman – johdattamasta innovaatiosta. Lista Engelbartin innovaatioista paitsi jättää haukkomaan henkeään on myös hengästyttävän pitkä. Hänen tarinallaan voi olla ehkä jotakin arvoa keskustelussa siitä miten teknologisia innovaatioita tehdään, jonkinlaisena antiteesinä sille 3 x 1=111 -ajattelumallille, jolle Innovaatioyliopistoa ollaan perustamassa.

Douglas Engelbart 26.2.2008 (Kuvan otti Salu Ylirisku)

Engelbart tunnetaan hiiren kehittäjänä ja ensimmäisenä hypertekstin, ryhmäsovellusten, emailin, telekonfferenssin, client-server -arkkitehtuurin ja graafisen käyttöliittymän esiasteiden toteuttajana. Hiiriä on tehty arviolta miljardi kappaletta ja graafinen käyttöliittymä on tärkein vuorovaikutusparadigma tämän päivän kannettavissa ja pöytäkoneissa, joten Engelbartia voidaan pitää kohtuullisena innovaattorina. Hänen Stanford Research Institutessa (SRI) tehty työ huipentui 1968 San Franciscossa pidettyyn demoon, “the Mother of All Demos”, jossa Engelbart esitteli Augment-järjestelmäänsä livenä Piilaaksosta käsin. Tätä spektaakkelia varten piti ratkaista mm. miten kuvaa lähetetään reaaliaikaisesti 40 mailin päästä ja miten kuva projisoidaan seinälle katsottavaksi (vastaus on mielenkiintoinen, se löytyy täältä). Engelbartin laboratorio oli myös yksi alkuperäisen 1969 käynnistetyn ARPANETin neljästä solmusta.

Retrospektiivisesti ajatellen ehkä suuri suksee, mutta Engelbartin ura on lähes kliseinen donquijote-saaga taistelusta tuulimyllyjä vastaan. Engelbartin merkitys tietotekniikalle ymmärrettiin vasta hänen työnsä päättymisen jälkeen. Ymmärryksen puute rahoittajien ja kollegoiden taholla vaikeutti suunnattomasti hänen uraansa tutkijana ja johti hänen innovaatioiden aliarvioimiseen (ja alihinnoitteluun, hiiri lisensoitiin Applelle $40 000 hinnalla) myös SRI:ssä. Engelbart kertoi, että kun hän esitteli ideoitaan David Parckardille, hänet haluttiin palkata mukaan tiimiin, mutta ei kehittämään visiotaan vaan muihin töihin. Engelbart kieltäytyi, koska halusi toteuttaa omaa unelmaansa, ei toisten. Berkeleyssä, jossa hän oli väitellyt 1955, Electrical Engineering -laitos piti ideoita mahdottomina toteuttaa. Muualla sanottiin, että ihmiset eivät jaksa opetella mitään niin työlästä. Engelbart vastasi vertaamalla kolmipyöräistä ja kaksipyöräistä: Jos kolmipyöräisen polkeminen on niin paljon helpompi oppia, miksei kaikki aja sillä? Vasta hiiren patentin “X-Y position indicator for a display system” umpeutuessa vuonna 1984 nähtiin massamarkkinoilla ensimmäiset hiirtä hyödyntävät henkilökohtaiset tietokoneet.

Ehkä tärkein viestini tässä kirjoituksessa on seuraava. Engelbarttia ajoi visio siitä miten tietotekniikka voisi moninkertaistaa ihmisen kognitiivisen kapasiteetin vuorovaikutteisuuden avulla. Vuorovaikutteisuus mahdollistaisi informaation käsittelyn suoraan toisin kuin tietokoneet vielä 1960-luvulla. Engelbart seurasi aikaansa ja nojautui ajatuksissaan Benjamin Whorfin väitteeseen symboliemme ajattelua määrittävästä roolista. Sapir-Whorf -hypoteesin mukaan, hieman yksinkertaistaen, kielen rajat ovat ajattelun rajat. Vielä kauempana historiassa vaikutti Vannevar Bushin kuuluisa artikkeli “As we may think”, joka sai nuoren tutkanäyttöjen parissa laivastossa työskennelleen Engelbartin mielessä kangastelemaan näyn siitä kuinka kokonaiset kirjastot kirjoja ja lehtiä voisivat olla kirjaimellisesti käyttäjän sormenpäissä. Informaation hierarkian alimmalla tasolla oli yksilö henkilökohtaisine tietovarastoineen ja vuorovaikutteisine näyttöineen, ylimmällä organisaation jaettu wikipediamainen ymmärrys, johon kaikki työntekijät pääsisivät käsiksi. Informaation rakentuneisuus ja assosiatiivisuus olivat tärkeitä sen tuomiseksi nopeasti käytettäväksi kognition toimintaa tukemaan. Idea ihmisen kognition augmentoinnista on niin voimakas, että 83-vuotias Engelbart ei ole vieläkään tyytyväinen nykyteknologian suomiin mahdollisuuksiin vaan osoitteli sormella useita puutteita ja vielä toteuttamattomia mahdollisuuksia. (Ei, en kerro niitä tässä vaan kirjoitan niistä tutkimussuunnitelmia.)

Engelbartin visio resonoi joidenkin aikalaisten kanssa niin hyvin, että hän haali nopeasti ympärilleen taidokkaan ja aidosti monitieteisen ryhmän, joka kehitti teknologiaa ns. bootstrap-mentaliteetilla—itse sitä jatkuvasti työssään hyödyntäen ja käyttäen (a.k.a. eating one’s own dog food -lähestymistapa). Hiirtäkään ei keksitty sattumalta vaan osana ongelmanratkaisuprosessia, jota tavoitetilaan pyrkiminen väistämättä oli. Piti selvittää, mikä olisi tehokkain osoitinlaite sanojen ja lauseiden valitsemiseksi näytöltä. Valokynää oli raskasta pitää ja käyttää. Tätä varten rakennettiin useita osoitinlaitteita, ml. eksoottisemmat jalka- ja nenäohjattavat (!) osoitinlaitteet. Näitä testattiin kokeellisen psykologian menetelmin. Hiiren ylivoimaisuus ei ollut intuition vaan systemaattiseen tutkimukseen johtaneen ongelmanratkaisun saavutus.

"Alkuhiiri" (Kuvan otti Salu Ylirisku)

Miksi Engelbartin tarina on juuri nyt merkittävä? Keskusteluissa Suomen innovaatiomallista on mielestäni ehkä unohdettu se, että innovaatio ei tapahdu toivomalla parasta. Innovaatio tehdään. Se syntyy nykyisiä mahdollisuuksia ja rajoituksia rikkovan vision, omistautumisen ja kovan työn seurauksena. Visiota tavoitellessaan on osoitettava mahdolliseksi mahdoton ja systemaattisesti kaadettava raja-aitoja. Tämä voi vaatia useidenkin vuosien paneutumista. Riskit ovat suuret sekä rahoittajalle että tutkijalle itselleen. Kollegat sanoivat Engelbartille, että uhraamalla aikaansa hulluille ideoilleen Engelbart ei koskaan saa professuuria. Kuinka moni nykytutkija (ml. allekirjoittanut) on todella omistautunut työnsä symboloimalle tulevaisuudelle ja kuinka moni on vain töissä?

Engelbartin malli on tietenkin vain yksi malli, ei ehkä sellaisenaan toistettavissa. Se perustuu yhden yksilön periksiantamattomuuteen. Hänen tarina tuo esille sen, että laitoksia yhdistelemällä luodaan ehkä (kukaan ei tiedä) resursseja sattuman kautta tapahtuvalle innovaatiolle, mutta suunniteltu innovaatio tarvitsee erilaisen rahoitusinstrumentin—sellaisen joka soi innokkaalle mutta akateemisesti epäonniselle visionäärille puitteet toteuttaa unelmaansa keskeytyksettä lähes vuosikymmenen. Innovaatio ei Engelbartin tapauksessa ollut tulos eri laitosten yhteennaittamisesta vaan osaajat hankittiin tapauskohtaisesti. Hänen innovaatio ei ollut seurausta vesiputousmallisesta kolmivuotisesta projektisuunnitelmasta, eikä siihen sisältynyt mitään konsortiota, eikä sen tavoite ollut ns. “suora innovaatio” eli markkinoille tähtäävän tuotteen esiaste. Innovaatio on fundamentaalisesti eri asia kuin menestyvä tuote. Eikä Engelbart ei koskaan rikastunut innovaatioistaan, eikä hän pidä sitä edes tärkeänä.

Voisiko olla, että tulisi miettiä uudelleen rahoitusinstrumenttien suhde nimenomaan perustutkimuksellisempaan työhön, joka ajaa meitä kohti tavoitetilaa, mutta ei vielä suoraan luo tuotteita tai markkinoita? Parhaimmillaan Innovaatioyliopisto voisi olla SRI:n mallin mukainen korkean riskin perustutkimuksellisen innovaation hautomo, jonka mottona olisi "Kaikki helpot ongelmat maailmassa on jo ratkaistu".

Living Labs, osa II: Tutkijan näkökulma

2008-02-14T23:54:00.004+02:00

In HIIT -blogissa aiemmin kerrattujen suopeiden kehityskulkujen ansiosta on HIIT lähitulevaisuudessa kantava yhä raskaampaa viittaa suomalaisessa Living Lab -hovissa. On siksi ajankohtaista kirjoittaa auki kantamme tähän problematiikkaan. Living Lab on avokätisimmänkin arvion mukaan käsitteenä hieman epäselvä, vasta hakemassa paikkaansa platonisessa ideoiden taivaassa. Kuten Prof. Mäntylä sarjan ensimmäisessä osassa totesi, erinäiset käärmeöljy-linimenttien kaupustelijat ovat vehkeilleet itsensä mukaan hoviin.

Siinä missä Mäntylä luotasi soveliaimpia ja toivotuimpia tarkoitusperiä ”elävälle laboratoriolle”, tämä kirjoitus pyrkii kuvaamaan systemaattisemmin sen luonnetta tieteellisenä menetelmänä. Tuloksena on karakterisointi sen mahdollisuuksista, rajoista sekä horisontissa siintävistä haasteista nimenomaan tutkijoille. Lähtökohdakseni otan Mäntylän lainaaman Prof. Mitchellin alkuperäisen määritelmän: Living Labin päämääränä on ”luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.”

Metodologiselta kannalta tämä määritelmä kattaa kuitenkin enemmän ”Labin” tavoitteita kuin sen luonnetta.

Oman näkemykseni kristallisoin seuraavasti:

Kokeellisen tutkimuksen teknisiä termejä käyttäen Living Lab on tutkimusalusta suuren mittaluokan kvasi-kokeille, joiden tarkoituksena on prototyyppien konstruktiivinen evaluointi lopputuotteen kannalta realistisessa kontekstissa.

Tämä on kirjoitukseni takeaway—kiireellisimmät ”show me the money” -lukijat voivat tämän sisäistettyään siirtyä vaikka seuraamaan putoavia pörssikursseja. Kärsivällisemmille lukijoille esitän seuraavassa ruumiinavauksen ja prognoosin.

Tiukasti ottaen Living Lab ei siis itsessään ole tieteellinen menetelmä vaan tutkimusalusta, jonka päällä voidaan käyttää useita menetelmiä. Kun jokin alue tai yhteisö on instrumentoitu ja infrastruktuuri rakennettu, voidaan sovelluksia testata useasti eikä vain kerran. Tätä Living Lab -terminäkin vihjaa: voidaanhan vaikka kemian laboratoriotakin voidaan käyttää useisiin kokeisiin. Alustan toivotaan laskevan yksittäisen kokeen kustannuksia.

Mutta aivan kuten ”oikeatkin” laboratoriot, määrittää Living Lab puitteissaan suoritetuille kokeille reunaehtoja. Purettuna leikkauspöydälle, Living Labin sisältä löytyy viisi yhteistä nimittäjää sen piirissä suoritettavalle tutkimukselle:

1. Suuri mittaluokka. Tutkittavaan kenttään on sisällytetty tekijöitä suuremmassa mittakaavassa kuin mitä aikaisemmat menetelmät ovat mahdollistaneet.

2. Naturalistisuus. Tutkimus toteutetaan luonnollisissa olosuhteissa, vähintäänkin laboratorion ulkopuolella.

3. Teknologia-keskeisyys. Tutkimuksessa tuotettu tieto koskee ensisijassa jotakin teknologista prototyyppiä.

4. Kontrollin osittaisuus. Tutkimuksen tapahtumat on (vain) osittain tutkijan harjoittaman kontrollin piirissä.

5. Konstruktiivisuus. Tutkimuksen tavoite on luoda konstruktiivista ymmärrystä, sellaista josta on hyötyä suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Käydäänpä läpi näitä yksi kerrallaan.

1. Suuri mittakaava on ehkä distinktiivisin piirre, mutta valitettavasti relativistinen. Suuri mihin nähden? Mieleen tulee omaa häntäänsä jahtaava kissa. Living Lab –retoriikka on lyönyt vastapalloon nimenomaan nykyistä evaluonti-metodiikkaa, joka on ollut otannoiltaan rajoittunutta. Living Lab on lupaus tavoittaa sellaisia emergenttejä ilmiöitä teknologian käytössä, joiden ajatellaan (tai luullaan) olevan pienempien kokeiden saavuttamattomissa. Mäntylä luetteli useita ilmiöitä, joita näillä haetaan, enkä näe niitä tarpeen kerrata. Living Labia on oikeastaan turha järjestää, mikäli pyydykseen ei aiota saada juuri tällaisia ilmiöitä. Esimerkiksi olisi arveluttavaa järjestää Living Lab pelkästään tutkiakseen kännykän LCD-näyttöjen ulko- ja sisätilakäyttöä tai jonkin nettisivuston layouttia. Yleisemmin ottaen, ”suuruuden” kategorioita ovat ainakin:

- Kokeen kesto. Nykyiset kestot ovat kertaluokkaa viikko.

- Osallistujamäärä. Tyypillinen n mitataan kymmenissä ei sadoissa.

- Toimijaryhmät. Tätä voidaan ajatella myös laajemmin osallistujaryhmien lukumäärällä, jos peruskäyttäjien lisäksi on mukana muita toimijoita kaupallisista kunnallisiin ja yhteisöllisiin.

- Geografinen laajuus. Yksittäisen kodin sijasta koko kaupunginosa.

- Sovelluskonteksti. Yksittäisen sovelluksen sijasta kokonainen ICT-paradigma?

Toteutuneissa Living Labeissa, kuten Rotuaari, on osasia jokaisesta kategoriasta.

Suuruus on investointi myös kahden muun tutkimuspäämäärän kannalta: a) tilastollinen voima ja b) tulosten yleistyvyys. Yksinkertaisesti mitä enemmän on havaintopisteitä, sitä pienempiä ja pienempiä ilmiöitä datasta voidaan luotettavasti eritellä. Toiseksi, mitä enemmän on havaintopisteitä tuottavia ihmisiä, sitä laajempaan joukkoon tulostenkin voidaan toivoa yleistyvän. Molemmat hyödyt voidaan kuitenkin vesittää harkitsemattomalla koeasuunnittelulla. Jo niin triviaali asia kuin tilastollisen testin valinta voi mennä pieleen, esimerkiksi jos ei huomioida epätasapainoista koeasetelmaa, puuttuvaa dataa tai ei-gaussilaisia jakaumia.

2. Toinen piirre, naturalistisuus, on näennäisesti yhtä vaikea piirre kuin ensimmäinen. Tämä piirre on kuitenkin merkityksellinen rajanvetona laboratoriossa järjestetyille kokeille. Tässä kontekstissa se on siksi helppo määritellä: naturalistisuus tarkoittaa yksinkertaisesti, että kokeessa vaikuttavat tekijät syntyvät ja elävät tutkijan vaikutuksen ulkopuolella. No, Living Labin järjestely väistämättä vaikuttaa esiin nouseviin ilmöihin. Ajatellaan esimerkiksi Oulun Rotuaaria. Se, että kyseinen alue oli instrumentoitu ja sinneoli tuotu uusia vimpaimia ei voinut olla merkkaamatta aluetta paikalliseksi kuriositeetiksi jota tullaan ehkä katsomaan matkankin takaa kuten isoisämme sirkusten friikkejä. Hyvää tahtovat Living Lab -turistit tahtomattaan tuottavat näin ei-todenmukaista dataa tutkijan mielipahaksi. Johtopäätösten validiteetin kannalta on äärimmäisen tärkeää pystyä selvittämään tämä solmuinen vyyhti: missä määrin jokin havaittu ilmiö oli keinotekoisten tekijöiden ja missä määrin luonnollisten tekijöiden aikaansaama?

3. Living Lab on noussut esille nimenomaan ICT:n ympärillä olevissa keskusteluissa, ja on luonnollista liittää se ponnisteluihin, jotka tähtäävät prototyyppien kehittämiseen. Tällä kriteerillä esimerkiksi MIT:n Reality Mining -koe ei ollut Living Lab. Ko. kokeessa 60 MIT:n opiskelijalle annettiin ContextPhone-puhelimet, jotka keräsivät sensoridataa lukukauden ajan. Tutkimuksen tarkoitusperänä ei ollut sovellusprototyypin (tai itse kännykän) testaaminen vaan yhteisön jäsenten liikkeiden ja kohtaamisten louhiminen ja mallintaminen. Yleisemminkin, ihmis- ja sosiaalitieteelliset kokeet oikeilla ihmisillä oikeissa konteksteissa eivät ole Living Labeja vaan vain suuren mittakaavan naturalistisia kokeita. Ne ovat Living Labeja vasta kun niiden tarkoitus on konstruktiivinen: prototyypin kehittäminen sitä oikeilla käyttäjällä testaamalla. Tämän rajanvedon takia näen tämän kolmannen kriteerin keskeisenä.

4. Neljäs piirre on suoraa seurausta toisesta ja kolmannesta. Living Lab on koe. Piste. Yksikään Living Lab ei väistä tätä ongelmaa, koska jokaisessa on vähintään se kontrollin aspekti, että jokin prototyyppi tuodaan käyttäjien luonnolliseen elinympäristöön. Kontrollia voidaan harjoittaa toki monella sofistikoituneemmallakin tavalla, mm. käyttäjäpopulaation valinnalla, tuotteen eri variaatioissa, käyttöliittymämuutoksin, ohjeistuksin, hinnotteluin, teknologisia ja kaupallisia toimijoita sisällyttämällä yms. Mutta koska tutkija ei pysty kontrolloimaan kaikkia ilmiöön vaikuttavia aspekteja, se on vain ”muka koe”, kvasi-koe (engl. quasi-experiment). Miksi tämä on ongelma? Tehdessään päätelmiä muutoksesta tiede nojaa aina ns. kontrafaktuaaliseen päättelyyn: muutos (efekti) päätellään vertaamalla kahta havaintoa ikään kuin ne olisivat syntyneet samassa paikassa samalla hetkellä. Esimerkiksi uuden prototyypin impaktia verrataan joko kuvitteelliseen tai todella kerättyyn vertailukohtaan siitä, millaista käyttäjien elämä oli ennen prototyyppiä.

Laboratoriossa, jossa muut kausaaliset tekijät voidaan (ideaalisesti) eristää kokeen ulkopuolelle, tämä kontrafaktuaalinen päättely toimii kohtuullisen luotettavasti. Living Labille tästä avautuu kuitenkin keskeinen haaste. Huolellisen kontrollin kautta nostetaan tutkijan kykyä attribuoida havaitut muutokset teknologiaan ja sen piirteisiin eikä satunnaisilmiöihin. Esimerkiksi kuvitteellisessa paikkatietoista palvelua testaavassa Living Labissa voitaisiin esimerkiksi havaita, että tietyn sovelluksen käytön aikana ihmiset käyvät tavarataloissa useammin kuin toisten sovellusten aikana. Onko tämä sovelluksen ansiota? Entä jos kyseinen testi tapahtui joulun aikana, kuinka tutkija pystyy erottelemaan joulun ja itse sovelluksen vaikutukset toisistaan? Tästä kysymyksestä palaamme luonnollisen ja keinotekoisen (koeasetelman luoman) ongelmaan. Vain osa keinotekoisesti tuotetuista ilmiöistä on hyväksyttäviä, osa ei ole.

5. Prototyypit ovat, by definition, epätäydellisiä artefakteja. Niistä puuttuu jokin piirre tai toiminnallisuus, joka mahdollistaisi niiden korottamisen oikean tuotteen tai palvelun kastiin. Living Labien suuri lupaus perustuu arveltuun potentiaan tämän epätäydellisyyden (ja tietämättömyyden) paikkaamisessa. Tämän takia ensimmäinen kysymys Living Lab –tutkimusta mietittäessä tulisi olla: Mikä on kysymys. Living Labit ovat ongelmanratkaisun ja päätöksenteon välineitä. Niillä tuotetaan tutkimustietoa koskien jotakin epäkypsää, ts. prototyypin asteella olevaa konseptia ja näin ratkaisevasti edesautetaan sen kehitystä tuotteeksi. On keskeistä tietää mikä tuo epäkypsä kohta on ja millainen tutkimus voisi sitä mitenkään auttaa.

Lainaten Mäntylää, Suomi on viimeaikoina menestynyt hyvin nimen omaan tuotteiden kehittäjänä, mutta painopiste on siirtymässä tuotteista lisäarvoa tuottaviin palveluihin. Tällä alueella suomalaiset eivät ole olleet lainkaan yhtä kilpailukykyisiä. Niiden kehittäminen edellyttää tekniikan osaamisen ohella käyttäytymis-, yhteiskunta- ja suunnittelutiedeiden osaamista. Living Lab näyttäytyy tässä kriisissä keitaana erämään keskellä. Valitettavasti Living Lab on käsitteellistetty eräänlaisenä “brute force” -ratkaisuna: järjestetään iso koe ja katsotaan mitä käyttäjät pitävät. Keidas voikin olla kangastus. Ensin pitää identifioida yksikin niin merkittävä ongelma, että kevyemmät menetelmät eivät työhön sovellu ja on aivan pakko haaskata miljoonia asian selvittämiseksi. Sen jälkeen on työstettävä suunnitelma tinkimättömästä kokeesta, joka tuottaa kiistämättömän vastauksen kysymykseen eikä sorru kokeellisen tutkimuksen lapsentauteihin.

Kirjoituksiani teknologian evaluoinnista:

Oulasvirta, A. (2005). Grounding the innovation of future technologies. Human Technology, 1 (1), 58-75.

Oulasvirta, A. (2008). Black boxes and white boxes: Where is evaluation heading. interfaces, 72, 7-9.

Oulasvirta, A. (painossa). Field experiments in HCI: Promises and challenges. Future Interaction Design, Part 2. Springer.

Innovaatioyliopiston teoria ja käytäntö

2008-02-14T02:04:00.012+02:00

SITRA:n johtaja Antti Hautamäki on hiljan palannut kaksivuotiselta tutkimusvierailultaan Berkeleyn yliopistossa tuomisinaan hyödyllinen kirja Kestävä innovointi. Muiden asioiden ohella kirja pohtii yliopistojen roolia tietämyspohjaisessa taloudessa. Lainaan suoraan Hautamäen tekstiä:

Yliopistot muodostavat innovaatiojärjestelmän ytimen tietämystaloudessa. Tästä lähtökohdasta nousee tietämyksen siirron perusmalli (kuva 4). Sen mukaan

- yliopistot ja korkeakoulut harjoittavat perustutkimusta ja luovat uutta tieteellistä tietoa
- korkeakoulut vastaavat korkeimmasta opetuksesta, joka perustuu yliopistojen tuottamaan tieteelliseen tietoon
- yritykset luovat innovaatioita yhdistäen omat kokemuksensa ja muut tietolähteensä uuteen tieteelliseen tietoon tukeutuen osaavaan työvoimaan, joka on saanut koulutuksensa korkeakouluissa.
- lisäksi käytetään erilaisia tietämyksen ja teknologian siirron kanavia, kuten yritysten ja yliopistojen yhteiset tutkimushankkeet ja tutkimuslaitokset, teknologian lisensiointi, yrityshautomot ja vastaavat; merkittävä tiedonsiirron kanava on yliopistojen ja yritysten suora tutkimusyhteistyö.

Kuva 4. Perusmalli yliopistojen tiedon siirron kanavista yrityksiin.

Hän jatkaa edelleen:

Esitetyn perusmallin valossa käsite innovaatioyliopisto on käsitesekaannus. Yliopistojen tehtävänä on harjoittaa perustutkimusta, ja innovaatiotoiminta taas tapahtuu pääasiassa yrityksissä. Ei ole mitään järkeä tehdä yliopistoista innovaatioiden tuottajia. Sen sijaan on perusteltua muodostaa yliopistoja, joissa on monipuolisesti edustettuina niitä tutkimusaloja, joita yritykset tarvitsevat.

Hautamäen teksti herättää kaksi kysymystä. Ensinnäkin, onko hän oikeassa, vai onko "perusmalli" vanhentunut ja ei enää kuvaa (tavoiteltavaa) todellisuutta? Ja toiseksi, jos hän on oikeassa, johtaako uuden yliopiston nyt saama työnimi eri osapuolten - kohteena olevat yliopistot, päättäjät, teollisuus - ajatukset ja odotukset väärille urille?

Hautamäen kuvaama "perusmalli" on itse asiassa sangen uusi ilmiö joka syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden alussa Yhdysvalloissa, josta sitä on paremmalla tai (tavallisemmin) huonommalla menestyksellä yritetty siirtää toisiin olosuhteisiin. Sitä ennen yliopistot näkivät itsensä paremminkin sivistyksen ja kulttuurin ylläpitäjinä kuin tiedelaitoksina, ja usein olivat paremminkin taantumuksen kuin edistyksen pesiä. Teknilliset yliopistot taas suuntautuivat käytäntöön ja paremminkin sietivät kuin suosivat tieteellistä tutkimusta.

Kuten MIT:n entinen rehtori Charles M. Vest kertoo kirjassaan The American Research University from World War II to World Wide Web: Governments, the Private Sector, and the Emerging Meta-University, perusmallin alkuhetkiä voidaan etsiä Vannevar Bushin, joka sodan aikana oli toiminut suurella menestyksellä sotatutkimusta koordinoineen organisaation Office of Scientific Research and Development (OSRD) johtajama, presidentti Trumanille toimittamasta raportista Science—The Endless Frontier.

Raportin ehdotus oli yksinkertainen: sen asemesta että tutkimustoiminta keskitettäisiin julkisiin ja yksityisiin, yliopistoista erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten monissa muissa maissa oli tapana), Bush esitti että liittovaltio alkaisi rahoittaa yliopistojen perustutkimusta kilpailulla rahoituksella, joka tukisi myös jatko-opiskelijoiden koulutusta. Vaikka Truman ei hyväksynytkään Bushin alkuperäistä ehdotusta, sen periaatteet kuitenkin muodostivat rungon tulevalle tutkimuspolitiikalle.

Aluksi yliopistotutkimusta rahoitti Office of Naval Research, ja myöhemmin varsinkin vuonna 1950 perustettu National Science Foundation. Sittemmin tähän joukoon liittyivät mm. puolustusministeriö (Department of Defense), National Institutes of Health (NIH), Department of Energy ja NASA. Vuoden 1958 Sputnik-järkytys nosti DoD:n Advanced Research Projects Agency (ARPA) -organisaation merkitystä; kuten muistamme, Internet "keksittiin" juuri ARPA:n rahoittamana. Teollisuuden tutkimuslaitokset, kuten Bell Labs, IBM Research, ja XEROX PARC muodostivat toisen tärkeän osan tätä järjestelmää, ja usein nekin pääsivät osalliseksi liittovaltion rahoituksesta.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja alkuperäinen amerikkalainen malli on jo historiaa. Teollisuuden tutkimuslaitokset ovat joko kadonneet maan päältä, tai vetäytyneet perustutkimuksesta ja suurelta osalta myös pitkän tähtäimen strategisesta tutkimuksesta. Myös mallin japanilainen variantti, jossa mahtava teollisuusministeriö (MITI) koordinoi ja rahoitti suuryritysten ja yliopistojen strategista tutkimusta, on lakannut olemasta.

Entä Suomi? Oma versiomme perusmallista on nojannut yliopistojen suoran budjettirahoituksen ohella varsinkin Suomen Akatemian ja TEKES:in tarjoamaan kilpailtuun rahoitukseen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2006 yliopistojen oma budjettipohjainen tutkimusrahoitus muodosti 46 % yliopistojen tutkimusmenoista. Muusta tutkimusrahoituksesta 39 % tuli julkiselta sektorilta (pääosin Suomen Akatemia ja TEKES), 7 % yrityksiltä ja 9 % ulkomailta (pääosin EU). Teknillisissä yliopistoissa ulkopuolisen tutkimusrahoituksen osuus tutkimuksen kustannuksista on vielä tätäkin suurempi, esimerkiksi TKK:ssa lähes 60 %.

Suomalainen perusmalliversio siis näyttää toimivan olennaisesti Vannevar Bushin viitoittamalla tavalla: yliopistot kilpailevat julkisen vallan tarjoamasta tutkimusrahoituksesta, joka tieteellisten tulosten ohella tuottaa osaavia ihmisiä yhteiskunnan ja yritysten eri tarpeisiin. Tähän sinänsä oikeaan yleiskuvaan joudun kuitenkin esittämään reunahuomautuksia.

Varsinkin viimeisten 10 vuoden aikana on yliopistojen perusrahoitus päässyt rapautumaan siinä määrin, että tutkimusrahoitusta yhä useammin joudutaan erilaisin kiertotein suuntaamaan tutkimuksen asemesta myös yliopistojen muihin perustehtäviin, varsinkin perustason opetukseen ja infrastruktuurin ylläpitoon. On toki hyödyllistä myös tutkijoiden itsensäkin kannalta, että he opettavat. Jos kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että perustutkintotason opetuksen järjestäminen suurelta osalta nojaa tutkimusrahoituksen kierrättämiseen (kuten tiedän monessa TKK:n laitoksessa asian olevan), ollaan epäterveessä tilanteessa. Senioritutkijoiden on suorastaan pakko kohdistaa suuri osa ajastaan rahoituksen hankkimiseen, ja tämä on poissa tutkimustyön ohjaamisesta ja johtamisesta, opetuksesta puhumattakaan. Tämä kasvattaa edelleen painetta tutkimusrahoituksen kierrättämiseen. Kun kaikki yliopistot ovat samassa jamassa, on kilpailu rahoituksesta yhä ankarampaa, ja edellyttää yhä suurempia ponnistuksia professoreilta. Tiivistäen voisi sanoa, että mallin transaktiokustannukset ovat kasvaneet lähes sietämättömälle tasolle.

Toinen, yhtä merkittävä muutos varsinkin 2000-luvun aikana on yliopistojen ja yritysten työnjaon liukuminen poispäin perusmallin asetelmasta, jossa yliopistot vastaavat perustutkimuksesta ja yritykset innovaatioista. Esimerkiksi HIIT:in toimialan osalta surullinen tosiasia on se, että varsinkin teleoperaattorit ja mediateollisuus ovat lähes kokonaan vetäytyneet tutkimuksen markkinoilta. Sinänsä ymmärrettävistä syistä niiden huomio on yhä enemmän kiinnittynyt lyhyemmän tähtäimen tutkimukseen, jossa kaupallisesti hyödynnettäviä tuloksia toivotaan syntyvän mielummin tänä kuin ensi vuonna.

TEKES on seurannut tätä kehitystä: sen uusi nimi "teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus" ei ole vain sanahelinää. Tutkimushankkeiden toivotaan nyt tuottavan tutkimustulosten ohella myös kaupallisesti hyödynnettävissä olevia ideoita liiketoimintamalleineen päivineen. Tämän myötä tutkimustulosten hyödyntämisoikeuksiin liittyvä IPR-problematiikka on tullut yhä vaikeammaksi. Tätä muutosta tosin kompensoi se, että TEKES viime vuosina on ryhtynyt rahoittamaan myös ns. strategista perustutkimusta jopa ilman yritysrahoitusta.

Minusta siis näyttää siltä, että suomalainen sovellutus tietämyksen siirron perusmallista on kriisiytynyt: yhä kasvava osa tutkimusrahoituksesta valuu perus- ja strategisen tutkimuksen ohi perustason opetukseen tai "innovaatioläheiseen tutkimukseen", tai suorastaan hukkuu järjestelmän transaktiokustannuksiin. Tämä ei voi olla tarkoituksenmukaista. Opetus tulisi voida hoitaa budjettirahoituksella, ja laajamittaiseen innovaatioiden tuottamiseen yliopistot eivät ole oikea paikka.

Yliopistolaitos on tunnetusti nyt suurten muutosten kourissa. Kyse ei ole vain "innovaatioyliopiston" perustamisesta, vaan koko perusmallin uudelleen rukkaamisesta, jossa varsinkin SHOK:ien perustamisella on suuri rooli. Korjaavatko nämä uudistukset tilanteen?

Se on mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että uusia toimintamalleja ja instrumentteja sovelletaan siten, että ne kohdistuvat kriisin juuriin asti. Jos uudistuksille asetetut odotukset vääristävät tätä päämäärää, niitä olisi syytä tarkistaa. Ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että "innovaatioyliopiston" työnimi on harhaanjohtava ja suorastaan vaarallinen. Se ilmaisee odotuksia, jotka eivät voi toteutua ja joiden tavoittelu ei johtaisi mihinkään hyvään.

Living Labs: kriittistä arviointia

2008-02-09T23:07:00.000+02:00

Digitaalisten palvelujen tutkimuksesta ei voi puhua pitkään ilman että keskusteluun ilmestyy termi "Living Lab". Suomeen niitä on kuulemma noussut puolisen tusinaa, Eurooppaan peräti kuutisenkymmentä. Mistä on oikein kyse?

Termi on peräisin MIT:n arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun professori William Mitchelliltä, jonka mukaan Living Labs represent a user-centric research methodology for sensing, prototyping, validating and refining complex solutions in multiple and evolving real life contexts.

Tarkoituksena on siis luoda metodiikka, jolla voitaisiin päästä läheiseen vuorovaikutukseen todellisten käyttäjien kanssa heidän todellisessa käyttötilanteissaan ja sen kautta tunnistaa, kehittää, kokeilla ja hioa ratkaisuja esiinnouseviin monisyisiin ongelmiin.

Aihetta koskevassa esityksessään IST-konferenssissa vuonna 2006 Atos Origin -konsulttiyrityksen asiantuntija Nuria di Lama pyrki ilmaisemaan Living Lab -konseptin luonnetta alla olevalla kuvalla, jossa se on rinnastettu muihin tekniikan ja käyttäjien kohtaamiseen tarkoitettuihin lähestymistapoihin.

Hänen mielestään konsepti siis tasapainoilee kuvan akselien puolitiessä. Kyse on yhtä lailla suunnittelemisesta kuin testaamisestakin; kohteena ovat tuotteet ja palvelut, jotka eivät ole aivan raakileita, mutta eivät valmiitakaan.

Tämä "sekä-että" -luonne näyttää kuitenkin johtaneen termin inflaatioon: melkein mitä tahansa toimintaa, jossa tekniikka ja sen tarkoitetut käyttäjät kohtaavat, on alettu kutsua "living labiksi". Siten ilmaisua on alettu käyttää kattamaan koko kuvan alue, ja sen merkitys on hämärtynyt lähes tyhjäksi.

Onko "Living Lab" -käsitteellä ylimalkaan jokin hyödyllinen ja omaleimainen merkitys, vai onko se vain stiiknafuuliaa, tyhjänpäiväistä koreilua jolla koetetaan peittää olematon sisältö? Mitä lisäarvoa käsite voisi tuottaa? Miten tämä lisäarvo saadaan toteutumaan? Koetan seuraavassa soveltaa kriittistä arviointia näihin kysymyksiin vastaamiseksi.

Herkässä nuoruudessani saamani fyysikkokoulutus, joka tosin katkesi surullisella tavalla altistuttuani tietotekniikan turmelevalle vaikutukselle, laittaa minut etsimään analogiaa fysiikan tutkimien asioiden piiristä.

Fysiikassa puhutaan "muutaman kappaleen ilmiöistä" ja "monen kappaleen ilmiöistä"; TKK:n Fysiikan osasto tarjosi ainakin aikaisemmin juuri näin nimetyt kurssitkin. Ero on laadullinen: kun keskenään vuorovaikuttavien asioiden määrä kasvaa, esiin tulee uudenlaisia, joko emergenttejä tai residuaalisia ilmiöitä, joita on käsiteltävä eri tavalla kuin yksinkertaisempia tilanteita.

Mielestäni tämä analogia on sovitettavissa living lab -kysymyksiin parillakin tavalla.

Normaalit laboratoriotutkimuksen menetelmät pyrkivät luomaan tarkasti kontrolloidun tilanteen, jossa tutkittavaa ilmiötä häiritsevät tai siihen vaikuttavat tekijät on joko eliminoitu tai niiden vaikutusta voidaan ohjata. Tämä on tietenkin mahdollista vain, jos tutkittava ilmiö on sen laatuinen, että tämä on ylimalkaan mahdollista - siis tavallaan "muutaman kappaleen ilmiö". Traditionaalinen käytettävyystutkimus, jossa tuotteen ja käyttäjän vuorovaikutusta tutkittiin (enemmän tai vähemmän) tarkasti kontrolloidussa käytettävyyslaboratoriossa, käy esimerkkinä tällaisesta.

Kontrolloitu laboratoriotutkimus on ylivertainen menetelmä silloin kun se on sovellettavissa, ja suosittelen lämpimästi sen käyttämistä aina kun se vain on mahdollista. Kokeellisen tieteen edistyminen onkin enimmäkseen sitä, että tutkijat oivaltavat uusia fiksuja tapoja luoda laboratorioon testiolosuhteita, joissa jokin ilmiö tulee näkyväksi ja mitattavaksi. Tässä tutkijan hyvä kaveri, insinööri, joka rakentelee uusia mittauslaitteita tai uusia menetelmiä mitatun datan analysoimiseksi, on suureksi avuksi ja hyödyksi.

Kun Mitchell sanoo living labien kohteena olevan "complex solutions in multiple and evolving real life contexts", hän uskoakseni tarkoittaa ongelmia ja ilmiöitä, jotka eivät suostu tulemaan esiin laboratorion suljettujen seinien sisällä - "monen kappaleen ilmiöt".

Liikkuva tietotekniikka, jonka olennainen sisältö on tietotekniikan mahdollistama ihminen-ihminen -viestintä mitä erilaisimmissa paikoissa ja tilanteissa, on tyypillinen alue jonka tutkiminen laboratoriossa on hankalaa ja validiteetin osalta suspektia. Senkin piirissä voidaan tutkimuskysymyksiä sopivasti rajaamalla rakentaa "osittain kontrolloituja" testiasetelmia, joissa vain todellisessa maailmassa ja sen naturalistisissa olosuhteissa esiin tuleva ilmiö voidaan saada laboratoriomaisin menetelmin tutkittavaksi. HIIT:issä kehitetty "liikkuva käytettävyyslaboratorio" on esimerkki tällaisesta. Silloin ilmiö onkin saatu redusoitua "muutaman kappaleen" tasoon, ja "living labista" ei ole syytä puhua.

Mitä ovat "monen kappaleen ilmiöt", jotka vaativat uudentyyppistä tutkimuksen lähestymistapaa? Korvataan sana "kappale" muilla sanoilla, niin asia alkaa aueta:

Monen käyttäjän ilmiöt: Erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä harjoitettu tietotekniikan tukema viestintä - jota kutsumme hieman harhaanjohtavasti sosiaaliseksi mediaksi - on ilmiö, jota ei voi irrottaa siitä maailmasta jossa ryhmiä ja yhteisöjä muodostavat ihmiset elävät. Sitä on tutkittava in situ, tai ei ollenkaan. Millaisia viestejä ihmiset lähettävät toisilleen, minkälaisin merkityksin, millaisissa tilanteissa, mihin muuhun toimintaan liittyvinä? Miten he valitsevat kanavan jonka kautta he viestivät, jos tarjolla on eri vaihtoehtoja? Miten viestejä tulkitaan, millaisten oletusten varassa? Miten viestintäongelmat syntyvät ja miten niitä oiotaan? Kysymysten sarja on lähes loputon.

Monen palvelun/kanavan ilmiöt: Maailma on monimutkainen paikka, samoin jokaisen siinä elävän ihmisen elämä omine ainutkertaisine piirteineen. Mikään tuote tai palvelu ei tule tyhjiöön, vaan asettuu osaksi kunkin käyttäjän omaksumaa ja usein tietoisesti ja tavoitteellisesti rakentamaa monista tuotteista, palveluista ja niiden hyödyntämistavoista koostuvaa kokonaisuutta. Tästä nousee runsaasti kysymyksiä, jotka ovat tutkimisen arvoisia. Miten käyttäjät rakentavat useista palveluista koostuvan henkilökohtaisen portfolion? Millaisia arjen käytäntöjä ja uusia oivalluksia niiden yhteydessä ilmenee? Miten ne siirtyvät käyttäjältä toiselle? Minkälaista "ristiin-adaptaatiota" ilmenee palveluportfolion sisällä, kuten että palvelun A käyttöönotto edistää myös palvelujen B ja C käyttöä, mutta vaimentaa palvelun D käyttöä? Nämä kysymykset edellyttävät välttämättä holistista tutkimusasetelmaa, jossa ei rajauduta vain yhden kanavan tai laitteen kautta tapahtuviin toimiin.

Monen kontekstin ilmiöt: Mitchell sanoo "multiple and evolving real life contexts". Tilanteet, paikat ja ajanhetket ovat erilaisia, ja palvelujen asettuminen osaksi kunkin käyttäjän omaa arsenaalia on suurelta osalta sarja oivalluksia, että palvelu X sopii tilanteessa Y esiin nousevien tarpeiden tyydyttämiseen tai ongelmien ratkomiseen. Tuotteiden ja palvelujen kehittävät voivat usein vain vaivoin kuvitella, vielä vähemmän analysoida, kaikkia mahdollisia tilanteita joihin heidän tuotteensa saattaa joutua. Silloin esimerkiksi käytettävyyslaboratorion menetelmien soveltaminen on jokseenkin hyödytöntä paitsi sellaisten kaikkein ilmeisempien puutteiden poistamiseksi jotka estäisivät tuotteen käytön kaikissa ajateltavissa olevissa konteksteissa. Todella relevanttia tietoa saa vain seuraamalla tuotteen muuttuvia kohtaloita käyttäjien käsissä ja todellisissa olosuhteissa. Parhaimmillaan näiden havaintojen pohjalta voi muodostaa testiasetelmia, jotka soveltuvat muilla menetelmillä tarkemmin tutkittaviksi, tai jotka tarjoavat mahdollisuuden tehdä jokin interventio todelliseen maailmaan manipuloimalla tietynlaisia kontekteja.

Mielestäni "living lab" -käsitteen ydinmerkitys on nimenomaan tämänkaltaisissa asetelmissa ja kysymyksissä - "monen X:n ilmiöt".

Tunnen halua myös käsitteen negatiiviseen rajaamiseen: mitä living lab ei ole eikä pidäkään olla.

Arvon konsulttimme kuvan ylälaidassa puhutaan avoimen innovoinnin käsittein: "in-house R&D" versus "open innovation platforms". Minusta tämän aihepiirin liimaaminen living labeihin on painolastia, joka tulisi poistaa.

Tähän on kaksi syytä. Esimerkkikuvan ilmaisema ajattelu rajautuu herkästi lineaarisesti etenevän tuotekehitysprosessin raamiin: ensin kehitellään teknologioita, sitten "living labataan" niitä käyttäjien kanssa, ja lopuksi pilotoidaan valmiita tuotteita ja palveluja. Tästä on vain lyhyt askel vasara-naula -myopiaan, jossa maailmaa tirkistellään vain tietyn teknologian, tuotteen tai palvelun tarjoaman reiän läpi. Olennaisesti on palattu "muutaman kappaleen ilmiöiden" alueelle.

Kysymys siitä, miten tuotekehityksen menetelmät ja prosessit voidaan sovittaa living lab -metodiikkaan, on tietenkin sinänsä validi ja mielenkiintoinen. Raa'asti sanottuna se on kuitenkin tuotekehityksen tutkijoiden ongelma eikä kuulu living lab -konseptin ytimeen. Mitchellin määrittely pitää mielestäni ylimalkaan lukea ongelmista käsin, ei ratkaisuista, vaikka hän ei sitä niin ole onnistunut muotoilemaankaan.

"Open innovation" tuo mukanaan myös kaikenlaista muuta painolastia, kuten "public-private partnership" -puheita ja erilaista "open source" ja "open content" -käsitteiden ympärillä liikkuvaa keskustelua. Nämä teemat ovat mielestäni pragmaattisia asioita jotka saattavat olla relevantteja kun halutaan keskittyä tietyntyyppisiin osa-alueisiin tai teemoihin. Tässäkin on varottava tekemästä rajauksia tai hyväksymästä muotoiluja jotka redusoivat kohdemaailmaa siten, että palataan "muutaman kappaleen ilmiöiden" tasoon. Voin aivan helposti kuvitella "living labin", jossa ei sovelleta lainkaan PPP- tai OS/OC-käsitteitä, -malleja tai -työkaluja. Se jo osoittaa että ne eivät kuulu käsitteen ytimeen.

Tunnen eri syistä hieman aversiota termiä "innovaatio" (i-sana) kohtaan, ja puhuessani yllä "monen X:n ilmiöistä" en käyttänyt sitä lainkaan. Mielestäni sitä ei tarvittukaan. Tietenkin se, että käyttäjä oivaltaa voivansa sovittaa tietyn tuotteen tai palvelun tietyissä tilanteissa esiintyvien tarpeiden tyydyttämiseen, on "innovaatio". Kun hän kertoo kavereilleen oivalluksestaan, tapahtuu "diffuusiota". Kun ryhmä tai yhteisö omaksuu ajan myötä tietyn tavan hyödyntää eri viestintäkanavia omien asioittensa hoitamiseen, voi myös puhua "innovaatiosta".

Tässä mielessä innovaatioiden tutkiminen on tietenkin living labien kovassa ytimessä. Epäilemättä kyse on vieläpä "avoimesta innovaatiosta", koska nämä oivallukset ja niiden omaksuminen arjen käytäntöön tapahtuvat yritysten ulkopuolella ja useimmiten niiden tietämättömissä. Minulle on kuitenkin epäselvää, mitä lisäarvoa tällaisen puhetavan omaksuminen tuo itse kohdeilmöiden ymmärtämisen kannalta. Siksi jättäisin koko i-sanaretoriikan living labien ytimestä.

Morkkis ja myötähäpeä yhteisöpalveluiden arkiset uhat

2008-02-01T08:46:00.000+02:00

Risto Heinonen Tietosuojavaltuutetun toimistosta toi Helsingin Sanomain Vieraskynä-kirjoituksessaan (25.1.08) esille tietoverkon yhteisöllisten palvelujen riskejä yksityisyyden ja julkisuuden hämärtyessä. Hän toi esille tärkeän havainnon: käsityksemme yksityisyydestä ja julkisuudesta on muuttumassa tietoverkkojen ollessa sosiaalisten suhteidemme välittäjä. Tämä muutos on jo tapahtunut. Tämän päivän teinille yksityisen ja julkisen raja on aivan eri kohdassa kuin hänen vanhemmillaan.

Heinonen kirjoittaa tärkeästä asiasta, mutta yhteisöpalveluiden vakiokäyttäjille kirjoituksen uhkakuvat ovat kaikessa vakavuudessaan etäisiä ja teoreettisia. Hänen tekstissään, ja tietoverkkojen yksityisyyden uhkia käsittelevissä keskusteluissa yleensä, uhkakuvat ovat kasvottomia kolmansia osapuolia: tirkistelijöitä, pedofiilejä, hulluja, varkaita, ilkeitä markkinamiehiä tai tulevaisuuden työnantajia.

Lainkaan väheksymättä näitä uhkakuvia täytyy niiden rinnalle nostaa arkisemmat yksityisyyden riskit: Mitä jos hiukan juopuneena laitan ihastukselleni viestin, jota kadun aamulla? Mitä jos kaverini kysyy profiilisivullani eilisestä työhaastattelustani ja koko verkostoni näkee kysymyksen, myös nykyinen työyhteisöni? Mitä jos härskejä vitsejä viljellessäni unohdan, että äitini vastikään liittyi kaveriverkostooni? Mitä jos hupaisa “vertaa kavereitasi” -sovellus kertookin koko verkostolleni kuka on mielestäni seksikkäin kaverini? Näiden uhkien seuraukset ovat tyypillisesti morkkis, häpeä ja nolostuminen sekä joissain tapauksissa kollektiivinen myötähäpeä.

Olemme melko hyviä hallitsemaan yksityisyyttämme tietoverkkojen ulkopuolella fyysisessä maailmassa. Tietoverkoissa yksityisyyden ja julkisuuden hallinnan tekee vaikeaksi monimutkainen ja koko ajan uudistuva teknologia. Jos sosiaalisen vuorovaikutuksen digitaaliset työkalut ovat tuttuja, omaa yksityisyyttään verkkoyhteisöissä on helppo hallita niin kuin parhaaksi näkee.

Keskusteluissa yksityisyydestä internetissä pitää tuoda esille arkisemmat uhkakuvat: sosiaaliset kömmähdykset. Sitä kautta tietoverkkojen vaarat ja riskit ovat todentuntuisia ja helpommin ymmärrettäviä kuin harvinaisemmat ja dramaattisemmat uhkakuvat.

Vuosia IRC-galleriassa viettäneen teini-ikäisen on siis lähestyttävä vastikään Facebookiin hurahtaneita vanhempiaan sosiaalisten uhkakuvien kautta opettaessaan heille yhteisöpalveluihin liittyviä riskejä. Kun osaat välttää morkkiksen, niin ymmärrät paremmin miten välttää identiteettivarkaudet.

SHOKeeraavaa menoa

2008-01-19T22:08:00.000+02:00

Kun Vanhasen II hallitus viime keväänä sisällytti ohjelmaansa maininnan "huippuyliopistosta", sai aihe varsin paljon huomiota osakseen. Samassa yhteydessä esitetty maininta "strategisen huippuosaamisen keskittymien" (eli SHOK:ien) synnyttämisestä on sen sijaan pysynyt julkisuuden näkymättömissä. Silti kyse on sangen merkittävästä asiasta, josta kannattaa kirjoittaa jotakin, ehkä lukeakin.

Termin takana on Valtion tiede- ja teknologianeuvoston kesäkuussa 2006 julkaisema raportti. Raporttia edelsi jo vuonna 2005 alkanut valmistelu, johon myös HIIT osallistui. Se ehdotti perustettavaksi teollisuuden, tutkimuslaitosten ja yliopistojen yhteenliittymiä, jotka yhteisesti sovittujen tutkimusohjelmien pohjalta tähtäisivät maailmanluokan tasoiseen tutkimukseen ja merkittävään impaktiin. Ensi vaiheessa SHOK:eja perustettaisiin viisi kappaletta, teema-alueina energia ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, terveys ja hyvinvointi sekä tieto- ja viestintäteollisuus ja -palvelut. SHOK:eista kaavailtiin tulevan pitkäaikaisia (10 v) ja kriittiseen massaan (100-200 htv/v) yltäviä kokonaisuuksia.

Raportti jätti kuitenkin sangen avoimeksi sen, miten SHOK:it itse asiassa pitäisi organisoida. Kun metsäteollisuus jo loppuvuonna 2006 päätyi siihen vaihtoehtoon, että klusterin tutkimusta koordinoimaan perustetaan teollisuuden ja yliopistojen omistama yritys - Metsäklusteri Oy - muodostui tämä rakenne kuitenkin pian lähtökohdaksi muidenkin SHOK:ien kehittämiselle. Yritys saikin klusteristatuksen kesällä 2007. Varsinaista tutkimustoimintaa se ei kuitenkaan ole vielä näyttänyt käynnistäneen.

Tieto- ja viestintäteollisuuden (ICT) SHOK:in valmistelu alkoi TEKES:in vetämänä alkuvuodesta 2007 ja sai lisävauhtia uuden hallitusohjelman myötä. Niin vihdoin tultiin kesäkuun 1. päivään 2007, jolloin TEKES kutsui koolle avoimen kokouksen, jossa sen tarkoituksena oli luovuttaa valmisteluvastuu ICT-toimialan toimijoille itselleen. Muistan hyvin ajatukseni, kun saavuin TEKES:in auditorioon tuona aamuna ja havaitsin sen olevan tupaten täynnä ihmisiä eri yrityksistä, yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja muualtakin. "Tämä ei tule olemaan ihan helppoa", huokaisin.

Oli jo alusta asti ilmeistä, että ICT-toimialan koko kirjoa ei voida pakottaa yhden ainoan tutkimusrakenteen muotoon ilman huomattavaa väkivaltaa. Kun kenelläkään ei ollut tahtoa sellaisen käyttöön, ratkaisuksi muodostui jakaa ICT-tutkimuksen aihepiiri muutamaksi rinnakkain valmisteltavaksi teema-alueeksi joita pyrittäisiin koordinoimaan yhtenäisten periaatteiden mukaisesti. Muodostettiin kaksi työryhmää, joista toinen alkoi miettiä valittavia teema-alueita VTT:n Tatu Koljosen vetämänä ja toinen keskittymän muodollis-hallinnollista rakennetta Dimes ry:n johtaja Kimmo Ojuvan vetämänä. Koko valmisteluhankeen vetovastuun sai Nokian Erkki Ormala, varamiehehään Elektrobitin Reijo Paananen.

Sisältöryhmä aloitti toimintansa todella vauhdikkaasti, ilmeisenä tarkoituksenaan saattaa hitaammin heräävät osapuolet fait accompli'n eteen. Siksi päätin osallistua sen toimintaan.

Monestakin syystä (joita tässä blogissa on jo käsitelty) tuntui välttämättömältä, että ICT SHOK:iin sisältyy tulevaisuuden Internetiin suuntautuva tutkimuslinja. Tärkein peruste oli kuitenkin se että suurten yritysten kuten Nokian, Nokia-Siemensin, Ericssonin ja teleoperaattoreiden kiinnostukset kohtaavat toisensa sen piirissä, sitä voimakkaammin mitä pidemmän aikavälin impaktia tutkimuksella tavoitellaan. Sain teollisuudesta tukea tälle idealle, ja Future Internet valittiinkin yhdeksi jatkotyön teema-alueeksi 20.6. pidetyssä kokouksessa. Ericssonin Raimo Vuopionperä otti alueen vetovastuun, ja minusta tuli valmisteluryhmän sihteeri. Muut valitut alueet olivat digitaaliset palvelut, älykäs liikenne sekä vaikeasti nimetty hanke Device Interoperability Ecosystem, joka suuntautuu ubiikkiteknologiaan liikkuvien päätelaitteiden tulokulmasta.

Kovin lyhyeltä tuntuneen kesäloman jälkeen tutkimussisältöjen valmistelutyö jatkui kiivasta vauhtia. Maaliksi oli asetettu lokakuun loppu, jotta ICT SHOK voisi saada virallisen "SHOK-statuksen" marraskuussa ja aloittaa toimintansa vuoden 2008 alussa. Oma sihteeritehtäväni oli onneksi kohtalaisen suoraviivainen, koska keskeisten yritysten tutkijat ottivat pallon haltuunsa ja kokosivat jo elokuun loppuun mennessä alueen tutkimusohjelman rungon. Pidin tätä välttämättömänä, jotta ohjelmasta tulisi riittävän fokusoitu ja jotta keskeisten yritysten sitoutuminen voitaisiin varmistaa alusta alkaen.

Kun elokuun lopussa pidettiin ensimmäinen avoin teema-alueen suunnittelukokous, joutuivat siihen kutsutut muut osapuolet jo osin katettuun pöytään. Oli kuitenkin tärkeää saada riittävästi eri yliopistojen parhaita tutkijoita mukaan, joten ovet avattiin syyskuun ajaksi heidän ehdotuksilleen. Niiden tuli kuitenkin sopia temaattisesti ja sisällöllisesti jo valmisteltuun perustaan. Soveltuvia palasia yhteen sovitellen saimme lähes valmiin tuloksen määräaikaan mennessä.

Alkuperäisestä aikataulusta jouduttiin kuitenkin luopumaan, koska muiden teema-alueiden ja varsinkin ICT SHOK:in hallintomallin valmistelu oli edennyt huomattavasti hitaammin. Hallintomallin valmistelua hankaloitti varsinkin se, että osa toimijoista piti tarkoituksenmukaisena muodostaa ICT SHOK:ia koordinoiva yhtiö jo olemassa olevasta tutkimusyhtiö RTT Oy:stä. Paitsi että tämä herätti epäluuloja muissa osapuolissa, se edellytti kohtalaisen monimutkaista järjestelyä kaksivaiheisine osakeanteineen. Kun valmistelu vielä tapahtui hieman salamyhkäisesti ja kömpelösti, ei valmista tullut. Myös sopimusasioiden miettiminen osoittautui takkuiseksi.

Näiden mutkien oikominen vei lopulta aikaa aina joulukuun alkuun asti. Future Internet -ryhmä käytti tämän ajan hyväkseen paitsi tutkimusohjelman loppuhiontaan, myös pienille ja keskisuurille yrityksille suunnatun seminaarin järjestämiseen NRC:ssä 2.11.2007.

Vauhdin säilyttämiseksi päätimme tässä vaiheessa, että "valmisteluryhmä" muuntautuu "ohjelmaksi" samantien. Tätä varten muodostettiin "väliaikainen ohjausryhmä", joka koostui keskeisten yritysten edustajista. Sen tehtävänä oli tuottaa tutkimussuunnitelma, joka voitaisiin toimittaa TEKES:in katseltavaksi heti vuoden 2008 alussa. Myös vetohevosia vaihdettiin: Nokian Pasi Sarolahti otti Interim Programme Leader -tehtävän, ja HIIT:in Kristiina Karvonen ryhtyi ohjausryhmän sihteeriksi. Valmistelua tehtiin useissa rinnakkaisissa työryhmissä ja koordinoitiin yhteisen Wikin avulla. Sisällöllinen loppuhionta tehtiin joulun ja uuden vuoden raossa, ja luonnosteksti toimitettiin TEKES:iin tammikuun alussa.

Lopullinen läpimurto hallinnollis-juridisten ongelmien osalta saavutettiin vasta 11.1.2008 pidetyssä ICT SHOK -yleiskokouksessa, jossa TKK:n vararehtori Outi Krause pontevasti purki sumaa ICT SHOK -yhtiön osakemerkinnän tasapainotilan saavuttamisen tieltä. Nyt on ilmeistä, että SHOK-toimintaa koordinoiva Tivit Oy voi aloittaa toimintansa helmikuussa 2008. Virallisen SHOK-statuksen se saanee 23.1.2008.

Tämä kertomus siis jatkuu edelleen, ja on itse asiassa vasta alussa. Jos vastaan ei tule uusia yllättäviä vaikeuksia, tutkimustoiminta voi alkaa loppukeväästä 2008. Olisin yllättynyt mikäli Future Internet ei olisi ensimmäisten alkavien hankkeiden joukossa. Sitä ennen on vielä monia kysymyksiä mietittävänä, ennen muuta se miten tutkimus saadaan organisoiduksi siten että koko puuhan laadullinen tavoite - huipputason strateginen tutkimus - voidaan saavuttaa. Tämä on tärkeää erityisesti Innovaatioyliopiston kannalta, se kun luullakseni tulee poimimaan SHOK:ien kattamia alueita tutkimuksensa keihäänkärjiksi. ICT SHOK:in osalta tämä koskee Future Internetin ohella erityisesti digitaalisten palvelujen teema-aluetta.

Miksi tämä tarina? Ainakin se kertoo, kuinka hankalan väännön takana uudet ideat lopulta ovat, ja kenties myös sen kuinka vaikeaa on pitää katse horisontissa kun koko ajan pitää väistellä eteen tulevia esteitä. Voi olla, että ICT SHOK:ista on tulossa takin asemesta tuluskukkaro. Ihan perusteita vailla ei ole sellainenkaan mielipide, että nyt syntyvä ICT SHOK ei ole sen paremmin "strateginen", "huippu" kuin "keskittymäkään". Tällaisen väitteen esittäjää kehottaisin kuitenkin tutustumaan läheisemmin varsinkin Future Internet tutkimusagendaan. Toki agendat ovat papereita, vain tutkijat tutkivat.

Voiko hanke onnistua? Voi kyllä, mutta se tulee edelleen vaatimaan vaivannäköä ja tämän uuden instrumentin virittämistä. Minulla on sellainen tunne, että varsinkin Innovaatioyliopiston edistyminen tulee vuorovaikuttamaan ICT SHOK -toiminnan evoluution kanssa jonkinlaisen symbioottisen yhteiselon muodossa. Tämä on luonnollisesti HIIT:in kannalta varsin kiinnostava kehityssuunta, jonka toteutumisen hyväksi tulemme tekemään aloitteita ja muita tarvittavia toimia. Sellaisia on jo mietintämyssyssä.

Suurin pullonkaula tulee olemaan lopultakin hyvin rajallisten osaajavoimien kohdentaminen kaikkein tärkeimpiin ja hedelmällisimpiin kysymyksiin. On myös selvää, että meidän olisi osattava kiihottaa opiskelevaa nuorisoa hakeutumaan ICT SHOK -alueen tutkimuksen piiriin. Se viesti olisi saatava läpi, että tietotekniikka on edelleen kuuma alue, kenties kuumempi kuin koskaan ennen. Suuria asioita on tapahtumassa, ja suuria tekoja on tehtävissä.

The New Internet

2008-01-10T21:24:00.000+02:00

I have spent the three middle days of this week in the kick-off event of a new EU project commenced on January 1st. The experience compels me to write this longish blog entry. I must start it with a bit of background, so bear with me.

The Internet, as we know it, has by now been around for some 15 years, or 20 years for old hats such as myself. As we know, its growth has been phenomenal in the past and is likely to continue in the foreseeable future (which on the Internet is not necessarily a long time).

As a result, Internet is now being used for many purposes its original designers had no idea of. If we measure the raw number of bytes transferred, the Net of Nets is now mainly used for distributing digital content such as videos and music. It is used by more than a billion people, nearly half of which live in Asia. It reaches a widening variety of devices from mainframes and desktop computers to all kinds of mobile and embedded systems over equally wide variety of links from WLAN and satellites to 10 gigabit Ethernets.

Given this tremendous change, it may be considered a surprise that Internet manages to work in a useful fashion at all. Indeed its continuous build-up and maintenance has required a massive effort from the computer science and telecom engineering communities. This investment has been made feasible by the growing added value that Internet is generating to societies at large, and to various kinds of individual actors in them. The rest, as the saying goes, is history.

At present, however, many otherwise sane and respectable people have started to express grave concern that the Internet is reaching its limits as a result of outgrowing the original design scope so dramatically. One obvious case is mobility. The original Internet was built on the assumption that the devices connected to it (the "hosts") can be designated with fixed addresses, the "IP numbers", that can be used to route messages to them. This assumption became broken with the advent of laptop computers that people carry around and connect to Internet at various points. At present, it is challenged further by the mobile multimedia phones that preferably should be always connected to the Internet. Of course, we have by now learned to live with the resulting difficulties by resorting to solutions such as VPN's or Mobile IP that make a node appear to the Internet as if it was connected at a fixed point somewhere else. Unfortunately, this is living on loaned time.

The most fundamental problem of the Internet as of today nevertheless relates to its very basic primitives. In the original design, every host has a publicly known IP number which every other host can send messages to, even without the consent of the recipient. This might have been fine in a network where all communicating partners share a common ethos of acceptable behaviour, including that the senders do not obfuscate their identities and that they will not continue sending unsolicited traffic. Unfortunately, the present Internet is hardly like that anymore. As a result, we have been forced to introduce various kinds of means of limiting undesirable traffic such as firewalls and Network Address Translators (NATs), and so to spend increasing amounts of resources on basically wasteful things such as virus protection and spam filtering. Again, the future progress of the Net does not seem to rest on a sustainable basis.

So what? The imminent demise of the Internet has been predicted almost from the start of its phenomenal growth, and so far the scarecrows have turned out to have been "somewhat premature" with their death news. Could this not continue also in the future?

That the predicted "Net meltdowns" never became reality, in my view, is because the community responsible of developing the Internet technology took heed of the warnings (well, some of them) and launched corresponding evasive actions. So far it has worked out. Unfortunately, each new layer of Band-Aid taped on top of the crumbling skeleton of the Internet reduces the flexibility that used to be its most compelling attribute. Already now the introduction of every new technology on the Net is made painful by the need to maintain interoperability with the plethora of fixes and kludges that the present Internet is.

And this brings me, finally, to the project we launched this week. It is called "Publish-Subscribe Internet Routing Paradigm", and has the tongue-twisting acronym "PSIRP". (At least to Finnish ears, the acronym sounds like the sound of a little bird, so I expect that the project logo fill feature some feathery small animal).

Masking behind this mostly innocent name is a call for revolution. "Publish-subscribe" denotes a departure from the most fundamental idea of the present Internet: that hosts have publicly known names that other nodes can use. Instead, we propose a network that works in a completely opposite way: those hosts that wish to submit information ("Publish") must have a public name, whereas those nodes that wish to receive information ("Subscribe") can be nameless or anonymous. Thus, no longer spam, no longer unwanted traffic: only such messages that are explicitly subscribed to will reach the destination.

While this alone is already a significant effect, it is the ripple effects of the publish-subscribe paradigm that really make it cool. In effect, the new paradigm changes the division of work between the network and the hosts in that a number of functions and properties that now are provided by hosts' operating systems (e.g., file systems) or "server side software" (e.g., Internet search) will be assigned to the "network". This, if it happens, will wreak havoc with existing value chains and business models of many major players of the field, and thereby open new opportunities for some others, including newcomers.

The idea itself, radical as it seems, is nevertheless not novel but instead captures how existing services such as P2P systems or distributed event systems essentially work. What is new in our project is that we aim to push the idea deep down the network stack to packet routing level (and perhaps deeper). We not only claim that this is possible, but also, more importantly, that this results in a simpler and "cleaner" overall architecture that will work on the scale of the present and future Internet. We aim to demonstrate the claim by actually implementing the needed functionality, not only once, but twice: both as an overlay network that will permit rapid experimentation and take-up, and as very clean native implementation running directly on top of the link layer.

These claims and objectives are bold indeed. Thus it was with a certain degree of apprehension that we went to the kick-off event: will we really be able to pull it off? These feelings were intensified by the fact that HIIT is the co-ordinator of the project, and thus bears the overall responsibility of its success both to the EU commission (and EU taxpayers) and to our European partners.

The main characters of the coming play, Dr. Arto Karila who leads the project and the project co-ordinator Marja-Leena Markkula, concluded that such a tall order will require unconventional means. Indeed, the design of an architecture is a "wicked problem" that cannot be neatly broken in subproblems that can be distributed to parallel teams. Instead, it requires the integrated effort of several clear heads that rapidly is translated to the form of running code that can be investigated and criticised. This, in turn, requires that the experts from different countries, companies, and universities can develop a high level of mutual trust and respect towards each other on the basis of a shared vision and genuine excitement.

As a result of such considerations, Arto and Marja-Leena decided to spend the full first extended afternoon of the event in work sessions designed to make explicit the basic thoughts and feelings each of us had at front of the 2,5 year trek that we endeavour to make together. I must confess that I expressed a curious combination of excitement and angst: excitement, because this project indeed is what we have wanted to do for a long time, and already have worked hard and long to make happen; angst at the challenge ahead and whether we can kindle our own excitement also in other consortium members.

To our great relief, our apprehension turned out be to be a case of pre-curtain jitters that just gave an edge to the performance. There was little need to kindle excitement that already burned bright. While all of us were surely aware of the challenges ahead, we also were confident on our ability to deal with them. Moreover, we realised that we do not need to stand alone, but there are other groups around the world investigating similar themes and sharing the load.

With this mindset, the rest of the event went smoothly and we were able to get the first planned activities in motion.

Will we prevail? Only future will tell. The maximal success is a big leap, in networking terms comparable with the original introduction of packet switching to replace circuit switching. Thus the biggest fish in the pond is a whale. Fortunately, there are other success scenarios as well where our work will influence the future progress by more indirect routes.

Our biggest challenge, after all, may be to find and motivate a few good researchers who really understand networking architecture and are passionate to express their understanding in the kind of clean and crisp code the beauty of which approaches poetry in engineer's eyes. I think we will not need to search far: in the kick-off, the room was full of them.

HIIT maailmaa pelastamassa, osa II

2007-12-23T17:49:00.000+02:00

Pari kuukautta sitten blogasin EU-hakemuksesta, jonka juuri olimme jättäneet ICT-ohjelman toiseen hakuun. Kysehän oli hankkeesta, jossa ubiikkia tietotekniikkaa sovellettaisiin käyttäjien kannustamiseksi energian säästämiseen.

Olemme tietenkin odottaneet jännityksen vallassa hakemuksen evaluoinnin tuloksia. EU-hankkeet arvioidaan varsin tiukalla menettelyllä, jossa riippumattomista asiantuntijoista koostuva ryhmä evaluoi hakemuksia useiden eri kriteerien osalta. Jotta hakemus voisi valikoitua edes jatkoharkintaan, on sen ylitettävä tietty taso kunkin kriteerin osalta. Käytännössä kaikista kohdista on saatava hyvä arvio, koska evaloinnin läpäisseetkin hakemukset sijoitetaan paremmuusjärjestykseen ja vain listan kärkipään hankkeilla on todelliset mahdollisuudet tulla rahoitetuiksi. (Tunnemme arviointimenettelyn hyvin koska useampikin HIIT:in senioritutkijoista on itse toiminut arvioijana.)

Voi siis arvata tyytyväisyytemme ja helpotuksen tunteemme, kun kuulimme toissa viikolla hakemuksen saaneen arvioijilta 13,5 pistettä viidestätoista. Evaluaattorit olivat pitäneet hakemuksen peruskonseptista ja tutkimuslinjoista. Kritiikkiä saaneet asiat olivat toisarvoisia ja kohtalaisen helposti korjattavia. Haku oli kuitenkin korkeatasoinen ja näilläkin pisteillä hakemuksemme oli "vasta" sijaluvulla 8. Lopullinen tieto hakemuksen kohtalosta saatiin sen takia vasta juuri ennen joulutaukoa, perjantaina 21.12. Komissio oli lopulta päätynyt kutsumaan rahoitusneuvotteluihin kaksitoista hanke-ehdotusta, joten olimme kirkkaasti mukana. Näyttää selvältä, että hanke voi alkaa kesällä 2008.

Tämä oli todella mieluinen joululahja kaikille asianosaisille, ennenkaikkea FT Giulio Jacuccille, joka oli toiminut hankkeen valmistelun moottorina. Voimme siis todellakin kantaa oman kortemme kekoon kestävän kehityksen mukaiseen energiankulutuksen siirtymiseksi.

"Paper 2.0" -joululahjavinkki

2007-12-20T20:30:00.000+02:00

Itse tehty lahja on perinteisesti ollut joko virkattu, kudottu, leivottu tai ehkä jopa askarreltu. Peruskoulun teknisen työn ja tekstiilityön tunnit ovat olleet omiaan näiden kotikutoisten patalappujen ja kukkarahien tuotannossa. Onneksi (?) 2000-luvulla itse tehtyjen lahjojen valikoimaan on tullut lisää koko digitaalisen median kirjo: CD-musakokoelman tekeminen kaverille, vanhojen kaitafilmien polttaminen DVD:lle ja tietysti myös erilaiset digitaaliset jouluntoivotukset. Nyt on paperin vuoro.

Edellisessä kirjoituksessani toin esille, että paperilla on potentiaalia löytyä uudelleen, jos vain olisi työkaluja ja palveluita, jotka hyödyntäisivät sekä paperin että internetin parhaita puolia. Siksi seuraava joulutarina:

Halusin ostaa isälleni Prokopiuksen 500-luvun historiankirjoituksia joululahjaksi - erityisesti hänen virallisen historiikin Justianuksen sodista (engl. "The History of The Wars"). Mielestäni Amazon pyysi liian kovaa hintaa tästä antiikin klassikosta ($18,95 (13,15€) tai £14,50 (20,27€) ilman postikuluja), joten jotain piti keksiä.

Kyseinen kirja on vapaasti ladattavissa ja käytettävissä Project Gutenbergin verkkosivuilla, joten tallensin sen sieltä koneelleni HTML-muodossa. Avasin tiedoston tekstinkäsittelyohjelmassa, jossa määrittelin sivun kooksi taskupokkarin 6x9 tuumaa. Kävin hiukan tekstiä läpi ja poistin turhia rivinvaihtoja. Lopuksi kirjoitin kirjan alkuun omistuskirjoituksen ja päivämäärän.

Seuraavaksi kirjauduin Lulu.com -palveluun. Lulu on verkossa oleva kustannuspalvelu, jossa kuka tahansa saa tehdä oman kirjan. Kirjan voi sitten laittaa joko myyntiin tai tilata omaksi iloksi. Kirjoja painetaan "on demand": kun joku kirjan tilaa, niin se painetaan.

Latasin siis sormeilemani Prokopiuksen tekstin Luluun, joka teki siitä PDF:n esikatselua varten. Lulu tarjosi myös mahdollisuuden suunnitella kirjalle kannet. Sitä varten etsin verkosta kuvan keisari Justianuksesta ja takakanteen tekstinpätkän Prokopiuksesta itsestään. Edellisen tarjosi Wikimedia ja jälkimmäisen Wikipedia.

Tilasin kirjoja kaksi kappaletta. Yhden hinnaksi tuli 9,71€ ja postikulut kahdelle 3,99€. Nyt odottelen postilaatikon kolahdusta.

Sen lisäksi, että sain kirjan halvemmalla kuin Amazonista, kirja on myös henkilökohtaisempi: omat kannet sekä omistuskirjoitus. Lainatakseni erään luottokortin mainoslausetta: "Priceless".

Tämä on hyvä esimerkki paperimedian ajattelelemisesta uudenlaisesta vinkkelistä. Internet mahdollistaa sen, että kotiprintterin lisäksi kenellä tahansa on painokoneet ja julkaisukanavat oman laajakaistayhteyden päässä. Hatunnosto Lulu.com:lle, joka on pioneeri alalla.

Lahjavinkkini taitaa tulla ikävä kyllä hiukan myöhässä tämän vuoden joulua ajatellen, mutta nyt on vuosi aikaa kerätä kasaan tekstejä ja kuvia omista arkistoista ja surffata vaikka Project Gutenbergiä ensi joulua ajatellen.

Hyvää joulua!

Digitaalisten palvelujen tutkimus

2007-12-18T23:46:00.000+02:00

Suomalaiset - tai siis oikeastaan Nokia - ovat viimeisen 15 vuoden aikana menestyneet hyvin tieto- ja viestintätekniikan tuotteiden tekijöinä. Tämä on hieno juttu, mutta ei itsessään vielä takaa yhtä ruusuista tulevaisuutta maapalloistuneessa maailmassa.

Tähän verrattuna olemme menestyneet vain suhteellisen vaatimattomasti ICT:n mahdollistamien palvelujen tekijöinä. IRC:in ja tekstiviestin jälkeen Suomessa ei ole syntynyt ainuttakaan todelliseen läpimurtoon yltänyttä Internet-palvelua. Mobiili-Internetin alueella todellisia jättimenestyksiä ei ole ainuttakaan: surullinen tosiasia lienee, että 3G:n "killer-sovellutus" näyttää ainakin IP-pakettien määrällä mitaten olevan Microsoft Windows. Tällä alueella tosin kukaan muukaan maailmassa ei vielä ole osunut maaliin.

Tämä heikkous näyttää vakavalta. Kohtalaisen hyvin perustein voi arvella, että tulevaisuudessa suurin lisäarvo saavutetaan nimen omaan uusien palvelujen alueella. Nokian viime kuukausina tekemät julkistukset antavat olettaa, että myös siellä ajatellaan näin. Vuonna 2008 toimintansa aloittavan tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymän (ICT SHOK) tutkimuskaavailut nojaavat nekin samaan arvioon.

Mitä tietotekniikan tutkijoiden pitäisi tehdä asialle? Miten digitaalisia palveluja pitäisi tutkia?

HIIT:in piirissä on tietenkin tehty palveluihin liittyvää tutkimusta oikeastaan laitoksen alkuvaiheista asti. Kehotan lukijoita vilkaisemaan esimerkiksi vv. 2001-2003 toteutetun Between-projektin tuloksia, jotka nykypäivänkin perspektiivistä ovat jopa surullisenkin ajankohtaisia. Tämä hanke painottui uusien palvelukonseptien käyttäjäkeskeiseen kehittämiseen. Olemme edelleen sangen ylpeitä myös Context ja MC2 -projektien työstä.

Mutta mutta. Jos nämä hankkeet olivat niin hyviä, missä ne uudet palvelut sitten oikein ovat? No, Jaiku toki on olemassa, mutta sen osalta ansio kyllä kuuluu yrityksen perustaneille entreprenööreille enemmän kuin HIIT:ille itselleen. Nämä kysymykset ovat siis aiheellisia.

Olemmekin pohtineet aika tavalla palvelujen tutkimuksen kysymyksiä sekä HIIT:in piirissä että myös TKK:n (ja muidenkin yliopistojen) kollegojen kanssa. Olemme tässä saaneet innoitusta ns. palvelutieteen noususta tietotekniikan lehtien otsikoihin, suurelta osalta IBM:n ajamana. Emme ole löytäneet kokonaista vastausta, mutta luulen että käteen on jäänyt tarpeeksi vastauksen murusia jotta työ voitaisiin aloittaa. Koetan tässä koota yhteen näitä murusia.

Tärkein lähtökohta on se, että palveluja ei voi tutkia laboratoriossa, vaan ne on vietävä käyttäjiensä käsiin ja tutkittava mitä sitten alkaa tapahtua. Hyviä ideoita riittää, ja niitä voidaan tuottaa esimerkiksi Betweenissä kokeiltuja menetelmiä soveltaen. Ratkaisevaa on tehdä jotakin niille. Itse asiassa olemme sangen vakuuttuneita siitä, että hyvältä tuntuva idea on toteutettava nopeasti ja yksinkertaisesti liikaa tuumimatta: Launch first, think later! Tässä suhteessa ns. Living Labien perusajatus on oikea.

Tämä kuullostaa varmasti tavattoman epätieteelliseltä, ja kenties onkin sitä. Uskon kuitenkin, että palvelujen menestymiselle ratkaisevia palvelujen laadullisia ominaisuuksia voidaan tutkia ainoastaan tällaisen toiminnan mahdollistaman empirian ja kokeilujen kautta. Tällaisia ominaisuuksia vaikuttaisivat olevan ainakin seuraavat:

Sosiaalisten verkostojen rooli: Näyttää siltä, että palvelut "tarttuvat" käyttäjiinsä hyvin usein sosiaalisten linkkien kautta. Jos kaverisi kutsuu sinut palvelun piiriin, todennäköisyys sille että ainakin kokeilet sitä on olennaisesti suurempi kuin vaikkapa mainonnan kautta löydetyn palvelun kokeiluun. Tätä ilmiötä ei luultavasti voi tutkia muuten kuin kohtalaisen suuressa mittakaavassa.

Käyttäjien omat innovaatiot: Tekstiviesti kehitettiin alunperin operaattorin palveluviestien lähettämistä varten. Se, että siitä tuli suurmenestys, nojasi lähes kokonaan siihen että käyttäjät itse keksivät sille lähes loputtomasti uusia käyttötarkoituksia. Palvelututkijan on siis seurattava korva maassa, mitä käyttäjät palvelulla oikeastaan tekevät, huomattava käyttäjien emergoituvat oivallukset ja arjen käytännöt, ja heitettävä bensaa liekkeihin heti kun jossakin alkaa kärytä.

Palveluekonomia: Palvelu onnistuu, jos se tuottaa lisäarvoa käyttäjilleen, ja jos lisäarvo voidaan jakaa palvelun tuottamiseen osallistuvien osapuolten kesken siten että kaikilla on riittävä insentiivi olla mukana. Tässä ei ole kyse yksin rahassa mitattavasta ekonomiasta, vaan muistakin arvoista.

Identiteetit, yksityisyys, luottamus: Varsinkin yhteisöpalveluissa käyttäjät haluavat tuoda identiteettinsä esiin ja jakaa sisältöjä ja elämyksiä toisten käyttäjien kanssa. Siltikin heidän yksityisyyttään on varjeltava ja pyrittävä luomaan edellytykset luottamuksen syntymiselle. Nämä ovat tavattoman vaikeita asioita, joiden tutkiminen tuntuu myös edellyttävän empiriaa ja kokeita.

Tekninen skaalautuvuus: Mitä tapahtuu, kun palvelu kasvaa mittakaavasta toiseen, esimerkiksi kymmenistä tuhansista miljooniin? Tämä on hankala ja kamalan pragmaattinen aihepiiri, jota on vaikea tutkia. Voi olla, että vain Googlen ja Amazonin kaltaiset yritykset, joiden elämänlankana on todella skaalautuvan palvelualustan rakentaminen ja ylläpitäminen, voivat tehdä oikeasti vaikuttavaa työtä tällä alueella. Yliopistolle tämän aihepiirin osalta kenties mielenkiintoisinta on tutkia uudentyyppisiä, esimerkiksi P2P overlay -tekniikoihin nojaavia palveluarkkitehtuureja todellisten palvelujen yhteydessä.

Tässä on siis aika paljon tutkimista. Tämä on vieläpä sillä tavalla epäkiitollista, että työtä on tehtävä aika paljon ennenkuin mielenkiintoisia tuloksia voi edes odottaa. Myös IPR-asioiden hoitaminen on haasteellista, koska yritykset herkästi ja ymmärrettävästi tulevat varovaisiksi kun aletaan tutkia kukaties lähellä kaupallista hyödynnettävyyttä olevia asioita. Ihan pienessä mittakaavassa tällaista tutkimusta ei voi tehdä, koska tarvitaan monenlaista osaamista kenttä- ja empiirisistä menetelmistä data-analyysiin ja palveluteknologiaan asti.

Siltikin tällaiselle tutkimukselle on selkeä tilaus, ja aiomme ryhtyä töihin. Odotamme lopullista rahoituspäätöstä ensimmäiselle tätä koko aluetta tavoittelevalle hankkeelle näinä päivinä.

Miksi Innovaatioyliopisto on välttämätön?

2007-12-11T22:58:00.000+02:00

Hallitus päätti iltakoulussaan 21.11. innovaatioyliopiston perustamisen periaatteista hallitusohjelmassa esitettyjen suuntaviivojen pohjalta. Päätöksen mukaan Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu yhdistetään säätiömuodossa toimivaksi uudeksi innovaatioyliopistoksi. Valtio ja elinkeinoelämä sitoutuvat innovaatioyliopiston säätiövarallisuuden muodostamiseen. Tavoitteena on, että se aloittaa toimintansa 1.8.2009.

Innovaatioyliopisto on siis toteutumassa osana suurta, koko yliopistolaitosta koskevaa muutosta. Varsinkin innovaatioyliopistoa koskeva keskustelu on kuitenkin suuntautunut melkein alusta asti väärille raiteille. Sitä on sävyttänyt epäluulo koko hankkeen tarkoitusperiä kohtaan. Siksi on hyvä palata vielä kerran koko hankkeen juurille ja kysyä, miksi se on välttämätön.

Vastausta on todellakin haettava ihan juurista asti, siitä alkaen minkälaisessa maailmassa me itse asiassa elämme, hyvässä ja pahassa. Vaikuttavan kokonaiskuvan tästä on muodostanut sosiologi Manuel Castells laajassa teoksessaan The Information Age: Economy, Society and Culture. Hänen maailmanselityksensä muodostuu kahdesta vuorovaikuttavasta komponentista: maailman kehittyneet alueet toisiinsa liittävistä globaaleista verkostoista ja aiemman massayhteiskunnan rakenteita korvaavista uusista identiteeteistä. Informaation synnyttäminen, levittäminen ja hyödyntäminen ovat näin muodostuvan verkostoyhteiskunnan perusta; siten verkostoyhteiskunta on sekä modernin tieto- ja viestintätekniikan luomus että sen kehitystä alati piiskaava ohjastaja. Verkostoyhteiskunnan suurimmat haasteet – ympäristönmuutoksen hallinta, siirtyminen kestävän kehityksen mukaiseen energiaan, sodat ja terrorismi, hyvä elämä ylimalkaan – ovat nekin globaaleja, ja edellyttävät sen mukaisia ratkaisuja.

Yliopistojen asema tällaisessa maailmassa on ratkaisevasti muuttunut entisestä. Kun niiden tehtävä kulttuurin ja sivistyksen ylläpitämisen ja tiettyihin ammatteihin kouluttamisen ohella aiemmin rajoittui perustutkimukseen nojaavan uuden tiedon tuottamiseen yhteiskunnan eri toimijoiden kuten yritysten ja yhteiskunnan itsensä hyödynnettäväksi, asettaa verkostoyhteiskunta niille sekä aiempaa laajempia että luonteeltaan uudenlaisia haasteita.

Yliopistoilla ei enää ole monopolia – jos sitä niillä koskaan on ollutkaan – uuden tiedon tuottamiseen. Uudet ideat syntyvät yhä useammin uusissa, nopeasti kasvavissa yrityksissä ja verkostoissa jotka liittävät ne yliopistoihin ja isompiin yrityksiin. Nämä verkostot ovat globaaleja: suuret yritykset voivat hakea yhteistyökumppaneita kaikkialta maailmasta, ja avoimessa taloudessa niiden pitää niin tehdäkin. Tämän ilmiön kuvaamiseen on alettu lainata biologian käsitteitä: puhutaan ”ekosysteemistä”, jossa eri toimijat vuorovaikuttavat synnyttääkseen ja soveltaakseen uutta tietoa uusissa, alati muuttuvissa eri mittakaavan rakenteissa. Myös yliopistot joutuvat etsimään oman roolinsa näissä rakenteissa ja sopeuttamaan oman toimintansa niiden logiikan mukaiseksi.

Yliopistoille on toki tarjolla erilaisia ekologisia lokeroita. Ne voivat pyrkiä vaikuttamaan lähinnä paikalliseen toimintaympäristöönsä etevinä kouluttajina, osaajina ja yhteistyökumppaneina. Suomessa varsinkin ammattikorkeakoulut ovat etsineet omaa rooliaan tällaisista lähtökohdista. Myös useimmat yliopistot löytänevät itsensä tästä asetelmasta.

Yliopistojen kerma – todelliset huippuyliopistot – löytävät oman lokeronsa kuitenkin nimen omaan uuden tutkimuspohjaisen tiedon tuottajina integroituna osana verkostoa, joka pystyy nopeasti ja tehokkaasti hyödyntämään uusia ideoita ja tuottamaan niihin perustuvia innovaatioita. Ne toimivat ekosysteemissä, joka tukee uusien yritysten perustamista ja innovaatioiden syntymistä kaikilla tarvittavilla tavoilla, kuten rahoitus, johtamisosaaminen, markkinointi, immateriaalioikeuksien hallinta sekä muut nopean kasvun edellyttämät osaamiset ja palvelut. Siten nämä yliopistot ovat sekä globaalin kehikon että paikallisen ekosysteemin osia: puhutaan ”glokaalista” toimintatavasta. Tarvitaan myös erilaisuutta ja luovaa hulluutta sietävä ilmapiiri, joka luo edellytykset eri osaajien vuorovaikutukselle ja houkuttelee heitä piiriinsä kaikkialta maailmasta.

Tarvitaanko Suomessa tällainen yliopisto? Jos tarvitaan, mitä on tehtävä jotta sellainen voisi syntyä? Innovaatioyliopiston perustelut kumpuavat harkituista vastauksista näihin kysymyksiin. Viime kädessä kyse on poliittisista valinnoista.

Viimeisten noin 15 vuoden aikana Suomi on menestynyt globaalissa taloudessa erinomaisesti etsimällä menestyksellisesti oman roolinsa uuden tiedon tuottajana ja siihen pohjautuvien innovaatioiden kehittäjänä. Kyse ei ole vain Nokian menestystarinasta, vaikka se onkin tämän kehityksen johtotähti ja lipunkantaja. Tämän kokemuksen pohjalta myönteisen vastauksen antaminen ensimmäiseen kysymykseen tuntuu hyvältä valinnalta.

Jos tällainen yliopisto tarvitaan, mitä on tehtävä? Nyt tehty päätös TKK:n, HKKK:n ja TAIK:in yhdistämisestä ei perustu näiden yliopistojen lähtökohtaiseen erinomaisuuteen, vaan kokonaisvaltaisempaan arvioon huipputason yliopiston syntymisen edellytyksistä.

Mielestäni on kiistatonta, että Suomessa vain pääkaupunkiseutu tarjoaa lähtökohdat huippuyliopiston edellyttämän ekosysteemin syntymiselle, ei vähiten sen johdosta että siellä jo toimii myös Helsingin yliopisto. Oulun seutu tarjoaa kylläkin painavan vastaesimerkin, mutta jäänee kokonaisuutena kuitenkin perusedellytyksiltään toiselle sijalle. Kyse on siis kokonaisuutta tarkastelevasta poliittisesta harkinnasta, ja keskustelu siitä ”ansaitsevatko” yhdistettävät yliopistot niille lankeavan aseman on pohjimmiltaan turhanaikaista. Niille ei oikeastaan ole tarjolla muuta vaihtoehtoa kun ne sattuvat sijaitsemaan Helsingissä.

On tietenkin selvää, että kolmen yliopiston yhdistäminen ei itsessään ratkaise mitään, ellei sen rinnalla luoda edellytyksiä koko huipputason toiminnan tarvitseman ekosysteemin – johon myös Helsingin yliopisto kuuluu olennaisena elementtinä – kehittymiselle. Tätä kautta innovaatioyliopistohanke on yhteydessä samanaikaisesti synnytettäviin strategisen huippuosaamisen keskuksiin eli SHOK:keihin; niiden tarkoituksenahan on synnyttää uudenlaisia innovaatioiden tuottamiseen pystyviä ekosysteemejä jotka yhdistävät yritysten ja yliopistojen voimavaroja ja osaamisia. Sama koskee tulevina vuosina mahdollisesti syntyvää Euroopan teknologiainstituuttia, jolle Euroopan parlamentti viime kesänä antoi alustavan siunauksensa. Tarvitaan myös monenlaisia muita toimia, joiden avulla pääkaupunkiseudun houkuttelevuutta uusille ideoille alttiina, rikastavaa vuorovaikutusta mahdollistavana ympäristönä parannetaan olennaisesti. Innovaatioyliopistossa on oltava tekemisen meininki.

Voiko tämä hanke onnistua, kun siinä on näinkin monia samanaikaisesti liikkuvia osia? Tehtävä ei tule olemaan lainkaan helppo. Nyt saavutettu tahtotila on kuitenkin hyvä ennusmerkki. Nyt on vain käytävä työhön.

The Paper 2.0 Pamphlet

2007-11-22T14:50:00.000+02:00

Once there was an association of thousands of members. They wanted to update the association website to better serve the members. They had an old paper newsletter that they wanted to transfer into digital format. It turned out that the worst thing they could have done was to end the paper newsletter mailed into everyone's home. The paper newsletter was read, the digital alternatives were not. Probably all associations in the world are thinking about "going online". Who will tell them to think twice?

Once there was a large fan club with few hundred volunteer workers. The volunteers wanted to organize their work and create a feeling of community. They wanted to do the work on web and get the end result on print. They could not. There are no web tools available for collaborative publishing of print products. Who will build such open and free tools?

Once there was a research project that wanted to create and study user-generated paper products. The goal was to let regular people be as creative with paper media as people already were with digital media. The project talked to media companies who own web services with hundreds of thousands of users. The common answer was "Print products are not on our immediate roadmap." Who will promote innovative paper products and print services for media companies?

Once there was a paper industry that wanted to re-invent paper. They looked at the media industry where consumers were suddenly active producers rather than passive consumers. Web media services like MySpace and YouTube were changing the whole industry: innovation was made by the end users themselves. Nobody saw any role for paper in this turmoil. The problem was that paper was undervalued as old technology, there were no web tools for people to re-invent paper themselves, and there was no one shouting out loud that paper is still a superior media format in numerous situations.

These four stories are true. The last one can still be changed. But it will not change by itself.

The message of this pamphlet comes from over two years of research collaboration between social media researchers from two separate worlds: Helsinki Institute for Information Technology HIIT and the pulp and paper industry research institute KCL.

Here is the message:

The pulp and paper business wants to come up with new innovative products and services. A lesson learned from the ICT sector is to be open and facilitate innovation among the end users. To achieve this the pulp and paper industry must take an active role in enabling regular people to be creative with paper, especially using digital tools and online collaboration. The industry must show both consumers and businesses that paper is often far superior to digital alternatives. Finally, the industry must accept new design and business perspectives such as human-centric design and user-generated content.

Kiinalaisia ajatuksia

2007-11-12T18:56:00.000+02:00

Vietän kuluvan viikon Beijingissä HIIT:in senioritutkijoiden TkT Arto Karilan ja FT Andrei Gurtovin kanssa. Miksi olemme täällä ja mitä koetamme saada aikaan?

En turvaudu "Kiina-ilmiö" -retoriikkaan muuten kuin toteamalla, että Kiinan pisimmälle edistyneet alueet, kuten Hong Kong, Beijing ja Shanghai, kärsivät siitä itsekin: kustannustason nopea kohoaminen on alkanut aiheuttaa kokoonpanotyyppisen teollisuuden siirtymistä vielä edullisempiin paikkoihin. Kiinalaiset tietävät tämän itse kaikkein parhaiten, ja pyrkivät sen takia tarmokkaasti siirtämään toimintansa painopistettä yksinkertaisesta teollisuudesta suuremman jalostusarvon toimintaan aina tuotekehitystä ja tutkimusta myöten.

Tieto- ja viestintätekniikka kulkevat tämän kehityksen kärjessä. Sen suhteen kiinalaisten tavoitteet näyttäisivät olevan kahdella toisiaan tukevalla alueella: toisaalta hyödyntää modernia tietotekniikkaa aggressiivisesti maan nopean kehityksen vauhdittamiseen ja sen laadullisen kilpailukyvyn nostamiseen ja toisaalta synnyttää vahvoihin kotimarkkinoihin nojaavaa globaalisti kilpailukykyistä teollisuutta varsinkin tietoliikenteen ympäristöön. Siten kiinalaisten strategia poikkeaa olennaisesti esimerkiksi Intian valitsemasta tiestä tulla maailman ohjelmistolaboratorioksi.

Painopisteen asettamiselle tietoliikenteeseen kiinalaisilla onkin hyviä ja pakottavia syitä. Kun Internetin IPV4-numerot aikanaan jaettiin, tuli niitä kaikille kiinalaisille vähemmän kuin esimerkiksi Stanfordin yliopistolle. Siksi Kiinan on ollut suorastaan pakko ottaa Internet-protokollan uusi versio IPV6 käyttöön muita nopeammin: Kiinan CERNET2 lieneekin maailman laajin puhdas IPV6-verkko. Tätä kautta lähtötilanteen heikkous onkin muuttunut vahvuudeksi kun kiinalaiset valmistajat ovat saaneet lentävän lähdön uuden tekniikan tuottajina. Samalla tavalla kiinalaiset tietoliikenteen tutkijat ovat aktivoituneet tutkimusyhteisössä ja ovat nyt vakio-osallistujia parhaissa konferensseissa ja Internet-standardeja kehittävässä IETF-yhteisössä. Kiinalaiset pitävät selkeästikin tärkeänä, että he kehittävät immateriaalioikeuksilla suojattuja omia teknologioita.

Kiinalaiset ovat siis ilman muuta mukana ratkaisemassa sitä, millaiseksi tulevaisuuden tietotekniikka ja varsinkin tulevaisuuden Internet muodostuvat. Kun tämä kiinnostaa kovasti myös HIIT:iä (ja sen kanssa yhteistyössä toimivia yrityksiä), olemme jo useiden vuosien ajan etsineet yhteyksiä keskeisiin kiinalaisiin tutkijoihin. Tätä varten olen vieraillut Kiinassa HIIT:in hattu päässä säännöllisesti vuodesta 2002 alkaen.

Onnekkaasti tulin silloin ottaneeksi yhteyttä Tsinghuan yliopiston Computer Science -osaston silloiseen dekaaniin prof. Zhou Lizhuun. Löysimme yhteisen kiinnostusalueen ensitapaamisella, ja prof. Zhoun ryhmä tuli mukaan silloin aloittamaamme Internet-hakua koskevaan työhön roolinaan erityisesti kiinankielisen materiaalin esikäsittely ja indeksointi. Yhteistyö prof. Zhoun kanssa onkin jatkunut puolin ja toisin tehtyjen vierailujen avustamana näihin päiviin asti.

Tsinghuan yliopisto on mainio valinta yhteistyökumppaniksi, koska sen asema Kiinan tietoliikenteen tutkimuksessa on keskeinen. Se toimii CERNET:in kotipesänä ja sen kautta tietoliikennealan yritysten klusterin keskuksena. Yliopiston yhteydessä toimii "superosaamiskeskittymä" Tsinghua National Laboratory for Information Science and Technology jota varten rakennettiin oma yli 36,000 m2 rakennus kampukselle; sen työstä ainakin puolet on suuntautunut tietoliikenteen ja Internetin alueelle. Keskuksen välittömään läheisyyteen on noussut kuin yhdessä yössä vielä laajempi Science Park, jonka pilvenpiirtäjissä kiinalaisten ohella toimii koko joukko maailmanluokan yrityksiä Googlea myöten. Kiinalaisten vauhti onkin häkellyttävä, samoin se mittakaava jolla he toimivat. Myös itseluottamus on heillä kohdallaan.

Voimmeko päästä molempia osapuolia hyödyntävään yhteistyöhön Tsinghuan yliopiston verkkotutkijoiden kanssa? Tätä olemme nyt selvittämässä. On kysyttävä, mitä HIIT:illä tai suomalaisilla ylimalkaan on annettavana Tsinghuan tutkijoille, joilta ei puutu sen paremmin rahaa, fiksuja ihmisiä kuin kontaktejakaan.

Uskomme tietenkin, että annettavaa löytyy: muutenhan emme olisi tänne tulleet. Meillä on jo tehtyä työtä ja uusia ideoita jotka menevät kiinalaisten tutkimuksen yli ja ohi. Olemme painavasti mukana Suomeen juuri synnytettävässä tieto- ja viestintätekniikan strategisen huippuosaamisen keskittymässä, joka yhdistää maailmanluokan yritysten resursseja yliopistojen ja tutkimuslaitosten osaamiseen varsinkin tulevaisuuden Internetin tutkimuksessa. Olemme integroituneet hyvin eurooppalaiseen tutkimuskenttään, jossa kiinalaiset ovat vain niukasti mukana toisin kuin USA:ssa. Oman etunsa vuoksi kiinalaisten kannattaisi kuunnella meitä. He ovat hyviä, mutta meidän kanssamme he voisivat olla vielä parempia.

Mitä me haluamme? Toivon konkreettista yhteistyötä, jonka ytimenä ovat yhteiset testiympäristöt, niissä toteutettavat yhteiset empiiristä tietoa tuottavat kenttäkokeet, teknologian siirto molempiin suuntiin ja tätä kaikkea tavoitteellisiksi kokonaisuuksiksi paketoivat yhteiset tutkimushankkeet. Näiden yhteydessä haluaisin nähdä tutkijavaihtoa kaikilla tasoilla senioritutkijoista jatko-opiskelijoihin asti. Laadullisena tavoitteena on vaikuttaa kiinalaisten omaan ajatteluun ja agendaan siten, että he tulisivat täysipainoisesti mukaan siihen työhön, jota tulevaisuuden Internetin rakentaminen näyttää edellyttävän. Me hyötyisimme merkittävästi kaikesta tästä, kun voisimme olennaisesti nopeuttaa omaa tutkimustamme jakamalla sen edellyttämää työtä.

Joku voi kysyä, onko tämä kuitenkaan järkevää suomalaisten veronmaksajien kannalta. Sahaammeko omaa oksaamme, jos autamme kiinalaisia omilla ideoillamme ja osaamisellamme?

Nämä eivät olekaan ihan yksioikoisia kysymyksiä. Jos kyse olisi lähellä soveltamiskynnystä olevista yksittäisistä digitaalisista palveluista, olisin varautuneempi kovin intiimin yhteistyön suhteen - kiinalaiset ovat nopealiikkeisiä ja eivät arkaile kopioida hyviksi havaitsemiaan ideoita.

Nyt puhe kuitenkin on geneerisestä perusteknologiasta, jonka tulee joka tapauksessa olla kaikille avointa open source -hengessä. Mitä nopeammin ja mitä laajempaan koekäyttöön se saadaan, sitä nopeammin kaikki hyötyvät. Toivon tietenkin, että suomalaiset aikanaan tulevat olemaan nopeiden hyödyntäjien joukossa, ja pystyvät tuottamaan globaaleja innovaatioita joille myös Kiinan markkinat tulevat olemaan avoinna. Jotta tämä ei jäisi vain toiveeksi, tarvitaan myös tulevaisuuden palveluihin suuntautuvaa tutkimusta. Sen syntymisestä koetamme myös pitää huolen.

Facebook is not social media

2007-10-26T22:21:00.000+03:00

I have recently been reading, slowly and with considerable effort, Hannah Arendt's The Human Condition. What I have read seems to suggest a surprising conclusion: Facebook.com, and many other comparable forms of what is commonly called "social media" or "social computing", is not fundamentally "social".

I try to explain the line of this thought, with help from Arendt's book. A fundamental concept for her is vita activa, consisting of three fundamental human activities labor, work, and action. They designate, respectively, the biological processes of life, the activity of man towards the world, and the activity of man towards other human beings.

Vita activa is rooted in the classical world of ancient Greek city-states, where the free citizens considered life's true worthiness to be found from the public activity in the city, polis (whence "politics"). For Aristotle, public active life, bios politikos, was one of the ways of life man can choose in freedom, in independence of life's bare necessities (that is, labor and work). To excel in bios politikos was to rise over the bestiality of just living and multiplying; a life spent in the privacy of "one's own", idion, was literally "idiotic".

We have long lost the privative trait of the word "privacy", literally meaning the state of being deprived of the active public life amongst peers, which for Greeks was the highest and most uniquely human of man's activities. Arendt explains this as a side-effect of the rise of the social, the "rise of housekeeping, its activities, problems, and organizational devices from the shadowy interior of the household into the light of the public sphere" (pg. 38), concomitant with the decline of the classic civilization.

Similarly, with the modern rise of the mass society, Arendt's own framework, "the various social groups have suffered the same absorption into one society that the family units had suffered earlier" (pg. 41). The resulting modern equality, based on society's inherent conformism, is very different from equality in the Greek city-states, where free life amongst free peers was fiercely competitive, requiring "everybody constantly to distinguish himself from all others" (pg. 41). It was only this public sphere where men could really show who they really were as individual and unique human beings.

Arendt explains that it is the modern conformism, that men behave instead of acting with respect to each other, that lies at the root of modern social sciences starting from classical economics, studying large uniform populations with help of laws of statistics. She writes: "If economics is the science of society in its early stages, when it could impose its rules of behavior only on sections of the population and on parts of their activities, the rise of the 'behavioral sciences' indicates clearly the final stage of this development, when mass society has devoured all strata of the nation and 'social behavior' has become the standard for all regions of life" (pg. 45).

Arendt wrote here book in 1958, perhaps at the peak moment of the "mass society" that she studies so sharply. Now, sixty years later, we already live in a different world, a compelling overall picture of which has been painted by Manuel Castells in his The Information Age. Economy, Society and Culture. This world, called "network society" by Castells, is driven two major developments: various kinds of networks binding developed regions and their elites globally in dynamic whole; and new identities developed to replace the old ones such as nation-states inherited from the now defunct mass society. Thus, our world is definitely no longer "mass society", but rather characterised by incessant networking and fierce individualism.

And this brings me, finally, to social media. Just a few years ago, "social computing" was considered as something best exemplified by Amazon.com. This characterisation is indeed apt: Amazon excels precisely in capturing information of the behaviour of a large user population, and applying methods of statistical modelling to create models powerful enough the make fairly good guesses of what items a certain person might be interested to buy in the future.

(I must make a detour here. My younger son studies archaeology, and took a course in Akkadian just for the fun of it. For this, he needed an English-Akkadian dictionary, which I bought for him from Amazon.de. For a long time, the service kept recommending me books such as "Beginner's course of French" and like. Of course, the statistical cluster of Akkadian speakers must be fairly small these days, considering that the language has been extinct for more than 3,000 years.)

Thus, Amazon.com is social media in the truest meaning of the word. But how about Facebook?

As I see it, Facebook is primarily a platform of building and maintaining a (somewhat playful) digital identity through action, and making that visible to other people who the service calls "friends" but who more aptly might be called "peers".

Now, one could very well approach Facebook as a social platform, and hence study its mass of users and their behaviour with methods of statistics. This would actually constitute an interesting line of research, and I fully expect that some of Facebook's "applications" eventually turn out to be experiments of some clever sociology postgrads.

This angle nevertheless misses the point. I suggest that Facebook should really be viewed as the digital version of the Greek agora where the individualistic peers are expressing their uniqueness through actions, a kind of bios politikos in its more restricted way. To be excluded from such peer interaction, while not literally meaning the end of life worthy of living, would surely not appeal to Facebook's fans the least. It is thus logical that their views of privacy (as explained in Vilma's earlier blog) are not unlike those of the ancient Greeks.

Thus, I am led to the punch line of this blog: Facebook is not social media. Instead, it is action media.

Is this a useful way to look at Facebook, in that it suggests an angle of illuminating research? I don't know, but I would be interested to see somebody give it a go.

Huippuyliopisto

2007-10-21T00:26:00.000+03:00

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani tähän blogiin huippuyliopistosta.

Haluan kuitenkin pysyä alueella josta tiedän varmasti ja kokemusperäisesti jotakin. Siksi en kirjoita TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja TAIK:in yhtyessä syntyvästä yliopistosta, josta toistaiseksi voisin esittää vain toiveita ja arvailuja.

Stanfordista ja Berkeleystä sen sijaan tiedän jotakin. Kyseiset yliopistot ovat ihan kiistatta huippuyliopistoja. Uusimmalla Shanghai-listalla, josta kaikki sanovat ettei sille pidä antaa mitään arvoa, mutta jota kaikki kuitenkin siteeraavat, ne majailevat sijoilla 2 ja 3, ykkösenä kimaltelevan Haaahvaaahrdin, anteeksi Harvardin, jälkeen.

Miksi Stanford ja Berkeley ovat huippuyliopistoja?

Varmaan ensimmäinen asia, joka voi tulla mieleen, on raha. Varsinkin Stanfordilla sitä on runsaasti. Yliopiston budjetti on runsaan 3 miljardin dollarin tasoa, ja kun se on yksityinen, on sillä suuria vapauksia rahan käyttökohteiden valinnan suhteen.

Saatan nyt osoittaa epäsolidaarisuutta esimiehiäni ja kollegoitani kohtaan, mutta minusta raha ei ole kovin mielenkiintoinen tekijä yritettäessä ymmärtää huipulla olemista. Tuntemani Stanfordin ja Berkeleyn kollegat eivät vaikuta minusta olevan juurikaan sen kummemmin rahoitettuja kuin minä itsekään. Heillä näkyy olevan varaa ylläpitää sopivankokoista joukkoa tohtoriopiskelijoita, joille on tarjolla tarkoituksenmukaiset tilat ja työkalut. Rahaa riittää matkustamiseen ja tykötarpeisiin. Sitä tietenkin tarvitaan tietty määrä, mutta ei tässä puhuta valtavista summista. Jos joku arvelee, että vertailu omaan rahoitukseeni ei ole edustava, hän on varmaan oikeassa. Mutta eivät kaikki Berkeleyn ja Stanfordin kollegatkaan omaa miljoonabudjetteja.

Selitystä on varmaan haettava siitä, mitä rahalla ja muilla resursseilla, kuten omalla ajalla, koetetaan tehdä. Kun tapaan Stanfordin ja Berkeleyn kollegoja, huomaan nopeasti vaikuttuvani ennen muuta siitä miten he valitsevat ne asiat joita he tutkivat ja miten he valitsemiaan aiheita käsittelevät.

Tätä on vaikea selittää. Toisaalta aiheet valitaan siten, että kyse on Isosta Asiasta. Pieni inkrementti ei kiinnosta, vaan koetetaan etsiä sellainen aihepiiri ja tulosuunta, että tuloksena voi syntyä jotakin täysin uutta ja merkittävää. Ei hoideta oireita, vaan etsitään sairauden syy ja hoidetaan se. Mennään ydinkysymykseen ja ratkaistaan se. Ollaan rohkeita.

Toisaalta taas ollaan hirmuisen konkreettisia ja pragmaattisia. Tehdään asioita, joiden kautta päästään eteenpäin. Tehdään ne asiat loppuun asti. Kirjoitetaan julkaisuja ainoastaan parhaimpiin konferensseihin ja lehtiin. Ollaan hirmuisen päämäärätietoisia ja suoraviivaisia: huippukonferenssin deadline on kalenterissa merkittynä heti kun edellisen vuoden deadline on ohitettu. Sellaista työtä, josta huippupaperia ei voitaisi tehdä, ei edes ruveta tekemään.

Lopullisena maalina on impakti, ja nyt kyse ei ole julkaisujen impaktikertoimista, vaan siitä miten maailma muuttuu.

Nyt joku sanoo, että niin niin ja joo joo, kelpaahan sitä kun kaikki opiskelijat ovat huippufiksuja. Niinhän he ovatkin. Olen kuitenkin havainnut, että monet jatko-opiskelijat, joita me olemme Berkeley'iin lähettäneet, ovat tuossa joukossa pärjänneet erinomaisesti, elleivät suorastaan loistaneet tähtinä. Kieltäydyn uskomasta, että eroa esimerkiksi HIIT:in jatko-opiskelijoiden ja Berkeleyn jatko-opiskelijoiden välillä tässä suhteessa olisi ainakaan meidän tappioksemme. Ja tuntemani nuoret vaikkapa TKK:n Informaatiotekniikan labrasta tai Helsingin yliopiston Algodan-huippuyksiköstä ovat ihan samalla tasolla.

Se kuitenkin on totta, että meni Berkeleyssä minne tahansa, sama taso tulee vastaan. Tietojenkäsittelijöiden ohella minulla on ollut yhteyksiä Berkeleyn mediatutkijoihin, sosiologeihin, business-kouluun, oikikseen, taloustieteilijöihin ja koneinsinööreihin. Kaikki ovat aika kovia ja tekevät kiinnostavia juttuja. Ymmärtääkseni onkin niin, että yliopiston johto seuraa silmä kovana eri yksiköiden menestystä. Jos jokin porukka ei ole USA:n top tenissä, asiaan tartutaan ja nopeasti. Sama on totta kaikissa lähemmin tuntemissani huippuyliopistoissa. Kaikki mitä tehdään, on kovaa tasoa. Jos sille ei voi päästä syystä tai toisesta, luovutaan mielummin koko puuhasta.

Miksi tämä on tärkeää? Kun vierailen Berkeleyssä tai Stanfordissa, nautin kovasti tapaamisista eri alojen tutkijoiden kanssa. Tiedän tapaavani fiksuja ihmisiä, jotka koko ajan toimivat korkeaviritteisessä intellektuaalisessa ilmapiirissä. Se näyttää synnyttävän tiettyä henkistä liikkuvuutta, joka kertautuu vuorovaikutuksen kautta. Kyse on ilmiöstä, josta Pekka Himanen on puhunut eri yhteyksissä. Se on todellinen ja merkityksellinen.

Muistan kuulemani anekdootin ETH:sta, joka sekin on ihan varmasti huippuyliopisto. Sinne rekrytoitiin professoria, ja koulun rehtori keskusteli hakijoista asiantuntijaksi valitun aihealueen arvostetun professorin kanssa. "Onko kukaan ykkösluokan hakija?" kysyi rehtori. "Hyviä ovat, mutta eivät ihan kovinta kärkeä", vastasi asiantuntija. "Onko kukaan samalla tasolla kuin Te itse?", jatkoi rehtori. "Niin ei voi sanoa", vastasi asiantuntija hieman punastuen. Jonka jälkeen rehtori teki asiantuntijalle tarjouksen josta hän ei voinut kieltäytyä, eikä kieltäytynyt.

Makroskooppisemmalla tasolla huippujen yhteinen piirre on opiskelijajakauma. Berkeleyssä perusopiskelijoiden (graduate) ja jatko-opiskelijoiden (post-graduate) suhde on noin 1:2. Stanfordissa se on noin 1:2,5. Esimerkiksi Tsinghuan yliopistossa, joka on omalla laillaan huippua, se on 1:3.

Nyt joku sanoo, että entä sitten, "post-graduate":han sisältää myös maisteriopiskelijat. Ja: vaikka esimerkiksi TKK:lla jatko- ja perusopiskelijoiden lukumäärien suhde on noin 1:5, kun meidän jatko-opiskelijamme ovat kaikki kumminkin jo maisteritasoisen tutkinnon suorittaneita, niin onko tässä sitten jokin ero?

No onhan siinä. Berkeleyssä M.Sc. opiskelijat ovat itse asiassa tohtoriputkessa, ja useimmat tähtäävät tohtorin tutkintoon. M.Sc. tutkinto on välitavoite, tai joillekin ns. early exit, jos homma ei sujukaan. Ennen muuta he ovat kaikki päätoimisia opiskelijoita, jotka keskittyvät koko tarmollaan opiskeluun ja tutkimukseen.

Tuntemani huippuyliopistot eivät kerta kaikkiaan ole erityisen kiinnostuneita maisterien tuottamisesta. Niillä on kyllä hyvät bachelor-ohjelmat joihin halutaan ja saadaan hyviä opiskelijoita. Heistä osa jatkaa maisteri/tohtoriohjelmissa, mutta niihin hakee ja otetaan opiskelijoita kaikkialta maasta tai maailmasta. Omat bachelorit ovat samalla viivalla kuin kaikki muutkin. Kun professorilta kysytään, montako opiskelijaa hänellä on, hän kertoo tohtoriopiskelijoittensa määrän, ja saattaa lisäksi mainita montako postdoccia tällä hetkellä on rullissa. Siinäpä se.

Muistutan uudestaan, että tämän bloggauksen aiheena ei ollut TKK+HKKK+TAIK -yliopisto. Olen juuriltani ainakin 50% savolainen, joten jätän vastuun kaikista tulkinnoista lukijalle. Voeha se olla niinnii.

Avoin julkaisupolitiikka yritysten tutkimuslaitoksissa. Miksi ihmeessä?

2007-10-17T16:47:00.000+03:00

Mor Naaman, Yahoo!:n tutkimuskeskuksen Berkeleyn yksikön johtaja kirjoittaa blogissaan joutuvansa jatkuvasti perustelemaan itselleen ja yrityksen sisällä muille miksi julkaista tutkimusta kansainvälisisissä konferensseissa. Berkeleyn yksikkö perustettiin 2005 kampuksen läheisyyteen ja on sen jälkeen julkaissut ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksen tutkimuksen parhaassa konferenssissa (CHI) muutaman paljon näkyvyyttä saaneen julkaisun. Esimerkiksi Naamanin yhdessä Stanfordin HCI-laboratorion kanssa kirjoittama ”Why we tag?” tutki motivaatioita tagien käytössä Web 2.0 -palvelussa.

Eikö tuloksia julkaisemalla yritys vain paljasta yrityksen tietoa kilpailijoille?

Kysymys palautuu perustavanlaatuisempaan kysymykseen: Mitä on tutkimus? Mor nimeää seitsemän syytä yrittää julkaista työtä kansainvälisellä tasolla:

Kirjoittaminen edistää yritykselle tärkeiden asioiden ymmärtämistä. Kirjoittaminen pakottaa organisoimaan ajatukset ja esittämään tärkeimmät tulokset selkeästi. Kirjoittaminen voi auttaa erottamaan huonot ajatukset hyvistä.
Julkaiseminen on paras tapa saada palautetta työn parantamiseksi. Tätä palautetta saa paitsi vertaisarvion myös itse konferenssiesityksen kautta.
Julkaiseminen luo keskustelua ja tutkimusta akateemisessa yhteisössä ja tätä kautta tukee yrityksen omia ponnisteluja.
Julkaiseminen suuntaa akateemisen yhteisön mielenkiinnonkohteita ja antaa yrityksestä kuvan ”hyvänä kansalaisena” akateemisessa yhteisössä.
Julkaiseminen edesauttaa työn impaktia myös yrityksen sisällä. Esimerkiksi Yahoo!:n kokoisessa yrityksessä oikea käsi ei aina tiedä mitä vasen tekee.
Julkaiseminen tekee paikasta houkettelevamman työpaikan. Mor kertoo, että briljantti esitys tai paperi lisää näkyvyyttä ja on tärkeä tekijä valmistuneiden valinnoissa.

Nämä seikat ovat todellisia. Jaan toimistoni bulgarialaisen tiedonlouhinnan tutkijan kanssa, joka on väittelyn lähestyessä saanut useita työpaikkaehdotuksia ja valinta kulminoitui Yahoo!:n ja Googlen välille. Yahoo!:n tutkimuskeskus osoittautui houkuttelevammaksi, koska se jopa rohkaisee työn tulosten julkaisemiseen. Google puolestaan on kuulemma huonossa maineessa, koska palkkaa väitelleitä Engineer-tittelillä ratkaisemaan ongelmia eikä rohkaise julkaisemaan.

Tässä on opittavaa suomalaisille yrityksille. Tällä alalla suomalaisista yrityksistä ainoastaan Nokian tutkimuskeskus on pystynyt konsistentisti julkaisemaan kansainvälisen tason konferensseissa, vaikka merkittävää tutkimuskapasiteettia on useissa muissakin yrityksissä. Suurten IT-alan yritysten, kuten TietoEnatorin, TeliaSoneran, Elisan, Suunnon, Polarin, Nordean sekä konsultointiyritysten, kuten Ideanin, Adagen ja Accenturen, julkaisuja näkee hajanaisesti siellä täällä. Suurin osa näistä on kuitenkin lähinnä kansallisen tason yhteyksissä tai B- tai C-tason konferensseissa. Kiinnostusta näilläkin yrityksillä on, heillä on usein yhden tai useamman henkilön delegaatio konferenssissa keskustelemassa ja verkottumassa.

Tämän ”mulla on, sulla ei” -vertailun takana on tärkeä pointti. Yrityksillä joko on ei-avointa tutkimusta tai sitten tutkimus ei yllä niin korkealle tasolle, että sitä voisi julkaista. Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja ja erottavat suomalaisen ICT-kentän Piilakson ympäristöön, jossa yritysten tutkimusyksiköt ovat elimellinen osa "innovaatioekologiaa". Tutkimusyksiköt ovat paitsi tutkijoiden että ideoiden kiertokulun yksi vaihe myös tärkeä yrityksen kompetenssin kannalta. ICT:n helpoimmat ongelmat on ratkaistu jo vuosia sitten, kilpailuetu saavutetaan tutkimuksellisesti ”kovien” ongelmien ratkaisulla ja tässä avoin julkaisupolitiikka on merkittävä tuki ponnisteluille.

Linkki:

Mor Naaman, ”Why do we write?”: http://yahooresearchberkeley.com/blog/2007/09/20/why-do-we-write/

HIIT maailmaa pelastamassa

2007-10-13T01:05:00.000+03:00

Tiistaina 9. lokakuuta oli EU:n 7. puiteohjelman toisen hakukierroksen määräpäivä. HIIT toimitti siihen hakemuksen, jonka avulla koetamme pelastaa maailman. Alunperin tarkoitukseni oli blogata aiheesta samantien. Jaiku-kauppa kuitenkin vaati puhetta heti, ja jätin EU-aiheen myöhempään.

Parempi niin, koska olisin silloin otsikonut jutun tyyliin Pelkoa ja kauhua HIIT:issä ja jatkanut samaan tapaan. Puiteohjelmahakemusten tekeminen on parhaimmillaankin työläs, ja pahimmillaan tuskallinen prosessi, joka kriisiytyy deadline-hetken (kello 17.00 Brysselin aikaa) lähestyessä. Tiistaina olisin vielä ollut kokemuksesta vereslihalla.

Tämän hakemuksen tekemistä vaikeutti tuntuvasti se, että kaksi hankkeen osapuolista vahvisti osallistumisensa vasta edellisen viikon lopulla, joten hakemusta oli muokattava loppuun asti. Saimme uusia tekstiosioita vielä pari tuntia ennen määräaikaa. Tätä seurasi kaaosta hipovia hetkiä, kun useat meistä muokkasivat hakemuksen eri osia samaan aikaan. Toimitimme lopullisen hakemuksen komisson palvelimelle kello 16.56.47. En usko, että jäljellä olevien 3 minuutin ja 13 sekunnin aikana olisimme olennaisesti enää voineet sitä parantaa.

Miten tämä auttaa maailmaa? Koetan selittää, miksi tunsin velvoitusta tehdä parhaani hakemuksen hyväksi.

Hankkeen tarkoituksena on tutkia, miten mobiilin, kaikkialla mukana kulkevan tietotekniikan avulla voitaisiin auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa sähköenergian kulutustaan tosiaikaisesti ja yksityiskohtaisesti, ja tätä kautta kannustaa heitä tekemään energian kulutusta pienentäviä valintoja arkielämän eri tilanteissa.

Mielestäni tietotekniikan pitäisi ylimalkaan osallistua niiden ongelmien ratkaisemiseen, joita se itse on luonut. Energiankulutuksen osalta tietotekniikan jalanjälki on raskas ja kasvava. Paitsi että tätä olisi hillittävä, olisi tietotekniikan mahdollisuuksia otettava käyttöön kaikissa muissakin kohteissa joihin se voi vaikuttaa. Ubiikin, kaikkialle ulottuvan tietotekniikan kautta otteen pitäisi ulottua kaikkiin käyttäjien arjen eri tilanteisiin.

Voisiko tämä onnistua? Kaikki riippuu lopulta ihmisten omista valinnoista. Emme aio tai halua rakentaa järjestelmää, joka tekisi päätöksiä ihmisten puolesta. Sen asemesta pyrimme tekemään eri tllanteista läpinäkyviä: tuomaan esiin, mistä juuri tämän hetken energiankulutuksen profiili muodostuu, ja mitä vaihtoehtoja siihen vaikuttamiseen juuri nyt on tarjolla. Tätä varten rakennamme tekniikkaa, jolla energian kulutusta koskevaa tietoa voidaan kerätä, muokata ja jalostaa, esittää sitä sopivalla tavalla päätösten tueksi sekä ohjata energiaa kuluttavien laitteiden ja järjestelmien toimintaa tehtyjen päätösten mukaisesti.

Avainkysymys on ihminen ja hänen motivointinsa. Ovatko käyttäjät valmiit ottamaan tällaisen järjestelmän käyttöön? Mitkä järjestelmän ominaisuudet ja piirteet edistäisivät parhaiten sen hyväksyttävyyttä, mitkä taas ovat sellaisia että niiden puutteellisuus ilman muuta tekisi järjestelmästä kelvottoman? Voidaanko ihmisiä kannustaa sisällyttämällä järjestelmään pelinomaisia tai sosiaalisia verkostoja hyödyntäviä piirteitä? Näiden kysymysten pohtiminen on HIIT:in tehtävä. Olen luottavainen että osaamme antaa niihin hyödyllisiä vastauksia.

Uskon, että ihmiset ovat halukkaita tekemään energian kulutustaan rajoittavia valintoja hieman omasta mukavuudestaan tinkienkin, jos he vain saavat tietoa eri tilanteiden tarpeiden mukaisesti. Toivon olevani oikeassa; vaihtoehto ei ole kovin miellyttävä.

Miksi tästä oli tehtävä EU-hanke? Eikö aihetta voisi tutkia muutenkin? Kyllä toki, ja olemmekin tehneet samansuuntaisen kansallisen hankealoitteen. EU-hankkeen avulla uskomme kuitenkin voivamme edistää tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Jos se hyväksytään rahoitettavaksi, voimme tehdä kenttäkokeita ja käyttäjätutkimuksia useissa maissa, ja tätä kautta ymmärtää laajemmin ja rikkaammin käyttäjien tarpeita ja edellytyksiä. Voimme myös esitellä tuloksiamme isommalla näyttämöllä. Lisäraha tutkimukselle on toki tervetullutta, mutta se yksin ei ole ratkaisevaa.

No, hanke on nyt toimitettu komission arvioitavaksi, ja juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin toivoa sille ymmärtäväisiä evaluoijia. Tällaisessa tilanteessa tutkija tuntee olonsa tyhjäksi ja turhautuneeksi: iso ponnistus on takana, ja kaikki mahdollinen mitä voitiin ja ehdittiin on tehty. Nyt tekisi jo mieli päästä itse työhön käsiksi. Mutta ei; joudumme odottamaan ainakin pari kuukautta. Siihen asti maailma saa vielä selvitä omin voimin.

Google osti Jaikun

2007-10-09T21:06:00.000+03:00

Kuin jatkoksi edelliselle kirjoitukselleni saimme tänään kuulla mielenkiintoisen uutisen: Google on ostanut Jaikun! En tainnut olla ihan väärässä kun rinnastin Jaikun Joostiin.

Minua ei todellakaan ihmetytä, että Jaiku löysi kodin, eikä täysin sekään että ostaja oli Google (jossa on kyllä huomattu että HIIT on olemassa), mutta se että se kävi näinkin nopeasti oli kyllä yllätys. Onneksi olkoon entreprenööreille!

Uutinen korostaa edelleen juttuni peruskysymystä: mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen idea voisi lentää omilla siivillään korkealle, aina maailmanluokan innovaatioksi asti? On toki tyydyttävää kontribuoida Googlen tuotekirjoon, ja mielenkiintoista nähdä mitä se ostoksestaan tekee, mutta tietenkin hienoa olisi myös ollut nähdä Jaikun kasvavan vaikkapa juuri Joostin mittakaavaan asti ihan suomalaisinkin voimin.

Jaiku tosin ei kenties ollut idea joka sellaisenaan olisi voinut kasvaa massamarkkinat saavuttavaksi innovaatioksi, vaan sopii paremmin täydentämään esimerkiksi Googlen tuotekirjoa, johon Bloggerkin kuuluu. (Pääsen varmaan piankin kirjoittelemaan tätäkin blogia suoraan Jaikusta.) Palveluna Jaiku hyödynsi kuitenkin vain pientä osaa siitä, mitä sen moottorina toimiva, HIIT:issä ja Helsingin yliopistossa alunalkaen kehitetty ContextPhone-alusta itse asiassa pystyisi.

Tuntemukseni siitä, että jokin iso juttu on melkein tuloillaan, on entistäkin voimakkaampi.

Mobile WOM Manifesto

2007-10-09T13:23:00.000+03:00

If you receive a message on your mobile phone from a good friend of yours, would you open it? Surely. If the message contains some sort of a commercial message, would you read it? Most likely and certainly if your friend refers to it. Would you be offended or disturbed by this message? Most probably not. On the contrary, the odds are that you are interested in it because your close friend, who knows you, thought so. In addition, you are probably pleased that your friend thought about you, and you are flattered that he or she took the time to contact you, maybe even to the point that you will act upon the commercial message either by forwarding the message further or by purchasing the product or service promoted.

The scenario above explains why mobile media as a personal communication tool would seem to be the optimal platform for word-of-mouth (WOM) marketing. Still, groundbreaking mobile WOM campaigns are yet to be seen. Why?

Five years ago, I was doing my master’s thesis for Starcut Ltd. I studied how it would be possible to generate WOM around motion pictures using mobile devices. Back then, the buzz about WOM was only starting. The vast majority of mobile devices were still black & white and could hardly display an image. The content industries were in panic because of piracy and peer-to-peer distribution. It was clear that the industry wasn’t ready for mobile word-of-mouth marketing campaigns that needed understanding about WOM mechanisms, sophisticated mobiles devices, and a willingness to trust consumers to distribute branded content.

Since those days online word-of-mouth marketing has gained a lot of momentum. The fragmentation of media channels, the growing importance of reaching niche audiences and markets, and the poor return on investment (ROI) figures of traditional marketing methods have forced marketing professionals to look for alternative means to attract consumers’ attention.

Marketing techniques relying on word-of-mouth communication, that is non-commercial person-to-person communication concerning a brand, product or service, are not, however, a new or even a recent phenomenon. They have been studied since the 1950’s both by academics and marketing research companies. The interest towards word of mouth communication originates from studies trying to analyze consumers’ purchase decision behavior. Practically all studies demonstrated that the most influential advice and information regarding buying decisions come from the consumers’ peers.

Further research proved that through WOM, information can spread fast to different consumer clusters without loosing its persuasiveness and that WOM is especially influential in service industries where customer experience is paramount.

Over the years, many trials were made to harness the word of mouth concerning a given product, brand, or service. Although the results proved that within certain boundaries WOM can be influenced, WOM marketing strategies remained marginal within the over-all marketing mix, mostly because of the difficulty to measure the impact of WOM campaigns.

The digital revolution of the 90’s gave a new start to WOM-based marketing solutions. With the help of Internet and email people could communicate a lot easier and faster with much more people than before. The digital communication tools provided also new means to measure WOM and service providers could benefit from customer feedback and ratings to improve their service. This online WOM gave rise to such successes as Hotmail, Amazon.com, and Ebay. In academic circles, digital networks gave rise to a new interest in network analysis, links, and the small world –theory, all tightly connected to WOM research.

After the year 2000, the number of business books published on WOM has exploded many of them specializing in one form of sub-genre of WOM, such as viral, buzz, stealth, guerilla or influencer marketing. Numerous companies have specialized on WOM marketing, and the industry has organized itself around Word of Mouth Marketing Association WOMMA, founded in 2004. In addition, all successful web 2.0 services from YouTube to Facebook seem to be using WOM mechanisms as building blocks of their service offering. I must say, it is an exciting time to continue my research, now as a doctoral student, on word-of-mouth mechanisms and service design.

But coming back to my starting point, why hasn’t WOM reached the mobile media on a large scale? My guess is that the mobile industry has had a dubious attitude towards all sorts of marketing due to the fear of spam. It was because of spam that European Union enforced its opt-in regulation back in 2002 and for the very same reason industry organizations elsewhere in the world took similar self-regulating actions.

This fear is certainly well grounded when it comes to mobile advertising, but NGO-driven mobile campaigns have shown that WOM works also on portable devices. Only ten days ago, a worldwide SMS campaign urged people to wear red on September 28th in order to support the demonstrators in Burma (Myanmar) and last Friday I received a text message originating from Amnesty International inviting people to light candles in front of Russian Embassies to remember the murder of Anna Politkovskaya. I forwarded the messages, not to everyone on my contact list, but only to a selected few that I thought would appreciate it. I bet I am not only one acting this way.

Last September showed some signs that also mobile industry is slowly getting rid of its fears. September 17th Nokia announced the acquisition of Enpocket, a company providing mobile advertising campaign systems and management. A week later, Blyk, the first free ad-supported mobile phone service went live in the UK. Who knows, maybe next week we will hear of the first mobile WOM campaign. But no matter when it takes place, I am sure that the first company succeeding in making users forward its ads to their peers on mobile media is going to be on everybody’s lips.

Joost-mietteitä

2007-10-04T22:47:00.000+03:00

Luin eilen Digitodayn uutisen, että kohuttu Joost-palvelu on lopultakin avattu beta-versioisena yleisölle. Se soveltaa P2P-teknologiaa videomuotoisen sisällön jakeluun Internetissä. Palvelu on sillä tavalla suljetu, että käyttäjät eivät voi jakaa omia videoitaan; sen sijaan he voivat jakaa kavereittensa kanssa "ohjelmatietoja" ja itse laatimiaan koosteita, "kanavia".

Ennakkokohu johtui varmaan paljolti siitä, että palvelun takana ovat Janus Friis ja Niklas Zennström, joiden meriitteihin kuuluvat Kazaa ja Skype. Herrat ovat siis P2P-guruja, jotka ovat mullistaneet maailmaa jo pariin otteeseen ja samalla tulleet sangen varakkaiksi. Kun Joostin kehittäminen alkoi vuonna 2006, he arvatenkin tiesivät mitä olivat tekemässä ja saattoivat todennäköisesti itse rahoittaa koko hankkeen.

Tämä kaikki herättää minussa hieman kitkeriä tunteita, kun muistelen keväällä 2004 TEKES:ille tekemäämme hanke-ehdotusta, jonka nimi oli P2PdigiTV, eli pidemmin Multimedia Distribution for Heterogeneous Terminals on Unmanaged Peer-to-Peer Networks.

Tarkoituksena oli olennaisesti tehdä digipääte, joka voisi muodostaa P2P-verkon toisten samanlaisten päätelaitteiden kanssa. Ensin piti selvittää, onko tämä ylimalkaan teknisesti mahdollista, ja sitten sitä, miten tämä voitaisiin tehdä tavalla joka olisi myös kaupallisesti kiinnostavaa eri osapuolten kannalta, esimerkiksi Creative Commons -lisenssijärjestelmää soveltaen.

No, TEKES ei sitten kumminkaan rahoittanut hanketta, olennaisesti kaiketi sen takia että hakukohteena olleessa teknologiaohjelmassa oli rahaa aika niukalti, ja koska emme ponnistuksistamme huolimatta saaneet hankkeelle riittävän laajaa teollisuuskonsortiota. Taisi olla niin, että varsinkin teleoperaattorit vierastivat koko P2P-teknologiaa. En siis erityisesti soimaa TEKESiä tästä päätöksestä, joka varmaan oli heidän kriteeriensä ja valtuuksiensa mukainen.

(Niin, kaikki HIIT:in hakemukset eivät todellakaan saa rahoitusta, vaikka aiemmista tämän blogin teksteistä näin voisi päätelläkin.)

En tietenkään väitä, että olisimme keksineet Joostin. Mutta jotakin me olisimme varmaan tehneet sellaista, mikä ei sitten toteutunut. Hampaat irvessä me kuitenkin laadimme seuraavan talven aikana toimivan prototyypin järjestelmästä hankkeen ideamoottori Tommo Retin ohjaamien opiskelijoiden voimin, siis lähes "ilmaiseksi". Sitä me sitten demonstroimme eri osapuolille, jotka osoittivat vaihtelevan tasoista innostusta; sitä suurempaa, mitä pienemmät edellytykset niillä oli rahoittaa hankkeen jatkoa. Lopulta saimme EU:lta tukea samansuuntaiseen hankkeeseen vuonna 2006, mutta tietenkään Joostin kaltaista massapalvelua emme nyt enää voi tai aio tehdä.

Miksi tämä tarina?

Tutkijaa tietenkin harmittaa vietävästi, kun tilaisuus tehdä jotakin uutta ja merkittävää menee ohi, tai sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Toisista palkinnoista tai pistesijoista ei ole tässä lajissa mitään iloa. Olen kylläkin ylpeä viime vuoden aikana EU:n rahalla tekemästämme työstä, joka kurkottaa paljon Joost-teknologiaa pidemmälle, mutta kuitenkin ... olisimme voineet tehdä tätäkin jo vuonna 2005 tai 2006.

Ennen muuta jään kuitenkin ihmettelemään, mikä on se ero joka selittää sen miksi esimerkiksi ruotsalaiset toimijat tuottavat toistuvasti maailmanluokan innovaatioita, kun Suomessa samanaikaisesti ei synny juuri mitään erityisen merkittävää. Kyllä me vuonna 2004 uskoimme tähän ideaan, mutta miksi se ei lentänyt?

Osaamisessa tai luovuudessa ei ole eroa ainakaan suomalaisten tappioksi. Tämän osoittanee jo se että HIIT samoina vuosina tuotti Jaiku.com -palvelun, jota voinee pitää maailman ensimmäisenä mobiilina Web 2.0 -palveluna ja pari muutakin kaupalliseksi innovaatioksi edennyttä ideaa. Eivät ne häpeä hitustakaan Joostin rinnalla.

Kysymys on kasvanut mielessäni, koska olen viimeisten 1-2 vuoden aikana tullut yhä vakuuttunemmaksi, että jokin iso uusi juttu on aivan käden ulottuvilla: eri teknologiat ja menetelmät ovat kypsyneet ja tekevät melkein mahdolliseksi laatia aivan uudenlaisia palveluja, joilla voisi olla edellytykset tekstiviestin kaltaiseen läpimurtoon. Jotakin tällaista uskonee Nokiakin, joka sijoitti sangen paljon rahaa karttoihin. Toivottavasti niistä löytyy oikea polku tulevaisuuteen.

Niin, mikä se ero on? Mitä pitäisi tehdä eron umpeen kuromiseksi ja mieluiten muiden edelle menemiseksi? Tätä alkaa miettiä Kauppa- ja teollisuusministeriön syyskuun lopussa asettama arvovaltainen innovaatiostrategian johtoryhmä, joten minun ei ehkä pitäisi virkamiehenä pohdiskella tällaisia asioita, vaan odottaa valoa ylhäältä, tai osallistua strategian laatimistalkoisiin.

Ymmärrän kyllä että uusi hallitus haluaa selvitellä asioita ennen toimiin ryhtymistä, mutta jään kuitenkin miettimään, eikö Suomessa jo ole tehty strategioita useammankin hallituskauden tarpeiksi. Itse työhön olisi jo kiva ryhtyä.

Verkostosivustojen suosion salaisuus

2007-10-02T09:34:00.000+03:00

Huomionkipeitä teinejä paljastelemassa itseään. Tämä käsitys netin yhteisöllisten palveluiden käyttäjäkunnasta on muuttunut, kun nuorten aikuisten puheenaihe on se yksi ja ykkönen: Facebook. Mediassakin huolet kotimaisen IRC-gallerian vaaroista ovat vaihtuneet ihmettelyksi Facebookin jättisuosiosta. Enää ei suurimpana uhkana olekaan pedofiilit ja koulukiusaamisen uudet muodot, vaan se, että vampyyrileikit lohkaisevat ison palan työpäivästä.

Huolimatta siitä että palvelut ovat saaneet erityyppistä huomiota, kotimaista IRC-galleriaa ja ulkomaisia palveluita yhdistää mahdollisuus sosiaalisten verkostojen julkiseen ja pysyvään esittämiseen. IRC-galleria kuitenkin eroaa monista muista verkostosivustoista siinä, että julkisten kaverilistojen puuttuessa sosiaalisia verkostoja esitellään varsin luovilla tavoilla. Pro gradu -tutkielmani aineistossa esimerkkejä näistä ovat tyhjänpäiväiseltä vaikuttava kommenttien vaihtaminen, kaverien nimien kirjoittaminen "omistukseksi" valokuviin tai profiilin laidassa olevaan vapaasti muokattavaan tekstilaatikkoon "ihkuboksiin", sekä yhteisöjen perustaminen kaveripiirin sisäpiirivitseille.

Tuttavapiirin jäsenten käsitystä keskinäisestä yhteenkuuluvuudestaan voidaan verkostosivustoilla rakentaa samaan tapaan kuin joukkoviestinnän on ajateltu rakentavan käsitystä yhtenäisestä kansakunnasta tai fanikunnasta. Tähän liittyy se, että tunteakseen yhteenkuuluvuutta jäsenten ei tarvitse välttämättä olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tosin verkostosivustojen tapauksessa yhteisyyttä rakentaa mediakoneiston lisäksi jäsenten oma toiminta. Jos muut vain jaksavat päivittää profiiliaan, näiden kuulumisista voi olla perillä ilman että kohde sitä huomaa.

Uteliaisuus toisten yksityiselämää kohtaan palvelee näin ollen yhteisön koossapysymistä. Verkostopalvelut tiivistävät hajanaiset sosiaaliset suhteet yhteen paikkaan. Lisäksi ne voivat jopa yhdistää erillisiä kaveripiirejä esimerkiksi löydettäessä yllättäviä yhteisiä tuttuja. Tämä yhdistävä voima tuottaa kuitenkin myös hankaluuksia. Ryhmäjäsenyydet voivat törmätä toisiinsa, esimerkiksi kun harrastuskavereille ei haluaisi paljastaa kuuluvansa Crocsien vastaiseen rintamaan tai kun ex-partnerin kaverit jättäisi mieluummin jo historiaan uuden kumppanin ilmaantuessa.

Tässä tapauksessa eri verkostosivustojen suosimiseen tuttavapiiristä riippuen ollaan valmiita kuluttamaan aikaa ja energiaa. Kokonaan verkostosivustoista luopuminen ei siis ole vääjäämätön kohtalo. Toisena vaihtoehtona on määritellä eri ryhmille eri yksityisyysasetukset. Kun sosiaalisia suhteita esitetään tallentuvassa ja julkisessa esitysmuodossa, on palveluiden suunnittelussa ja käytössä mietittävä sitä, mitä seurauksia tällä on yksilön, kaveripiirin ja koko yhteiskunnan tasolla.

Toinen verkostosivustojen hehkutuksessa vähemmälle huomiolle jäänyt kysymys on se, että verkostoissa eivät näy niiden ulkopuolelle jääneet ihmiset. Verkostosivustoilla niille annetaan joilla on: kaverilistan ihmiset, varsinkin yhteiset tutut, herättävät luottamusta potentiaalisissa uusissa tuttavuuksissa. Samalla tapaa kuin nettihuutokaupoissa muiden antama palaute lisää luottamusta kaupantekijää kohtaan, kaverilistalla olevat "suosittelijat" antavat uskottavuutta uudelle tuttavuudelle.

Uusien suhteiden luomisessa on siis pitkälti riippuvainen olemassa olevasta verkostosta. Uusille tuttavuuksille itsestä annettu kuva ei riipu ainoastaan omasta panoksesta, vaan kaverilistan ihmiset ovat suuressa osassa sen rakentamisessa. Verkostosivustoilla tästä on toisaalta hyötyä: samalla kun tuo itseään esille ja solmii uusia suhteita, voi ylläpitää suhteitaan olemassa olevaan verkostoon.

Jäävätkö yksinäiset siis käyttämään palveluita, joilla olemassa olevalla sosiaalisella verkostolla ei ole yhtä suurta merkitystä? Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen perustuvilla sivustoilla arvostus syntyy pikemminkin tietämyksestä ja taitavasta sisällön tuottamisesta kuin laajasta ja laadukkaasta tuttavaverkostosta. Tässä tapauksessa yhteinen kiinnostuksen kohde riittää tuttavuuden tekemiseen, eikä ilman sosiaalista verkostoakaan leimaudu epäilyttäväksi hiippariksi. Käyttäjäkuntansa laajentamiseen pyrkivän, yhteiskunnallisesti vastuullisen palvelun tulisikin tarjota tämänkaltaisia mahdollisuuksia olla rehellisesti etsimässä uusia tuttavuuksia.

Ovatko huomionkipeät teinit sittenkään kadonneet mihinkään? Huomionkipeys on yksi suurimmista yhteiskuntaamme koossapitävistä voimista. Huomionkipeyttä ei kuitenkaan pidä tulkita ainoastaan itsekkääksi motiiviksi, vaan yhtä lailla se on tulkittavissa haluksi olla yhteydessä muihin. Verkostosivustojen mahdollistama ihmissuhteiden julkinen ja pysyvä esittäminen rakentaa käsitystä yhteisestä porukasta ja vahvistaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta, joita hajanaisten sosiaalisten verkostojen aikana on hankalampi muuten ylläpitää. Verkostosivustojen suosion suurin salaisuus on mahdollisuus yhdistää kaksi nykyisessä yhteiskunnassamme arvostettua asiaa: oman persoonan esilletuominen ja yhteys kanssaihmisiin.

HIIT Berkeleyssä

2007-09-28T00:31:00.000+03:00

Kun HIIT aikoinaan aloitti toimintaansa, läheisten ja pitkäaikaisten suhteiden muodostaminen joihinkin huipputason tutkimusyksiköihin muodosti tärkeän osan sen johtoajatusta. Onnellisten sattumien (mutta myös niiden häikäilemättömän hyödyntämisen) kautta Berkeleyn yliopistosta tuli HIIT:in ensimmäinen tällainen kumppani vuodesta 2000 alkaen. Suhde on osoittautunut kestäväksi: vuosien varrella parisenkymmentä HIIT:in tutkijaa on vieraillut Berkeleyn eri yksiköissä, mukaan lukien kaksi tämän blogin kirjoittajaa, ja vieraita on liikkunut myös toiseen suuntaan.

Olen itse käynyt Berkeleyssä kerran tai kaksi vuodessa, en tosin koskaan runsasta viikkoa pidempään. Seutu alkaa tuntua tutulta ja kotoiselta. Jos vain mahdollista, asetun kampuksen keskellä olevaan Women's Faculty Clubiin. Sen akateemista patinaa tasapainottaa monessa pienessä asiassa näkyvä naisen käden kosketus. Annan myös arvoa rakennuksen salissa olevalle noin satavuotiaalle Steinway-flyygelille.

Berkeleyn kampus on eloisa ja värikäs. Kaupunki on oikeastaan kasvanut sen ympärille, joten yliopistoalueelta on vain askel mukaviin ja laadukkaisiin kahviloihin tai kaikkia mahdollisia keittiöitä edustaviin ravintoloihin. Mukavaa on myös se, että San Franciscon lentokentältä Berkeleyn keskustaan pääsee BART-junalla. Auton vuokraaminen ei siten ole välttämätöntä, ellei aio vierailla myös Piilaaksossa. Muutenkin kaupungin elämäntyyli ja ilmapiiri ovat eurooppalaiselle helppoja lähestyä.

Berkeleyssä HIIT:in toiminta on keskittyi alunperin School of Informationin (eli tuttavallisemmin "i-Schoolin") piiriin. Laitos sijaitsee kampuksen keskellä South Hallissa, yliopiston vanhimmassa rakennuksessa. HIIT:in kellaritoimiston ovessa lukee hieman teekkarihenkisesti "HIIT US Headquarters". Tällä hetkellä tila on kolmen HIIT:in tutkijan kotipesä. Heidän työnsä suuntautuu ennen muuta sosiaaliseen mediaan ja viestintään.

Viime vuosina Berkeley-työ on laajentunut myös kampuksen kupeessa sijaitsevan ICSI:n suuntaan. ICSI eli International Computer Science Institute on Berkeleyn yliopiston yhteydessä toimiva itsenäinen tutkimuslaitos, joka siis ei ole muodollisesti osa yliopistoa. ICSI:n senioritutkijat ovat kuitenkin Berkeleyn professoreita ja tutkijatkin pääosin jatko-opiskelijoita. TEKES on sponsoroinut ICSI:ä vuodesta 2001 alkaen, ja tätä kautta siellä on vieraillut useita kymmeniä suomalaisia tutkijoita eri yliopistoista ja myös teollisuudesta.

HIIT:in tärkein ICSI-kumppani on prof. Scott Shenkerin johtama tietoverkkotutkimuksen ryhmä joka kiistatta lienee maailman johtava alallaan. Useita HIIT:in tutkijoita on vieraillut ryhmässä ja osallistunut sen työhön. He ovat varmaankin onnistuneet hyvin, koska prof. Shenker ehdotti viime vuoden lopuilla yhteistyön syventämistä siten, että HIIT ja ICSI perustaisivat yhteisen "virtuaalikeskuksen" Finland-ICSI Center for Novel Internet Architectures. Keskuksen kulmakivenä olisi yhteisesti laadittu viisivuotinen tutkimusohjelma, jota toteutetaan molempiin suuntiin tapahtuvien vierailujen, tutkimushankkeiden, jaettuihin koealustoihin nojaavien kokeiden sekä erilaisten tilaisuuksien kautta.

Ehdotukseen oli tietenkin helppo vastata innostuneesti. Myös TEKES ja teollisuus suhtautuivat myönteisesti, ja niinpä pidimme eilen Berkeleyssä tilaisuuden, jossa uuden keskuksen toiminta todellakin avattiin. Samalla pidettiin seminaari jossa kumpikin osapuoli esitteli viimeaikaista tutkimustaan. Saatoimme todeta, että työ todellakin on samansuuntaista, mutta myös toisiaan täydentävää. Myös ensimmäinen yhteinen tutkimushanke, EU:n rahoittama Publish-Subscribe Internet Routing Paradigm on alkamassa vuoden 2008 alussa.

Mitä keskus tutkii? Lyhyt vastaus on se, että Internet ei enää perusrakenteeltaan vastaa sen todellisen käytön asettamia vaatimuksia, vielä vähemmän kaukaisemmassa tulevaisuudessa mahdollisesti esiin nousevien uusien sovellutusten tarpeita. Internet ei enää oikeastaan ole tietokoneita, vaan informaatiota toisiinsa liittävä verkko. Siitä, että tämä edellyttää koko IP-arkkitehtuurin uudelleen miettimistä ei tutkijoiden kesken ole suurta erimielisyyttä; sen sijaan siitä, mitä ja milloin Internetille olisi tehtävä, yksimielisyys on kaukana. Nyt tarvitaan tutkimusta, jossa eri lähestymistapoja voidaan kehittää ja kokeilla ja sitä kautta oppia ymmärtämään niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia.

Tämä ei ole ihan helppoa, ja vielä vaikeampaa on arvioida missä olosuhteissa uudet rakenteet ja teknologiat voisivat todella päästä käyttöön. Internet ei vaihdu uudeksi käden käänteessä eikä ilmaiseksi. Siksi tutkimuksen piiriin tulisi myös kuulua niiden mahdollisten kehityspolkujen laadullinen tutkiminen, joiden kautta siirtyminen voisi olla mahdollista tai suorastaan välttämätöntä.

Uusi keskus on merkittävä avaus koko HIIT:in kannalta: tarjoaahan se tietoverkkotutkijoille näköalan todella mielenkiintoiseen, mutta myös haastavaan työhön. Se koskettaa myös esimerkiksi uudentyyppisistä sosiaalisen median palveluista kiinnostuneita tutkijoita. Jos nyt olen jostakin huolissani, se olisi lahjakkaiden ja kovaan sitoutumiseen valmiiden tutkijoiden riittävyys. Meidän on voitava myös tulevaisuudessa lähettää ICSI:iin henkilöitä, jotka aidosti voivat kontribuoida prof. Shenkerin ryhmän työhön. Tämä tietenkin edellyttää, että myös Suomessa tehtävä työ on maailmanluokan tasolla.

Keskuksen tarjoaman näköalan luulisi kuitenkin houkuttelevan lahjakkaita tutkijanalkuja. Kun Internet alunperin teki tuloaan Suomeen 1980/90-lukujen taitteessa, aihepiirin ympärille kokoontui nopeasti joukko hyvin lahjakkaita ja innostuneita nuoria henkilöitä, joiden työn merkitys jälkikäteen arvioiden oli aivan ratkaiseva. Toivoisin mielelläni näkeväni tämän ilmiön renessanssin.

Seniori-Facebook

2007-09-24T19:17:00.000+03:00

Mikä olisi yli kuusikymppisille suunniteltu sosiaalisen median palvelu? ... Tai aloitetaan sillä, että miksi yli kuusikymppisille pitäisi suunnitella sosiaalisen median palvelu.

Yhteiskunnalliset syyt: Kenellekään ei varmaan ole uutinen, että teollisten maiden väestö ikääntyy nopealla vauhdilla. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle olemme yhteiskunnallisten mullistusten äärellä, joiden vaikutukset kestävät ainakin seuraavat kolme vuosikymmentä.

Noin 20% suomalaisista on jo tällä hetkellä yli 60-vuotiaita. On tärkeää, että tämä viidennes väestöstä pysyy mukana entisestään tietoteknistyvässä yhteiskunnassa. Nyt ja huomenna erilaisten arjen palvelujen käyttäminen, kansalaisvaikuttaminen, sekä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen ovat tietotekniikan välittämiä.

Tietotekniikan avulla voidaan myös pyrkiä aktiivisesti ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, kuten millä tavalla eläkkeelle siirtyvä kokemus ja osaaminen voisi vielä vaikuttaa työelämässä. Tuskin kellään olisi mitään sitä vastaan, että eläkkeellä oleva entinen toimitusjohtaja antaisi webissä vinkkejä start-up:ia perustaville.

Kaupalliset syyt: Ihmiset ikääntyvät terveempinä ja vauraampina kuin koskaan aikaisemmin. Niin sanottua "kolmatta ikää" odotetaan ja siihen ollaan valmiita panostamaan. Tällöin korostuu halu panostaa omaan elämänlaatuun, matkustella, kokea uutta ja kehittää itseään. Kaikki nämä kuulostavat valtavilta kaupallisilta mahdollisuuksilta.

Seniorit ovat kuitenkin todella haastava kohderyhmä. Vuosikymmenten kokemusten ja eriävien kiinnostusten kirjo tekee "seniorimarkkinoinnin" lähes mahdottomaksi. Ihmiset harvoin mieltävät itseään "ikäihmiseksi", "senioriksi" tai "vauvabuumeriksi", tai "lihavuoreen" kuuluvaksi kuten Ruotsissa leikillisesti suuria ikäluokkia kutsutaan.

Samaan aikaan tietoteollisuus on suunnannut uudet panostuksensa ennen kaikkea nuorille käyttäjille. Jos tietoteollisuus ei ole kiinnostunut kuluttajien "eläkepommista", niin ei epäilystäkään, että vaikkapa matkailuala tai hyvinvointiteollisuus auttavat senioreita kuluttamaan rahansa.

Inhimilliset syyt: Ei tarvita huippututkimusta, jotta kuka tahansa voi todeta, että tietotekniikkaa ei ole suunniteltu yli 60-vuotiaille. Ei pidä olla edes yli 60-vuotias todetakseen, että kännykässä on liian pienet näppäimet, kotikoneen asetusten konfigurointi tappaa innostuksen ja nörttien "se vaan pitää tietää" -kommentit eivät kieli tekniikan helppokäyttöisyydestä. Kotikutoinen näppäilykuvaus on esimerkki siitä, kuinka vielä 20 vuotta sitten se oli kaikkien ymmärrettävissä, mutta nykyään olisi hyvä ajaa tietokoneen ajokortti ennen siirtymistä filmvalokuvista digiin.

Tietotekniikan muodostavan infrastruktuurin monimutkaisuus otetaan nykyään liian usein itsestään selvyytenä ja asiana, jolle ei oikein voi tehdä mitään. Suomalainen digi-tv siirtymä näytti, miten sinänsä yksinkertainen tietotekninen sovellus (television katselu) voi aiheuttaa loputtoman määrän ongelmia ja epätietoisuutta. On turha ihmetellä, jos seniorimme pitävät tietotekniikkaa liian hankalana ja epäluotettavana. Kuten monessa muussakin asiassa, kokemus tuo viisautta ja näkemystä. He ovat aivan oikeassa.

Sen sijaan oletus, ettei asialle voi enää tehdä mitään, on aivan väärä. Ihmiskeskeisyyden pitäisi olla (edelleen) tietoteollisuuden tärkein ongelma ratkaistavaksi. Ja tähän nimenomaan tarvitaan myös huippututkimusta.

Facebook näyttää rantautuneen Suomeen. Ruotsissa "kaikki" ovat jo Facebookissa (Finland-verkostossa on 32 000 käyttäjää, Sweden-verkostossa 300 000). Teknisestä vinkkelistä Facebook eroaa muista sosiaalisen verkottumisen palveluista sillä, että se on sovellusalusta. Alustan kivijalkoina ovat ihmisten profiilit ja niitä yhdistävät verkot. Facebookissa näyttää olevan tapana käyttää omaa nimeä ja verkot ovat kaveri- ja tuttavaverkkoja. Näiden päälle palvelu tarjoaa pikkusovelluksia, ikäänkuin "plug-inejä".

Käyttäjä voi esimerkiksi ladata vamppyyrisovelluksen ja aloittaa kaverien puremisen. Toisella sovelluksella voi listata kaikki maat, joissa on käynyt ja vertailla niitä kaverien kanssa. Sovelluksissa toistuu kaveriverkon hyödyntäminen, viihteellisyys ja sosiaalinen paine ladata ("kaverisi puraisi sinua kaulavaltimoon... puraise takaisin lataamalla tämä"). Kerrassaan nerokasta!

Facebookin sovellusfilosofia on omiaan senioreille. Yksinkertainen lähtökohta (minä ja minun tuttuni), uusien toiminnallisuuksien asentaminen on vapaaehtoista (meille riittää, kiitos vain, tämä juttelutoiminto sekä tietysti vamppyyrisota) ja siten palvelu on käyttäjiensä näköinen. Lisäksi jos joku innokas sukulaistyttö haluaa mummon asentavan uuden sovelluksen, niin tietääpä mummo keneltä kysyä tarvittaessa apua. Sosiaalinen softan propagointi tuo mukanaan sosiaalisen vastuun auttaa sen käytössä.

HIIT:ssä tämä tutkimusteema on ollut pitkään jo työn alla. Vihdoin alkaa teollisuudesta kuulua vastakaikua, että seniorit ovat kiinnostava ryhmä käyttäjiä. Usein kuulemme kommentteja, että uusimmat jutut tulevat aina "early adopterien" kautta ja siksi kannattaa suunnitella nuorille ja tekniikkaa rakastaville. Mutta kun seuraa vierestä mummoja ja vaareja, jotka lataavat kuvia nettiin, käyttävät päivittäin Skypeä ja tutkivat Pjongyangia Google Earthissä emme voi uskoa, että palveluita ja teknologiaa ei voisi suunnitella heidän ehdoillaan.

Risto Sarvas
Marko Turpeinen

Uusia tutkimushankkeita

2007-09-19T21:12:00.000+03:00

Eilinen oli aika kiva päivä.

Suomen Akatemian yleisen tutkimushankehaun määräpäivä oli ollut tammikuussa, ja toimitimme siihen silloin kaksi rahoitushakemusta. Tällainen rahoitus on ankarasti kilpailtua, ja arvokasta: se on tarkoitettu vapaaseen perustutkimukseen ja "vaikeiden" asioiden tekemiseen. Se on myös pitkäaikaista: rahoitus saadaan kolmeksi, jopa neljäksi vuodeksi.

Aikaisemmin Akatemian päätöksiä saatiin odottaa marraskuun loppupuolelle asti. Tästä vuodesta alkaen aikataulua oli aikaistettu, mitä itse kuitenkaan en ollut tullut panneeksi merkille. Siksi päätökset tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sitäkin makeampaa oli, että molemmat hakemukset menestyivät.

Mitä niissä nyt sitten on tarkoitus tehdä?

Toisella läpi menneellä hankkeella on hieman vaikea nimi AMOVEO: Work Practises and the Transition to Ubicomp. Sen taustalla on jo pidemmän aikaa meneillään ollut työ, jossa olemme pyrkineet ymmärtämään miten kehittyneet mobiilisovellutukset vaikuttavat ihmisten arkielämään ja kommunikaatioon. Sen tuloksena syntyi esimerkiksi Jaiku.com -palvelun alkuperäinen prototyyppi, jota voi pitää maailman ensimmäisenä mobiilina "Web 2.0" -sovellutuksena.

Olemme jo pitkään tunteneet huomattavaa kiihkoa tutkia, miten olennaisesti samantapaiset teknologiat ja palvelut vaikuttaisivat työtehtävien yhteydessä tapahtuvaan käyttäjien toimintaan. Voidaan arvella, että esiin nousevat ilmiöt olisivat erilaisia kuin arkielämässä, mutta juuri miten? Tätä haluaisimme ymmärtää, kuvata ja mallintaa erilaisilla kenttämenetelmillä saatavan tiedon analysoinnin pohjalta. Ja juuri tähän AMOVEO antaa meille tilaisuuden!

Hanke tullaan toteuttamaan yhdessä VTT:n Systems Usability -ryhmän kanssa ja sitä johtaa FT Giulio Jacucci. Mukana tulee olemaan myös nyt Berkeleyssä postdoc-vierailulla oleva FT Antti Oulasvirta ja muut HIIT:in Ubiquitous Interaction -ryhmän tutkijat.

Toinen hanke on nimeltään IPOS: Information Processing in Overlay Systems ja sen vetäjä on vielä yksi nuori tohtori, FT Sasu Tarkoma. Hanke liittyy temaattisesti laajempaan tutkimuskokonaisuuteen, jossa pyrimme ymmärtämään miten Internetin perusrakenteita tulisi muuttaa siten että se selviäisi näköpiirissä olevan tulevaisuuden sille asettamista haasteista.

Kyse on siitä, että Internet ei enää oikeastaan ole tietokoneita yhdistävä verkko, vaan erilaisia sisältöjä toisiinsa liittävä verkko. Käyttäjä ei useinkaan ole kovin kiinnostunut siitä, miltä palvelimelta jokin tieto löytyy, vaan siitä että tietoon pääsee käsiksi tehokkaasti ja vaivattomasti ja että se on laadultaan sitä mitä pitääkin.

Pidemmän päälle tämä saattaa edellyttää sangen perusteellista remonttia, jonka kautta nykyinen IP-arkkitehtuuri on korvataan jollakin muulla. Sitä odoteltaessa (ja mietittäessä) aihepiiriä voidaan edistää kehittämällä IP-arkkitehtuurin päällä toimivia overlay-verkkoja, jotka tarjoavat sisältöjen löytämiseen ja reititykseen tarvittavia ominaisuuksia. Nämä taas tarvitsevat uusia tietorakenteita ja algoritmeja, joiden tulisi soveltua Internet-mittakaavan tehtäviin, siis hyvin suurien tietomassojen käsittelyyn. Juuri tästä IPOS:issa on kyse. Tätä työtä tulemme tekemään yhdessä TKK:n TML-laboratorion kanssa.

Saadaanko näistä aikaan sitä nyt niin kaivattua "huippututkimusta"? Kunnianhimo on ainakin kohdallaan: aihepiirit ovat ajankohtaisia ja vaikeita. Luottamukseni sille, että hyvän tieteen syntymiselle on edellytyksiä, on korkea. Onneksemme myös Akatemian arvioijat ilmeisesti olivat samaa mieltä.

Paraneeko maailma? Toisin sanoen, saadaanko tutkimuksella myös sellaisia tuloksia joita joku joskus voi todella soveltaa käytännössä? Tätä ei ole ihan helppoa ennustaa, eikä se riipu yksin meistä tai työmme laadusta. Myös askelmerkkien on osuttava kohdalleen. Riskitaso on korkea, mutta niin on myös mahdollinen impakti, jos jalka tosiaan osuu lankulle.

Onko tällainen tutkimus oikea tapa käyttää arvokasta ja niukkaa perustutkimuksen rahoitusta, vai pitäisikö meidän pelata enemmän varman päälle? Ymmärrän tavallaan sitäkin ajatusta että tietojenkäsittelyn tutkijoiden pitäisi tyytyä ratkomaan konkreettisempia eri sovellutusalueiden tarjoamia ongelmia, joista ei todellakaan ole pulaa. On ehkä arroganttia sanoa "kiitos ei" ja sen sijaan katsoa kauemmas tulevaisuuteen. Niin me nyt kuitenkin haluamme Akatemian hankkeissa tehdä.

P2P Survey results

2007-09-18T14:04:00.000+03:00

HIIT collaborated with three Sanoma WSOY online newspapers to make an online survey about the utilization of p2p file-sharing services and user's attitudes concerning p2p file-sharing. In a week over 6000 people participated in the survey.

Almost 80% of the participants had used p2p file-sharing sites for illegal file downloading, whilst 10% had used only used p2p sites for legal spreading of files. Many of the p2p file sharing site users would be willing to pay for spreading of the files, however the technical protection measures remain unacceptable for them.

It can clearly be seen in the study that p2p users and the copyright owners are speaking a different language. Rhetoric used by the copyright owners and the comparisons of p2p users to professional criminals or even to terrorists is simply not believable among the users

It appears that the legislative maximum penalty for p2p file-sharing is not matching the participants’ sense of justice. When the copyright law was amended, the maximum penalty was raised to two years in prison. Maximum penalty of two years allows e.g. house searches. For these reasons it might be according to start thinking if there has been an overkill in the legislation.

The main findings:

The users of online music stores appreciate the easy use of the stores and furthermore found the chance to buy single tracks, as opposed to being forced to buy an entire album, important

The technical protection measures decreased the amount of customers for online music stores

The actions taken by the copyright owners have not had any significant effect to filesharing

The participants in the survey had problems recognizing the rights granted on the users by the copyright law

The chance of getting caught of using illegal p2p file sharing sites was estimated to be between the chance of winning the jackpot in lottery, and the chance of a television license inspector paying a visit

Large-scale p2p file-sharing was generally thought to be as condemnable as failing to pay for a television license

The use of p2p file sharing sites has not had any significant impact on the use of other medias, excepting portable recording devices, such as the iPod, which use it has slightly increased

Many would be willing to pay for a monthly service that enabled unlimited music and videofile sharing and downloading

About 80% or the participants thought they had learned to know of new artists better by using p2p file sharing sites

Selling pirated recordings of different medias was thought to be more condemnable than large scale p2p file sharing

Researches like this have been made before, but the data from them is locked away, and the results from them could not have been verified scientifically. We wanted to avoid this and bring our data available for everyone no matter were the use of it for the benefit of public discussion, writing a scientific paper or questioning our results.We have decided to share the data of the study for other research use. The set of data has been licensed with CC-by Finland 1.0 license. When referring to the data, the following citation is recommended: Hietanen, Huttunen, Kokkinen; HIIT P2P Survey Data 2007.

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/DATA_English.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Results.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Survey.ppt

http://torrents.thepiratebay.org/3810766/HIIT_P2P_Results.zip.3810766.TPB.torrent

One of the motives for the research was to find out how users perceive the claims about p2p file sharing networks. This was in my opinion achieved.

Violent discussions broke out about the survey and the questions in it in different discussion forums. It appears that p2p file sharing evokes violent emotions on each side of the argument. The people behind the survey were thought to be errand boys of the Finnish Composers’ Copyright Society (Teosto) and according to the wildest rumors the Central Bureau of Investigation (KRP, Keskusrikospoliisi) was tapping the prize cell phones to bust users for P2P crimes. As the instigator of the study I can assure that none of the aforementioned claims were true.

The schizophrenic approach toward the study led to the unfortunate incident when 800€ Nokia N95 cell phone prize had to be redrawn, as the participant, who originally won the phone, e-mail "loosers@KRP.fi" bounced. His contact information said:

HA haa, I wont tell you my contact information. F*ck you KRP.

Special thanks to Henriika, who helped organizing the data into a more readable form, and to Mikael, who tried teaching lawyers how to make surveys.

Vertaisverkkodata julki

2007-09-18T11:52:00.000+03:00

HIIT teki yhteistyössä Digitodayn, Taloussanomien ja Mikrobitin kanssa verkkokyselyn, jossa kartoitettiin vertaisverkkojen käyttötapoja sekä niitä koskevia asenteita. Kyselyyn vastasi viikon aikana yli 6000 henkilöä.

Lähes 80 % vastaajista oli käyttänyt vertaisverkkoja luvattomaan tiedostojen lataamiseen, 10 % vastaajista oli käyttänyt vertaisverkkoja ainoastaan lailliseen tiedostojenjakeluun. Moni vertaisverkon käyttäjistä olisi tutkimuksen mukaan valmis maksamaan tiedostojen jakamisesta, mutta käyttäjät eivät hyväksy teknisiä suojauksia teoksiin.

Tutkimuksesta on nähtävissä, että vertaisverkon käyttäjät ja oikeudenomistajat puhuvat eri kieltä. Oikeuden omistajien käyttämä retoriikka ja vertaisverkkojen käyttäjien vertaaminen ammattirikollisiin tai jopa terroristeihin ei ole uskottavaa.

Vaikuttaisi siltä, että lainsäädäntö ei vertaisverkkojakelun rangaistusmaksimin osalta vastaa kyselyyn osallistuneiden oikeustajua. Tekijänoikeuslain uudistuksen yhteydessä rangaistusmaksimi korotettiin kahdeksi vuodeksi vankeutta. Kahden vuoden rangaistusmaksimi mahdollistaa esimerkiksi kotietsintöjen tekemisen. Näiltä osin olisi ehkä syytä pohtia, onko tapahtunut ylilyönti.

Tuloksien tulkinnassa tulee ottaa huomioon, että vastaukset ovat pääosin vertaisverkon käyttäjien ja edustavat heidän näkökulmaansa asioihin. On eri asia kysyä ratsiassa kännykkään puhuneelta autoilijalta toimien vaarallisuudesta kuin autoilijan yliajamaksi jääneeltä kävelijältä. Vastauksia tulee tulkita ottaen niiden vastaajien tausta huomioon.

Tutkimuksen päälöydökset:

- Musiikkiverkkokauppojen käyttäjät arvostavat verkkokauppojen helppokäyttöisyyttä sekä sitä, että verkkokaupoista voi ostaa yksittäisiä kappaleita levyjen sijasta;

- Tekniset suojakeinot vähentävät musiikkiverkkokauppojen käyttöä;

- Oikeudenhaltijoiden toimet eivät ole merkittävästi vaikuttaneet vertaisverkkojen käyttöön;

- Vastaajilla oli vaikeuksia tunnistaa tekijänoikeuslain käyttäjälle sallimia oikeuksia;

- Kiinnijäämistodennäköisyyden arvioitiin olevan lottovoiton saamisen ja televisiolupatarkastajan käynnin välillä;

- Laajamittaista vertaisverkkojakelua pidettiin yhtä moitittavana kuin tv-luvan maksamatta jättämistä;

- Vertaisverkon käyttäminen ei ole vaikuttanut muiden medioiden kulutukseen merkittävästi; poikkeuksena kannettavat tallentimet, kuten iPod, jonka käyttöä se on lisännyt jonkin verran;

- Moni olisi valmis maksamaan kuukausimaksullisesta palvelusta, joka mahdollistaisi rajoittamattoman musiikki- ja videotiedostojen jakamisen ja lataamisen;

- Noin 80 % vastaajista oli sitä mieltä, että vertaisverkkojen avulla oppii tuntemaan uusia tekijöitä ja musiikkia;

- Piraattitallenteiden myymistä pidettiin moitittavampana kuin
laajamittaista vertaisverkkojakelua.

Päätimme antaa datan myös muiden tutkittavaksi. Datasetti on lisensoitu cc-by suomi 1.0 lisenssillä. Viitatessa dataan suositellaan käytäntöä: Hietanen, Huttunen, Kokkinen; HIIT P2P Survey Data 2007.

Koko setin voi ladata zippinä tai erikseen:

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/DATA_English.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/DATA_suomeksi.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P-kyselytutkimus.ppt

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Results.xls

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P_Survey.ppt

http://pong.hiit.fi/p2p/docs/P2P-survey/HIIT_P2P-tulokset.xls

Yksi kyselyn tekemisen motiiveista oli selvittää, pitävätkö vertaisverkkojen yhteydessä käytetyt väittämät paikkaansa. Tässä mielestäni onnistuttiin. Samankaltaisia tutkimuksia on tehty myös aikaisemmin, mutta niiden tutkimusdata on lukkojen takana, eikä niiden tuloksia ole voinut tieteellisesti vahvistaa. Halusimme välttää tämän ja saattaa datamme kaikkien saataville; olipa käyttö sitten julkisen keskustelun käyminen, tieteellisen paperin kirjoittaminen tai tuloksiemme kyseenalaistaminen.

Kyselyn ja sen kysymysten asettelun ympärillä käytiin kiivasta keskustelua eri foorumeilla. Vaikuttaisi siltä, että vertaisverkot herättävät suuria tunteita puoleen ja toiseen. Tutkimuksen tekijöitä epäiltiin Teoston juoksupojiksi ja hurjimpien huhujen mukaan keskusrikospoliisin arveltiin keräävän tietoja käyttäjien narauttamiseksi. Tutkimuksen tekijänä voin vakuuttaa, ettei kumpikaan edellä mainituista huhuista pidä paikaansa. Varovainen suhtautuminen tutkimukseen johti myös valitettavaan tapaukseen, kun vastaajien kesken arvottu puhelin jouduttiin arpomaan uudelleen. Tämä johtui siitä, ettei vastaajaa saatu kiinni yrityksestä huolimatta tämän jättämästä sähköpostiosoitteesta.

Erikoiskiitokset Henriikalle, joka auttoi datan saamiseen luettavampaan muotoon sekä Mikaelille, joka yritti saada lakimiehet oppimaan tekemään kyselytutkimuksia.